tiistai 10. huhtikuuta 2018

Thalia-juhlassa palkittiin parhaita - ja minäkin olin päättämässä!

Tänä vuonna Thalia-juhla olikin minulle hieman erilaisempi. Muutamina viime vuosina näissä on tullut käytyä, mutta nyt ensimmäistä kertaa niin että olen ollut itse valitsemassa ehdokkaita! Tosin vain yhteen sarjaan, mutta vuoden teatterin esivalintaraadissa oli aivan mielettömän hienoa olla mukana. Ja kyllä mä myös ehdotin Kallo Collectivea Sirkuksen Lumo -palkinnon saajaksi, kun kerran ehdotuksia sai esittää myös suuri yleisö.


Mutta aluksi sananen vuoden teatterin valinnasta. Kuuluin esiraatiin, jonka tehtävänä oli valita 3-5 ehdokasta, joista sitten Pia Viitanen valitsi voittajan. Mutta miten kaikista ihmisistä juuri minä pääsin mukaan tämmöiseen arvovaltaiseen sakkiin? Viime syyskuussa sain sähköpostia Suomen Teatterit ry:n järjestöasiantuntija Hanna-Reetta Schrekiltä, jossa hän pyysi minua mukaan porukkaan. Eikä tarvinnut kauaa miettiä. Valtava kunnia tämmöiselle nobodylle eli rivikatsojalle, joka vain vähän bloggailee teatteriasioista. Raatiin kuuluivat Schreckin lisäksi Näyttelijäliiton puheenjohtaja, näyttelijä Helena Ryti, viime vuoden Vuoden Teatterin eli Riihimäen Teatterin toimitusjohtaja Matti Numminen ja Läntisen tanssin aluekeskuksen toiminnanjohtaja Sanna Meska.

Ensimmäisessä tapaamisessamme marraskuun lopussa kävimme läpi ehdotettuja teattereita, joita oli hieman toistakymmentä. Lisäksi kaikki saivat ehdotella omia teatterisuosikkejaan, ja perustella miksi. Koko syksyn mietin omia ehdokkaitani. En pelkästään näkemieni esitysten perusteella, vaan myös monesta muustakin näkökulmasta. Missä taloissa tuntui olevan hyvä henki ja viihtyvyys, millaiselta talo vaikuttaa ulospäin. Niinpä mulla oli kymmenkunta ehdokasta mielessä jo ensimmäisessä kokouksessa. Osa ei saanut kannatusta, osa sai.

Otin kokouksissa ehkä enemmän tarkkailijan ja kuuntelijan roolin, koska tunsin itseni aivan noviisiksi muiden ammattilaisten rinnalla. Kai minä olin se maallikkonäkemys raadissa. Mutta älkää ymmärtäkö väärin; koko sakki oli lämminsydämistä ja ihanaa ja kaikki raatilaiset saivat kyllä äänensä kuuluviin.


Ensimmäisen kokouksen saldo oli kahdeksan seminfinalistia ja joulutauon aikana oli tarkoitus että raatilaiset jalkautuvat tutustumaan niihin ehdokkaisiin mitkä olivat hieman vieraampia. Itselleni suurin osa oli tuttuja, mutta kyllä sitä tuli hieman veresteltyä muistiakin. Tammikuun kokouksen tavoite oli saada puserrettua listalta ne muutamat, mistä halusimme Pia Viitasen valintansa tekevän. Kyllä se onnistuikin ja jätimme jäljelle meidän mielestä kolme kovinta eli Universumin, Zodiakin ja Turun kaupunginteatterin. Tai täytyy sanoa vielä sellainen pieni anekdootti että yksi alunperin ehdottamani teatteri karsiutui pois niiden 8 semifinalistin joukosta, mutta se palasi tammikuun kokouksessa listoille ja aina kolmen joukkoon asti! Tämä ilahdutti minua suuresti, ihan kuin olisin ollut oikeassa koko ajan, mutta muut näkivät valon vasta myöhemmin (no eihän se niin mennyt, mutta näin haluan uskotella itselleni).

Tarttee sanoa että raadissa työskentely oli tosi mukavaa. Mitään konflikteja ei esiintynyt vaan kaikki saivat puhua ja perustella ja myös esittää eriäviä mielipiteitään. Jollain oli jotain syvällisempää tietoa yhdestä teatterista, toisella toisesta. Henki ja ilmapiiri koko raadin työskentelyssä oli todella kiva.

Olenkin tosi kiitollinen ja otettu että pääsin mukaan raatiin ja antamaan oman todella pienen panokseni tämän vuoden teatterin valinnalle. Kaikki kolme ehdokasta ovat todella upeita paikkoja, kuten minun mielestäni myös kaikki semifinalistit. Mutta vain yksi voi voittaa ja Pia Viitanen valitsi näin. Rutkasti onnea Zodiak - uuden tanssin keskus!


Hanna Terävä soitti myös ukuleleä


Ja sitten Thalia-juhlaan. Viime vuoden tapaan se pidettiin KOM-teatterissa. Mutta jostain syystä vieraita oli paikalla tosi vähän viimevuotiseen verrattuna. Ehkä tästä kannattaisi rummuttaa enemmän? Erinomainen klovni Hanna Terävä juonsi illan omaan personaalisseen tyyliinsä. Välillä me yleisökin jouduimme hieman temppuilemaan ja suukottelemaan toisiamme, jopa laulamaan, mutta hauskaahan se vain oli. Ja välillä saimme kuulla hieman Hamletiakin, mutta ihan alkuperäistekstiltä se ei kyllä kuulostanut... Ollakko vai eikö olla -monologi lähti hieman omille teilleen, kuiskaajasta huolimatta.


Jenny Jumppanen piti upean puheen - ja ihan ilman paperia!


Ensimmäistä kertaa jaettiin Voimavara-palkinto ja se meni Helsingin kaupunginteatterin yleisötyöntekijä Jenny Jumppaselle! Vau, todella hienoa! Jennyä on tullut vuosien varrella tavattua moneen kertaan, ja tämän iloinen olemus piristää aina päivää. Ja Jenny piti kyllä yhden illan parhaimmista kiitospuheista, kehuen mm. työpaikkaansa Helsingin kaupunginteatteria ""työpaikka jossa tunnet itsesti joka päivä tervetulleeksi". 

Ensimmäistä kertaa jaettiin myös työyhteisölle suunnattu Yhteisvoima ja sen sai Porin Teatterin lavastamon työporukka. Ainakin heidän kättensä jälki on hienoa, joten upeaa että myös henki on hyvä. Ja oli ihanaa kuunnella kiitospuhetta, missä yli 40 vuotta talossa ollut lavastamon esimies Esa Bragge liikuttui huomionosoituksesta.


Esa Bragge kehui kollegoitaan ja Porin teatteria


Illan mittaan kuultiin monenlaisia puheita; oli lyhyitä ja pitkiä ja varsin kantaaottaviakin. Hyvä niin.

Vuoden Teatteriteko -palkinto matkasi eduskuntaan kolmelle kansanedustajalle; Outi Alanko-Kahiluoto, Sanna Lauslahti ja Silvia Modig. Kolmikko on aktiivisesti puhunut taiteiden puolesta ja tehnyt myös aloitteita taiteilijoiden toimintaolosuhteiden parantamiseksi. Lisää tämmöisiä kansanedustajia saadaan äänestämällä heitä sinne! Ihan parasta oli että kullekin palkinnonsaajalle oli räätälöity oma aineeton palkinto. Esimerkiksi Alanko-Kahiluodon nimissä hankittiin 100 m2 ikimetsää Hämeestä. Huikean upeasti mietityt olivat nämä.


Vuoden teatterinäyttelijäksi valittiin Antti Laukkarinen, jota on tullut nähtyä paljon, erityisesti Teatteri Telakalla. Perusteluissa mainittiin erityisesti vieläkin Telakalla pyörivä Juha Hurmeen omakohtainen näytelmä Hullu, missä Antti vetää huikean upean roolityön. Yksi omista hänen suosikkirooleistaan on kuitenkin useaan kertaan nähty Täynnä elämää, tuo Ratsian Jyri Honkavaarasta kertova kahden näyttelijän musiikillinen ilonpito. Laukkarinen hakkaa siinä rumpuja kuin dervissi! Kiitospuheessaan Antti kiitteli kaikkia häntä äänestäneitä kollegoitaan ja erityisesti Hullu-työryhmää ja Juha Hurmetta. Viime vuonna hänellä oli roolit kuudessa eri näytelmässä - aika työllistetty friikku siis. Isot onnittelut!


        
Voittajan on helppo hymyillä - onnea vuoden teatterinäyttelijäAntti!


Parhaan näyttelijän palkintoa jakanut Suomen näyttelijäliiton pj Helena Ryti halusi myös mainita kaikki muut ehdolla olleet upeat näyttelijät: Petra Ahola, Annukka Blomberg, Ritva Jalonen, Santtu Karvonen, Antti Lang, Anne Niilola, Taisto Oksanen, Janne Varraskoski ja Linda Zilliacus. Kaikki heistä olen lavalla nähnyt ja hienoa työtä koko kymmenikkö tekee. Mutta näyttelijät ovat nyt äänensä antaneet, ja ne menivät Antille.


Säde-palkinnot jakoivat Aku Meriläinen ja Antti Puumalainen


Valosäde-palkinto ansaitusti Ville Seppäselle Espoon kaupunginteatterin Seuraavat 500 vuotta -näytelmän valosuunnittelusta. Kyllä mä sitä hehkutinkin, siis valosuunnittelua. Ville Seppänen mainitsi kiitoksessaan miten näytelmän lavastus oli oleellinen osa valosuunnitteluakin. Niinpä, ne kyllä kulkivat käsi kädessä. Äänisäde meni Tuomas Norviolle ja Mikko Perkolalle Zodiakiin tehdyn Licking Things -teoksen äänisuunnittelusta. Se jäi multa näkemättä, harmi. Videosäde-palkinnon ansaitsi Sanna Malkavaara Turun kaupunginteatterin Kybersielujen videosuunnittelusta. Se oli oikeasti hyvin ansaittu!


Kaikki Säde-palkintojen saajat olivat estyneitä saapumasta tilaisuuteen ja olivat lähettäneet videotervehdyksensä. Kaikille oli myös jaossa ensimmäistä kertaa upeat kiertopalkinnot, jotka olivat huikean näköisiä härveleitä. Kimmo Karjusen suunnittelemat (paitsi Ääni-Säde oli Antti Puumalaisen käsialaa) palkinnot muistuttivat steampunk-laitteita, ja toimivat valolla (Ääni-Säde sähköllä). Hienoja!


Kaisa Rasila oli illan tyylikkäin palkinnonsaaja


Illusion-palkinnon sai lavastaja Kaisa Rasila, jolla oli sekä illan lyhin kiitospuhe että tyylitajuisin vaateparsi. Vau! Voittajan valitsi viime vuoden voittaja Eeva Ijäs ja perusteluissa mainittiin miten Kaisa kulkee lavastustöissään valtateiden sijaan omia pienempiä polkujaan. 

Sirkuksen lumo -palkinnon sai Kallo Collective ansioistaan fyysisen teatterin kehittämisestä ja nykyklovnerian tunnetuksi tekemisestä Suomessa ja kansainvälisesti. Tästä ilahduin erityisesti! Kallo Collectiven esitykset ovat uniikkeja ja todella viihdyttäviä! Varmaan moni muukin heitä ehdotti palkinnon saajaksi kuin minä. Jenni Kallo ja ryhmän uusi taiteellinen johtaja Thom Monckton ottivat palkinnon vastaan.


     
Thom Monckton ja Virpi Kallo ottivat vastaan Sirkuksen lumo -palkinnon


Tanssin ja sirkuksen maineteko -palkinto meni Virpi Wirlander-Asplundille, joka pitkässä kiitospuheessaan sanoi erityisesti arvostavansa sitä että tunnustus tuli kollegoilta, että se tuli naiselle ja että se tuli Lappiin! Ohjaajapalkinnon sai Oulun kaupunginteatterissa työskentelevä Heta Haanperä ja dramaturgipalkinnon Anna Simberg.

Heta Haanperälle ohjaajapalkinto


Kiitos kotimaisesta näytelmästä -adressin saivat Uuden näytelmän ohjelma UNO ja Labbetin Reko -projekti. Kummankin hankkeen tavoite on lisätä laadukkaiden kotimaisten tekstien kirjoittamista teattereille. Ruotsinkieliseen Reko-projektiin en ole niin tutustunut, mutta Uuden näytelmän ohjelmaan kyllä, ja se on jo nyt poikinut paljon kaikkea hienoa. Onnea! Usein palkinto on jaettu sen perusteella missä teatterissa on ollut eniten kotimaisia kantaesityksiä, vaan nyt tehtiin toisin. Palkinnot jaettiin tahoille jotka tekevät työtä sen eteen että kotimaiset näytelmät ja teatterit kohtaisivat. Aika hyvä peruste mielestäni. Kummatkin tahot kiittelivät erityisesti näytelmäkirjailijoita - sekä myöskin rahoittajia, keitä ilman ei toiminta olisi edes mahdollista.


UNOn puolesta palkinnon vastaanottivat Saana Lavaste ja Saara Rautavuoma


Sokerina pohjalla eli viimeisenä sitten Vuoden teatteriksi valittiin Zodiak – Uuden tanssin keskus. Zodiak saa tunnustusta vahvasta taiteilijapolitiikastaan, joka tukee tekijöitä ammattillisessa kehittymisessä ja tarjoaa mahdollisuuksia verkostoitumiseen kotimaassa ja kansainvälisesti edistäen näin taiteilijoiden työllisyyttä. Kyllä Pia Viitanen mainitsi moneen otteeseen miten haastavaa valinnan tekeminen oli, yöuniakin vievää. Kaikki kolme finaalikandidaattia olivat niin tasaisen hyviä. 



Palkintoa oli vastaanottamassa taiteellinen johtaja Harri Kuorelahti, toiminnanjohtaja Raija Ojala sekä yleisötyövastaava Katja Kirsi. Jokainen sai pitää myös pienen kiitospuheenvuoron ja Ojalan puheesta jäi mieleen kiinnostava seikka! Kolmen finalistin joukossa on vain yksi perinteinen laitosteatteri, Zodiak ja Universum edustavat jotain ihan muuta. Kiinnostava havainto. Zodiakissa myös taiteilijat tekevät yleisötyötä, joten se on hyvin tasa-arvoinen toimija.


Zodiakin väki ja "palkintodiktaattori" Pia Viitanen


Kaiken kaikkiaan ilta oli tosi mukava ja rento. Ensi vuonna sitten taas uusiksi. Hurjasti onnea kaikille palkituille!


Kuvat otin itse.

torstai 5. huhtikuuta 2018

Suurenmoista! / Tampereen komediateatteri 4.4.2018

Voin kyllä taata, että tämän vinkeämpää tulkintaa et tule kuunaan kuulemaan Mozartin Taikahuilun Yön kuningattaren aariasta! Nimittäin kuin amerikkalaista laulajatar Florence Foster Jenkinsiä esittävä Leena Rousti kiekaisee, niin siinä melkein jo rappaus ropisee katosta,. Ja jos katsojilla olisi kristallilasit käsissään, niin helinällä särkyisivät nekin. Mutta hauskaa sitä "laulua" oli kuulla, ja jopa tämmöinen sävelkorvatonkin kuuli että nyt menee pieleen. Ja isosti.

Florence Foster Jenkins oli ilmeisesti omasta mielestään upea sopraano, joka konsertoi ja levytti aika ahkeraan ennen kuolemaansa 1944. Kenenkään muun mielestä hän ei sitten osannutkaan laulaa, vaikka kukaan ei sitä hänelle suoraan koskaan rohjennut sanoakaan. Suosittu hän silti oli, oliko sitten se huonosti laulaminen tarpeeksi viihdyttävää. Onhan siinä jotain tavattoman hienoa, että tekee omaa juttuaan mihin uskoo ja mitä rakastaa, ja muiden todellisista ajatuksista viis. Jenkinsillä oli onneksi rahaa toteutella omia visioitaan.


Peter Quilter on laatinut näytelmänsä Suurenmoista! (Glorious!) Jenkinsin elämästä, ja nyt sitten saimme nauttia tästä musiikkipitoisesta komediasta Tampereen komediateatterissakin. Elokuviakin aiheesta on tehty, mutta en ole nähnyt niistä edes sitä Meryl Streepin tähdittämää. Panu Raipian ohjauksessa ja Oskari Löytösen lavasteissa kelpasi näyttelijäporukan esiintyä. Tarina alkaa kun pianisti Cosme McMoon (Aku Sajakorpi) tulee työhaastatteluun - ja hänet pestataan saman tien Jenkinsin uudeksi säestäjäksi. Vaikka alussa hänenkin on ilmeisen vaikeaa pitää pokkaa Jenkinsin avatessa ääntään, niin nopeasti Cosmekin oppii myötäilemään ja hymistelemään, ja pitämään totuuden itsellään. Naisen laulutaidottomuus on yleinen salaisuus, jonka kaikki tuntuvat tietävän (paitsi toki nainen itse) mutta asiasta ei puhuta. Rouva Jenkinsillä on varaa levyttää ja järjestää konsertteja. Yleisön hän toki valitsee itse, ja jos nyt joku satunnainen nauraja vahingossa paikalle osuukin, niin kateellisten elämöntiä se vain on. Kadehdin kyllä tämän diivan rajatonta itseluottamusta ja uskoa omiin kykyihin!


Leena Rousti on tavattoman hieno laulaja ja esiintyjä muutenkin, ja aivan nappivalinta Jenkinsin rooliin. Hän onnistuu tekemään naisesta hieman hömelön vaikutelman, joka pyöreine silmineen vaikuttaa hieman yksinkertaiselta. Elina Vätön suunnittelemissa diivamaisissa vaateparsissa hän on kyllä varsinainen drama queen ja taitelijanero. Ja on varmasti todella vaikea laulaa noin pieleen, jo ihan teknisestikin. Aku Sajakorpi oli myös ilmiömäisen hyvä pianistimiehenä, joka tulee imetyksi Jenkinsin karisman taikapiiriin. Hieman peräkammarin pojan oloinen on tämä tyyppi. Parhaana ystävättärenä Marjut Sariola nauttii sherryä ja raahaa valkoista pikkukoiraansa pitkin lavaa. Bimbo se on tämäkin nainen, mutta hieman eri tavalla. On vaikea keksiä palvoiko hän Jenkinsiä ja tämän laulutaitoja näin paljon - vai onko kyseessä vain hyvä näyttelijätyö. Jenkinsin viinaan- ja naisiinmenevänä brittimiesystävänä loisti iki-ihana Ilmari Saarelainen. Immu oli kyllä mainio pienessä roolissaan. Pienissä kaksoisrooleissa nähdään vielä Miia Räikkönen, joka säkenöi varsinkin meksikolaisena espanjaa pajattavana topakkana kotiapulaisena.


Ja pakko kehua vielä toistamiseen niitä Elina Vätön pukuja, kertakaikkisen lumoavia luomuksia!

Tarinahan on aika höttöinen, seuraamme pienen siivun Jenkinsin elämää sieltä loppupäästä. Harjoittelua ja konsertoimista, pieniä arjen sattumuksia. Suurin hauskuus saadaan selkeästi irti muutamista lauluosuuksista, ja miten pieleen ne menevät. On tässä muutamia dramaattisia hetkiä ja lopusta jää positiivinen olo, vaikka hieman kaihoisakin. Ei sitä vajaassa kahdessa tunnissa kummia kerkeä. Mutta jäi tästä ainakin tälle katsojalle iloinen ja hyvä mieli, ja ennenkaikkea se tsemppausviesti: kyllä sitä voi ja kannattaa tehdä asioita mistä itse tykkää! Florence Foster Jenkins uskalsi elää kuten halusi.


Kuvien copyright Peera Lakanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.