keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Macbeth / Kansallisteatteri 8.3.2017

Macbeth on monellakin tapaa minulle erittäin rakas näytelmä, ehdottomasti top5:ssä jos suosikki-Shakespearen näytelmiä mietitään. Monta monituista tulkintaa on tullut teatterin lavalla nähtyä, mutta silti odotan uutta versiota aina ihan kauheasti. Kaksi suosikkiani vuosien varrella on, joiden ohi ei ole vielä muut tulkinnat menneet. Toinen oli Kenneth Branagh-versio Manchesterissa 2013 ja toinen samana vuonna Jamie Lloydin ohjaama Lontoossa (James McAvoy nimiroolissa). Mahtaisiko tämä Kansallisteatterin uutuus nousta samaan kastiin?

No ei nouse ei. Odotukset olivat korkealla, mutta... Siis minulla ei ole mitään vanhojen klassikkojen modernisointia vastaan, päinvastoin. Sillainhan ne pysyy tuoreina kun niistä pyyhitään pölyt pois aika ajoin. Ohjaaja Janne Reinikainen on lähtenyt kunnianhimoisesti uudistamaan Macbethiä, alkaen uudesta käännöksestä yhdessä dramaturgi Eva Buchwaldin kanssa. Näytelmästä on tiputettu monia henkilöitä ja kohtauksia kokonaan pois ja uutta tekstiäkin on lisätty (lopussa Antti Nylénin kirjoittama teksti). Osaa reploista on siirretty kokonaan toisille ihmisille, esimerkiksi portinvartijan puheita Duncanille tämän kuolinhetkeen.

Kati Lukan lavastus on ultramoderni; kromia, lasia ja loisteputkia. Pyörivää lavaa käytetään hyvin avuksi eri miljöiden luomiseen. Sama betoniporras/lasi/metallihäkkyrä toimii kaiken keskipisteenä. Max Wikströmin valoista tykkään, ne räpsyvät, hehkuvat, paljastavat ja peittävät. Milloin loistevalot ja milloin valonheittimet. Välillä valaistaan katsomoakin, ja lavan sivustojen teatterinaamiopatsaat saavat kohdevalot Malcolmin yleisölle osoitetun monologin aikana.

   

On aivan mahtavaa että suomalaisissakin käsiohjelmissa on muutakin sisältöä kun tekijälistaukset. Nyt oli tosi kiinnostava pieni katsaus näytelmän puvustukseen ja pukujen värimaailmaan. Skottiruutuja tai kilttejä ei ole kokonaan unohdettu, vaan esimerkiksi Macduffilla on hieno skottiruudullinen prätkärotsi ja muusikko Jusu Berghäll on pukeutuneena kilttiin. Ja se ihana keltainen väriripaus siellä ja täällä: Lady Macbethin keltaiset yöpuvut ja kaavut, keltainen tyyny, monarkkiperhoskuvioinen iltapuku ja Macbethin keltainen taskunenäliina lopussa, ja päivällisen pöytäliina. Miesten sotilasasuihin on haettu inspiraatiota brittisotilaiden Afganistan-operaatioista. Sekä Macbeth että Lady vaihtavat asua useita kertoja esityksen aikana, ja jokainen asu on kyllä silmiä hivelevän esteettinen. Tuulahduksia 60/70-luvuilta. Kiitos Tarja Simone näistä!

Tykkään kovasti että näissä uusissa Kansallisteatterin Shakespeare-jutuissa on livemusiikkia, ja vieläpä niin hienosti käytettynä että se meinaa varastaa koko show'n! Rikhard III:n yksi monista valttikorteista oli nimenomaan henkeäsalpaavan hieno musiikki. Siinä missä RIII:ssa Mila Laine soitti yksinään monenlaisia instrumenttejä, niin nyt saman tekee Jusu Berghäll. Mieheltä sujuu rummut, huilu, kitarat, saksofoni, bassoklarinetti jne. Kilttipukuinen mies putkahtaa esiin milloin mistäkin päin lavaa. Musiikki on eklektinen sekoitus kaikenlaista ja hyvin tenhoavaa. Kolme noitasiskosta Weird Sisters (Sonja Kuittinen, Pihla Maalismaa ja Fanni Noroila) muodostavat modernin laulutrion, ja laulavat myös kaksi kappaletta Shakespearen lyriikoin. Nämä biisit eivät niin kolahda, mutta sen sijaan Maalismaan tulkitsemat Great Business (Shakespearea tämäkin) ja ennen kaikkea bluesklassikko Troubled Waters ovat upeat. Mikä ääni! Äänisuunnittelija Timo Hietanen vastaa näiden sävellyksistä (paitsi Troubled Watersin on säveltänyt Arthur Johnston).


Yksi näytelmän kauneimmista kohtauksista on loppupuolella. Macbeth on romahtamassa, vaimo on kävelemässä kohti kuolemaansa, sataa ja lavan edessä muusikko soittaa fonilla syntikkamaton päälle hyvin surumielistä sävelmää. Vihertävä valo, melankolinen musiikki ja valuva sade tuo mieleen Blade Runner -leffan. Upea!

Miksei tämä sitten kauheasti kolahtanut meikäläiseen?

Yksi ongelma olivat näyttelijäsuoritukset. Antti Luusuaniemi tekee hienon roolin lavalla, mutta ei hän ole Macbeth. Joku siitä roolista jää puuttumaan. Parta ja musta kiltti pukevat miestä kyllä paremmin kuin hyvin. Katariina Kaitue viettää Lady Macbethin roolissa 25-vuotistaiteilijajuhlaansa. Roolihan on hyytävän upea, varmaankin yksi parhaita Shakespearen naisrooleja. Mutta ei tämäkään nyt lähde. Pariskunnan keskinäiset välit ovat alussa sensuellit, mutta repeilevät sitten, Ladyn vähätellessä ja haukkuessa miestään. Tässä versiossa pariskunta listii itse Macduffin perheen, ja tästä hypätäänkin suoraan Ladyn Out damned spot-klassikkomonologiin (pois perkeleen tahra). No, kädethän ovat valmiiksi veressä (mutta kun se pitäisi olla harha mitä Lady unissakävellessään koittaa pestä käsistään).


En aina ihan ymmärrä naisnäyttelijöiden käyttöä miesrooleissa. Malcolm (Fanni Noroila), Seyton (Pihla Maalismaa) ja Lennox (Karin Pacius) eivät ole suurensuuria osia, mutta ihan hyvin kukin roolinsa vetää. Mutta en näe syytä miksei näissä olisi voinut miesnäyttelijöitä käyttää. Noitakolmikko povaa Macbethille yhtä jos toista ja lopulta näyttävät tälle myös maailmanlopun kuviakin (Hitleristä Putiniin). Konkarit Seppo Pääkkönen (Banquo) ja Esko Salminen (Duncan) tuovat kaivattua karismaa lavalle, ja Salmisen mukana tuulahduksen myös Shakespeareä.

Toinen ongelma minulle oli se ylenpalttinen yltäkylläisyys. Jotenkin kaikkea oli liikaa, mutta silti liian vähän. Tämä taitaa olla ohjauksellinen ongelma ainakin osittain. Videoprojisointeja on paljon, välillä ihan pidempinä pätkinä ja välillä nopeatahtisena tykityksenä. Kaikenlaista luontoon ja tieteisiin liittyvää. Vesistöä, ötököitä, DNA-juosteita... Luonnonsuojelun ja planeetan tuhoamisen teemat toistuvat näissä. Välillä pyöreä taustakuva on kuin möllöttävä täysikuu kaiken taustalla, välillä mikroskoopin näkymä.

Neljännen rivin keskellä oli erinomainen paikka, ja varsinkin kun Macbeth likipitäen istui syliini vieraillessaan katsomossa värväämässä palkkamurhaajia. Mutta jotenkin siihen muutamien näyttelijöiden puhe puuroutui eikä meinannut saada selvää. Liekö akustiikasta, ensi-illan hermoista vai huonosta artikulaatiosta johtuvaa.

Kyllä mun tarttee tunnustaa, että paikka paikoin myös kieli särähti korvaan. Jotenkin se kun Lady Macbeth hokee nukkumaan, nukkumaan, nukkumaan, niin mieleeni tulee ennemmin Teletapit hokemassa uudestaan, uudestaan, uudestaan! Sitten on Macbethin kaikista hienoin puhe eli sound and fury -monologi, joka yleensä saa mut silkalla kauneudellaan kyynelehtimään. Nyt ei mitään tunnereaktiota, paitsi korkeintaan ärsytystä käännöksestä. "surkea näyttelijä, joka kekkuloi ja hikoilee aikansa lavalla...". Joskus mietin miksi pyörä tarvitsee keksiä uudelleen. Jos ja kun Cajanderin käännös on liian vanhanaikainen (sitä oli kuitenkin käytetty lauluissa!) niin mitä vikaa on Rossissa? Käännösasioista lisää valaistusta myöhemmin.


Onko joku muukin pohtinut näytelmän mainonnassa käytettyjä weimarinseisojia? Niitä käytetään myös lavastuksen osana (Macbethin huoneessa lopussa). Macbeth puhuu eri koiraroduista ja niiden tarkoituksesta (värvätessään niitä Banquon murhaajia) - mutta mahtaakohan hän mieltää itsensä sitten weimarinseisojaksi? Nehän ovat monipuolisia lintukoiria, joita on käytetty myös suurriistan metsästykseen. Harvinaisia kyllä, ja sellaisia yhden miehen koiria, jotka ovat vieraita kohtaan pidättyviä.

Oliko lopun saarna maapallon ja ihmiskunnan tuhoutumisesta koko näytelmän juju, se silta millä vanha teksti yhdistettiin nykypäivään? Vai tarpeeton katsojien moraalinen herätysyritys? Antroposeenin aikaa tässä eletään, ja ihmiskunta on tuhonnut kaiken macbethien avulla. Onko meillä enää mitään toivoa?

Summa summarum. Yritystä on, mutta mulle tämä Kansallisteatterin Macbeth jättää onton olon. Kolme tuntia kohkaamista, mutta mitään tunteita ei ainakaan tässä katsojassa herää. Paljon hyviäkin juttuja oli, mutta. Halusin niin kovasti rakastaa tätä näytelmää. Moni on kuitenkin tykännyt, että ehkä ongelma on vain minussa.


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti