tiistai 10. tammikuuta 2017

Amadeus / National Theatre 10.1.2017

Aloitetaan ensiksi vahvalla suosituksella. Jos meinaat mennä katsomaan yhden näytelmän Finnkinolle tänä keväänä, olkoon se maagisen loistava Amadeus! 6.2. on siihen mahdollisuus (Hki, Tre, Tku) ja suosittelen hankkimaan liput hetimmiten.


Mulla tämä oli hieman heräteostomainen teatterikäynti. Olin alunperin ajatellut että käyn sitten katsomassa NT Livessä (ja ilman muuta käynkin), koska kalenterissa ei ollut enää oikein tyhjiä kolosia viikon reissun aikana. Mutta sitten koitin sovitella ystäväni Kirstenin kanssa treffiaikaa (hän oli samaan aikaan teatterireissulla Lontoossa) ja hän kertoi olevansa menossa Amadeukseen tiistain matineaan. Tiistain! Normaalit matineapäivät Lontoossa ovat lauantai ja teatterista riippuen joko keskiviikko tai torstai. Siispä en ollut edes ajatellut katsella esityksiä tiistaille. Satuin olemaan NT:llä kun kävimme tätä keskustelua ja poikkesin saman tien lippuluukulle kysymään olisiko yhtään lippuja sattumalta seuraavalle päivälle. No oli siellä. Ihan ehkä talon parhaalta paikalta! Amadeus esitetään NT:n suurimmalla eli Olivier-näyttämöllä ja olin rivillä H keskellä. Okei, maksoi lippu sitten 45 puntaa, mutta nähtyäni esityksen olisin maksanut vaikka viisi kertaa niin paljon. Eikä tuo ole nyt edes ihan kamalan kallista, jos vertaa esim. West Endin musikaalihintoihin. Mutta jos olisin ajoissa ollut liikkeellä olisin voinut ostaa 15 punnan lipunkin...


Viime vuonna kuollut Peter Shaffer kirjoitti monta muutakin näytelmää, mutta Amadeus lienee niistä se kaikkein tunnetuin, esitetyin ja pidetyin. Ja siitä 1984 filmatisoitu versio voitti aikanaan 8 Oscariakin. Vaikka näytelmä olisi vieraampikin, niin aika moni on nähnyt leffan - voisiko Tom Hulcen hersyävää naurua unohtaa? Pari vuotta sitten näin tämän Seinäjoen kaupunginteatterissa mutta siitä en ollut mitenkään haltioissani.

Joten sitä hienompaa oli nähdä nyt tämä Michael Longhurstin ohjaama versio. Kolme tuntia meni kuin siivillä! Kutkuttavaa tässä oli myös se, että koko näyttelijäporukka oli mulle uusia nimiä. Okei, kyllähän mä sitten monta tunnistin ja olen nähnyt teatterissakin, tv:stä ja elokuvista puhumattakaan, mutta periaatteessa siis "uusia" kasvoja. Ja huh. Sekä Lucian Msamati Salierina että Adam Gillen Mozartina olivat NIIN jumalaisen hienoja että oksat pois.

Salierin rooli on iso ja Msamati on lavalla melkein koko näytelmän ajan. Miten käsittämättömän taitavaa näyttelemistä ja eläytymistä. Salierin heikkous, kateus, mustasukkaisuus, herkuttelutaipumus, haavoittuvuus, inhimillisyys ja katkeruus nähdään kaikki, juuri sopivalla volyymillä ja pieteetillä esitettynä. Toivon hartaasti että joku teatterialan palkinto tästä seuraisi; sen verran taitava tulkinta oli kyseessä. Uskomaton on se hetki, kun Salieri oivaltaa Mozartin säveltävän (tai kuulevan) teoksen päässään, ja sitten vaan kirjoittavansa nuotit suoraan paperille. Salierin ristiriitainen suhde Jumalaan kulkee koko ajan roolin taustalla. Hän on uhrannut kaikkensa ylistääkseen sävellystyöllään Jumalaa, - ja sitten tulee nuori, huonosti käyttäytyvä Mozart, jolle kaikki on helppoa kuin heinänteko. Tämän jälkeen Salieri kokee taistelleensa Jumalaa vastaan - Mozartin ollessa se taistelukenttä.


Eikä nuori Gillen jäänyt kauheasti jälkeen loistavuudessaan. Tämän Mozart on kujeileva, kiekuva, kikattava ja kauhean hauska. Sellainen yliaktiivinen ad/hd tapaus joka suoltaa ranskaa ja italiaa sujuvasti. Mutta loppua kohti mennään kauas hauskuudesta. Ei uskoisi että sama mies on tämä raahustava ja yskivä ihmisraunio. Yksi upea hetki on se kun Mozart selostaa ooppera-asiaa (säveltää Figaron häitä) hoville.

Mukana oli 20-henkinen orkesterikin Southbank Sinfonia, ja täytyy sanoa etten ole koskaan ennen nähnyt muusikkoja näin hienosti integroituneena osaksi esitystä. He olivat osa lavastusta, osa esiintyjistä, liikkuen ja soittaen ja taituroiden. Tottakai Mozartin musiikki on kaunista, mutta soittajat herättivät sen tässä henkiin niin hienosti. Itkin esityksen aikana useaan kertaan, koska musiikki ja soitto iski suoraan sydämeen. Musiikki on tässä siis kolmannessa pääroolissa, ehkä jopa suuremmassa kuin Salieri ja Mozart ovat. Myös Karla Cromen esittämä Constanze loistaa ja säkenöi Mozartin vaimona. Hänen vaatteistaan ja karkeammasta puhetyylistään huomaa ettei hän ole ihan niin ylhäistä syntyperää kun monet muut hahmot. Mutta mikä lavasäkenöinti!




Pienemmissä, mutta todella herkullisissa, rooleissa ovat mm. Tom Edden (Joseph II) joka on niin mahtipontisen pöhkö kuningas kuin kukaan voi olla  (joka ei voi ymmärtää Mozartin oopperaa Ryöstö seraljista, koska siinä on liikaa nuotteja!), ja Geoffrey Beevers kaikelle nenäänsä nyrpistelevänä paroni Van Swieteninä. Ja miten upea sopraano on Fleur de Bray, joka laulaa Katherina Cavalierin osuudet. Ei tässä heikkoja näyttelijöitä olekaan.

Lavalla on isossa osassa cembalo, millä soitellaan, mutta sen päällä myös kiipeillään ja kujeillaan, kuherrellaankin. Todella kaunis lavastus on hyvin liikuteltavaa, ja pyörivää näyttämöä hyödynnetään hyvin. Välillä orkesteri laskeutuu monttuun. Taustalla on välillä projisointeja ja taustakankaita. Ja kuten jo todettua, niin se orkesteri toimii isona osana lavastusta. Kaikki on kaunista ja ylellistä, liikutaanhan nyt paljolti hovipiireissä. Myös puvustus noudattaa samaa hulppeaa ja silmiä hivelevää linjaa. Oih mitä peruukkeja ja pukuja ja kenkiä! Mozartillakin on kultasilla enkeleillä koristellut Doc Martensin maiharit jaloissaan!

Katsojia otetaan myös sillä tavalla mukaan, että Salieri puhuu meille suoraan monta kertaa ja niihin kohtiin katsomossa sytytetään valot, että voimme nähdä toisemme paremmin. Tämä siis alkupuolella näytelmää. Salieri myös esittelee meille henkilöhahmoja. Olemme päässeet katsomaan yksityisnäytökseen esitystä Death of Mozart or Did I do it? Samantien pyörätuolissa vaappuva vanhus muuntautuu kolmekymppiseksi, ja siirrymme ajassa kymmeniä vuosia taaksepäin.

Taikahuilu-kohtaus on maagisen upea! Ei tässä esityksessä kyllä heikkoja lenkkejä ollutkaan.


Mä ymmärrän kyllä sen inhimillisen puolen asiassa, siis miksi Salieri teki näin ja halusi tuhota Mozartin. Inhimillistä. Kateus ja mustasukkaisuus ovat varsin voimakkaita motivoimaan ihmistä. Mutta eikö tuommoisen uniikin lahjakkuuden, minkä Salieri tunnisti, edessä pitäisi tehdä ihan toisin? Tukea, kannustaa, rahoittaa? Tulee surullinen olo, että mitä MUUTA Mozart olisi vielä saanut aikaan, jos olisi saanut elää kauemmin kuin 35-vuotiaaksi?? Onhan tämä vain näytelmä, eikä mikään dokumentti Mozartin elämästä, mutta onhan tosiasiat hänen elämästään nämä. Salierin roolin siinä voi sitten ajatella suuremmaksi tai pienemmäksi. Luultavasti pienemmäksi kuin mitä Shaffer kuvaa.

Näkemäni näytös oli muuten vielä tekstitetty, joten siinä sai soitetun musiikin tietoonsa näppärästi samalla. Mun takana istunut mies totesikin siinä alussa, kun huomasi että lavan molemmilla puolilla on tekstityslaitteet (NT:llä on yleensä muutama esitys joka näytelmästä tekstitettyjä), että nyt saatiinkin singalong-versio Mozartista!

Tämä kannattaa kaikkien ihmisten nähdä. Klassinen musiikki ja Mozartin elämä saattaa näyttäytyä ihan uudessa valossa. Yksi parhaita teatteriesityksiä mitä olen koskaan nähnyt.


 

Meillä oli varsin hieno iltapäivä siis Kirstenin kanssa. Ennen esitystä bongasimme teatterin aulasta vielä näyttelijä Una Stubbsin - joka änkesi samaan kuvaankin kanssamme :-) En yleensä häiriköi näyttelijöitä kun ovat vapaa-ajallaan, mutta koska pari päivää aikaisemmin Una oli loistanut Sherlockin The Lying Detective -jaksossa, niin kävin kiittämässä häntä siitä. Meillä oli oikein mukava juttutuokio, ja hän tuli vielä myöhemmin kiittämään kehuista. Ja tykkäsi myös näytelmästä.


Kuvien copyright Marc Brenner
Muut kuvat itse otettuja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti