Selli / Teatteri Jurkka 5.4.2024

Pasi Lampelan kirjoittama ja ohjaama Selli sai ensi-iltansa jo vuosi sitten maaliskuussa. Kevään esitykset myivät nopeasti loppuun, ja hidas hämäläinen jäi lehdelle soittelemaan. Onneksi Thalian jumalat olivat puolellani (ja jokunen muukin jäi ilman lippuja, arvannen) joten esityksiä saatiin lisää tälle keväälle. Niinpä hankin lippuni hyvissä ajoin ettei taas käy huonosti. Selli sopii vallan erinomaisesti esitettäväksi juuri Jurkkaan, koska pienestä tilasta saa sopivasti ahtaan ja klaustrofobisen sellikopin.

Wenla Reimaluoto esittää Ainoa, intohimoisesti työhönsä suhtautuvaa journalistia, joka on ison skuupin jäljillä. Rahoitus on kunnossa, todistusaineistoa kerätty ja juttureissuun pitäisi päästä. Öljyjätti Shellin toimet Nigeriassa ja Suomi-kytkös asiaan (Jorma Ollila oli Shellin hallituksen pj 2006-2014) tarjoavat tottakai herkullisen aiheen tutkivalle toimittajalle. Mukaansa hän houkuttelee luottopartnerinsa, freelance-valokuvaaja Henrin (Eero Aho). Takana on monia onnistuneita juttukeikkoja maailmalle yhdessä. Henri ei ole innokas lähtemään, hänellä on tuoreehko parisuhde ja nykyään rauhallinen elämä. Mutta Ainon innostus ja suostuttelutaidot vievät voiton. 

Kaksikko matkaa Nigeriaan, ja sitten hommat menevätkin myttyyn. Nigerialainen vankila ei kuulosta kovin houkuttelevalta paikalta. Tästä alkaa matka mielen syövereihin, kumman kantti kestää ja pää pysyy kasassa viikkokausia jatkuvaa piinaa, kuulusteluja, huonoja oloja ja kohtelua. Suurlähetystön hepustakaan ei tunnu olevan paljoa apua, ja poliisipomon kuulustelut rassaavat. Terrorismi on vakava syytös. 

Tarkkanäköisesti pahuuden ja ankeuden yleismaailmallinen kuvaus siirtyy isosta mittakaavasta pienimpään mahdolliseen: yksittäisen ihmisen piinaamiseen. Vallankäyttöä kun on niin monenlaista.

Tihentyvää tunnelmaa ja jännitettä kiristetään pikkuhiljaa. Katsoja ei tiedä lainkaan mitä tulevan pitää, tapetaanko nämä, vai kidutetaanko seuraavaksi. Hetkittäin jännitys käy melkein sietämättömäksi. Realismi ahtaassa sellikopissa on käsikosketeltavaa, oli se sitten piinaava ripuli, Ainon verinen terveysside tai painajaiset. Kuumuus ja hajut on jokaisen katsojan onneksi kuviteltava itse. Molemmat ovat vereslihalla ja näyttelijät tuovat kaiken inhimillisen tuskan ja hädän taitavasti esille. Kuulustelut ovat ilmeisen raskaita. Välillä on pieniä suvantokohtia, huumoriakin (Henrin päivän täikatsaus). Pinna kiristyy kummallakin, mutta välillä voidaan myös bilettää. Mutta miten voi oppia elämään ilman toivoa?

Markus Tsokkinen on suunnitellut minimalistisen lavastuksen, joka käsittää oikeastaan vain pari jakkaraa ja vessana toimiva metalliämpäri. Myös arkiset vaatteet ovat hänen käsialaansa. Jurkan oma Saku Kaukiainen vastaa valoista ja äänistä, ja juuri sopivalla tavalla ne tuovat nigerialaisen sellin ankeuden meille. Tosin näytelmän alussa ja lopussa ollaan ihan muualla, ja äänillä ja valoilla tuodaan ihan erilainen tunnelma lavalle. Äänisuunnitelun kautta saamme tietää sellin ulkopuolisesta elämästä, ja eivät ne kuulokuvat kovin positiivisia ole.

Loppu on ehkä hieman yllättäväkin, erityisesti koska en lainkaan tiennyt mitä odottaa. Helppoa katsottavaa tämä ei ollut, mutta pirun hyvää teatteria. Lampela on taas kerran osoittanut olevansa hyvä kirjoittaja ja hyvä omien töidensä ohjaaja. Tarina ryöpsähtelee, kannattaa, ahdistaa ja yllättää. Psyyken hajoaminen on aika kamalaa seurattavaa, ja sen seuraukset ihmisen elämään todella rankat.

Mutta ei teatterin tarvitsekaan olla kevyttä ja helppoa. Tämä oli tärkeä aihe ja hieno toteutus. Näyttelijät pistivät itsensä likoon täysillä. Hienoa teatteria millä tahansa mittapuulla. 

Esityskuvien copyright Marko Mäkinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Rautavaara - ihminen ja ikoni / Riihimäen teatteri 4.4.2024

Timo Ruuskasen käsikirjoittama ja Olka Horilan ohjaama Rautavaara - ihminen ja ikoni on kerrassaan ihana esitys. Se sai ensi-iltansa Riihimäen teatterissa jo syyskuussa 2023, siirtyen sieltä sitten Teatteri Avoimiin Oviin Helsinkiin ja sitten taas takaisin Riksuun. Tiukille otti mutta ehdin tämän katsomaan. Yksi must-see teatterielämyksiä kyllä tälle vuodelle.

Ruuskanen on varsin oivallinen mies esittämään Tapio Rautavaaraa, ovathan se sentilleen samanmittaisiakin. Lisäksi hän on vähintään yhtä monipuolinen esiintyjäkin, mutta keihäänheittotaidoistaan en ole niin varma. Vajaan kahden tunnin aikana yleisö saa nauttia monipuolisesta monologista, ja nähdä lavalla vaikka ketä hahmoja Siiri Angerkoskesta sentraali-Santraan ja Reino Helismaahan. Ruuskanen on aivan mestarillinen elävöittämään kaikki roolit. Välillä hän kertoo minä-muodossa, siis Tapsana, mutta enimmäkseen innostuneena kertojana. Puvustusta vaihdellaan muutaman kerran ja kyllä näistä vetimistä ajankuvan ja henkilöt tunnistaa. Tarpeistosta kiitos Karita Fallström-Autiolle.

Mutta ennenkaikkea näemme Rautavaaran itsensä, moninaisine rooleineen. Tiesin toki hänen keihäänheittouransa ja samoin esiintyvän taiteilijan jutut sekä hieman taustaakin. Mutta paljon uutta tuli toki esille; köyhä lapsuus ja heikko terveys, sotakokemukset ja kuolemanpelko. Ja tiukan bisnesmiehen otteet, joilla varmistettiin oman perheen elatus sekä omatkin huvit. Ruuskanen on kirjoittanut hauskan, vauhdikkaan ja hetkittäin todella koskettavan tekstin. Tämä ei kuitenkaan ole mikään imitaatio, vaikka sekin kyllä hyvin sujuu, saatikka näköispatsas. Rautavaaran elämästä riittää ammennettavaa vaikka kuinka paljon, ja Ruuskanen ei onneksi etene kronologisesti. 

Mukana on isompia ja pienempiä juttuja Rautavaaran elämän varrelta, ja jos joku juttu ei nyt ihan tosi olekaan, niin onko sen nyt niin väliä? Pääasiahan on hyvä tarina, tai niinkuin esityksessä kerrotaan: Hyvä tarina on tärkeämpi kuin totuus. Toki anekdootti Zatopekin lähettämästä Skodan vesipumpusta on niin uskomaton että sen on oltava totta.

Kari Paukolan äänisuunnittelu erilaisine efekteineen on kerrassaan mainiota! Ja hyvin ajoitettua. Linnunlaulut ja sotaefektit toimivat yhtä hyvin. Myös Jukka Kurosen valosuunnittelu on aivan hurjan tyylikästä ja monipuolista. Esimerkiksi Rautavaaran kohtaaminen neuvostoliittolaisen upseerin kanssa on toteutettu upeasti. On myös ilahduttavaa että kuulemme Rautavaaran musiikkia, mutta aika pieninä annoksina. Osa tulee nauhalta, osan Ruuskanen esittää itse. Taitavana musiikkimiehenä sehän sujuu. 

On myös mainiota että esityksessä on ihan tuoreitakin anekdootteja, ja se varmasti elää ja kehittyy jatkuvasti. Heittäydyn katsomaan Wembleyn keihäsfinaalia yhtä innolla kuin jos olisin ollut paikan päällä Lontoon olympialaisissa vuonna 1948. Olipa jännää, vaikka lopputuleman tiesikin. Ruuskasella on hykerryttävä taito heittäytyä roolitöihinsä täysillä ja innostuneesti.

Vaikka Rautavaaran viimeiset vuodet vaikuttavat aika apeilta ja surumielisiltäkin, hänen kiertäessään yksin kaikenlaisia kissanristiäisiä, onnistuu Ruuskanen tuomaan siihenkin osaan tarinaa inhimillistä lämpöä. Kotielämä ja perhe sivuutetaan muuten esityksessä aika kursorisesti, vain Liisa-vaimon kohtaaminen on kerrottu tarkemmin. Pääpaino on Rautavaaran julkisessa elämässä. Esitys tarjoili myös paljon kiinnostavaa ajankuvaa, esimerkiksi 40% huviveron kiertämisestä urheiluseurojen avulla.

Syksyllä on luvassa vierailuja niin Tampereelle ja muutama lisäesitys Riihimäelläkin. Näen kyllä tälle pitkää elinkaaren, sillä mihinkäs se hyvä esitys vanhenisi. Kerrassaan mukava ilta Riihimäen teatterissa, iso kiitos koko tekijöjoukolle!

Esityskuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tiikeriooppera / Tampereen työväen teatteri 3.4.2024

Minut houkutteli Tiikerioopperan pariin montakin seikkaa. Ensinnäkin teatterialan opiskelijoiden esitykset ovat oivallinen paikka bongata uusia näyttelijöitä uransa alkuvaiheissa. Toiseekseen aihe kiinnosti paljon eli millaista oli, käsikirjoittaja Sara Koirasen ja ohjaaja Bálint Barcsain mukaan, teatterialan opiskelu vuonna 1968. Kotimainen musiikkiteatteri kiinnostaa myös, kuten myös taistolaisuus. Siis pelkkää plussaa!

Ja esityshän tarjoili juuri mitä lupasi. Tosi kiinnostavan aikaikkunan poliittisesti tulenarkaan maailmanaikaan, jossa opiskelu oli paljon muutakin kuin opintoja. Kenen joukoissa todellakin seisot! Kiinnostava tarina jossa tavallisten opiskelijoiden arki, ihmissuhdekoukerot ja ne opinnotkin kietoutuvat yhteen. Ja kaiken taustalla jyllää vasemmisto/oikeisto -akseli. Jos isä on pankinjohtaja, tulet itse maalta tai olet poliittisesti aktiivinen, kaikella on merkitystä. 

Välillä siirtymiset ja lavasteiden siirtely sekä rytmitykset ovat hieman kömpelöä mutta pääsääntöisesti esitys rullaa hyvin. Musiikkinumerot ovat mainioita ja juuri tähän sävellettyjä. Toki ne kuulostavat hyvin autenttisilta eli säveltäjä Vertti Korkki on kuunnellut sekä Agit Propinsa että Ultra Bransa. Samoilla lähteillä ammennetaan ja se sopii hyvin. Korkin käsialaa on myös äänisuunnittelu. Myös Sara Koirasen laululyriikat toimivat hyvin ja kuljettavat tarinaa eteenpäin. Biisit ovat kantaa-ottavia, hauskojakin. Tosi oivallisia pastisseja.

Kaikki kuusi näyttelijää ovat kyllä tosi hyviä! Sekä soittajina että laulajina, mutta ennenkaikkea rooleihin eläytymisessä. Ilona Karppelin, Vincent Kinnunen ja Saara Mänttäri opiskelevat NÄTY:llä ja Sonja Arffman, Heidi Finnberg ja Väinö Lehtinen TeaK:issa. Jään innolla seuraamaan heidän urakehitystään, niin kiinnostavia tulkintoja he esittivät. 

Tarinassa seurataan itäisestä Suomesta Helsinkiin opiskelemaan muuttavaa Siskoa (loistava Ilona Karppelin) joka on ehkä hieman naiivi, mutta oppii pian mikä on homman juju. Päivät opiskellaan ja vaikutetaan poliittisesti, ja illat ryypätään. Jaffaa voi juoda jos ei alkoholi maistu, mutta kokis on kyllä imperilistien juoma. Kotiinkaan ei ehdi oikein käymään kun elämä vie mukanaan, myös iltariennoista löytyvä Sibiksessä opiskeleva Veli. On aika surkuhupaisaa että esitysten roolitukset menevät poliittisten mielipiteiden mukaan, ei suinkaan näyttelijätaitojen. 

Opintojen kuvaaminen fyysisine harjoitteineen tuo mieleen paljon myöhemmän Turkan ajan. Herää myös kysymys koulutetaanko sitä näyttelijöitä - vai luokkataistelijoita? Tehdäänkö teatteria vai luokkasotaa? Tämän päivän perspektiivistä tuntuu kaukaiselta että tommosta se oli, mutta niin se vaan vissiin oli. Sisko kyseenalaistaa systeemin, mutta sillä on seurauksensa. Niin ja tiesittehän että lesbot eivät kuulu sosialismiin!

Asta Paretskoin lavastus on helposti siirreltävää ja Työviksen Kellariteatteri muuntuu näpsäkästi niin baariksi kuin opiskelija-asunnoksi. Paretskoi on suunnitellut myös ihanasti ajankuvaa tihkuvan puvustuksen! Elli Kujansuu on suunnitellut toimivan valaistuksen jonka värimaailma heijastelee hienosti ajankuvaa. Osansa visuaalista maailmaa on vielä Ágnes Snekszerin animaatioilla.

Minusta Tiikeriooppera ei tuomitse ketään, tai edes asetu kenenkään puolelle. Se näyttää meille ajankuvaa, ja katsoja saa tehdä omat johtopäätöksensä. On myös tosi kiinnostavaa että Unkarista tulevan ohjaajan Barcsain näkemys kommunismista on hyvin erilainen kuin suomalaisten. Tänä päivänä teatterimaailmassa keskustellaan paljon siitä kuka saa esittää ja ketä, sekä kulttuurisesta omimisesta ylipäätään. Mikään ei siis ole muuttunut, ja silti kaikki. Asioita on aina kyseenalaistettu, ja hyvä niin. 

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kadotettu paratiisi / Tampereen työväen teatteri 22.3.2024

Miten mielenkiintoinen esitys Työviksen Kadotettu paratiisi onkaan! Kanadalainen Erin Shields on uudelleentulkinnut John Miltonin 1600-luvulla ilmestynyttä runoteosta Paradise Lost, jossa käydään läpi ihmisen syntiinlankeamista, paratiisista karkoittamista ja ylipäätään helvetin ja taivaan metkuja, Saatanan saadessa myös äänensä kuuluviin. Teos on inspiroinut taiteentekijöitä monin tavoin ja nyt siis näytelmän muodossa. On tosi kiinnostavaa että tämä esitetään TTT:n pienimmällä näyttämöllä eli Kellariteatterissa, mutta toisaalta intiimi tila sopiikin siihen oikein hyvin. Kaikki on lähellä katsojaa, tai olemme oikeastaan osa tapahtumia.

Juho Gröndahlin suomentama ja Janne Pellisen sovittama ja ohjaama Kadotettu paratiisi on kaikessa "traagisuudessaan" todella hauska, kielellisesti leikkivä ja nokkela. Siinä on säilytetty eeppistä runoelmaa, mutta myös tuotu moderneja elementtejä. Lopputulema on pohdintaa aiheuttavaa mutta erittäin viihdyttävää. Tykkään kovasti kieli-iloittelusta ja tavallaan tämmöisestä vakavan asian (no ainakin heille ketkä Raamatun kertomuksiin uskovat, tai enkeleihin, luomiskertomuksiin jne) karnevalisoimisesta. Ei tämä elämä niin vakavaa ole, ja ehkä meillä on kivempaa täällä nyt, kuin siellä paratiisissa oli? 

Ihmisyyden havainnointi on tässäkin näytelmässä oleellista ja Pellisen myötäelävä katse on kyllä ihmisyyden ja inhimillisyyden puolella. Saatanaakaan ei ole absoluuttisen paha, koska viattomat ihmiset nähtyään hänkin heltyy.

Näyttelijöitä on seitsemän, mutta liki kaikki taipuvat moniin rooleihin. Vain Papusen Riikka keskittyy hykerryttävän maireaan Saatanan rooliinsa. Ja mikä kutkuttava ja selkärankaa värisyttävä rooli se onkaan! Kyllä tämä Saatana minutkin viekoittelisi, saatikka sitten hieman hömelön Eevan (Pihla Pohjolainen). Tosin Eeva on selkeästi se fiksumpi osapuoli sillä Aatami (Verneri Lilja) se vasta hönö onkin. Jotenkin niin liikuttavan viattomia ja simppeleitä kumpikin, puhuvat lapsellisesti, itsestäänkin hän-muodossa, ihmettelevät ihanaa paratiisiaan. Hienoa näyttelijäntyötä!

Enkeleitä on paljon, sekä niitä langenneita että vielä taivaallisia. Vähän meinaa mennä tyypit sekaisin, mutta onneksi teatterin sivuilla on roolilista tarkennettuna (kiitos!). Heidi Kiviharju on mainio Synti, tuo ruma olento. Jari Ahola vetää hienosti Beelzebubina ja tatuoitu paljas ylävartalo sopii hyvin arkkienkeli Gabrielin kuvaan. Hiski Vihertörmän Kuolema on jotenkin liikkis.

Ihmiskaksikko paratiisissa on Saatanankin mielestä ihania: "Voi herrajumala, kyllä ne on lutusia". Raatsiiko tommosia edes paha langennut enkeli kiusatakaan. Mutta kun se kosto Isä Jumalalle (Petra Ahola) olisi kuitenkin saatava... Mitäs meni langenneen enkelin tiputtamaan taivaasta.

Enkelit viihdyttävät Aatamia ja Eevaa monin tavoin. Eläinnaamioilla luodaan paratiisiin hieman vaihtelua ja sitten on toki hieno Rafaelin (Petra Ahola) ideoima näytelmä taivaan ja helvetin taistelusta, runomitassa. Mikä ei toki mene ihan suunnitellusti. Kaunis kieli lipsuu hupsutteluun.

Saatana puhuttelee suoraan meitä katsojia, ja on hänellä Eevallekin pätevät argumentit miksi haukata omenaa. Eeva on utelias ja fiksu, ja seuraukset ovat sitten mitä ovat. On kiinnostavaa seurata Aatamin muodonmuutosta, hänestä tulee parempi kuin muista luojan luomista. Ainakin siis omasta mielestään. Itsestä puhuminenkin vaihtuu hän-muodosta minäksi. Ihmisestä tulee jo tässä vaiheessa minä minä minä, itsekeskeinen. Paratiisi häipyy heiltä kirjaimellisesti kun enkelit kantavat kukkaruukut pois. Yhtäkkiä alkaakin ruoho pistelemään ja ötökät pistämään. Tervetuloa todelliseen maailmaan! Välähdykset ihmiskunnan tulevaisuudesta ovat... kiinnostavia. Karmaisevia myös. 

Maailman ja helvetin välille rakennetaan silta että saatana pääsee jatkossa kulkemaan sujuvammin. Jeesus (Jari Ahola) haluaa maan päälle että voi pelastaa ihmisen. Ja miten siinä sitten käykään, se on kokonaan toinen kertomus.

Paula Koivunen on suunnitellut esteettisesti miellyttävän ympäristön foliotyyppisellä materiaalilla, valkoisilla harsomaisilla kankailla, naruverhoilla, betonirenkailla. Paratiisia markkeeraa muutamat tekokasvit. Myös upea puvustus on Koivusen käsialaa. Hersyvän hauskat ja aika yliampuvatkin asut saavat hymyn huulille. Aatami ja Eeva toki ovat melko vähäpukeisia kukallisissa uikkareissaan mutta enkelit irrottelevat senkin edestä. On kultaa ja kimallusta, pehmojakkua, Bossin kalsareita ja käärmeennahka-asua. 

Kaikenlaisia pieniä ihania yksityiskohtia katsojille bongattavaksi kuten Eevan käärmetatuointi. Emmi Puukka vastaa naamioinnista ja kampauksista. Visuaalista nautintoa täydentää TJ Mäkisen valot sekä Niklas Vainion äänet. Kaikki hienot ääniefektit ja kaiun käyttö, kyllä! Myös paratiisin projisoinnit ja valot luovat kauniin tunnelman.

Ohjaaja Pellikka sanoo Sana-lehden jutussa: Miltonin tematiikka ja psykologia on hienosti rakennettu: kun Saatana näkee ihmiset ensimmäistä kertaa, hän heltyy heidän viattomuutensa ja kauneutensa edessä ja tuntee sääliä. Vaikka kuinka olisi paha tahto, tuossa katseessa on jotain koskettavaa. Onko pahuus annettu rooli valmiissa kuviossa vai tietoinen kaiken muuttava valinta?

Muutama näytös vielä jäljellä, joten kannattaa kiiruhtaa lippukaupoille. Jo pelkästään hyytävän hauskan Saatanan vuoksi tämä kannattaa katsastaa, mutta myös jos kaipaat älyllistä viihdettä.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Rikkomaton / Tampereen työväen teatteri 20.3.2024

No nyt on kiinnostavaa! Näyttelijä ja muusikko Jussi Lukács on ammentanut omasta elämästään ja kokemuksistaan todella hienon ja tunteikkaan musiikkiteatteriesityksen, Rikkomaton. Sen black box -versio koettiin Tampereen Työväen teatterin TTT-klubilla neljänä iltana maaliskuussa. Eli esitys mikä on vielä aika riisuttu ja vähän keskeneräinenkin. Ideana on kerätä esitysten perusteella kokemuksia ja palautetta ja siitä jatkaa kehitystyötä. Toivon mukaan saamme nähdä valmiin esityksen jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa. Niin hyvä se oli jo tässä vaiheessa.

Ensinnäkin tarina on vahva ja tärkeä, ajankohtaisuutta unohtamatta. Tiiviin ja ahdasmielisen uskonnollisen yhteisön keskellä kasvaminen ei liene kellekään helppoa, mutta ei varsinkaan heille jotka kokevat olevansa normista poikkeavia. Rikkomattoman keskiössä on kaksi 16-vuotiasta poikaa, jotka tuntevat vetoa toisiinsa. Ja vähän enemmänkin. Lapsuudenystävät ovat olleet toisen perheen lähetystyön takia vuosia erossa, mutta tarina käynnistyy kun Joosuan perhe palaa. Pian pojat löytävät toisensa, tyttöystävistä ja kaikesta huolimatta. Eihän tämmöiset asiat salassa kauaa pysy, ja valitettavasti yhteisön reaktiot ovat aika ennalta arvattavia. 

Juoni oli kiinnostava ja aavistuksen ennalta-arvattavanakin pysyi hienosti kasassa. Musiikki kuljetti tarinaa myös hyvin eteenpäin. Heti ekasta biisistä Peloton alkaen oli hyvä fiilis, se asetti riman korkealle ja siellä se pysyikin hamaan loppuun asti. Esityksessä oli tuplamiehitys; kaikki loistavia musiikkiteatteriopiskelijoita TAMK:ista. Täytyy sanoa että se TAMK:in henki on hyvin vahvasti tekijätiimissä muutenkin läsnä. Onhan se nyt helpompaa ja kivempaa työskennellä tuttujen ihmisten kanssa.

Monivivahteisesta ja samalla hyvin perinteisen musikaalimaisista lauluista vastaa tietenkin Jussi Lukács ja ne on sovittanut Aleksi Laukkonen, joka myös kapellimestarina ja kosketinsoittajana lavalla häärii. Tykkäsin biiseistä kovasti, niissä oli suuria tunteita ja mainiota stemmalaulua. Jalka naputti tahdissa iloisesti. Oli gospel-henkeä, power-balladia, rokkivetoa, lemmenluritustakin. Kyllä huomaa että musikaalit on kuunneltu, mutta omaperäisyyttä oli ihan riittämiin. Kolmihenkinen bändi (Laukkosen lisäksi Camilla Azzola viulussa ja Elias Manninen sellossa) soitti osittain nurkassa verhojen takana, koska eihän TTT-Klubin lavalle kauheasti mahdu. Ensemblessäkin oli meinaan 16 henkeä! Hyvät äänet heistä kuitenkin kaikui. Soittajista siis, mutta myös laulajista.

Minua ilahdutti kovasti myös Anna-Mari Ihanderin käsikirjoitus. Siinä oli monenlaista näkökulmaa, uskontojuttuja ei liikaa vaan sopivasti, vahvoja tunteita, hyvä draaman kaari. Tykästyin aikoinaan Ihanderin mainioon Ebola The Musicaliin Turun FinFringessä, ja sitten oli toki huippumahtava Baritonien kosto! Tällä tyypillä pysyy kynä hyppysissä ja jälki on kiehtovaa. Lisää lisää!

Monessa marinoitu ja ainakin Pirkanmaan musiikkiteatteriskeneä seuraaville Inna Tähkänen on hyvin tuttu. Nyt hän toimii ohjaajana, ja hyvin ohjaakin. Iso porukka ja pieni tila, ei mikään helppo nakki. Lisäksi Riikka Lifländerin koreografioille pitää nostaa hattua koska tila tosiaan on pieni. Hienosti on kyllä hyödynnetty klubin muitakin tiloja kuin vaan piskuista lavaa. 

Christian Blombergillä oli valo- ja äänisuunnittelu, ja hyvältä näytti ja kuulosti, vaikkei tämä mikään ideaali musikaaliympäristö olekaan. Puvustuksena yksinkertaiset valkoiset paidat ja farkut ja muutamia yksittäisiä asusteita. Hyvin toimii tämmöinen simppeliyskin tässä vaiheessa. Mutta on tähän puvustuslinjaan yksi sitäkin komeampi poikkeus, toisen näytöksen alussa. Herranjee!

Esiintyjät olivat kuten sanottua todella taitavia. Jään seuraamaan heidän tulevia uriaan mielenkiinnolla. Minun näkemässäni versiossa olivat päärooleissa Kristian Teiss (Sebastian) ja Joona Saturi (Joosua). Kumpikin erinomaisia, jos kohta Saturin freddiemercurymäinen karisma olisi ollut omiaan jossain toisenlaisessa roolissa. Nyt en ihan ostanut hänen rokkikukko-olemustaan uskovaisena poikana. Mutta mikä ilmestyminen lavalle, yleisö sekosi täysin! Yleisö oli muutenkin täysillä mukana alusta loppuun, siitä aplodit meille. 

Tähän väliin pakko mainita toisen näytöksen aloittava Saatanan (Luukas Sihvonen) laulama Tervetuloa helvettiin, joka oli aivan mieletön veto. Siitä tuli vähän mieleen Jesus Christ Superstarin King Herod's Song, eli sellainen riemuisa biisi, joka ei kyllä jättänyt ketään katsomossa kylmäksi.

Teissillä on tässä vaiheessa oikomisraudat suussa, mutta se ei vähentänyt hänen karismaansa ja lauluääntään. Hän oli erittäin uskottava roolissaan. Pienemmissä rooleissa loisti niin Sebastianin muhevaääninen isä (Jaakko Wuolijoki) ja Joosuan tyttöystäväksi hinnalla millä hyvällä pyrkivä Anne (Sanna Riski). Tämän Naimisiin-biisi oli hulvaton. Tykkäsin kovasti kun hahmoilla oli oikeasti kehityskaari, esim. Sebastianin tyttöystävällä Melindalla (Stella Lappalainen), jonka lopun Wicked-tyylinen Lennän-biisi lopuksi on mahtava! Vaikka aluksi hän oli hieman kiiltokuvamainen ja siloiteltu uskis-tyttö, niin hänestä lopulta löytyi särmää, vaikka usko pysyikin. 

Myös Sebastianin äidin (Nora Mutanen) laulu poikansa menettämisestä kirpaisee, hän kun on keskenmenojen jälkeen saanut pitää tämän yhden lapsen. Ja nyt menettää tämänkin (koska uskonto). Tykkään siitäkin että isoja biisejä on annettu niin monille hyville laulajille, eikä vain pääparille.

Jumala ja usko on myös paljon lyriikoissa mukana, mutta niistä löytyy muitakin teemoja, kuten oman tien löytäminen ja rakkaus, monissa muodoissaan. Eheytyshoidot ovat hurja asia, ja myös yhteisöstä ja perheestä eristäminen, mutta niitä asioita käsitellään fiksusti. Yleisössä oli runsaasti miespareja ja uskon jokaiseen näkemääni palautteeseen että Rikkomattoman aihe on todella tärkeä todella monille. 

Miksei rukouksen voima voisi eheyttää, jos Jumala tahtoisikin heidän olevan onnellisia. Ensemblen eheytystarinat toivat tipan linssiin, samoin teki homouden hengen ajaminen Sebastianista. Olisi naurattanut koko kohtaus (ja vähän naurattikin) ellei olisi ollut niin karmaiseva. On tuskaista seurata miten Sebastian kärsii, vaikka hän on koittanut rukoilla Jumalaa jotta tämä ymmärtäisi. Mutta ei taivaan herra vastaa. On myös kiinnostavaa että vaikka Sebastianin isä on ollut uudistamassa seurakuntaa, tuomalla sinne rock-musiikin, niin homous on liian radikaalia. Miten rakkaus voi olla vastoin ihmisluontoa?

Juoni pääsi yllättämään sen verran että se mun mielestä todennäköisempi lähtijä halusikin jäädä yhteisöön ja eheytyä homoudestaan, ja se kenen kuvittelin jäävän ottikin reppunsa ja suuntasi maailmalle. Mainiota että tulin yllätetyksi. Sebastianissa ja Joosuassa oli paljon kerroksia. Haluaisin nähdä tämän uudelleen muutaman kerran, koska muissakin hahmoissa oli asioita mitä en ekalla kerralla taatusti huomannut.

Rikkomaton on todella hieno musikaali, jo nyt. Millainen siitä lopulta valmiina tuleekaan, jää nähtäväksi. Veikkaan että tajunnanräjäyttävä kokemus. Pientä viilausta sinne tänne, isompi livebändi, valot, lavasteet, puvut. Toivon todellakin että joku talo tähän tarttuu, aluksi ehkä Tampereella, ja sitten... maailma on avoinna! Iso kiitos koko taitavalle työryhmälle jo tässä vaiheessa.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mansikkapaikka / Kansallisteatteri 9.3.2024

Sofi Oksasen kirjoittama ja Mika Myllyahon ohjaama Mansikkapaikka on hyytävän ajankohtainen, hetkittäin jo aika klaustrofobinen esitys. Eheytyshoidot ja ulkomaalaisten marjanpomijoiden hyväksikäyttö sekä kaikkeen liittyvä Venäjä/Ukraina-kytkös, ja näistä muodostuva valheiden, epätotuuksien ja salailun verkosto.

Teatteri on taas kerran ajan hermolla. Meillä on suomalais-ukrainalainen perhe, joka pyörittää marjatilaa Keski-Suomessa. Tytär Alina (Wenla Reimaluoto) on ihmiskauppa-asioita tutkiva poliisi ja poika Ville (Otto Rokka) mystisesti kadonnut. Kaikki ei ole ihan kunnossa, ei perheen sisällä, eikä sen marjabisneksissä. Isän syntymäpäiväjuhlien valmistelu on kesken, ja sitten alkaakin paljastua asioita. Samaan aikaan isä ja tytär ideoivat avustusrekkaa Ukrainaan ja Alina etsii veljeään.

Kaiken keskiössä on kontti, Eliisa Rintasen ja Mika Myllyahon mainio lavastusratkaisu. Kontista avautuvat näkymät niin perheen mansikkatilan toimistoihin, venäläisen klinikan kliinisenvalkoisiin toimitiloihin kuin kaikkiin muihinkin tapahtumapaikkoihin. Lisäksi se symboloi vahvasti epämääräistä ihmiskauppaa ja marjanpoimijoiden oloja - asia avautuu myöhemmin lisää. Pikkuhiljaa vyyhti purkautumaan; onko Keijo-isä (Petri Liski) sotkeutunut asioihin, ja mikä on hänen ukrainalaisyntyinen vaimonsa Ruslanan (Maria Kuusiluoma) ja tämän äidin (Pirjo Luoma-aho) rooli? Miksi sekä äidin että Villen DNA:ta löytyy kontista missä ukrainalaiset marjanpoimijat majoittuivat?

Samaan aikaan kun Alina on huolissaan veljestään, katsojat pääsevät seuraamaan Villen keskusteluja psykiatrin (Janne Reinikainen) kanssa moskovalaisella klinikalla. Venäläistä oopperaa kuunteleva lääkäri taitaisi itsekin olla jonkun hoidon tarpeessa. Pahus kun tämä vaan on niin uppiniskainen potilas... Näitä kohtauksia on ahdistavaa katsella; ei ainoastaan fyysinen väkivalta vaan myös henkinen. Villeä pidetään nälässä ja janossa, hänet pakotetaan pitämään masturbointipäiväkirjaa. 

Perheeseen kuuluu myös Moskovassa asuva Ruslanan sisko Masha (Wanda Dubiel) joka kylmänviileän häikäilemättömästi ajaa omaa etuaan. Ja kannattaa Putinia, tottakai. Kutkuttava hahmo, joka tuo yhden näkökulman teokseen.

Oksasen teksti on nerokasta, nokkelaa ja viiltävän ajankohtaista, kietoen taitavasti yhden pienen perheen asiat maailman tapahtumiin. Yhteiskunnallisuus ja kantaaottavuus kulkevat punaisina lankoina. Ja kaiken yllä leijuu Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan. Perheenjäsenet eivät osaa tai kykene kommunikoimaan keskenään, erilaisuutta ei hyväksytä ja kylmä bisnesajattelu jyllää. Siinä missä Keijo-isä on kiltti, maanläheinen, jopa hieman naiivi, edustavat ukrainalaisnaiset ihan toisia arvoja. Vaikka ovat myös omalla tavallaan jalat maassa, lämminsydämisiäkin. Ainakin omiaan kohtaan - jos nämä vaan pysyvät ruodussa. Alina ja Ville ovat kahden maan kasvatteja ja kumpikin ehdoton ja omia arvojaan ajavia. Oikeudenmukaisuus ja tinkimättömyys on heille yhteistä. Vääryyksiä ei voi hyväksyä, vaikka väärintekijä olisi läheinenkin. 

Auli Turtiaisen puvustus kulminoituu Villen kylmänvalkoiseen potilasasuun ja Mashan juhlaviin ja yliampuviinkin bilevetimiin. Mikä kontrasti! Samuli Laihon musiikki ja Grégory Maissen äänisuunnittelu ovat isossa roolissa. Ville Virtanen vastaa valoista ja todella nerokkaasta videosuunnittelusta. Kontin ylösnousevat seinät toimivat hyvänä projisointialustana. Visuaalisesti esitys on aika tyly, joka komppaa tekstiä ja aihetta hienosti.

Mansikkapaikka herätti paljon ajatuksia ja pohdintaa, mikä on aina hyvän esityksen merkki. Ei ainoastaan Venäjän sodasta ja Suomessa asuvien ukrainalaisten tilanteesta, mutta myös eheytyshoidoista ja niiden tuhoa tuottavista vaikutuksista. Villellä on onneksi onnellinen loppu, mutta kaikilla ei ole samaa etuoikeutta. Myös ihmiskauppa on monitahoinen asia. On totta että marjanpoiminta Suomessa on kriisissä, ja poimijat tulevat pääsääntöisesti ulkomailta. Siihen liittyy monenlaisia epäkohtia ja paljon, kuten olemme saaneet uutisistakin viime vuosina oppia. Mutta kenellä olisi ratkaisu asiaan? 

Näyttelijät ovat kaikki rooleissaan erinomaisia. Erityisen hienona näyttäytyy Alinan tinkimättömyys, Ruslana-äidin kylmäverisyys, isä-Keijon hyväntahtoisuus, Villen omaäänisyys, psykiatrin sadistisuus ja Mashan kunnianhimoisuus. Reinikaisen hyytävä psykiatri saa vieläkin ihokarvat pystyyn.

Voiko lopuksi tunnustaa jotain noloa? Mansikkapaikka on Sofi Oksasen ensimmäinen teksti minkä koen. En siis ole lukenut yhtään hänen kirjaansa, enkä nähnyt dramatisointeja teatterissakaan. Mutta tässä oli sitä jotain ajankohtaisuutta ja kiinnostavuutta miksi halusin suunnata Kansallisteatterille. Ja todellakin kannatti mennä. 

Esityskuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Synnytystalkoot / Teatteri Telakka 6.3.2024

Haa, nyt oli menoa ja meininkiä Telakan vintillä! Aiheena synnytys, lisääntyminen, naisten elämä ylipäätään, ja kaiken lomassa leivotaan pullaa, jota sitten lopussa yhdessä maistellaan. Mainio konsepti, lisää pullanleivontaa lavalle! Meno on hulvatonta ja hauskaa, mutta on tässä sellainen vakavakin pohjavire. Kuka saa päättää näistä lisääntymisasioista, ketä ne koskettavat ja mikä niiden yhteiskunnallinen merkitys on. Taas kerran Meri-Maija Näykki on ideoinut ja ohjannut monipolvisen esityksen, jota koko taitava työryhmä on ollut käsikirjoittamassa.

Synnytystalkoot on paikoitellen hieman epätasainen ja rouhea, ja paikoitellen hillittömän hauska. Mutta pienet rosot eivät haittaa kun kokonaisuus on kerrassaan railakas ja pirteä. Mainio porukka Kerttu Opus, Petra Poutanen, Piki Rantanen ja Tanjalotta Räikkä venyy moneen. Me katsojat ollaan niitä talkoolaisia, jotka tuodaan katsomoon pienissä erissä. Paikkansa saa valita joko ihan tuolilta tai isolta jumppapallolta. Tila on sisustettu verhoilla ja ilmapalloilla viihtyisäksi, kuin joku babyshower-tila. 

Muutenkin Perttu Sinervon lavastus sekä valosuunnittelu on sellaista viihtyisää. Petra Poutanen soittelee mitä ihmeellisimpiä instrumenttejä ja laulaa myös, jumalaisen hienosti kuten aina. Koko porukka laulaa talkoiden ihanuudesta - siis synnytystalkoiden. Muutenkin tämä on sellaista kollektiivista esityksentekoa, kaikki heittäytyvät mukaan.

     

Elämän realiteetteihin kuuluu monenlaiset asiat, synnytyskipu lienee yksi niistä. En osaa sanoa kun ei ole omakohtaista kokemusta. Pitäisihän se tehdä lapsia, pitämään huolta sitten kun on vanha. Olenpas ollut itsekäs lapsettomuudessani. Synnytystalkoot tarjoaa monenlaisia näkökulmia äitiyteen, lapsettomuuteen (vapaaehtoiseen tai ei), raskauteenkin. "Kyllä sun mieli muuttuu sitten kun saat ikää" - kuinka monta kertaa olen itsekin saanut tuon kuulla. Onneksi nykyään ei enää kysellä, ikä tekee tehtävänsä siinäkin.

Ovatko kohdulliset kehot meille yhä kodinkoneita, esitys myös kyselee. Ja paljon muuta. Miten surumielinen onkaan tarina lehmästä, joka on viidettätoista kertaa raskaana. Lavalla nähdään myös Petteri ja Riikka (saksineen tietenkin) äitiyspakkauksen kimpussa. Steppaava siittiö, Love Boat -muistelot, vauvan eka drag show, hauskasti nimetyt mocktailit (jotka myös maistuivat taivaallisilta!), toisenlaiset isät viiksissä ja irtomahoissa. Paljon hauskaa.

Ella Kauppinen Työhuone Hengarista ansaitsee aplodit puvustuksesta. Mainiota katsottavaa! Oispa tollanen siittiöpuku johkin kekkereihin! Verkkosukkien ja rintsikoiden yhdistäminen neonvärisiin huomiovaatteisiin on kyllä kiinnostavaa.

Esityksestä jäi hyvä fiilis, ja olihan se pirun ajankohtainen myös. Tuli enemmän sellainen illanviettofiilis kuin teatteriesitys, siis että ollaan jossain kaverien kanssa kotibileissä ja tyypit keksii kaikkea ohjelmaa ja on leppoisaa. Tämmöstä kaipaan lisää kyllä kulttuurikentälle. Heittäytymistä. Esityksiä 3.4. asti, menkää ihmeessä Telakalle!

Esityskuvien copyright Petteri Aartolahti.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.