tiistai 15. elokuuta 2017

Angels in America: Millennium Approaches / National Theatre 15.8.2017

Kun tehdään Tony Kushnerin megahanketta Angels in America, niin sitten se tehdään kunnolla. Kaikkia mahdollisia ja parhaita resursseja hyödyntäen. Näytelmä on mammuttimainen, mutta niin loistava että se pitäisi jokaisen ihmisen nähdä. National Theatre on siis vallan oiva paikka sen esittämiseen, ja Marianne Elliot oiva ohjaaja!


Ensimmäinen osa oli pituudeltaan 3,5 tuntia, sisältäen kaksi vartin mittaista taukoa. Toinen osa 4 tuntia ja vartti, samanlaiset väliajat. Tätä on mahdollista katsoa erillisinä esityksinä, tai kuten minä valitsin, kaikki samana päivänä. Eka osa klo 13, toka klo 19. Väliin jäi onneksi se 2,5 tuntia minä aikana kerkesi käymään syömässä, ja kävelemässä pitkin Thamesin rantaa. Onhan se paljon istumista yhden päivän osalle, mutta onneksi on hyvät penkit ja jalkatilat, ilmastoitu katsomo ja tarpeeksi vessoja ruuhkien välttämiseksi (ja sitten mä löydän myös NT:n sokkeloista ne vähemmän läydetyt vessat).


Kushner kirjoittaa laveasti. Tarinat rönsyilevät. Näytelmän alaotsikko on A gay fantasia on national themes, ja sitähän tämä on. Yhden aikakauden kuvausta eli New York vuonna 1985, miten HIV ja AIDS vaikuttivat ihmisiin ja yhteiskuntaan. Seuraamme niin muutamia yksittäisiä ihmisiä, kuin maailman tapahtumia ylipäätään. Vuosi 1985 oli monellakin tapaa merkittävä. Ei pelkästään AIDSin takia, vaan maailmassa tapahtui niin paljon tuohon aikaan. Neuvostoliiton kaatuminen, koko länsimaisen yhteiskunnan murros, josta AIDS-epidemia oli yksi oleellinen osa.


Ian McNeilin lavastus on helkkarin nerokas. Kolme pientä vierekkäistä pyörivää lavaa, joissa on eri ihmisten asuntoja. Mutta niin kätevästi tehty, että välillä toisten makuuhuoneesta tuli toisten ihmisten huoneita, ja sairaalavuoteet siirtyivät pyörölavasta toiseen. Neonvaloja seinärakenteissa. Teknisesti monimutkaista, mutta visuaalisesti simppeliä. Myös nousevia ja laskevia lavanosia käytettiin paljon, ja sitten oli tietenkin joukko tummiin trikoisiin sonnustautuneita tyyppejä, jotka sekä liikuttelivat huonekaluja ja muita irtoelementtejä lavalle ja pois, sekä toimivat enkelin nukettajina. Hienoa koordinaatiota.

Enkeli niin. Niin huikean upeasti toteutettu enkeli! Valtavan isot siivet ja ääni kuin tuomiopasuunalla. Amanda Lawrence on kyllä ehta enkeli.


New Yorkissa asuu nuiva mormonilakimies Joe Pitt, jota houkutellaan muuttamaan Washingtoniin ja siirtymään isommille apajille. Joe ei osaa päättää. Kotona turhautuu valiumia nappaava vaimo Heather, joka seikkailee omissa hallusinaatioissaan päivät pitkät. Joen oppi-isä on tyrannimäinen lakimieskonkari Roy, joka on maailman napa ja kuvittelee kuvittelee rahojen ja vallan avaavan kaikki ovet ja auttavan joka asiaan. Valitettavasti sairastuttuaan hän joutuu toteamaan ettei terveyttä saakaan rahalla. Kun makaa kuolinvuoteellaan yksin, ei auta vaikka olisi miten suhteita. Ärsyttää myös miehen asenne omaa sairauttaan kohtaan; hän ei ole homo, vaan hetero jolla on satunnaisia suhteita miesten (erityisesti maksullisten miesten) kanssa. Eli hänellä ei ole AIDSia vaan maksasyöpä. Piste.

Sitten on myös neljä vuotta yhdessä ollut pariskunta Prior ja Louis. Priorin sairastuminen HIViin saa kumppanin niin pois tolaltaan että tämä päättää lähteä. On kauhea seurata vierestä kuinka toinen kärsii ja itse ei voi asialle mitään. Jäin pohtimaan tätä laajemmassa kontekstissa. Kuinka läheisen sairastuminen vaikuttaa omaisiin. Heidän oma elämänsä tuntuu katoavan kokonaan jonnekin, kun kaikki aika ja energia kuluu toisen sairauden kanssa.


Yksi näytelmän tärkeistä päähenkilöistä on mustaihoinen hoitaja Belize, joka joutuu inhottavan juristihirviö-Royn hoitsuksi, vaikka tämä inhoaa homoja ja tummia ja kaikkea mitä Belize edustaa. Mutta Belize on varsin räiskyvä ja hyvällä itsetunnolla varustettu tapaus.

Näytelmässä on paljon harhannäkyjä, unia ja hallusinaatioita sekä haamuja. Kaikki loistavan upeasti toteutettuina. Kohta ei katsojakaan tiedä mikä on totta, mikä roolihenkilön kuvitelmaa. Lisäksi pääosien näyttelijät esittävät moninaisia sivuhenkilöitäkin. Yksi hersyvimmistä kohtauksista on Priorin kohdatessa samannimisiä esi-isiään muutamia kertoja näytelmän aikana. Nämä kun eivät esimerkiksi tiedä sanan gay merkityksiä (paitsi sen iloisen). Monet efektit (kuten Priorin hallusinaatiot hepreaa puhuvasta hoitajasta ja helvetin lieskoista) upeasti tehty.

  

Kohtauksia on limittäin, lomittain ja päällekkäin, sekä vuorotellen. Kuulostaa sekavelle, mutta on oikeastaan aika selkeää, ja ennenkaikkea toimivaa. Välillä on aika pitkiäkin monologeja, varsinkin Louis jaksaa jarittaa poliittisista aiheista. Tapahtumapaikatkin vaihtelevat makuuhuoneista, sairaaloihin ja hautausmaista Etelämantereelle.

Myös miehitys on kohdallaan. En ole nähnyt Andrew Garfieldiä teatterin lavalla koskaan aiemmin, mutta satunnaisesti jossain elokuvissa (en tosin ole nähnyt hänen päätähdittämäänsä kahta Spiderman-leffaa), ja ei ole koskaan iskenyt minuun ns. huikean hyvänä näyttelijänä. Siihen statukseen päästäkseen mun tarttee yleensä nähdä ihminen teatterissa; elokuvat ja tv ei auta eikä riitä. Mutta Garfield tekee niin upean roolin Prior Walterina että huh. Laiha ja kaunis poika, joka kärsii helvetin tuskia. Ensin sairastuessaan, ja sitten kun Louis kävelee suhteesta pois, jättäen Priorin yksin näkyineen ja kipuineen. Prior kokee ilmestyksiä, mm. enkelin, ja vakuuttuu olevansa Profeetta. Ilmestysten näkeminen aiheuttaa kiusallisia erektioita ja Profeettana olo viekin sitten monenlaisiin seikkailuihin...

  

Russell Toveyn olen nähnyt teatterin lavalla ennenkin, ja ihan kelpo näyttelijä on hän. Tykästyin tammikuussa 2014 kovast The Pass-näytelmään Royal Courtissa, ja siitä tehtiin myöhemmin elokuvakin. Jonka ostin itse asiassa tältä reissulta, mutta ei ole ollut vielä aikaa katsoa sitä. Jokatapauksessa Tovey on loistava avioliittonsa, työkuvioidensa, uskontonsa (mormoni!) ja oman seksuaali-identiteettinsä kanssa kamppailevana Joe Pittinä. Denise Gough (joka sai viime vuonna parhaan naisnäyttelijän Olivier-palkinnon näytelmästä People, Places and Things) oli myös tyrmäävän hieno Heather, jolla todellisuus heittää häränpyllyä. Nathan Lane on myös tosi hyvä Roy, sellainen kärttyinen valkoinen valtauros. Eikä voi olla mainitsematta Nathan Stewart-Jarrettia, joka elastisena Drama Queeninä meinaa varastaa monta kohtausta ihan kokonaan (ja täysin ansaitusti saa monet väliaplodit). On tässä henkilökaartissa vielä Joen äitikin Hannah (Susan Brown) joka myy talonsa Salt Lake Cityssä ja muuttaa New Yorkiin poikansa puhelun hälyyttämänä, koittaen sovitella poikansa ja miniänsä välejä.


Jätin parhaan viimeiseksi eli James McArdlen. Tämän esittämä Louis on kahtiarevitty. Mies joka ei pysty käsittelemään lähimmäisen tuskaansa, saatikka omaansa. Pinnallinen? Kenties, mutta ei se asiasta tee yhtään helpompaa. Omien syyllisyydentuntojen (ja myös uskonnon; Louis on juutalainen) kanssa kamppailevan herkkäsielun kärsimistä on välillä vaikea katsoa. Ehkäpä omaa tuskaansa lievittämään Louis aloittaa epätoivoisen suhteen Joen kanssa, ja eipä sekään helppoa ole (eroavat uskonnolliset ja poliittiset näkemykset eivät varsinaisesti edesauta asiaa). McArdle on vakuuttanut minut useasti teatterissa. Alunperin National Theatressa loppuvuonna 2014 loistavassa Rona Munron The James Plays-sarjan ekassa osassa, missä esitti kuningas James I:tä, ja sitten Chichesterissä 2015 vuoden lopulla Young Chekhov-sarjassa näytelmissä Platonov (nimirooli) ja Ivanov. Tuli mieleen että olenhan mä nähnyt sen aiemminkin, eli NT:n Emperor and Galilean-näytelmässä mitä katselin muutama vuosi sitten arkistossa tallenteena. Tässä siis yksi ehkä suurelle yleisölle tuntemattomampi näyttelijä jota kannattaa todella pitää silmällä!


Viimeksi Kushnerilta olen nähnyt tämän nimihirviön Hampstead Theatressa, ja osittain samanlaisia teemoja siinäkin oli, vaikka ikäeroa näytelmillä on 25 vuotta. Marianne Elliotin ohjaustöissä on aina jonkunlaista lämpöä ja sympatiaa, oli aihe mikä hyvänsä.

Oli tämä kyllä aikamoinen kokemus! Ei ole mikään ihme että kaikki esitykset möivät loppuun iät ajat ennen ensi-iltaa. Onneksi NT Live pelastaa! Voinkin lämpimästi suositella katsomaan tätä Finnkinon teattereille (Turku, Tampere, Helsinki) ma 21.8. (ja seuraava osa viikon päästä siitä).



Esitykuvien copyright Helen Maybanks, muut omia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti