torstai 23. helmikuuta 2017

Pohjalaisia / Tampereen ooppera 22.2.2017

Harmikseni tänä vuonna pääsin katsomaan Tampereen Oopperaa vasta tokavikaan esitykseen. Ensi vuoden Veljeni vartijan ensi-ilta on merkattu jo kalenteriin ettei sama erheeni toistu. Se on muuten 16.2.2018!

En ole mikään ooppera-asiantuntija, kaukana siitä (en ole toki mikään teatteriasiantuntijakaan, ei sillä) mutta on kiva käydä muutamia kertoja vuodessa katsomassa ja kuuntelemassa oopperaakin. Madetojan Pohjalaisia ei ole mitenkään tuttu entuudestaan, joten helmikuun alun Oopperailtamat antoi hienon yleiskuvan teoksesta ja tekijöistä. Moni tuttu ja kaveri oli jo Pohjalaiset nähnyt, ja erehdyin lukemaan Aamulehdestä kritiikin (en yleensä koskaan lue minkään esityksen kriitikkiä/bloggausta ennenkuin olen itse käynyt esityksen katsomassa) joten monenlaisia odotuksia oli jo niidenkin perusteella. Ja kyllä mä näkemästäni tykkäsin!


Tällä kertaa tarinan keskiöön on nostettu kolme vahvaa naista. Ison talon tytär Maija (Tiina-Maija Koskela), talon nuori piika Liisa (Marjukka Tepponen) ja vanhempi Kaisa (Päivi Nisula) asuvat kaikki samassa pihapiirissä ja heidän kohtalonsa kietoutuvat yhteen. Maijan sulhanen Antti (Jyrki Anttila) on puukottanut erään miehen kuoliaaksi ja joutuu nyt kohtaamaan käräjät. Mutta Maijapa on ollut kihlauksestaan huolimatta rakastunut tähän kuolleeseen mieheen (asiaan viitataan muutaman kerran esityksen aikana) ja etsii ehkä körttiuskonnosta lohtua tilanteeseensa. Talon nuori isäntä korskea Jussi (Ville Rusanen) on kiivasluontoinen mies, ja yhtäkkiä hän huomaakin ihastuneensa Liisa-piikaan. Aivan epäsopivaa!

Kaisan kohtalona on juoppo mies Salttu (Ilkka Hämäläinen). Pitäähän nyt joka esityksessä Perinteinen Suomalainen Juopottelukohtaus olla :-)  Kaisa on topakka työihminen ja ihanan rehevä vastakohta pienelle kuivakalle miehelleen. Kaisa tuo myös sellaista rempseää kansanhuumoria oopperaan, ettei mene liian vakavahenkiseksi meno.


Maijan ja Antin kihlajaisiin pölähtää joukko häjyjä häiriköimään, Karjunmaan Köystin (Waltteri Torikka) johdolla. Kaikki naiset ovat ihan hulluna tähän pahaan poikaan. Torikka ottaa pienestä roolistaan kyllä kaiken irti! Mikä entree lavalle! Köysti ja Jussi mittelevät voimiaan, ja Köysti joutuu tunnustamaan Jussin vahvemmaksi. Juhlahumun tuoksinassa Antti päättää karata Maijan avustuksella Ruotsiin - sieltä ei virkavalta häntä etsi. Vallesmanni (Kristjan Mõisnik) ja muut virkamiehet kuulustelevat ihmisiä Antin karkaamisen johdosta. Kaappo-renki (Jere Martikainen) kostaa Jussille (koska tietenkin myös Kaappo oli ihastunut Liisaan, ja Jussi vei tämän naisen) ja harhaanjohtaa miehet Jussin jäljille. Kiivas Jussi hurjistuu, vallesmanni ampuu tämän ja Jussi puukottaa vallesmannin. Vähän tuntuu että vallesmanni sai mitä ansaitsikin; kukaan ei tykännyt tästä alunpitäenkään. Mun sympatiat oli ainakin Jussin puolella.


Juonihan on silkkaa Shakespeareä! Juonittelua, kolmiodraamoja, verevää rakkautta, kostoja, tappoja ja hurmeinen loppu! Kuulostaa varmaan kovin kliseiseltä, mutta toimi oikein hyvin näyttämöllä. Eikä vähiten hienovaraisen ja taitavan ohjauksen ansiosta. Tuomas Parkkinen on tehnyt eri teattereissa paljon hienoja töitä viime vuosina, niin ohjaajana kuin käsikirjoittajanakin, mutta Pohjalaisia on ensimmäinen hänen ohjaamansa ooppera minkä näen. Eikä kyllä viimeinen (vaikkei ensi kevään Veljeni vartijaa laskettaisikaan mukaan). Ehkä monelle "oopperaihmisille" tämä oli liian räväkkää tai radikaalia tai jotain, mutta minusta tämä oli raikas ja elämänmakuinen tulkinta.


Vaikka kyseessä ovat toki dramaattiset tapahtumat, on mukaan saatu myös paljon huumoria. Koko Köystin rokkistarameininki, vallesmanni kuulustelemassa Kaisaa joka höpöttää tältä suut ja silmät täyteen, ja paljon muita pieniä hauskoja juttuja. En ollut ainoa joka röhähti nauruun Liisan ja Jussin lemmenleikkien keskellä Liisan huudahtaessa "Jussi, vihdoinkin sinä tulit!".

Minun maallikkokorviini myös esiintyjät oli hyvin miehitetty. Tai tässä tapauksessa: naisitettu (?). Naislaulajat loistivat; yhdessä ja erikseen. Köystin rooli oli kuin Torikalle tarkoitettu; karismaattinen joukkojenjohtaja ja naisten mieleen. Rokkikukko! Mutta silti taas kerran mun sydämeni vei Ville Rusanen! Tällä miehellä on lauluääntä ja karismaa vaikka viiden pohjalaiskylän tarpeisiin. Tämän Jussi on leikkisä, mutta määrätietoinen. Äkkipikainen, mutta lämminsydäminen. Ja ääni vie jalat alta, niin Liisalta kuin katsojaltakin. Se Liisan ja Jussi duetto väliajan jälkeen kirvoitti väliaploditkin. Ihan syystä.


Tampereen Filharmonia soittaa hyvin, kuten aina, tällä kertaa Anna-Maria Helsingin johdolla. Musiikista bongailin paljon tuttuja (pohjanmaalaisia) kansanlaulusävelmiä. Isoa kuoroa ei ihan kamalasti käytetä lauluosuuksissa, mutta monissa joukkokohtauksissa ovat mukana. Myös näyttävässä saunakohtauksessa. Enimmäkseen laulusta (tai sanoista) sai hyvin selvää, mutta toki toiset laulajat artikuloivat paremmin, ja akustiikka ei salin joka kohtaan ole samanlainen.

Sampo Pyhälän aika pelkistetty lavastus hämäsi ensin yksinkertaisuudellaan. Valkoista pintaa, pohjalaisen talon pihapiiri, keskellä joki. Välillä miniatyyritalot nousevat kokonaan ilmaan, ja sitten taas häjyt paiskovat niitä! Niiden päällä myös istutaan. Mutta kun kerran lavan halkoo joki, niin miksi ihmiset eivät loiki sen yli, vaan kävelevät vaan läpi. Se hieman hämäsi. Jos kerran katsojien halutaan uskovan että siinä on joki, niin esiintyjienkin pitäisi käyttäytyä niin! Mutta kyllä tämä lavastus toimi, ja nosti esiintyjät pääosaan. Jussi Kamusen valosuunnittelulla on näyttävä osa tässä produktiossa. Joki kuohuu milloin sinisenä, ja milloin verisen punaisena. Valoja käytetään lavastuksen osana, rajaten henkilöitä ja tapahtumia tehokkaasti. Niillä saadaan myös saunakohtauksen tunnelmaa. Ja kuorolaisten taskulampuilla valaisut toimivat myös. Useampaan kohtaan muistikirjassa olen kirjoittanut hienot valot tai jotain muuta vastaavaa. Pirjo Liiri-Majavan kauniissa puvuissa on pohjalaisuus hyvin näkyvänä osana. Mutta esim. Köystin rokkiasu mukailee käärmeennahkatakkia ja sopii loistavasti tälle.

Esityksessä oli tekstitys englanniksi ja aina välillä silmät hakeutuivat sinnekin. Aika vähän käytettiin murretta lauluissa, mutta muutama sana piti tarkistaa mitä se on englanniksi, koska suomeksi en ymmärtänyt. Esimerkiksi varnaakeli oli dunce (eli pölvästi).


Loppu oli dramaattinen - ja tykkäsin siitä pienestä nyökkäyksestä ensi kevään Veljeni vartijan suuntaan. Punaiset ja valkoiset käsivarsinauhat sopivat myös pohjalaisuhoon.

Kaikenkaikkiaan vallan toimiva ja hyvinkin monella tavalla moderni ooppera edelleenkin, vaikka on kantaesitetty jo 1924. Oikeanlaisella modernisoinnilla ja taitavalla ohjauksella saadaan vanhoista klassikoistakin raikkaasti uudistettuja tulkintoja jotka puhuttelevat myös nykypäivän ihmistä. Ja hyvin tämä sopi erinomaisesti Suomi 100-juhlavuoteen!


Kuvien copyright Petri Nuutinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti