torstai 20. heinäkuuta 2017

Juuso - viimeinen patruuna / Jämsän kesäteatteri 19.7.2017

Oli moniakin syitä miksi halusin ehdottomasti nähdä tämän näytelmän Jämsässä. Juuso Waldenin henkilökuva on kiinnostava, ja toki hänen kytköksensä Suomen metsäteollisuuteen. Lisäksi olen vieraillut Rapalan kartanossa varmaankin kymmeniä kertoja ja tavannut kymmeniä Juuson sukulaisia (koska siskoni on naimisissa Waldenin kanssa), että siitä tulee myös pieni henkilökohtainen lisäys.


Risto Hakolan käsikirjoittama ja ohjaama henkilökuva Juuso - viimeinen patruuna kertaa Juuson elämää, keskittyen Yhtyneiden aikaan. Pikaisesti sivutaan myös lapsuutta ja aikaa paperitehdashommien jälkeen. Jämsä on oivallinen paikka näytelmän esittämiselle, koska se yksi Juuson tukikohdista oli, Jämsänkosken ja Kaipolan tehtaiden myötä. Näytelmässä ei (onneksi) käydä Juuson elämää kronologisesti läpi, vaan kehyskertomuksena on nuori toimittaja, joka tekee juttua lehteen. Siinä erilaisia ihmisiä haastatellessaan saavat katsojatkin kuulla anekdootteja ja muisteluita Juusosta. Jos nyt kaikki jutut eivät ihan historiallisia faktoja olekaan, niin ei se niin haittaa. Parempi hyvä legenda kuin tylsä totuus, ainakin kesäteatteria tehdessä.


Tarinassa on tehtaan työntekijöitä, toimittajia, venäläisiä pamppuja, brittiläisiä vieraita, jalkapalloilijoita, pontikankeittelijöitä - ja paljon muita ihmisiä. Dialogi on hauskaa ja hersyvää ja ihmiset ovat uskottavia. Silti 14 hengen porukalla selvitään kymmenistä rooleista. Todella raikkaita ja ihania näyttelijäsuorituksia. Välillä ihan sitä unohtaa katsovansa harrastajateatterin esitystä, niin hyviä näyttelijät olivat. Erityisesti tietenkin mahtava Seppo Väänänen Juuso Waldenin monellakin tapaa isossa roolissa sykähdyttää. Juuso likipitäen herää silmiemme edessä eloon. Tokihan minulla ei ole omakohtaista kokemusta miehestä sen enempää, mutta hyvältä näyttää ja kuulostaa. Myös Reijo Ahonen sosiaalivirkailija Raappanan housuissa on huikean hyvä! Minna Kivi on ihana pirtsakka ja reipasotteinen toimittaja ja Pentti Ruukki rempseänä karjalaisukkona sujuvine sutkautuksineen. Lisäksi Tani Lindroos kommari-Votena ilahdutti. Pakko vielä mainita moneen rooliin ehtivä nuori herra Kaapo Hakonen, joka veteli sellaisella antaumuksella että hattua nostan.

  

Hauskoja kohtia oli paljon. Kannattaakohan pontikkatehdasta siirtää Kaipolan tehtaan tieltä "syrjäiselle" Himos-vuorelle... Perinteinen kesäteatteriklisee eli kännikohtauskin nähdään, mutta onneksi se on suht lyhyt. Muistiko Juuso todellakin muka kaikkien työntekijöiden nimet ja perheidenkin kuulumiset? Naisten hameiden ja miesten hiusten pituuteen hän arvatenkin puuttui. Ja ehkä töihin tulevilla miehillä oli oltava sotilaspassi. Jalkapallomies hän oli henkeen ja vereen; ja ainakin pesäpallon kustannuksella (maailman ohuin kirja: "Pesäpallon historia Jämsänkoskella"). Esityksessä oli lukuisia esimerkkejä siitä miten Juuso huolehti ja huomioi väkeään. Toki myös hänen eksentrisempiäkin piirteitä kerrotaan... Ja olipa patruunalla aikaa puuttua pienimpiinkin detaljeihin (kuten värisävyjen valintaan tehtaan ruokalan maalaamisissa - tässä se "edesvastuton värisilmä" juttu oli hervoton). Myös Lotilan maatilan munittujen kananmunien määrät jne olivat tärkeää triviaa.


Nauratti myös se tuuheakulmakarvaisen venäläisdelegaation vierailu, kun kulkureitiltä taloja maalattiin ja puutarhoja kunnostettiin. Ja ihmisten asujenkin piti olla siistit. Kaippa tämmöistä naamiointia harrastettiin rähmälläänolon aikana? Muistan yhden Kari Suomalaisen pilapiirroksen vastaavasta tilanteesta. Työntekijöiden (ainakin johtavien toimihenkilöiden) oli hyvä näyttäytyä ampumaharjoituksissa, kirkonmenoissa, reserviupseeritoiminnassa ja Hakan futismatseissa. Juuso W. puuttui myös Valkeakosken Sanomien toimintaan eli lehden tehtävä oli kirjoittaa paikallisista mukavista asioista ja urheilusta. Tehtaan piipun halkeamisesta ei voinut uutisoida, koska Yhtyneiden Paperitehtaiden piiput eivät halkeile!

Lavastuksessa oli toimistohuoneita, seinillään aikansa urheilulegendoja (ja Mannerheim). Toisessa majaili Kuvalehden toimitus, toisessa Juuso. Lavan sivustoilla ja edessä olivat sitten muut tapahtumapaikat. Siirtymiset sujuivat sutjakkaasti.


Jämsän kesäteatterimiljöö on ihana! Pienen lammen rannalla, katetussa katsomossa ja sadekin taukosi juuri ennen. Kylmä toki oli, mutta se taitaa kuulua tämän kesän asiaan. Pitkät kalsarit oli nytkin yllä... Katettu katsomo on loistava juttu, mutta selkänojia jäin (taas) kaipaamaan. Puvustus (Minna Kiven käsialaa) oli pieteetillä toteutettu ja auttoi hyvin uppoamaan kesää 1969 tai muihin aikoihin. Kampaukset ja rekvisiitta täydensivät aikamatkailun.

Oli myös kauhean kiva kuulla ohjaajan avaussanat ja käytännön ohjeita illan kulusta heti aluksi. Ohjaaja muuten itsekin vieraili lavalla autonkuljettajan roolissa.


Lämmin suositus tälle kiinnostavalle tarinalle yhdestä Suomen merkittävimmistä patruunoista. Juuso Walden vaikutti satojen ja tuhansien ihmisten elämään, ja tämän esityksen myötä myös me muut saamme kokea pienen välähdyksen niin paikallishistoriaa kuin Suomen puuteollisuuden historiaakin. Esityksiä on 9.8. asti ja liput ovat maltillisen hintaisiakin (18/16/10 euroa).


Kuvat otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla  - lämmin kiitos teatterille ja Risto Hakolalle!

torstai 13. heinäkuuta 2017

The Miller Centre Theatre Company / Nell Gwynn, Minack Theatre 11.7.2017


Ensimmäinen vierailuni henkeäsalpaavan kauniiseen Minack Theatreen Cornwallin länsikärkeen oli 4-5 vuotta sitten. Nyt sitten oli ilo päästä sinne toista kertaa. Teatteri on louhittu niemenkärkeen aivan Atlantin rannalle, ja siellä sitten säiden armoilla katsotaan esityksiä. Kesäkaudella kymmenet eri teatteriryhmät vierailevat Minackissa; kukin esittäen n. viikon verran näytelmäänsä. Eli on ihan tuurista kiinni mitä pääsee reissunsa aikana katsomaan. 


Viime viikolla olisi mennyt muistaakseni klassikko Cyrano de Bergerac ja ensi viikolla Sebastian Faulksin kirjaan perustuva Birdsong. Kummankin olisin kovasti halunnut nähdä, mutta arpa lankesi Jessica Swalen näytelmään Nell Gwynn. Sekin sopi kyllä oikein mainiosti.


Nell Gwynn oli alun perin appelsiinimyyjä ja prostituoitu, josta tuli näyttelijä, aikana milloin miehet esittivät teatterissa naisroolitkitkin. Oikean historiallisen henkilön vaiheista ei paljon muuta tiedetäkään, paitsi tietenkin se että kuningas Charles II iski naiseen silmänsä ja tästä tuli herran suosikkirakastajatar. Siinä ei paljoa kiukkuinen espanjalaisvaimo painanut, tai lukuisat muut naisystävät. Nell oli (ainakin tässä tarinassa) sanavalmis, suorasukainen ja reipas nainen, joka ei kaivannut titteleitä itselleen mutta huolehti topakasti että sai kuninkaalta riittävän korvauksen luopuessaan omasta urastaan.

  

Näytelmään on kehitelty tarinaa historiallisten faktojen ympärille. Kadulta Nellin löytävä King’s Companyn näyttelijätähti Charles Hart (Andy Kempton) rakastuu tietysti suojattiinsa, mutta ei mahda mitään kun huikenteleva kuningas Charles II (James Rolfe) pistää koko viehätysvoimansa peliin. 


Näyttelijäseurue Thomas Killigrew’n (David Kay) johdolla koittaa saada uusia näytelmiä lavalle, viihdyttää kuningasta ja kansalaisiakin. Killigrew tekee rohkean päätöksen ottaa Nell Gwynn mukaan porukkaan, mutta onneksi yleisö tykästyy tähän kovasti. Näyttämöt joutavat jäämään kun Nell lähtee kuninkaan matkaan.

  

Nell Gwynnin roolissa hurmaa ihastuttava Pamela Cuthill. Muutenkin kaikki näyttelijät ovat oikein mainioita. Varsinkin teatteriseurueen diiva Edward Kynaston jota näyttelee  loistavasti Robin Clark. Tämä on tietenkin kaikista järkyttynein että nainen pääsee näyttelemään naista lavalle, koska kukaanhan ei voi näytellä naista yhtä hyvin kuin hän. Ei varsinkaan nainen! Toinen hauska tyyppi on näytelmäkirjailija John Dryden (hieman James Corden-mainen Jamie Heath), joka esittelee seurueelle mitä hauskimpia näytelmäaihioita.


Esitys alkaa sillain hitaasti että huonomaineiset tytöt soluttautuvat yleisön joukkoon myymään appelsiineja, esittelemään sulojaan ja puhumaan pikkutuhmia. Siitä olikin sitten hyvä siirtyä Lontoon kaduille ja teatterin lavalle. Oli tässä ajankohtaisia vitsejäkin, mm. hung parliament mainittiin…

  

Näytelmässä yhdistyi kivasti siis kuningasnäytelmäaspekti ja 1600-luvun lontoolaisen teatterin historia (suurin osa hahmoista on siis ihan oikeita historiallisia tyyppejä). Mukana draamaa, romanssia, juonitteluja (sekä hovissa että teatterissa), hienoa musiikkia ja laulua (kolmehenkinen orkesteri säesti ajanhenkisissä asuissaan) ja kauniita vaatteitakin. Kaikin puolin hieno elämys! 


Minackin iltaesitykset alkavat klo 20, ja silloin oli vielä hyvin valoisaa. Kun esitys loppui n. 22.45 oli pilkkosen pimeää. Siksi mukana kannattaa olla taskulamppu että löytää autonsa parkkipaikalta. Ilman omaa autoa paikalle on hankala päästä, koska teatteri on oikeasti aika syrjässä. Paikalta saa juomien, jäätelöiden jne lisäksi ostaa myös pientä purtavaa ja matkamuistoja. Väliajalla kuuma kaakao tekee kyllä terää.


Yksi Minackin parhaita puolia on upea upea paikka näköaloineen. Se on myös heikkous: sateella, tuulella ja muuten vaan huonolla kelillä ei ole kovinkaan mukavaa. Atlantilta puhaltava tuuli käy luihin ja ytimiin ja aaltojen lyödessä kallioihin repliikeistä on hetkittäin vaikea saada selvää. Onneksi tuuli ei ollut kamalan paha, mutta liki koko esityksen tihuutti vettä. Kannatti hankkia sadeviitat aiemmin päivällä. Paikalta saa vuokrata punnalla tosi käteviä retki-istuimia, ja ne ovat ihan ehdottoman käteviä. Jos jostain löytyisi moisia ostaisin heti. Olisi suomalaisissa kesäteattereissa ihan ehdoton!

 

Jos koskaan kesäaikaan osut Cornwallin ”peränurkille” ja teatterielämys kiinnostaa niin kannattaa suunnata www.minack.com sivuille. Lippujen hinnat eivät päätä huimaa (nämä hieman paremmat paikat £14) ja takaan että maisemiltaan ei tuosta enää teatteri paljoa parane.



Kuvat otin likipitäen kaikki itse.

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Hotel Paradiso / Familie Flöz, Jyväskylän kesä 6.7.2017

Saksalainen pitkänlinjan teatteriryhmä Familie Flöz on vieraillut Suomessa paljon ja usein. Mutta minä en ole koskaan heitä onnistunut bongaamaan. Onneksi Jyväskylän kesän toinen ilta natsasi vihdoin että onnistuin näkemään Hotel Paradison. Jyväskylän kaupunginteatterin suuri katsomo oli täpösen täynnä ja korviahuumaavat aplodit tulivat esityksen jälkeen enemmän kuin ansaitusti. Kyllä oli meinaan nerokasta, hauskaa, viihdyttävää ja mustanpuhuvan riemukasta koko esitys.

Vuoristohotellia pyörittää kepin kanssa köpöttävä kipakka mummeli, tämän lemmenkipeä poika ja uudistushaluinen tytär. Siivojalla on kleptomaanisia taipumuksia, kokilla äreä koira ja ärhäkkä sirkkelintapainen. Paikassa sattuu ja tapahtuu; vieraita tulee ja menee, ihmeitätekevä kaivovesi saattaa myös houkutella paikalle. Makaabereja sävyjäkin nähdään, mutta nekin saavat katsojat hysteerisen naurun partaalle. Öisin hotellissa tapahtuu kuitenkin outoja, kun perheen edesmennyt isä lähtee seikkailemaan. Hotel Paradison pyöröovien takana ei kaikki ole ihan siltä miltä näyttää.


On uskomatonta miten vain neljän esiintyjän voimin saadaan esitettyä lukuisat tyypit. Puku/peruukkivaihdot ovat kyllä nopeita. Lisäksi kukaan ei esiinny omalla naamallaan, vaan kaikilla on kuminen groteski naamari.  Oma suosikkini on ehkä lakonisesti olkapäitään kohatteleva kokki, joka laskee lentäjänlasit otsaltaan sirkkeliä käynnistäessään. Ja huvittava poliisi/etsiväkaksikko; oliko toinen Tintti-isä Hergen näköinen?


Esitys on ollut valtava menestys ympäri maailman. Ja en ihmettele yhtään. Kieltä ei todellakaan tarvita; eleet ja ilmeet ja loistava näytteleminen ja ilmaisu riittää. Käsittämättömän hienoja tanssikuvioita, kuten vaikkapa asiakkaaseen ihastuneen hotellinjohtajan tai pikkolon ja johtajan dance battle!

Hotelli on kotoisa, nukkavieru, tummia puupaneleita ja musiikkina vanhoja iskelmiä vinyylikiekoilta. Menneen ajan tunnelmaa. Mulle tuli hetkittäin tunnelmasta mieleen ranskalainen musta komedia Delikatessen. Jos et ole nähnyt kannattaa ehdottomasti. Mustan huumorin säestämä tarina yhden talon ja sen kivijalassa olevan lihakaupan elämästä.


Yleisö on aivan tohkeissaan, ja encoreksi saamme kellopelikonserton ja hieman muutakin. Lopulta myös maskit poistuvat, ja porukassa olikin 3 miestä ja vain yksi nainen. Yhdellä miehistä (joka esitti mm. mummoa) olikin vaan aika sorjat jalat.


Jos vastaan tulee koskaan mikä tahansa Familie Flözin esitys niin minut löytää paikalta. Toivottavasti sinutkin! Tästä ei esitys enää paljoa parane.


Kuvien copyright Marianne Menke (2 ekaa), Michael Vogel (3.), Simona Fossi (4.).
Kumartamiskuva omani.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Entäs nyt Kotomaa! / Tuiskulan kesäteatteri 1.7.2017

Kolmas perättäinen kesävierailu Tuiskulan kesäteatterissa ja nyt ensimmäistä kertaa ensi-illassa. Tämän vuoden kantaesitys oli Pekka Saariston kynäilemä (ja ohjaama) Entäs sitten Kotomaa! Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1923 ja kertovat Kotomaa-nimisen talon asukkaiden elämään ja ihmiskohtaloihin. Torpparien asioita ollaan muuttamassa urakalla koko maassa, ja tämä heijastuu näytelmän henkilöihinkin. 

Kotomaassa asuu leskeksi jäänyt Juhanna poikansa kanssa; tytär asuu Tampereella ja on menossa naimisiin. Sisällissodan jälkeen vankileiriltä palannut velimies Vihtori (Viku) asuu perheineen nurkissa, mutta sisarusten välit ovat tulehtuneet (siskonmies ollut valkoisten puolella ja hukkunut). Sota, ja varsinkin vankiaika, ovat jättäneet Vikuun jälkensä, mutta kotipolttoisen kauppaaminen tuo ainakin lisätuloja, ehkä hieman ihmisarvoakin. Kylään ollaan puuhaamassa oja-auraosuuskuntaa ja häävalmistelutkin taitavat stressata Juhannaa. Ja kun se kotitalokin pitäisi jakaa Vikun kansalaisoikeuksien palattua. Ja miten kaikkeen liittyy salaperäinen amerikanenglantia vääntävä mies? Monenlaisten kommellusten jälkeen asiat saavat aika mukavan lopun sanoisin. On myös kiva kun päättävä kohtaus sitoo langat yhteen.


Näyttelijät osaavat hommansa ja joukkokohtaukset ovat hienoja. Samat tutut tyypit taas vastaavat taas parhaista roolisuorituksista. Johanna Toivanen-Perko on napakka ja topakka Juhanna. Emäntä, joka on kärsinyt sodassa ja yksityiselämässäkin. Raikasta ja hienoa näyttelijätyötä. Sovitteleva ja rauhallinen on sitä vastoin Vikin vaimo Anna (erinomainen Susanna Salo-Kimppa). Juha Kulmala on aina järjettömän karismaattinen ja Vikin rakastettavan rentun on kuin hänelle tehty. Tosin en ole ihan varma viiksistä… Kylässä on myös runoilija/keksijä Alpertti, jota Tomi Hulme baskerissaan tulkitsee sympaattisesti. Yksi upeimmista laulajista oli kyllä Panu Thesslerin puotipuksu Tuomas. Miestä tulee kyllä aika surku, vaikka onkin vähän sellainen jörrikkä. Muutenkin tyyppi oli sympaattinen, mutta lisäksi ne hienot laulusuoritukset! Onneksi saa laulaa jopa kaksi kappaletta. Vielä pitää kehua räväkkää sentraalisantra Santraa esittänyttä Eila Lainetta ja tämän vässykkämiestä Juhankustaata (Pentti Laine), joille oli kirjoitettu todella herkulliset roolit! Myös Juhannan poika Viljo (Niilo Härkälä) oli oikein hyvä nuorena isäntänä, varsinkin flirttaillessaan siskonsa kaason kanssa.

Murteeseen täytyy ainakin ulkopaikkakuntalaisen katsojan kiinnittää kovasti huomiota, ennen kuin korva tottuu ja kielestä saa kiinni. Mutta puhe ja kieli on elämänmakuista ja soljuvaa. Jari Levyn säveltämää musiikkia on muuten esityksessä juuri sopivasti. Erityisesti Kulmalan Juhan tulkitsema punasotilasteemainen laulu oli hieno, ja ne molemmat Thesslerin esittämät.


Tällä kertaa lavastusta ei ole tarvittu; torpparimuseon rakennukset toimivat sellaisenaan. Esityksen lopussa esiin rullattavaa vanhaa valokuvajuliste luo nostalgisen sillan menneeseen. Hevoskärryä ja ihanaa vanhaa Fordia nähdään usean kerran.

Yksi hauskimpia asioita illan esityksessä oli kyllä seurata edessäni istunutta ohjaaja/käsikirjoittajaa, joka nauroi katsomossa varmaan eniten. Luulisi sitä ne vitsit kuulleen jo niin monta kertaa… Mutta toisaalta hyvä että viihdytti. Ehkä ensi-illassa olivat vielä menot ja tulot ja repliikitkin toisilla hakusessa, mutta hyvällä mallilla ollaan. Myös mikit pätkivät hieman ja tuuli (?) rahisti niitä aika tavalla.


Taas kerran iso kiitos koko Tuiskulan porukalle mukavasta teatterielämyksestä. Tuiskula on yksi niitä kesäteattereista mihin on aina ilo palata, ja missä tietää saavansa paikallishistoriallisen ja omaleimaisen esityksen. Ja vieläpä täydellä sydämellä esitetyn.


Kuvien copyright ??
Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla - lämmin kiitos!

Ps. Omat kuvat lisään ensi viikolla kun pääse kotiin vaihtokovalevyn luokse...

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Mies joka ei osannut sanoa ei / Viikinsaaren kesäteatteri 29.6.2017

Ensimmäinen visiittini ikinä Viikinsaareen vaikka Tampereen seutuvilla olen asunut jo 15+ vuotta. Korkea aikakin siis jo vierailla. Ja mikä ihmeellinen kesäparatiisi parinkymmenen minuutin laivamatkan päässä odotti! Keli oli kuin morsian, ja iltapäivällä oli oikein hyvä vierailuaika. Saaressa oli toki paljon muitakin kuin teatterikävijöitä. Petankkia, sulkapalloa, piknikkejä, ja vaikka mitä kesärientoja harrastavia porukoita ja perheitä. Itse kerkeän kurkkaamaan entiseen putkaan mikä toimii nyt kappelina.


Ja koska en ole koskaan käynyt Viikinsaaressa, en ole myöskään nähnyt yhtään Viikinsaaren kesäteatterin esitystä. Enimmäkseen koska ei ole aiemmat esitykset ihan iskeneet kesäteatterihermoon. Mutta nyt päätin kokeilla ja lähteä! Hyvä niin. Paikka oli kaikinpuolin kiva ja katettu katsomokin.


Tiedän nähneeni tämän Risto Jarvan 1975 ohjaaman elokuvan, mutta sen verran siitä on aikaa ettei ollut mitään muistikuvaa juonesta. Jussi Kylätaskun kirjoittama ja Ola Tuomisen ohjaama Mies joka ei osannut sanoa ei kertoo kiltistä kotiseuduilleen palaavasta papista nimeltä Aimo Niemi (Janne Kallioniemi). Käpymäen kylässä onkin menossa muutoksen kuviot, tai ainakin ketkulla kaupunginjohtajalla (Mikko Töyssy) on toiveissa kieroilla paikkakunnalle ydinjätteen loppusijoituspaikka pesäpallostadionin siivellä. Kaikki kyläläiset eivät muutoksia kuitenkaan halua, ja vastarintaporukkaa johtaa papin tilapäismajoituksen emäntä Milla Kurki (Ria Kataja).

 

Kylässä vaikuttaa myös viinaanmenevä remppamies (Mikko Töyssy), tämän purkkaa jauhava teinitytär (Saara Lehtonen), naisiin menevä lihakauppias Kake (Jarkko Tiainen), tämän vaimo ja papin nuoruudenrakastettu Anna (Birgitta Putkonen), vamppimainen poliisi (Saara Lehtonen), mystinen etsivä (Jarkko Tiainen) ja kaiken kruunaava suomenhevosruuna Oskari (Ilkka Heiskanen), joka toimii esityksen kommentaattorina. Tyypit ovat karikatyyrimäisiä ja hetkittäin aika övereitäkin, mutta se sopii oikein mainiosti.

 

Monenlaista suhdekommellusta, avioliittoneuvojan käytännön auttamista ja ties mitä kommervenkkiä myöhemmin päästään aika tasapainoiseen ja onnelliseen (joskin myös aika ennalta arvattavaan) loppuun. Reilu kaksi tuntia siihen meni. Jotenkin Niemestä tulee mieleen Mr Bean, mies joka on varsinainen nolojen tilanteiden kuningas.

Tämä porukka osaa laulaa ja näytellä, joka mikäs oli katsojan nauttiessa. Hämeenlinnan teatterin tyyppejä oli kiva nähdä kesäteatterissakin. Kallioniemi on aina loistava ja Saara Lehtonen niin ihana ja raikas ja hersyvä että tekisi melkein mieli syödä. Ria Katajaakin on hauska nähdä näin kevyessä roolissa.

 

Isosti bonusta tiukasti Antti Parangon johtamalle nelihenkiselle orkesterille. Kaj Chydeniuksen musiikki soveltui oivasti näytelmän kulkuun, ja vaikkei niin sopinutkaan niin Paranko-sovituksia oli nautinto kuunnella. Pesäpallolaulusta Nuoruustangoon ja Rattopojan laulusta klassikkoihin Ei puolikasta ja Jos rakastat. Ihanaa ihanaa! Varsinkin upeaäänisen Saara Lehtosen Nuoruustango sai kylmät väreet selkärankaan. Vaikka teksti on kirjoitettu aikapäiviä sitten niin yllättävän ajankohtaisia teemoja siinä on. Milla Kurki toteaa: ”Sama omaneduntavoittelu jatkuu, naamat vaan vaihtuu”. Niinhän se menee, edelleen ja jatkuvasti.


Olihan tämä vähän sellainen puskafarssi, mutta oikein hyvin tehty ja varsin viihdyttävä. Kesäteatteriasteikolla jopa oikein mainio esitys. Tosin viidennelle riville musiikki kuului aika kovaa, mutta ei nyt ihan korvatulppia tarvittu. Toinen pieni moite/toive menee teatterin katsomoon: selkänojat olisivat tosi kivat!


Katsomossa oli riemukas tunnelma (iso ryhmä kehitysvammaisia mukana) kunnes yhdellä vanhemmalla naiskatsojalla alkoi puhelin soimaan, kovalla. Voi kettu kun puhelimen kaivaminen kassista ja vaientaminen kesti ja kesti. Näyttelijät jatkoivat sinnikkäästi kyllä, mutta milloinkohan ihmiset muistaisivat ainakin mykistää puhelimensa teatteriin tullessaan? Kesäteatterikin on teatteri.


Viikinsaaren kesäteatterilla esitykset jatkuvat 12.8. asti, joten nyt lippukaupoille ja viettämään mukavaa kesäpäivää saaressa! Lipunhintaan kuuluvat laivamatka saareen, ja takaisinkin. Jono alkaa muodostumaan Laukon torin rantaan jo hyvissä ajoin, eli jos haluat vaikka kansipaikalle, kannattaa olla aikaisin paikalla.


Esityskuvien copyright Kai G. Baer, loput kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 29. kesäkuuta 2017

Her Infinite Variety / Paraisten urkupäivät, Kuitian linna 28.6.2017

Jos ei muutaman viikon takaisin juttu minusta Hesarissa muuta poikinut niin ainakin tämän! Eli kutsun Shakespeare-aiheiseen konserttiin Kuitian linnaan Paraisille. Eihän tuommoisesta voi kieltäytyä! Ensinnäkin konsertin aihe: Shakespearen näytelmien naisia sanoin ja sävelin. Vanha musiikki on todella lähellä sydäntäni ja kun muusikkona oli vielä yksi Suomen johtavista cembalisteista eli Elina Mustonen. Sitten vielä paikka. Kuitian linna on C. J. Gard­bergin mukaan Suomen parhaiten säilynyt myöhäis­kes­kiajan ja 1500-luvun kivi­ra­kennus. Se on yksityisomistuksessa eli yleisö pääsee paikalle harvoin. Ymmärrätte varmaan että pakko oli mennä! Onneksi sain illalle varatun kesäteatteriesityksen siirrettyä.


Kaiken lisäksi tämä konsertti, tai lähinnä sen missaaminen, oli jäänyt kummittelemaan mieleen. Nimittäin viime vuoden Vantaan BRQ-festivaalilla sen piti olla ohjelmistossa. Lipun elokuiseen konserttiin olin hankkinut jo keväällä. Konserttipaikalla selvisi kuitenkin että puhetta ei ollutkaan luvassa, vain sen ajan virginaalimusiikkia. No, hitusen pettynyt olin, mutta upea konsertti sekin toki oli.

Sama soitin eli virginaali oli nytkin tuotu paikalle. Kuitian linna oli kerrassaan upea ja tunnelmallinen paikka kuunnella niin vanhaa musiikkia kuin Shakespearen säkeitäkin. Kovin montaa katsojaa ei pieneen tilaan mahtunut ja tunnelma oli lämminhenkinen ja hetkittäin harraskin. Musiikki vuorotteli tekstin kanssa. Elina Mustonen on perehtynyt Shakespearen maailmaan myös näyttelijän näkökulmasta (hän on esittänyt mm. Prosperoa, Hippolytaa ja Titaniaa). Niinpä saamme nauttia tekstistä esitettynä, ei pelkästään lausuttuna. Tulevana heinäkuuta Mustonen jatkaa Shakespeare-opintojaan Lontoon RADAssa parillakin kurssilla. (Miten niin pienesti kateellinen?)


Illan aloitti Thomas Morleyn O Mistress Mine-laulun (sävelletty näytelmään Twelfth Night eli Loppiaisaatto) sanat, alkukielellä tottakai. Siitä on hyvä sukeltaa sonetti 128 kieleen (myös englanniksi), missä Shakespeare kuvailee runollisesti naista soittamassa virginaalia. Ja lopulta itse näytelmiin: Henrik V, Romeo ja Julia, Talvinen tarina, Julius Ceasar, Juhannusyön uni, Macbeth, Kuningas Juhana, Hamlet, Otello. Muuten käytetään oivallisia suomennoksia (eniten Matti Rossilta) paitsi Helenan monologi Juhannusyön unesta kuullaan ruotsiksi. Tuttuja sanoja, eikä kaikki edes naisten repliikkejä (mm. Henrik V:stä kuninkaan kosiopuhe Ranskan prinsessalle). Nainen on kaikissa kohtauksissa vahvasti läsnä.

Minä kyllä kuuntelisin nämä mieluiten alkukielellä, mutta kyllä nämä suomennoksetkin toimivat. Suomeksi en vaan ole kaikkia näitä näytelmiä nähnyt (enkä lukenut), joten suomenkieli ei tuo samanlaisia muisti- ja mielikuvia mieleen. Oikeastaan nyt keväällä Kansallisteatterissa pyörinyt Macbeth oli näistä suomennoksista tutuin. Niinpä Lady Macbethin sättiessä miestään ja kyseenalaistessa tämän miehuutta näin sieluni silmin Katariina Kaitueen kovistelemassa lavalla Antti Luusuaniemeä.


Esityksen dramaturgia ja ohjaus oli kolmikon Johanna Freundlichin, Nely Keinäsen ja Elina Mustosen käsialaa. Ja hyvin tämä toimii kokonaisuutena kyllä. Tunnin mittaisessa konsertissa on musiikin osuus hyvin tasapainossa tekstien kanssa. Ja miten upeasti Mustonen eläytyy yhtälailla nuoren teinitytön Julian kuin korskean sankarikuninkaan Henrik V:nen rooleihin! Myös Hamletin äiti Gertrude kertoessaan poikansa hylkäämän Ofelia-raukan kohtalosta koskettaa. Sen sijaan Otellon vaimon Desdemonan kamarineito Emilian kipakka puheenvuoro naisten ja miesten samankaltaisuudesta kirvoittaa naurunhymähdyksiä yleisöstä.

Kokonaisuutena kaunis ja koskettava konsertti. Tätä konserttia on esitetty jo muutamia vuosia pitkin Suomea ja maailmallakin. Joten jos jossain tulee vastaan niin kannattaa ilman muuta mennä katsomaan mikäli kaunis musiikki ja Shakespeare kiinnostaa.

Iso kiitos käsiohjelmasta. Siinä on kaikki tekstikatkelmat sekä englanniksi että suomennettuina. Sekä lisäksi paljon taustatietoa niin musiikista kuin teksteistäkin.

Lopuksi selvisi vielä sekin miksei konserttia kuultu BRQ:ssa viime vuonna. Festivaalin taiteellinen johtaja Markku Luolajan-Mikkola ei jostain syystä halunnutkaan ohjelmaan puhetta vaan pelkkää musiikkia. Niinpä konserttia muokattiin ja puheosuudet jäivät pois. Hyvä että sekin "mysteeri" selvisi.

  

Kuitian kartanolla on oma tärkeä paikkansa Suomen historiassa. Tarina jatkuu nyt uusien omistajien Saara Kankaanrinnan ja Ilkka Herlinin kehittäessä Qvidja Gårdia eteenpäin. Pihapiirin ulkopuolella tehtiin parhaillaan remontteja ja uudistuksia. Upeaa että paikka päätyi tämmöisiin käsiin jotka jatkavat mm. maanviljelystoimintaa eivätkä myy paikkaa esimerkiksi kesämökkitonteiksi. Oli ihanaa kun pääsin kurkkaamaan vähän paikkoja.

Encorena Elina Mustonen kertoi vielä kauniin tarinan "Suomen Romeosta ja Juliasta", mikä kytkeytyy oleellisesti Kuitian kartanon historiaan. Anna Flemingin ja Hieronymus von Birkholtzin rakkaustarina Santeri Ivalon romaanista Anna Fleming on muuten luettavissa netissä. Mutta tämä oli siis ihan oikea historiallinen tarina eikä pelkästään kirjailijan sepitettä.

Lämmin kiitos Elina Mustoselle kutsusta ja konsertista!


Kuvat ovat omiani.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Hyvät siskot! / Laukes 27.6.2017

Niin moni kehui Laukesin (eli Lahden Uusi Kesäteatteri) kesän 2015 näytelmää Kaikki sanoo tahdon, että viime kesänä halusin mennä katsomaan mitä ne kaikki lehut olivat. Valitettavasti viime kesän näytelmä Mökkinaapurit ei sen sijaan ollut ihan napakymppi. Siitä huolimatta päätin lähteä Lahteen uusintakierrokselle tänä kesänä. Osasyynä oli toki kummitytön Nooran synttärireissu, ja Laukesin tämänkesän Hyvät siskot! vaikutti kiinnostavimmalta Lahden alueen kesäteatteritarjonnassa.


Ja sitä se olikin - kiinnostava, taitavasti sovitetut musiikit ja erinomaiset esiintyjät. Outi Keskevaarin kynäilemä juoni ei ole maailman syvällisin, mutta varsin oivallinen ja viihdyttävä kesäteatteriin. Tommi Kainulainen on hyvä ohjaaja; viimeisin hieno työnsä oli Teatteri Siperian Eikä kukaan meitä enää etsi. Kun vielä mukana on hyvä trio kapellimestarinsa ja pianistinsa Asko Turkian johdolla (Esa Parikka rummuissa ja Antti Akkanen bassossa) niin mikäs tätä on katsellessa.

Sokerina ja suolana ovat upeaääniset esiintyjät. Varsinkin naiskolmikko Anni Kajos, Annamaria Karhulahti ja Linda Hämäläinen hehkui ja säihkyi. Ja ennenkaikkea lauloivat kuin pienet enkelit. Mutta eivät Panu Kangas ja Osku Äriläkään kauas jääneet. Kaikkia olen lavalla nähnyt, ja eikä tarvinnut pettyä nytkään.


Tarinahan kertoo yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden saamisesta Suomeen ja sijoittuu siis viime vuosisadan alkuajoille. Keskiössä on kahden sisaren/naapuruksen avioliitot, arki ja toiminta naisasialiikkeessä. Toisen siippa alkaa epäillä vaimollaan olevan työväenluokkaisen salarakkaan, kun rouva viikottain katoaa työväentalolle. Tämä saa miehet soluttautumaan naisten vaatteissa kokoukseen. Välillä ollaan parlamentaarista uudistusta valmisteleva komitean kokouksissa, missä änkyrät vastustavat naisten äänioikeutta (tänä päivänä) naurettavann kuuloisilla argumenteilla. Toki pahin änkyräjumittaja on naisasialiikkeen aktivistin isä. Tekstin pääpaino on kuitenkin aatesiskojen voimaannuttavilla puheenvuoroilla - ja jatkuvassa kamppailussa paremman maailman ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta.


Näytelmä leikittelee stereotypioilla ja kliseilläkin. Siskojen puolisot ovat tottuneet että paidat on silitetty, ruoka pöydässä säännöllisesti ja keskiviikkoisin on kuhaa. Moni nainenkin uskoo siihen että nainen on heikompi astia. Varsinkin Helga (Karhulahti) käy läpi suurimman muutoksen ja kasvun alistetusta kotirouvasta koko äänioikeus/naisasialiikkeen primus motoriksi. Mutta voih ja huoh ja hammastenkiristys näitä kommentteja. Juu juu, näinhän ne varmaan ovat sanoneet ja olleet tätä mieltä, mutta ahistaa silti. Väkisinkin tulee mieleen taannoiset tasa-arvoisen avioliittolain nostattama keskustelu ja kaikenlaiset yhtä "fiksut" mielipiteet. "Amerikassa äänioikeus annettu jo neekereillekin, muttei sentään naisille!" ja siihen perään heitto että seuraavaksi varmaan vaaditaan sitä koirillekin. Toisaalta tässä oli hyvä aasinsilta tähän päivään; ei ole nämä asiat ja niiden puolesta taistelu vanhentuneet, vaikka aihe tai kohde hieman muuttuukin.


Biisit sopivat paremminkuin hyvin teemaan ja henkeen. Naisartistien (mm. Mariska, Anna Puu, Carola, Marjo Leppänen, Metro-Tytöt) esittämää musiikkia, mutta ihanat raikkaat ja modernit sovitukset. Lyriikat sopivat oivallisesti esityksen henkeen. Pakko muuten kehua vielä ajanhenkistä puvustusta (a'la Riia Lampinen). Kylläpä esiintyjät sutjakkaasti vaihtoivat garderoobia roolihahmojen mukaan.


Hyvät siskot! oli taiten rytmitetty esitys, dialogi hauskaa ja napakkaa. Oli myös hyvä saada muistutus itselleen etteivät kaikki naisasialiikkeen kannattajat olleet samanmielisiä. Osa halusi radikaaleja toimia ja vauhtia muutokseen, osa taas olisi edennyt pienin askelin. Ei ihme että rivit rakoilivat ja erimielisyyksiä syntyi. 2 h 15 min väliaikoineen on esitykselle passeli pituus. Meidän näytös oli melkolailla täynnä ja kyllä yleisö tykkäsi. Ja mikäs oli tykätessä - hyvin tehtyä (kesä)teatteria. Miehet mekoissa tuntuu naurattavan ihmisiä aina (ja kieltämättä varsinkin Ärilä oli hyvin oivallinen mekkomieskin).


Esityspaikkana Laukesin uusi kotipaikka Katu-klubi on mielenkiintoinen. Vanhaan tehdasmiljööseen (tässä toimi vielä vuoden 2016 alkupäiviin asti Lahden Vientikerma eli loppuaikoina Orkla Foods Finlandin Lahden tehdas, joka teki mm. Jacky-vanukkaita) avattu karu ja kolkko tila on aika tehdasmainen. Teatteri toimii katetulla sisäpihalla, missä on hieman koleaa, eli takki kannattaa olla mukana vaikka olisi kuinka helle ulkona.


Kuvien copyright Juha Tanhua, paitsi 2 alinta omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 22. kesäkuuta 2017

Seitsemän veljestä / Ypäjän musiikkiteatteri 21.6.2017

Ypäjän musiikkiteatteriin on aina ilo palata. Joka vuosi tämä porukka saa puhallettua vanhoihin pölyisiinkin klassikoihin uutta henkeä ja tekemisen riemua. Kiven Seitsemän veljestä ei tee poikkeusta tähän jatkumoon. Vaikka vähän meinasin alun perin epäröidä; TAAS Seitsemän veljestä. Mutta onneksi menin, koska ypäjäläisten laatuun voi aina luottaa.


Viimevuotinen My Fair Lady tarjosi hieman erilaisen (ja riemastuttavan) lopun, mutta tämä Tuomo Salmelan ohjaama suomiklassikko oli kyllä sitten perinteistäkin perinteinen. Eikä haitannut lainkaan. Kari Mäkirannan säveltämä musiikki (alunperin Pieksämäelle 1996 sävelletty) kajahteli komeasti Ypäjän aurinkoisessa illassa. Lyriikoita oli lainattu reteästi Kiveltä, ja hyvä niin. Tuttujakin lauluja (mitä muistan ala-asteella laulaneeni musiikkitunneilla) mutta uusilla sävelillä. Kuten vaikkapa Metsämiehen laulu, Oravan laulu ja esityksen komeasti päättävä Sydämeni laulu. 22-henkinen orkesteri kapellimestari Mäkirannan (näytelmän henkeen upeasti sopivaan asuun puettuna!) johdolla soitti mallikkaasti  omassa luolamaisessa katoksessaan. Välillä musiikista tuli mieleen Piirpauke tai Anssi Tikanmäen musiikki; ehkä se on se huilu?

Orkesteri soitti sateelta suojassa "luolassa".


Iso näyttelijäporukka täyttää lavan kyllä hyvin. Kuten aina, joukkokohtaukset ovat esityksen parasta antia. Niitä riittää ja Sami O. Vartiaisen koreografiat toimivat hyvin. Veljekset nähdään sekä lapsina että aikuisina. Varsinkin aikuisporukka on kyllä mainiota; vähän sellainen mylvivä sonnilauma, ainakin esityksen alussa. Kyllä ne siitä onneksi kasvatavat ja kypsyvät. Nestori Kyyrän Juhani on fyysisesti niin perinteisen arkkityyppi-Juhani kuin kukaan voi olla. Vaalea harjastukka, äkkipikainen luonne ja vähän hitaalla käyvä. Kyyrä tekee ison ja hienon roolin. Ihan kamalasti pidin myös Eerosta, jota viime kesän herra Higginsin roolissa vakuuttanut Kalle Tulander esittää antaumuksella. Kepposteleva ja ja vauhdikas Eero on hauska ja sympaattinen tyyppi. Ainoa veljeksistä mikä piti polvihousuja muuten.


Muutkin veljekset ovat kyllä oikein mainioita. Lihaksiaan pullisteleva Tuomas (Mikael Norri), erilainen nuori Simeoni (Markus Töhönen), kännikohtauksessaan riehuva Lauri (Konstantin Into), metsämies Timo (Matias Pynnönen) ja veljeksistä ehkä eniten henkisesti kasvava Aapo (Sampo Lepistö). Oli tosi mukavaa että vaikka ehkä Eerolla ja Juhanilla oli eniten repliikkejä, niin kukin veljeksistä sai oman hetkensä parrasvaloissa. Esityksessä on muuten paljon kohtauksia missä joku joutuu pitelemään kiivaista veljeksistä kiinni etteivät nämä kävisi toistensa, tai ulkopuolisten, kraiveleihin. Veljekset olivat pääsääntöisesti myös oikein hyviä laulajia. 


Yli 2,5-tuntinen esitys marssittaa lavalle paljon muitakin Kiven hahmoja, mitä joskus jätetään pois lyhyemmistä versioista. Rajamäen rykmentti, Taula-Matti, Nahkapeitturi. Erityisen viihdyttäviä olivat Simeonin viinahuuruissaan näkemät Lusiferus tyttärineen. Se oli kyllä jännää että vaikka komea suomenhevonen estradilla pyörähtikin, niin veljesten Valkoa, saatikka koiria Killiä ja Kiiskiä ei lavalla nähty.

Piritta Kämi-Conwayn monipuoliset puvut olivat suomifilmikuvastoa, mutta sopivat erinomaisesti näytelmään. Mielikuvitusta kehiin ja sillä syntyy niin sudet, härät kuin perkeleetkin! Ja upeat palavat liekit! Sampsa Jaakkolan lavasteet sointuivat hyvin taustan kuusimetsään ja peltomaisemaan.


En voinut olla miettimättä (taas kerran) Shakespearen tyyliä ja kieltä Kiven yhteydessä. Niin paljon sanontoja ja sanoja Suomen kieleen jo pelkästään Seitsemästä veljeksestä on napattu ja jäänyt. Ei sitä Kiveä turhaan tituleerata Suomen Shakespeareksi. Mutta on niitä tuntemattomia sanoja silti kauheasti. Joten käsiohjelman sanasto on enemmän kuin tarpeen.

Kaikenkaikkiaan reipas ja kiva perusversio klassikkonäytelmästä. Ei mitään uutta ja ihmeellistä, mutta oivallista perusmusiikkiteatteria. Juuri sellaista missä ypäjäläiset ovat niin hyviä.





Esitystä odottaessa oli kiva tutustua Ypäjän kotiseutumuseossa hienoon Novitan ja teatterin yhteiseen 7 Veljestä sukkakilpailun satoon. Toinen toistaan upeampia villasukkapareja (jotka lahjoitetaan SPR:lle myöhemmin). Jokainen veljeksistä on saanut omansa, ja useitakin. Mukana oli myös hauskoja tarinoita.


Ainiin. Vihdoin ja viimein Ypäjän musiikkiteatteri saa katsomoon kiinteän katoksen! Tosin vasta syksyllä, mutta silti. Tämä vanha on kyllä jo legendaarinen. Sateen sattuessa sitä on äkkiä veivattu yleisön ylle. Ja moneen kertaan paikattu katos ei ole ollut enää kovin vedenpitävä. Onneksi tässä esityksessä ei katosta tarvittu, koska iltapäivän sadekuuro ei palannut.


Esityskuvien copyright Tanja Altti, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.