Mästaren och Margarita / Teater Viirus 4.10.2017

Jo toinen ruotsinkielinen teatteriesitys mulla tänä syksynä - johan nyt on maailmankirjat sekaisin. Mutta nyt oli oikeasti tekstitys. Kyseessä siis ensimmäinen vierailuni helsinkiläiseen Viirus teatteriin, ja teatterin upouusiin toimitiloihin Jätkäsaareen. Sinne minut veti heidän tulkintansa Bulgakovin Mestari ja Margarita-kirjasta eli Mästaren och Margarita. Kansallisteatterin versio oli loistava, mutta toivoin että tämä olisi ihan erilainen.

Toiveeni toteutui. Hyvin erilainen oli, jokaisella mahdollisella tavalla. Erinomainen oli tämäkin, ei sillä. Taas kerran mietin sitä miten samasta lähtökohdasta saa niin erilaisia tulkintoja. Sepä juuri on yksi teatterin rikkauksia, ja syy siihen miksi jaksan katsoa vaikka kuinka monta versiota esim. Macbethistä. Jokainen tuotanto on erilainen näkemys.

Islantilainen Egill Pálsson on sekä dramatitoinut että ohjannut tämän rakennustyömaalta liikkeelle lähtevän version. Viiruksen uutta tilaa hyödynnetään Milja Salovaaran lavastuksessa hyvin; Margarita vaeltaa yläkäytävällä ja nosturisysteemit vievät esiintyjiä aika korkeallekin välillä. On betonia, keltaista kypärää ja kipinät leiskuvat. Keskellä lavaa kohoavat kaivinkoneen kauhat, ikuisesti betoniin jähmettyneinä. Betonimyllyä käytetään esityksessä myöhemminkin, todella nerokkaasti. Työmaalta liu'utaan pimennyksen kautta kirjailijoiden keskustelua seuraamaan, ja siihen se Wolandkin sitten tulla tupsahtaa, kera apulaistensa. Pitäähän se osallistua Jeesusta koskevaan väittelyyn. Sujahdamme kirjan maagiseen ja ihmeellisiä tapahtumia täynnä olevaan maisemaan reippaaksi kolmeksi tunniksi.

Wolandin kertomana pääsemme todistamaan Pontius Pilatuksen ja Jeesuksen kohtaamisia, no, hänellä nyt oli näppinsä pelissä jo silloin. Nauratti kovasti valtavat tanssiaiset; tämä porukka avaa sihauttaen kaljatölkit. No, peilipallo on mahtava.

Näyttelijäporukka on ihan timanttia. Suurinta osaa olen nähnyt muiden teatterien lavoilla, ja hyvin nämä roolitukset toimivat. Maria Ahlroth oli viilipyttymäisen tyyni Woland. Sellaisella hiljaisella ja vaativalla tavalla lumoava, mutta ei kovinkaan saatanallinen tai taikurillinen. Minna Haapkylä oli eteerisen kaunis Margarita, joka aluksi lipui näyttämön halki kuin enkeli tai haamu. Mutta kyllä tämä Margarita lopuksi polki jalkaa ja huusi voi vittua. Iida Kuningas hersyvänä Hellana ja totisena Pontius Pilatuksena oli loistava. Martin Bahnella oli lukuisia rooleja, mutta minuun iski koviten Korovjej, tuo Wolandin taikurimainen apuri. Oskar Pöysti tukkaa raastavana Iván-ressuna pöpilässä, mikä intensiteetti! Robert Enckell oli oivallinen myös muissakin osissa, mutta hyytävänä Azazellona parhaimmillaan. Ja ei pidä toki unohtaa steppaavaa uolialastonta Stiópaa :-) Ja sitten vielä Tobias Zilliacus, jonka Mestari oli vahva ja Jesjua Ha-Notsri tyynen alistuva.

Yksi esityksen ehdottomia helmiä oli livebändi! Näyttelijät hilppasivat aina välillä lavan takanurkkaan, missä oli pienimuotoinen treenitila. Sieltä käsin sitten soiteltiin, mieletöntä! Behemot-kissa (Ville Kabrell) ei turhaan puhunut, vaan antoi kitaran puhua puolestaan. Hän vastasi myös musiikin sävellyksestä. Aivan mainioita että siellä soitellaan kuka mitäkin instrumenttia, ja soittimia vaihdellen. Musiikki oli räimivää ja terävää - ei mitään voimaballadeja näille vaan kunnon industrial/metallimättöä.

Olin yleisössä varmaan ainoa joka käytti tekstitystä omassa puhelimessani. Istuin takarivissä (eli n. 4. rivi) ettei puhelimen valo häiritsisi ketään. Mutta se oli kyllä aika himmeä, ja pidin puhelinta alhaalla jalkojen päällä, ettei se ehkä olisi muutenkaan. Pääsääntöisesti tekstitys toimi hyvin, mutta eihän se ihan kaikkea suomentanut, läheskään. Vaikka pari kertaa kieli vaihtuikin lennossa ruotsiksi, muutaman lauseen ajaksi! Onneksi kaikki puhuivat kauhean selkeää ruotsia ja ymmärsin valtaosan ilman laitettakin. Välillä tuli pitkiä taukoja että tekstitys jäi johonkin, mutta ei sekään nyt niin haitannut. Mutta se oli ihan välttämätön, jos ei muuten niin henkisenä tukena ainakin.

Milja Salovaara on suunnitellut myös yllättävän arkisen puvustuksenkin. Woland on pukeutunut jakkupukuun kuin kuka vaan virkanainen, ja korkeilla koroillaan tepsuttaa menemään. Lauri Lundahlin valosuunnittelut toimii kyllä hienosti, valon ja varjojen vuorotteluna.

Varsin kelpo teatteria tämä eli ehdottomasti kannattaa suunnata Viirukseen ja mennä ennakkoluulottoman rohkeasti katsomaan! Äänisuunnittelussa olisi voinut volyymia hieman vähentää, ainakin alussa työmaan poraus/yms äänet meinasivat halkaista korvat. Myös pituudesta olisi voinut inasen karsia. Mutta muuten katsoin tätä enemmän kuin mielelläni.


Kuvien copyright Jonatan Sundström.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.