perjantai 28. lokakuuta 2016

Kissa kuumalla katolla / Turun kaupunginteatteri 28.10.2016

Joskus vuosi, puolitoista sitten muistan kovasti toivoneeni myös Twitterissä, että tekispä joku teatteritalo versionsa Tennessee Williamsin näytelmästä Kissa kuumalla katolla. Tiedän että ohjelmistot on suunniteltu pidemmällä aikajänteellä, ja kukapa yhden teatteri-intoilijan toiveita muutenkaan kuulisi. Mutta silti en voi olla hykertelemättä, kuin ei vain yksi, vaan peräti kaksi isoa teatteria on nyt tarttunut tähän toiveeseeni. Ensimmäisenä ehti Turun kaupunginteatteri, joka Sini Pesosen ohjauksessa toi Kissan lavalle nyt lokakuussa. Seuraava versio on TTT:n, (ensi-ilta tammikuussa 2017) Murasen Miikan ohjatessa sen. Hienoa! Ja kiitos!

 

Pollittien perhe on kokoontunut viettämään Big Daddyn 65-vuotispäiviä tämän kartanoon. Syntymäpäivien ohella on hyvä juhlistaa sitä, että Big Daddy sai terveen paperit ja syöpäepäilyt olivatkin väärä hälytys. Vai oliko sittenkään. Paikalla ovat kummatkin pojat vaimoineen. Brick on alkoholisoitunut ex-urheilijatähti, jonka uran vei ensin loukkaantuminen ja sitten viina. Ja jonka mielestä vaimonsa Maggie on nykyään ellottava. Köyhissä oloissa kasvanut Maggie taas ei muuta haluaisikaan kun miehensä rakkautta, kosketusta ja hyväksyntää. Mutta kun heidän välillään on kuilu nimeltään Skipper; Brickin paras ystävä ja kenties hieman muutakin. Ja lapsiakaan ei ole siunaantunut.

Sen sijaan velipoika Gooper taas on menestynyt elämässään; on hyvä ammatti lakimiehenä, hedelmällinen vaimo Mae ja liuta lapsia. Kumpikin pojista (tai ehkä ennemminkin miniöistä) kärkkyy Big Daddyn isoa perintöä. Ongelmana on se, että isä suorastaan inhoaa Gooperia ja tämän meluavia tenavia, ja Brick on aina ollut se lempparipoika. Ja Brickin seksipommivaimo taas miellyttää isäpappaa muuten vaan. Soppaa hämmentää Big Mama, joka tuntuu tekevän kaikkensa miehensä eteen, vaikka tämä tuntuu väheksyvän ja halveksivankin vaimoaan.


Oikeastaan kaikki perheenjäsenet ovat vastenmielisiä tyyppejä. Kehenkään en voi enkä halua samaistua, tai oikein edes ymmärtää heitä. Vaikka kuinka koitan asettaa heidät omaan aikaansa ja peilata sitä aikakautta ja asenteita vasten... Kaikki perheen miehet kohtelevat vaimojaan alentuvasti ja vähätellen, Gooper ehkä vähiten, mutta hän taas on jotenkin nössykkä. Jotenkin näistä tyypeistä tulee mieleen Donald Trump ja hänen asenteensa kaikkia vähemmistöjä kohtaan. Vähän sääliksi käy esimerkiksi Big Mama, kun kuuntelee mitä Big Daddy hänestä puhuu Brickille. Synkeitä perhesalaisuuksia vatvotaan ja ei tässä ole ns onnellista loppua kenelläkään. Nämä ihmiset ovat jotenkin kasvatuksensa, aikakautensa ja tapojensa orjia - ja pelastusta ei näy missään. Kaikki suorastaan vittuilevat toisilleen jatkuvasti. Ensimmäinen näytös keskittyy puimaan Brickin ja Maggien välejä ja toinen sitten Brickin ja Big Daddyn.

Kaiken tämän perhedraaman taustalla kummittelee vielä rotusortoteema, mutta hyvin hienovaraisesti. Musiikissa on kaikuja puuvillapelloilla laulettavista lauluista ja muutamia pieniä viitteitä. Omaa aikaansa sekin heijastaa.


Kaikki näyttelijät ovat oikein hyviä, mutta kyllä Big Daddy (Taneli Mäkelä) ja Big Mama (Eila Halonen) vievät nyt voiton. Kumpikin pistää kaikkensa likoon ja onnistuu tyrmistyttävän hienosti. Big Daddy on rehvakas ja helpottunut terveen diagnoosin saatuaan. Hän todellakin puhuu Brickille (ja vaimolleen) suunsa puhtaaksi.Vimpura miten kamalan kärttyisä, dominoiva ja kaikinpuolin kaamea ukko. Ikuisen elämän, mielellään vauraan sellaisen, tavoittelu on asia, mitä sekä Maggie että Big Daddy pohtivat. Kaikista rikkauksistaan huolimatta kun elämää ei voi ostaa silloin kun se on loppumassa, ei edes Big Daddy. Entäpä sitten kamalan kaakattava tekopirteä Big Mama! Ensin tämä ärsyttää minua, sitten säälittää. Eila Halonen on ihan liekeissä! Kun Big Daddy laukoo tälle "totuuksia", niin naisesta häviää kaikki puhti, kuin tyhjentyvästä ilmapallosta. Jäljelle jää vain kuoret. Surulliset kuoret.

Pyry Nikkilä on ehkä hieman vaisu Brick, mutta kun tämä puhuu isänsä kanssa Skipperistä, niin sitten kyllä löytyy tulta ja tunnetta. Brick taitaa olla niin syvällä kaapissa ettei tunnusta asiaa ja tunteitaan itselleenkään. Viina on ainoa asia mikä miestä enää kiinnostaa. Niina Koponen on enemmän pimatsumainen kuin sensuelli Maggie. Naisparka koittaa kaikin eri tavoin saada miehensä huomiota, turhaan. Stefan Karlsson on todella mainio Gooper, varsinkin lopulta malttinsa menettämässä. Tämän suorittamat äidin manipulointiyrityksetkin karahtavat kiville.


Turun versiossa erikoismaininta ensinnäkin upeasta visuaalisesta ilmeestä! Lavastus on jälleen kerran näyttävä. Jo se pelkkä alku. Mitään ei sanota pitkään aikaan, on vain sinistä ja vihreää, aaltojen ja veden kohinaa, hypnoottista musiikkia. Pollittien koti on pastellisävyinen, 50/60-lukuhenkinen, hieman pröystäilevä ja mahtipontinen. Sopii hyvin puuvillaparonin persoonaan.  Näyttämön keskiössä on Brickin ja Maggien huone, mutta takana näkyy hetkittäin patiotakin. Tykkäsin tosi paljon siis, kiitos Jani Uljas! Valot (Janne Teivainen), äänet (Jani Tengström) ja videosuunnittelu (Mika Hiltunen) komppaavat mainiosti yhteen.

Tätä ei ole helppoa katsoa, mutta samalla ihanan nautinnollista! Voi ainakin tuntea helpotusta miten ahdistavia perhehelvettejä muilla on (ainakin amerikkalaisissa draamoissa). Kaikki ovat katkeria, ja purkavat pahaa oloaan eri tavoilla. Näitä näytelmäkirjallisuuden klassikkoja on upeaa nähdä lavalla aika ajoin, vaikka ne usein ovatkin raskaita katsomiskokemuksia. Mutta klassikko on aina klassikko!


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 27. lokakuuta 2016

Sekaisin Wilistä / Valtimonteatteri 27.10.2016

Oikeasti, jos joku taho Suomessa tekee näytelmää William Shakespearestä, niin siellä olen minä! Ja tällä kertaa olin oikea VIP-kutsuvieras ensi-illassa, ja kylläpä mua hemmoteltiin. Olisi saanut kuohuviiniäkin, mutta autolla kun olin, ja en muutenkaan ole kuohujuoman ystävä, niin tyydyin vissyyn. Mutta ihania suolapaloja ja suklaakonvehteja tunnustan suorastaan ahmineeni. Eli iso kiitos Valtimonteatteri myös tästä!! Ja kuka sanoo ettei teatteribloggaajat saa mitään bonusta tästä hommasta :-)


Näillä tarjoomuksilla ei kuitenkaan ollut osaa eikä arpaa mielipiteeseeni illan esityksestä. Koska RAKASTIN sitä!! Sekaisin Wilistä eli Shakespeare for very dummies summaa Shakespearen elämää napakasti, hauskasti ja hetkittäin jopa aivan hysteerisesti. Tämä kaikki ennen väliaikaa, sillä sen jälkeen luodaan katsausta herran näytelmiin.


Koko neljän hengen sakki estradilla pistää itsensä likoon lukuisissa eri rooleissa. Eero Enqvist, Pinja Hahtola, Outi Ikonen ja Mona Kortelampi ovat ihan loistavia, ihan kaikissa tamineissa. Viiksillä tai ilman. Ohjaaja Seppo Honkonen on yhdessä tämän tiimin kanssa keittänyt kokoon maukkaamman sopan kuin Macbethin noidat konsanaan. Se mitä Williamin elämästä ei tiedetä (eli ei paljon mitään) niin se keksitään :-) Monty Pythonin henki leijailee voimakkaana koko produktion yläpuolella, ja sen vaikutteita ei todellakaan piilotella. Hyvä niin.


Meille paljastuu missä William todellisuudessa oli seitsemän vuoden "katoamisensa" aikana => seksiorjana Anne Hathawayn kellarissa. Näemme miten metsäkauris saa erilaisia täytteitä purjosta parsakaaliin. Globe-teatteri Lontoossa on todellinen lavastustaiteen mestarinäyte! Edward de Ver palkkaa Shakespearen kuuluisan näytelmäkirjailijan rooliin, koska ei itse erinäisistä syistä voi julkaista näytelmiään... "ooks sä vähän sellainen sonetti-boy?".


Ja eihän se yhtään sopisi jos nainen avaisi suunsa näyttämöllä! Alluusio (vai oliko se sittenkin jallu fuusio vai falloskuutio?) on eräänlaista kirjallisuusbrassailua... no niinpä! Kaikkihan tietävät että WS jätti toiseksi parhaan sänkynsä vaimolleen testamentissaan. Illan aikana selviää sekin mysteeri mihin se paras sänky sitten meni.


Yksi esityksen helmistä (niistä lukuisista) oli katkelma Jaakko Fredrik Lagervallin Ruunulinna murhenäytelmästä! Tuo jo vuonna 1834 ilmestynyt Karjalaan sijoittuva suomalaismukaelma Macbethistä. Mikä kulttuuriteko! Tekisipä joku ryhmä joskus koko Ruunulinnan näyttämölle! Aivan huikeaa. Ruunulinnasta ja sen Macbeth-yhteyksistä (ja Macbethin kääntämisestä ylipäätään) löytyy loistava blogikirjoitus VARIENG-sivustolla. Kannattaa ehdottomasti lukaista.

  

Meille tarjoillaan Ruunulinnan ja Macbethin lisäksi katkelmia (muodossa tai toisessa) myös näytelmistä Richard III, Hamlet, Kuningas Lear, Antony ja Kleopatra, Romeo ja Julia, Myrsky, Otello... Erityisenä helmenä Learin eri suomennosversiot, ja mukaan on päässyt myös tämä googlen kääntämä "kuningas on kauhea rage" käännös!! Tunnustan että nauroin välillä niin paljon että meinasin tipahtaa tuolilta.


Ihan kaikki ei iske muhun NIIN kamalasti (esimerkiksi Romeo ja Julia kierrättämässä takavuosien Raptorin hittiä Oi Beibi), mutta enimmäkseen viihdyin niin hyvin kun voi missään esityksessä vaan viihtyä.

Suositellaan erityisesti Shakespeare-faneille, uskoisin että pienellä WS-tietämyksellä tästä saa irti niin paljon enemmän. Mutta kuka hyvänsä teatterin tai Monty Pythonin ystävä nauttinee tästä kyllä myös. Esityksiä on 3.12. asti, ja jos suinkin saan mahdutettua allakkaan niin meinaan mennä katsomaan tämän uudelleenkin. Sen verran loistavaa menoa pikkiriikkiseen tilaan oli saatu mahdutettua.



Valtavan iso kiitos koko Valtimonteatteri ja työryhmä tästä pienestä helmestä!



Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvatkin otin ihan itse.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Noitavaino / Teatteri Takomo & Klockriketeatern 26.10.2016


Jos ei muuta syytä katsoa tämä Klockriketeaternin ja Teatteri Takomon yhteistyöprojekti Noitavaino, niin Harry Potteria suomalaisen teatterin lavalla on mitä oivallisin syy! Voisin luetella parikymmentä muutakin syytä, mutta tässä tiivistelmä:

1) Ohjaaja Akse Pettersson.

2) Aivan loistava, joustava ja vikkeläliikkeinen ensemble: Carl Alm, Marc Gassot, Niina Hosiasluoma, Ella Lahdenmäki, Hanna Raiskinmäki, Matti Raita, Jukka Ruotsalainen ja Eeva Soivio. Bravo!

3) Mielenkiintoinen, hypnoottinen ja sopivasti esitykseen solahtava musiikki. Siitä kiitos Matti Raita, joka musisoi paikan päällä.

4) Ne Harry Potter kohtaukset! Hanna Raiskinmäelle oma Potter-show!

5) Upeat, kimaltavat puvut!

6) Se kun Marc Gassot tilittää Matti Raita-raukalle miten tämä on onneksi tavallinen ja "normaali", mutta kaikki muut tästä porukasta ihan kamalia. Pervoja, juoppoja, narkkareita, huoria, eläimiinsekaantujia, imppaajia... Ihan bravuurikohtaus Gassotilta!

7) Yövartija Yöradiossa!

8) Korttipeli, missä yksi käy kokoajan jossain muualla (TeaK, toteuttaa unelmiaan, etsii rakkautta jne) ja palaa aina takaisin peliin. Pieneksi hetkeksi. Ja lopuksi kiittää ihanasta pelistä... Ja taas jäin peilaamaan omaa elämääni tähän.



Kaiken kaikkiaan tässä lähestyttiin yksilöyttä ja ryhmään kuulumista, yhteisöllisyyttä monelta eri kantilta. Pieniä episodimaisia juttuja. Välillä oli tunne ettei enää olla edes katsomassa näytelmää, vaan ihan vaan näiden ihmisten omia juttuja. Niinkuin vaikka teatterin harkoissa. Tuli vähän sellainen kärpäsenä katossa fiilis. Ja miten lavasteiksi riittää matka-arkku (mutta minkälainen matka-arkku! Tulee hieman mieleen Terry Pratchettin kirjoista tuttu Matkatavara. Itse asiassa, monet näistä esityksen teemoista ja tyypeistä on kuin suoraan Pratchettiltä).

Onko meissä kaikissa joku pimeä puoli? Ja miten määrittelemme toiset ihmiset, tai edes itsemme? Mielenkiintoisia ajatusleikkejä yleisön kanssa. Ja mistä nykyään saa loukkaantua, mitä voi sanoa tai tehdä ettei kukaan loukkaantuisi (oma vastaus: ei mitään, koska aina JOKU loukkaantuu).

Varsin älykkäitä pohdintoja, joka jäi raksuttamaan takaraivoon vielä pitkäksi aikaa. Esityksiä on 30.11. asti Takomon tiloissa, jotta riennäppä lippukaupoille!


Kuvien copyright Laura Karén
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 25. lokakuuta 2016

Viita 1949 / Tampereen työväen teatteri 25.10.2016

Odotin tätä näytelmää kuin kuuta nousevaksi. Pieniä musiikillisia maistiaisia oli saatu jo keväällä, ja lisää syksyllä. Tekijätiimin perusteella tästä oli tulossa yksi vuoden teatteritapauksia. No, lunastiko TTT:n Viita 1949 odotukset, vai jouduinko pettymään? Kyllä ja ei. Olo oli hieman ristiriitainen, mutta enimmäkseen tosi positiivinen. Olen vieläkin sitä mieltä että tämä on yksi vuoden tärkeimpiä näytelmiä, vaikkei kaikki ollutkaan ihan minun mieleeni.

Näytelmähän on oikeasti hieno, ja on mahtavaa että näin Lauri Viidan juhlavuonna herra on saanut ansaitsemansa kunnianosoituksen myös teatterin lavalle. Enkä tiedä keksinkö ketään parempia tekijöitä tälle kuin Viidan syntymäkodissa asuvat Heikki Salon (teksti) ja Sirkku Peltolan (ohjaus). Salo on saanut käyttöönsä Viidan ja tämän ensimmäisen vaimon Kertun kirjeenvaihtoa, ja sitä hyödynnetään esityksessä varsin paljon.

Periaatteessahan Viita 1949 on elämänkertatarina, mutta se on tehty sillä tavalla ei-kronologisesti ja pitää kyllä otteessaan. Kertun ja Laurin suhde on keskiössä, ja siihen palataan aina uudelleen ja uudelleen. Viidan toinen vaimo Aila Meriluoto vilahtaa näyttämöllä vain kerran, mutta on toki läsnä puheissa. Myös Viidan äitisuhteen tärkeys on tärkeä, ja näytelmän päättävä Alfhild on ihan uskomattoman kaunis kappale, niin tekstinä kuin muutenkin.


Tarinaa eteenpäin kuljettavat kaksi Viidan mielikuvitusolentoa eli peikkopojat Kukunor (Petra Ahola) ja Kalahar (Jari Ahola). He kisailevat, höpsöttelevät, vaativat ja piinaavatkin Viitaa. Energiset kaverit ovat kokoajan läsnä, jolleivat ihan kaiken keskellä, niin ainakin jossain reunoilla tarkkaillen. Vähintäänkin Viidan päässä. Ja Jari Aholan lauluääni on ihan omaa luokkaansa. Tommi Raitolehto on erittäin hyvä Viita, sellainen jäyhä ja vähäeleinen. Suvi-Sini Peltola on ihan loistava Kerttu Viita. Urhea ja pitkäpinnainen. Elämä ei ole kohdellut silkkihansikkain, mutta eteenpäin mennään ja porskutetaan. Upea roolityö! Tykkäsin Viidan ja Kertun kosiskeluriiteistä.

Ja vaikka aiheena on Lauri Viita, hänen elämänsä ja tekonsa ja tekstinsä, niin päärooliin nousevat Työviksen upeaakin upeammat naisnäyttelijät. Petra Karjalainen, Eriikka Väliahde ja ennenkaikkea Suvi-Sini Peltola. Kaikki laulavat kauniimmin ja riipaisevammin kuin satakieli; täynnä tunnetta ja intohimoa. Kaikilla on useita rooleja ja tämä kolmikko kantaa koko näytelmää. Aplodit!

Mun suosikkimiehet Juha-Matti Koskela ja Jyrki Mänttäri urakoivat useita rooleja kumpikin. Sanomattakin lienee selvää että hienosti. Ja oli mukavaa nähdä taas Santeri Helinheimo Mäntylää; miellyttävä lauluäänensä sopi tähän hyvin. Ylipäätään joukkokohtaukset olivat sellaisia mitkä meinasivat pyyhkiä jalat alta. Ja on mainiota kun hyödynnetään musisoivia näyttelijöitä myös lavalla!


Tykkäsin kovasti ison puunuken käyttämisestä osana näytelmää. Ja vuoden 1918 tapahtumat saivat ainakin minulla kyynelhanat auki. Punaisia valoja, aggressiivista musiikkia, vanhoja valokuvia taustalla, liekkejä, ammuntaa... Mustavalkoiset valokuvat ja veriefektit. Ja mikä se vaikutus oli niin pikkupoika-Viitaan, kuin hänen läheisiinsä. Varsinkin isän kotiinpaluu, ja Lauri-pojan säästämät rusinat, saavat aikaan lisää kyyneliä. Tapahtumien jälkipuinti syytöksineen ja oikeudenkäynteineen on riipaisevaa katsottavaa. Kotonaan Viita lienee kuullut tarinan jos toisenkin, ja monet näistä pääsivät myöhemmin muodossa tai toisessa paperillekin.

Eeva Kontun musiikki on maagista. Voimakkaita balladeja, vaikutteita monenlaisista musiikkityyleistä. Kaunista, uniikkia ja raikasta. Välillä väkevää, välillä kuin tyyntä myrskyn edellä. Olen todella tyytyväinen että toimin Mesenaattina ja osallistuin CD-levyn tekemiseen. En ole kerennyt vielä Walesin reissun takia kuuntelemaan levyä kuin pari kertaa läpi, mutta kyllä ne sovitukset on hienoja ja biisit toimii. Niin lavalla kuin levylläkin. Pesäpallo on rakkautta oli ainoa sellainen kappale mikä ei kolahtanut, mutta sekin johtuu siitä kun ei tommoinen musiikkilaji ole mun juttuni (kappaleestakin johtuen koko se pesäpallokohtaus vilkkuvine valoineen ja kamaline taustagrafiikoineen olisi voinut jäädä poiskin näytelmästä). Viisihenkinen bändi on lavan takaosassa, hienosti osana esitystä.


Pidin kovasti Hannu Lindholmin nerokkaasta lavastuksesta; Pispalan puutalo on läsnä koko esityksen ajan, siellä hieman sivussa. Muuten lavalla riittää temmellyskenttää myös koreille ryhmäkoreografioille. Eero Auvinen on suunnitellut hienot valot tähän, ja myös videot. Ne toimivatkin mainiosti (paitsi pesiskohtaus).

Lauri Viita ei ole minulle kovin tuttu, ei edes runoilijana tai kirjailijana saatikka sitten ihmisenä, joten esityksen näkeminen avasi paljon uusia ovia. Ja se kieli! Se oli elävää, ihania riimejä ja runomittaa, soljuvaa ja sujuvaa, kujeilevaa ja kaunista - ja hauskaa! Paitsi silloin kuin se on kaihoisan riipaisevaa (kuten vaikkapa niissä kirjeissä Kertulle). Heikki Salolla on aina ollut sana enemmän kuin hallussaan, ja hän on onnistuneesti yhdistänyt Viidan kielen omaansa. Ja Pispala! Se on tässä niin voimakkaasti läsnä. Se ei ole vain pelkkä kaupunginosa Tampereella, vaan yksi roolihenkilöistä. Pispala ei päästä Viitaa otteestaan. Ja niinkuin Viita sanoo näytelmässä: "kaikki mitä minussa tapahtuu, tapahtuu Pispalassa".

  

Reilu kolme tuntia on hieman liian pitkä aika mille tahansa näytelmälle (paitsi ehkä Shakespearelle). Ehkä sitä suomalaisen kirjailijamiehen angstia ja tuskaa olisi voinut hieman lyhentää. Viita tuntuu eläneen hieman kliseisen tuntuista "taiteilijaelämää" (mikä osaltaan selittynee mielenterveysongelmilla), ja tätä kyllä korostetaan ehkä hieman liikaa. Vaikka periaatteessa aikatasoilla edes taas hyppely toimii, niin hieman ehkä liikaa kaikkea tähän on sullottu. Ja en tiedä oliko se Lindströmin pihvi-kohtaus lainkaan tarpeellinen, eikä ainoastaan sen blackface-aspektin takia. Viita kärsii ja kamppailee taitelijuutensa kanssa, haluaa turvapaikkaa tavalliseen elämään. Niin... Välillä tulee tunne että Viita on hieman sivuhenkilönä omassa näytelmässään.

Ehdottomasti haluan nähdä tämän uudelleen, koska sellainen runsaudensarvi koko esitys oli. Vaikka olinkin hieman puulla päähän lyöty kolmituntisen mankelin jälkeen. Tunnemyrsky oli melkoinen (se vuoden 1918 kohtaus jäi niin väkevänä mieleen, että teki vaan mieli käpertyä nurkkaan itkemään) ja en oikein osannut sanoa mitään järkevää heti samana iltana. Viita 1949 oli sittenkin hyvin erilainen mitä odotin. Jotkut asiat olivat hienoisia pettymyksiä, mutta kokonaisuus oli kyllä vaikuttavaa. Lämpimästi voin suositella, oli sitten Viita tuttu mies tai ei. Se musiikki tässä on niin mahtavaa että sillä saa paljon anteeksi. Eeva Kontu saisi alkaa säveltämään musikaaleja ihan taukoamatta mikäli minä saisin päättää.


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 24. lokakuuta 2016

just filming / Kansallisteatteri 24.10.2016

Vaikka olen kuunnellut Kristian Smedsin jutustavan tästä esityksestä ensin Bloggariklubilla ja sitten vielä esityksen jälkeenkin, ja hieman teemat, ajatukset ja muut avautuivatkin lisää, niin tämänkaltaisesta esityksestä kirjoittaminen on hyvin haastavaa. Ehkä se on vain että Smedsin esityksistä kirjoittaminen on haastavaa. Älkää käsittäkö väärin, mä olen ollut kaikista näkemistäni hurmaantunut. Mutta kamppaillut sen kanssa miten onnistun saamaan sen hurmion paperil... blogiin.


Mutta esityksen (huomatkaa etten puhu näytelmästä) syntytarina on kiinnostava. Smeds oli tehnyt unkarilaisen Annamária Lángin ja eestiläisen Juhán Ulfsakin kanssa yhteistyötä aiemmin, ja he halusivat tehdä yhdessä jotain lisää. Kolmikolla ei ollut tarkkaa suunnitelmaa tai käsikirjoitusta, vain halu tehdä yhdessä jotain. Pikkuhiljaa tämä tarina materialisoitui, ja vaikka osa rahoituksesta kaatuikin matkan varrella, niin Kansallisteatterista löytyi apua. Ja aika moni muukin taho on mahdollistanut tämän valmistumisen, kiitos siitä kaikille.

just filming esitetään usean eri kielen sekoituksena, ja moneen kohtaan ei mitään kieltä tarvita edes. Tunnelma välittyy kyllä, ymmärsi tekstiä tai ei. Elokuvat ja niiden heijastama todellisuus ovat jonkinlainen punainen lanka. Mutta jos katsoja odottaa (ei kai kukaan Smedsiltä odotakaan?) jotain selkeää juonta, tarinaa mikä alkaa ja loppuu ja missä on keskikohta, niin pettyä saa. Tässä on sellainen ajatusvirta mikä pyörii ja kieppuu, kuin lehti laivan perätuhdosta jäävässä pyörteessä. On nainen ja mies ja heidän kohtaamisensa. On savua, sumua, hämärää; ihan silmiä kirvelee. Scifimäistä tunnelmaa.


Menemme miehen lapsuuteen ja teatterin Peer Günt-muisteloihin. Pariskunta tapaa ja sitten seuraa hillosivelyä, popkornimatsia, tuntemattomien kohtaamista. Miten huolella luodut naamiot ja roolit puretaan ja pestään pois. Ja mitä tapahtuu vuosien päästä. Joose Keskitalon Kuuletko kun hautausmaa vetää käteen soi yhtäkkiä, aivan käsittämättömän absurdi biisi. Yllättävä slaavilaiskohtaaminen! Venäjänkielisessä puheessa vilahtaa Dostojevskit, Tsehovit ja Bulgakovit. Taidetta, kulttuuria. Yhtensäiyydet ja eroavaisuudet.

Niin ja taas kerran Smeds ottaa teatterin taustavaikuttajat eli näyttämöhenkilökunnan vahvasti mukaan esitykseen. Myös videosuunnittelu (Lennart Laberenz) ja valot (Teemu Nurmelin) ovat hyvin isossa osassa. Willensauna on ihan oivallisen intiimi tila tämmöiselle iholle tulevalle esitykselle. Bertoluccin The Sheltering Sky ja Leonen Once upon a time in the west ovat esityksen avainelokuvia.
 
    

just filming on kokeellista, kummallista ja kaunista. Performanssitaidetta, hullua luovuutta tai luovaa hulluutta. En tiedä minkä verran ymmärsin, ja oliko sillä edes merkitystä. Oli kiinnostavaa kuulla kommentteja ja kysymyksiä esityksen jälkeen, niin tekijöiltä kuin yleisöltäkin. Jotenkin tuntuu, että kun olet menossa katsomaan esitystä minkä tekijälistassa komeilee Kristian Smeds, niin kannattaa jättää kaikki odotukset ja ennakkoajatukset narikkaan ja mennä avoimin ja tyhjin mielin paikalle. Antaa sieltä tulla täyslaidallinen kamaa ja antaa sen vain soljua ylitsesi. Tai vyöryä. Mieleni ja ajatukseni olivat sekavat ja seesteiset, samaan aikaan ja erikseen.



Kyllä Smeds on minun mielestäni nero, mutta ei ehkä niitä helpoimmin ymmärrettäviä. Jatkan tutustumista, ja odotan kovasti miten Palsan ja Tabun jälkeen trilogia täydentyy Särestöniemellä. Sitä odotellessa on onneksi tämmöisiä pieniä herkkuvälipaloja kuin just filming.


Kuvien copyright: esityskuvat Lennart Laberenz, keskustelutilaisuuden kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Meidän luokka / Espoon teatteri 23.10.2016

Espoon teatterin Meidän luokka oli alunperin mulla syksyn teatterisuunnitelmissa. Sitten se tippui jonnekin, kun ei muka mahtunut kalenteriin. Sitten bloggaajakollega Talle kävi katsomassa, ja hehkutti niin että oli pakko raivata tilaa allakasta vaikka väkisin.

Ja olen enemmän kuin tyytyväinen valintaani, sillä tätä on teatteri parhaimmillaan. Tämmöisten esitysten jälkeen palautuu usko, jossei nyt ihmiskuntaan, niin ainakin taiteen ja teatterin voimaan ja mahdollisuuteen. Sen verran väkevä näytelmä tämä oli. Veikkaan ettei lopussa löytynyt kuivia silmiä koko katsomosta.

Puolalaisen Tadeusz Slobodzianekin Meidän luokka sai ensi-iltansa Lontoon National Theatressa 2009 ja se on tekijänsä tunnetuin näytelmä. Eikä ihme. Minuun se ainakin iski kuin moukari. Ohjaaja Satu Rasila ja vahvat näyttelijät loihtivat suorastaan inhorealistisen kuvauksen ihmisten luonnosta. Miten pitkälle sodan varjot ja ihmisten tekojen vaikutukset ulottuvatkaan.


Katsojat istuvat harmailla laudoilla verhotussa kopissa. Kuin valtavassa ladossa. Ilmassa leijailee pöly ja osa valoista tulee ulkoapäin. Eli latovaikutelma on liki täydellinen. Markus Tsokkinen ansaitsisi lavastus-Oscarin tästä yksinkertaisen nerokkaasta luomuksesta. Alkaa jo hieman ahdistaa kun ne ladon ovet lävähtävät kiinni... Käsiohjelmassa kerrotaan hieman näytelmän tositapahtumiin perustuvia taustoja (ja toki hieman teatterin kotisivuillakin) ja ladolla on iso osansa tapahtumissa. Upea Kalle Ropposen valosuunnittelu ansaitsee myös kunniamaininnan. Myös äänisuunnittelulla ja musiikilla (Kristian Ekholmin käsialaa) on tärkeä ja iso osansa tunnelman luomisessa. Kauheasti mitään rekvisiittaa ei tarvita, ne kengät lavalla riittävät. Ja miten hirveän tunnelatauksen saa aikaan matkalaukullinen kenkiä tai silmälaseja.

Meidän luokka seuraa siis yhden koululuokan taivalta vuodesta 1935 aina vuoteen 2003 asti. Pikkulapsista aina viimeisen kuolemaan. Kymmenen lasta, nuorta, aikuista, vanhusta. Millaiset kohtalot kullakin on, toisilla lyhyemmät, toisilla pidemmät. Luokan oppilaista osa on juutalaisia, osa katolisia - ja siinä on se tekijä.

Tapahtumat käydään läpi neljäntoista oppitunnin aikana. Näytelmä alkaa rentona ja iloisena; lapset ovat hieman vallattomia, kertovat isänsä ammatin ja mitä he haluavat itse tehdä isona. Tutustuvat toisiinsa. Omaa kurkkua jo kuristaa, kun tietää mitä tuleman pitää, ainakin osalle näistä (käsiohjelma vihjaa lisää kunkin kohtalosta kertomalla hahmojen syntymä- ja kuolinvuodet). Kyläläiset sattuvat asumaan juuri sellaisessa paikassa mikä toimii vuorotellen saksalaisten ja venäläisten hallinnoimana sodan aikana. Tunnelma alkaa muuttua jo hyvin pian.


Se kuuluisa kysymys: "mitä minä olisin voinut tehdä?" kuullaan muutamankin kerran. Niinpä. Mitä kukaan olisi voinut tehdä noina aikoina... Yksi pojista, juutalainen Abram (Samuel Karlsson) muuttaa (onnekseen) Amerikkaan ja lähettää kirjeitä luokkatovereilleen. Totuus monen kohtalosta selviää hänelle vasta vuosien kuluttua. Wanda Dubiel, Susanna Haavisto ja Seela Sella tekevät niin riipaisevat roolit kukin että oksat pois. Markus Riuttu on riipaiseva Jakub, Timo Torikka, Jukka Rasila ja Matti Onnismaa aiheuttavat puistatuksia. Seppo Maijala ja Raimo Grönberg samoin mutta hieman eri tavalla. Kaikki ovat huikean upeita.

Meidän luokka on yhdenlainen kuvaus ihmisluonnosta, miten tämmöistä tapahtui, ja yhä tapahtuu. Tavalliset ihmiset sulkevat silmänsä, katsovat toisaalle, ottavat jopa itse tapahtumiin osaa. Miten kukaan voi nukkua hyvin yönsä hirmutekojen jälkeen. Oli se sitten ihmisen ilmiantamista, tappamista, tai vain silmien ummistamista. Miten purjehdusonnettomuudessa menehtyminen koskettaa näytelmän henkilöä enemmän kuin sodassa kuoleminen tai ladossa palaminen?

Tämä näytelmä ei sovi heikkohermoisille, vaikkei mitään ihan graafisen väkivaltaista tai rajua nähdäkään. Mutta se tunnelma on saatu hetkittäin jo niin uhkaavaksi ja synkäksi, että sen voi melkein nähdä ja koskettaa. Sanat riittävät. Kun kuvaillaan sitä miten savuun tukehtuneet kuolleet, äiteihinsä takertuneet lapset, piti väkisin irroittaa toisistaan, niin vihan/vilunväristykset menevät pitkin kehoani. Tuntuu niin pahalta fyysisestikin.


Aivan loistava näyttelijäporukka esittää parastaan. Oli sitten kyseessä uhri tai syyllinen, niin kaikki pistävät tunteensa ja taitonsa täysillä peliin. Toisia tekisi mieli ottaa syliin ja halata kunnolla, toisia tekisi mieli mennä ravistelemaan. Pohdin syyllisyyttä ja syyntakeettomuutta. "Tässäkö elämä oli?". Mitä on totuus ja ketä varten se on? Tuntevatko tekijät katumusta?

Kun Abram luettelee liudan sukulaisiaan, jotka jäivät Puolaan, niin itkettää. Lista on loputtoman pitkä. Mutta lopussa, kun hän luettelee lapsiaan, lapsenlapsiaan, näiden lapsia ja puolisoita, niin sekin lista on todella pitkä. Kyyneleet valuvat valtoiminaan, vielä nytkin kun kirjoitan tätä reilun viikon myöhemmin. Vaikka niin moni kuolikin, jotkut pelastuivat ja jatkoivat elämäänsä jälkeläisten kautta. Elämän jatkuminen tuo kuitenkin pienenpienen murusen toivoa.

Vaikka tämä on rankka aihe ja rankka näytelmä, niin suosittelen sitä erittäin lämpimästi ihan jokaiselle. Sen katsominen palkitsee, vaikka yli kolme tuntia suljettuna latoon näiden ihmiskohtaloiden kanssa ahdistaakin. Yksi syyskauden helmiä suomalaisessa teatterikentässä. Kiitos Espoon teatteri!


Kuvien copyright Yeahia Eweis
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 22. lokakuuta 2016

Rock of Ages / Turun kaupunginteatteri 22.10.2016

Periaatteessahan Rock of Ages on kuin minulle räätälöity musikaali. On kasari"heviä", on pitkätukkaisia miehiä ja kaikkea muuta asiaankuuluvaa. Mutta jotenkin tämä Turun kaupunginteatterin uutuusmusikaali ei nyt vaan lähtenyt ja iskenyt. Kyllä sitä katsoi, ja siitä nauttikin jopa, mutta ei se mitään "tämän musikaalin haluan nähdä nyt heti uusiksi" -fiilistä saanut aikaan.

Näin tämän elokuvan muutama vuosi sitten kun se ilmestyi, eikä sekään oikein iskenyt. Musikaali pyöri Lontoossakin aika kauan, mutta ei se niin paljoa houkuttanut että olisin mennyt katsomaan. Joku näissä jukebox-musikaaleissa on, ettei ne ihan ole mun juttuni. Tässä vielä jotenkin häiritsi tavattomasti kun biisit on suomennettu! Siis periaatteessa osa musiikista on hyvinkin tuttua, ja ei sitten millään ne suomenkieliset lyriikat istu. Varsinkin kun osa biisistä on suomeksi, osa (vaikkapa kertosäe) englanniksi. Sinällään Teemu Kaskisen käännökset ovat toki ihan jees, mutta.


Juonihan on aika höttöä. On rokkibaari LA:ssa, kaikenkarvaisine henkilökuntineen. On maalaistyttö Sherrie (Anna Victoria Eriksson) joka saapuu kaupunkiin, tarkoituksenaan tietysti alkaa näyttelijätähdeksi. On baarissa apulaina hääräävä poika Drew (Mikael Saari), joka tottakai haaveilee myös tähteydestä, mutta musiikin saralla. Ja sitten on eeppinen rakkaustarina vastoinkäymisineen. Samaan aikaan pahat kaupungin päättäjät haluavat lakkauttaa koko rokkibaarin ja siivota tämmöiset epämääräiset rokkityypit kokonaan kadoksiin.

Esiintyjät ovat oikein mallikkaasti laulavia ja esiintyjiä. Viisihenkinen bändi veivaa baarin nurkassa niitä kasarihevihittejä Bon Jovista Twisted Sisteriin ja Journeyhin. Tanssimuuvit on enemmän kuin hienoja (koreografioista vastaa Reija Wäre). Kasarivaatteet ovat juurikin niin kamalia kun ne olivatkin, eli siis erittäin hienosti tehtyjä (pukusuunnittelu Tuomas Lampinen). Miksi mä en sitten ollut iloinen? Tämä ei herättänyt juuri minkäänlaisia tunteita, korkeintaan hienoista tylsistymistä. Muutaman kerran hymähdin ja jopa naurahdinkin. Mutta enimmäkseen vaan katselin että mitäs seuraavaksi. Ehkä se selitys onkin että nyt olen vihdoin tullut vanhaksi? Vai onko Mikko Koukin ohjauksessa jotain sellaisia karikoita mitä en vaan oivalla, mutta törmään niihin silti? Kun mä en ollut edes kovin liikuttunut esityksen "ylläriromanssista", minkä olisi luullut osuvan ja uppoavan.


Tässä oli muutamia ihania valopilkkuja, joiden avulla jaksoin istua ihan kiltisti loppuun asti. Tuukka Raitala oli niistä ehkä isoin. Ensin niin tiukoissa housuissa olevana rokkikukkona että talkillako ne oli jalkoihin vedetty. Mutta sitten germaaniaksenttisena Franzina eli arkkitehti-isänsä kanssa aluetta "kehittämään" tulevana pahiksena, joka kääntyykin uhmaamaan isäänsä. Wau mikä tyyppi ja mitkä hypyt!! Loistava on myöskin Venus-klubin emäntä Justice (Pauliina Saarinen) jonka lauluääni toimi! Veeti Kallio oli kulahtanut rocktähti/elostelija Stacee Jaxx, ja aika niljakkaan hienosti tämä roolin vetääkin.

Mun edessä istui kaksi nuorehkoa naista, olivat selkeästi tulleet jostain Suomen rajojen ulkopuolelta. He eläytyivät sataprosenttisesti koko esityksen, lauloivat mukana, taputtivat ja olivat aivan tohkeissaan. Eivät nähneet tätä ensimmäistä kertaa, se oli selvää. Hetkittäin tunsin hieman kateuden pistoa, että miksi minä en voi nyt heittäytyä ja nauttia näin paljoa. Uskon että tämä on varmaan ihan loistavaa viihdettä, varsinkin tähän aikaan vuodesta (pikkujoulut anyone) ja viikonloppuiltaisin (ensi-iltayleisö oli inasen vaisua). Ja tietyn ikäisille ihmisille. Ehkä tunnelma katsomossa nousee promillien myötä. Eihän tämän olekaan tarkoitus olla kovin vakavasti otettavaa taidetta, vaan helposti pureksittavaa viihdettä. Mutta mun juttu tämä ei nyt ollut.


Tämä oli mun ensivierailu teatterin Domino-väistötiloihin. Eikä jäänyt kauhean hyvää fiilistä paikasta. Ensinnäkin sinne oli hankala löytää (google mapsin mukaan ihan eri paikassa kuin missä se oli) näin ulkopaikkakuntalaisen. Toisekseen aulatilat ovat tosi ahtaat, ja kun narikka on vielä siinä keskellä, niin sumppu on valmis. Niin mennessä kuin varsinkin poislähtiessä. Vanhat leffateatterit eivät ole niitä parhaita teatterisaleja, se on tullut todettua monen monta kertaa (sama ongelma myös mm. HKT:n väistötiloissa Arena-näyttämöllä Helsingissä). Mutta bonusta aulan vanhoista nostalgisista leffajulisteista ja kaikesta leffarekvisiitasta seinillä.

Käsiohjelma on tuttuun Turun kaupunginteatterin tapaan todella laadukas ja näyttävä. Sam Sihvonen tekee tasaisen upeaa jälkeä näiden käsiohjelmien kanssa.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen

perjantai 21. lokakuuta 2016

Big Bang Siegfried! / The Fabulous Bäckström Brothers, Turun Filharmoninen orkesteri 20.10.2016

Olen jo kauan halunnut nähdä Bäckströmin veljekset vauhdissa, joten kun tuli tilaisuus mennä katsomaan heidän show'taan Turun Filharmonisen Orkesterin säestyksellä, niin ei tarvinnut kahta kertaa miettiä! Ja herranjee miten upea ilta olikaan! Fabulous Bäckström Brothers -show on pyörinyt jo aika pitkään, mm. Musiikkiteatteri Kapsäkissä, mutta Turussa nähtiin ja koettiin orkesteriversion Suomen ensiesitys. Muuten aika pitkälle ilmeisesti sama show, mutta isommassa mittakaavassa.

Nimikkeellä Big Bang Siegfried! pääsimme hienolle reissulle Amerikan halki. Autokuskeina kaksi veljestä eli oopperalaulaja Petri Bäckström, joka lähtee treenaamaan Siegfridin rooliaan. Seuraksi Route 66:lle pääsee pikkuveljensä Jouni Bäckström (jolla on ajatuksena viettää veljellistä laatuaikaa), sekä säestäjänsä Jukka Nykänen, joka taas säveltää ydinfysiikka-aiheista oopperaa nimeltään Jumalhiukkanen. Nämä kolme sitten huristavat halki Amerikan vaihtelevien musiikkinumeroiden ja erinäköisten kommelluksien siivittäminä.


Esitys on ihan hulvattoman hauska ja viihdyttävä! Musiikkia on laidasta laitaan; Abbasta Johnny Cashiin ja oopperaan. Ja hei, Wagneria melodicoilla! Turhaan tätä ei ole kehuttu ja kiitelty joka taholta. Iso orkesteri (joka oikeasti onkin vain älypuhelimen appsi) soi mahtavasti kapellimestarinsa Erkki Lasonpalon johdolla. Sekin tuppasi naurattamaan, kun välillä orkesteri oli pitkään vaiti ja soittajat seurasivat kolmikon tempauksia - nauruun repeillen.

Miten hienoa on nähdä musiikkiammattilaisia, jotka eivät ota itseään tai taidettaan turhan vakavasti. Tämä on tehty kieli poskessa ja Monty Python -hengessä, mutta sataprosenttisella ammattitaidolla ja pieteetillä. Näin paljon en muista nauraneeni aikoihin. Kaikki kolme laulavat verrattoman upeasti ja Nykäsen pianonsoitanta on ihmeellisintä ikinä. Tässä myös kolmikko pääsee näyttämään oivallisia koomikontaitojaan. Ensimietinnällä fysiikalla ja oopperalla ei liene paljon yhteistä, mutta kyllä niillä on!


Esityksessä on lisäksi upeita efektejä, huikeita pukuja ja rekvisiittaa - ja ihan ehtä ja aito lohikäärme!! Mitään ennakkotietoja fysiikasta, Wagnerista tai mistään muustakaan ei tarvita, mutta kaikenlaisia populaarikulttuuriviittauksia on kyllä viljalti. Että tämä toimii kyllä kaikenikäisille ja monella eri tasolla. Tosin en vieläkään voi olla ihmettelemättä että jotkut (vanhemmat) ihmiset eivät palanneet väliajalta enää takaisin. Luulivatkohan he tämän olevan ooppera? Mene ja tiedä, mutta meidän seurue oli ainakin ihan fiiliksissä.

Mä olisin jaksanut katsoa ja kuunnella tätä vaikka tuntikausia, mutta valitettavasti parin tunnin jälkeen matka oli saanut kliimaksinsa, Jumalhiukkanen oli sävelletty ja Brünnhildekin saateltu polaroidkuvan takaisin katsomoon.

Mikäli on mahdollisuus mennä katsomaan tätä trioa koskaan, niin tartu tilaisuuteen kaksin käsin. Tänäkin syksynä monta kertaa Kapsäkissä, ja myös oopperatalossa Messiasta. Tämä kannattaa nähdä vaikka vihaisitkin oopperaa. Ehkä erityisesti juuri silloin.



Kuvien copyright Topias Toppinen (miehet ja melodicat), Alejandro Lorenzo (sohvalla)

torstai 20. lokakuuta 2016

Jeminan monta elämää / Helsingin kaupunginteatteri 20.10.2016

Ihanaa, ihanaa, ihanaa, Jemina palasi lavoille. Ihan vain muutaman esityksen verran, mutta sekin on parempi kuin ei mitään. Keväällä 2017 Jemina tekee comebackin sitten ihan uuden show'n kanssa, mutta nyt saimme ihailla vielä Jeminan monta elämää -esitystä kerran. Viimeisen kerran ilmeisesti. Höh. No, onneksi Jemina itse ei näytä vanhenemisen merkkejä, ja toivon mukaan saamme nähdä hänet lavalla vielä monissa eri esityksissä!


Kyllä mä monta yksityiskohtaa olin ehtinyt Jemina-show'sta unohtaa edellisestä kerrasta, vaikkei siitä ole kuin vajaat 2 vuotta. Esimerkiksi kuka oli se Maire joka joi minttusuklaat. Ei hätää, sillä kertaus on opintojen äiti. Ja sitäpaitsi, viis yksityiskohdista, ei tänne niitä ole tultu katsomaan.

Jeminalla on niin monta naisroolia että melkein menee pää pyörälle. Tai ehkei sittenkään, koska jokainen naishahmo on niin erilainen ja uniikki. Jemina vaihtaa lennossa viattomasta pikkutytöstä sensuelliin viettelijättäreen. Mutta onko todellakin näin että "kauneudenhoito on kansalaisvelvollisuus"? Koska sittenhän mä en täytä sellaisia mittoja lainkaan...


Jeminan monta elämää on esitys missä Jyrki Karttunen pistää itsensä likoon enemmän kuin täysillä. Miten joku voi olla noin luova, lahjakas ja muuntautumiskykyinen? Jemina taitaa monet tanssikuviot, monet tyylilajit, monet tunnetilat. Ja miten hyvin Jemina kantaa myös vaatteensa! Jeminan tanssimuuveja säestää suvereenisti "Puppe" eli multi-instrumentalisti Tuomas Fränti.


Mä kyllä jaksoin fiilistellä tätä taas täysillä ja seuralainen myös. Yleisö on muutenkin mukana hommassa, ja bongaan katsomosta paljon myös näyttelijöitä. Kannattaa myös ehdottomasti lukea bloggarikollegani Linnean mainio kirje Jeminalle. Satuttiin ihan vahingossa samaan esitykseen.

Stoan katsomokin on hyvin muuntautumiskykyinen, sillä intiimi baaritila tänne on saatu rakennettua, epäilyksistäni huolimatta.

Kyllä, Jemina tarjoaa intiimin show'n, ajattelemisen aihetta, kuplivaa naurua ja iloa, haikeutta ja hekumaa. Pistäkäähän kalenteriin jo 22.3.2017, sillä silloin Jemina palaa lavoille, ja tällä kertaa hänellä on mukanaan ystäviäkin!


Kiitos Jyrki, kiitos Helsinki Dance Company, kiitos HKT!
Ja ennenkaikkea: KIITOS JEMINA!



Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvat otin ihan itse!

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Outoa paloa eräässä kaupungissa / Teatteri Vanha Juko 19.10.2016

Sen verran Lahden kaupunki on minullekin tuttu, että sain paljon irti Teatteri Vanhan Jukon syksyn näytelmästä Outoa paloa erässä kaupungissa. Mutta tottakai lahtelaiset itse ymmärtävät kaikki nyanssit ja sisäpiirivitsit vielä paremmin, ja saavat paljon lisähupia aiheesta.

 

Koko loistava työryhmä on osallistunut esityksen kirjoittamiseen, visualisointiin ja musiikin tekemiseen ja Linda Wallgren ohjannut tästä kaikesta mehevän paketin. Vaikka meitä katsojia oli arkipäivän päivänäytöksessä vain kourallinen (iso kiitos näistä päiväteatterimahdollisuuksista; näin pääsee paremmin itsekin katsomaan toisilla paikkakunnilla olevia esityksiä) niin kyllä meillä kivaa oli. Lisäksi tutustuin ennen esitystä lämpiössä ihanaan eläkkeellä olevaan naiseen, jonka kanssa vaihdoimme teatterivinkkejä, ja istuimme katsomossakin yhdessä.


Esityksen punaisena lankana on Lahden kaupunki. Joka palkkaa konsultin ratkomaan ongelmiaan ja selvittämään kipupisteitään. Konsultti sitten juttelee ja terapioi ja antaa ratkaisuesityksiään. On ihanaa seurata miten eri Lahden maamerkit Toriparkista Pikkumäkeen ja Kisapuistoon avautuvat yhteisissä istunnoissa. Välillä näemme pätkiä pikadeittiohjelmasta, missä mm. Ravintola Torvi ja Launeen perhepuisto etsivät seuraa. On Pekka joka seurustelee Suurmäen kanssa. Ja sitten on taas se nainen, joka soittaa jatkuvasti hätäkeskukseen, sanomatta mitään (se oli lahtelainen nainen, joka edelleen pitää hallussaan Suomen ennätystä hätäkeskussoitoillaan. Soittoja kertyi 2002-2003 yli 12000 kertaa). On Jari Litmasen patsasta, pyrstönsä hukannut Wellamo, todella nolo joulun vietto, lokkeja... Haikeaa, kirpeää, hauskaa. Ja varman hyvin ajankohtaista myös, varsinkin Lahden paikallispolitiikkaa ja ilmapiiriä paremmin tunteville.


Tämä esitys sai hyvälle mielelle! Koko sakki revittelee, herkistelee ja eläytyy täysillä. Ja se musiikki! Mä tykkään kamalasti esityksistä missä on mukana musiikkia, ja tässä sitä piisaa. Vuorotellen näyttelijät siirtyvät salin päätyyn pienelle bändikorokkeelle ja tarttuvat joihinkin soittimiin ja vetävät jonkun hienon biisin. Huom. itse tehdyn! Minja Koski ja Jussi-Pekka Parviainen ovat tehneet ison osan biiseistä. Ja voi hitsi kun ne on makeita. Olisi kivaa jos nämä julkaistaisiin vaikka CD:llä? Ja tosi kiva kun käsiohjelmassa on vielä sanatkin. Niissä on niin paljon lisää Lahti-kliseitä :-)

Lavalla nähdään Kosken ja Parviaisen lisäksi myös Markus Karekallas, Simo Saukkola, Maria Nissi, Ilona Pukkila ja Janne Louhelainen. Supertaitavaa porukkaa, joka mittapuulla.

Esityksiä on jäljellä vielä muutamia, ja suosittelen ehdottomasti kaikille teatterin ystäville, mutta erityisesti tietenkin teille, joilla on jotain siteitä Lahden kaupunkiin.


Kuvien copyright Aki Loponen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 18. lokakuuta 2016

Ei voi auttaa, sori / Tampereen työväen teatteri & Teatteri Telakka 18.10.2016

Mulla ei ollut tästä Tampereen työväen teatterin ja Teatteri Telakan yhteistuotannosta kamalasti mitään ennakkotietoa. Olin toki nähnyt pätkiä ja esittelyjä pressitilaisuuksissa, mutta itse Antti Mikkolan ohjaama ja käsikirjoittama uutuusnäytelmä oli enemmän sellainen "menen katsomaan koska tätä esitetään Tampereella ja on hyvät tekijät" -tyylisesti. Ehkä siksi sainkin ilahtua tästä pienestä helmestä, koska odotuksia ei niinkään ollut.

Esityksestä on kaksi versiota. Ensimmäinen sai ensi-iltansa 19.10. Työviksen Kellariteatterissa ja se Telakan versio sitten tulee 2.11. Niihin on luvassa erilaiset loput. Ja nyt kun olen sen toisen nähnyt, ja olen hyvin utelias ihminen, niin pakkohan se toinenkin on mennä katsomaan.


Ei voi auttaa, sori on näennäisesti tosi pienimuotoinen kertomus, mutta silti hyvin syväluotaava. Ilmari (Samuli Muje) ja Antero (Antti Mankonen) ovat veljekset. Ilmari kamppailee avioliittonsa, keski-ikänsä, tutkijan työnsä ja yleisen elämänsä kanssa. Vaimo (Heidi Kiviharju) Meri koittaa pelastaa heidän hiipuvaa yhteiseloaan keksimällä pakollisen 2-kertaa-viikossa -rakastelun. Mutta kun Ilmaria ahdistaa sekin, että kaiken muun lisäksi pitäisi vielä kavuta vaimon päälle kahdesti viikossa, kuin johonkin kuntolaitteelle. Kun Anteron vaimo joutuukin teho-osastolle, jää siinä miehen maalaamat taidetakapuolet toiselle sijalle. Kaikki kolme joutuvat miettimään asioitaan uudelleen.

Sellaista keski-ikäisten suhdevatulointia tässä on paljon, mutta myös syvempääkin juttua. Hetkittäin surullista, hetkittäin tragikoomista, hetkittäin hulvatonta. Mutta kovin elämänmakuista. Tämä on yhdenlainen analyysi suomalaisesta miehestä. Hieman reppana, hieman alistettu ja alistunut, hieman epäonnistunut. Mies istuu seurakunnan miessakissa itkemässä murheitaan. Miten mies voi olla sivullinen omassa elämässään.

"Mulla on kaikkea, mä en ole koskaan ollut näin ilman" toteaa Ilmari. Niin, taidatkos sen paremmin sanoa. Kuvastaa aika monen nykyihmisen eloa ja oloa.


Koko porukka näyttelee vereslihalla, ja nämä Ilmarin ja Anteron miesroolit ovat taiten tehdyt. Mutta jotenkin tämän miesemansipaatioperformanssin vie silti Heidi Kiviharjun näyttelemä veljesten äiti. Ihan hersyvän ja lakonisen hauska mummo varastaa show'n joka kerta astuessaan lavalle ja avatessaan suunsa. Miten hänen pojillaan voikaan olla niin väärät vaimot! Loistava rooli ja loistava suoritus!

Ei voi auttaa, sori on tosi näpsäkkä pieni näytelmä, mikä saa välillä hirnumaan naurusta ja välillä taas käpertymään itseensä että auts, noinhan se juuri menee. Kiitos koko työryhmä!


Kuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ennakkonäytöksessä ilmaisella pressilipulla

lauantai 15. lokakuuta 2016

Näytelmä joka menee pieleen / Tampereen teatteri 14.10.2016

Luulin että Tampereen teatterin Ulkomaalainen olisi tämän syksyn SE kotimainen naurupommiesitys, mutta väärässäpä olin. Sillä sitten täräyttävät tiskiin tämän herkkupalan! Kyllä mulla odotuksia oli, paljonkin, kun olin käynyt tämän Lontoossa katsomassa heinäkuussa (yksi niitä näytelmiä mitä olen halunnut nähdä jo ikuisuuden, mutta oli aina vaan lykkääntynyt muiden kiireellisempien tieltä. Mutta kun tiesin sen olevan tulossa Tampereelle syksyllä, niin varasin liput, katsoin esityksen ja olin viihdyttynyt!). Uskoin, toivoin ja luotin että Tampereella homma hoidetaan vähintäänkin yhtä hyvin kuin Lontoossa - eikä tarvinnut pettyä!


Komedia on vaikea laji, ja tämmöinen kohellus/slapstick-mallinen vieläkin haasteellisempaa. Eihän tässä juonta ole kuin nimeksi, mutta todella hyvä ajoitus, tekninen osaaminen ja taitavat näyttelijät hoitavat homman kotiin. Näytelmä joka menee pieleen (The Play that Goes Wrong) on pyörinyt Lontoossa nyt muutaman vuoden. Ensin pienessä Old Red Lion Theatressa pubin yläkerrassa 2012, ja sieltä se siirtyi sitten hieman isompaan Trafalgar Studiosille seuraavana vuonna. Syyskuussa 2014 näytelmä sai ensi-iltansa Duchess Theatre'ssa, nyt jo ihan normaalikokoisessa paikassa. Siellä se pyörii tänäkin päivänä; tällä hetkellä lippuja on myynnissä syyskuulle 2017 asti. Toivomme Tampereen teatterin esitykselle yhtä pitkää ikää!

Polytekninen Draamaseura on esittämässä murhamysteeriä Murha Havershamin kartanossa. Olemme kokoontuneet sen ensi-iltaan. Seuraava parituntinen menee tämän murhamysteerin parissa, seuraten miten toinen toistaan tumpelompi tyyppi koittaa selvitä pikkuhiljaa hankalammaksi menevässä esiintymisympäristössä. Esitys pääsee alkamaan hieman salavitiä, ja osa porukasta onkin soluttautunut jo ala-aulaan etsimään sekä kadonnutta CD:tä että koiraa...


Ihan valtavassa roolissa esityksessä on teatterin osaava ja innovatiivinen tekninen henkilökunta. Marjatta Kuivaston lavastus noudattelee alkuperäistä ihanalla pieteetillä. Aito herraskartano 1920-luvulta toimii murhamysteerin tapahtumapaikkana. On paksua samettiverhoa, kuviotapettia, muotokuvia, ruskeaa puupaneelia ja könninkelloa. Ja punainen plyysisohva keskellä lattiaa. Mari Pajulan kauniit puvut istuvat tähän kaikkeen kuin nenä päähän. Ihanaa brittilookia! Ja tottakai tämmöisessä kellontarkkaa ajoitusta vaativassa esityksessä myös musiikit ja äänisuunnittelu (Ivan Bavard) ja valot (Raimo Solmi) ovat oleellisessa osassa. Nekin sujuvat juuri oikealla tavalla pieleen.


Mika Eirtovaaran ohjauksessa ehkä Suomen parhaat komedianäyttelijät pääsevät todellakin irroittelemaan rooleissaan. Arttu Ratinen tekee ehkä yhden parhaista lavaesiintymisistään koskaan ylinäyttelevänä pöhkönä.  Huh, naurattaa jo pelkästään muistot... Lari Halmeen ei tarvitse kuin kohotella kulmakarvojaan ja nykiä kasvojaan hieman, niin yleisö lakoaa. Risto Korhonen replojaan unohtavana hovimestarina on hulvattoman huikea. Taistelupari Mari Turunen ja Pia Piltz vetelevät kumpikin semmoisella antaumuksella, että melkein jo itseäkin sattuu. Ville Majamaa on aina loistava. Ja Matti Hakulisen poistumiset (ja ilmaantumiset) näyttämöltä, herrajee... Tomi Alatalo on enimmäkseen hieman sivussa, mutta onneksi Duran Duranin kadonnut CD löytyy juurikin sopivalla hetkellä. Tämä on huikea ensemble ja tästä ei hauskuus enää voi lisääntyä teatterin lavalla. On todella haastavaa näytellä "huonosti", mutta tältä sakilta se sujuu.


Aivan päätöntä menoa, ja aivan loistavaa, loistavaa viihdettä! Tämä on muuten myös oivallisesti suomennettu (Mikko Koivusalon käsialaa) ja lokalisoitukin Suomen oloihin; siitä sai monet hersyvät naurut. Lisää naurua aiheutti myös käsiohjelma, se kannattaakin lukea oikein tarkkaan. Miten Risto Korhonen on monessa mukana :-).

Summa summarum: jos haluat nauraa tänä syksynä, suuntaa Tampereen Teatterille. On hieman makuasia kumpi huumorihelmistä iskee enemmän. Ulkomaalainen on hienovaraisempaa, älykkäämpää huumoria. Näytelmä joka menee pieleen on pyörremyrskymäinen kaksi tuntia kestävä huutonaurukohtaus. Molempi parempi, jos minulta kysytään.



Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 14. lokakuuta 2016

Olavi Virta -musikaali / Porin teatteri 14.10.2016

Olavi Virta ei ole mikään mun suosikkiartisti, kuten ei kukaan muukaan iskelmä/humppagenren edustaja. Ei hän suinkaan kuitenkaan ole sieltä mistään inhokkipäästä, eli ihan hyvää musiikkia, omassa lajissaan. Miten ihmeessä sitten tulin lähteneeksi Poriin katsomaan hänestä tehtyä musikaalia? No, siihen on yksi vastaus: Juha Kulmala. Mutta palataan tähän aiheeseen tuonnempana.


Heikki Paavilainen on käsikirjoittanut ja ohjannut tämän Olavi Virta -musikaalin Porin teatterille. Sinällään aika tyypillinen elämäkertaesitys, että käydään läpi herran vaiheet syntymästä kuolemaan. Tapahtumien kuljettajana ja kommentaattorina on vuoroin nuorempi Ola (Kim Willman) ja vuoroin vanhempi (Marko Honkanen). Välillä yhtäaikaakin. Siinä sivussa kuulemme vajaat parikymmentä Virran tutuksi tekemää hittiä. Kaikkea tätä säestää tyylikäs 6-henkinen orkesteri, kapellimestarinsa Seppo Tynin johdolla.

Opin paljon uutta (no en alun alkujaankaan ollut kovin perehtynyt Virran elämään, ks. ensimmäinen lause tässä jutussa) mutta ihmeekseni tosi monta kappaletta oli kovin tuttua. Ehkä ne kumpuavat jostain kansakunnan kollektiivisesta musiikkitajunnasta. Ehkä olen viettänyt lapsena niin monta juhannusta ja kesäiltaa meillä maalla, missä aikuiset aina jossain vaiheessa iltaa alkoivat Juhanin haitarin säestyksellä laulamaan näitä. Mene ja tiedä, mutta kivalta ne kyllä kuulostivat!


Ei tainnut Ola olla kovin helppo ihminen ja taiteilijaelämä lienee rankkaa. Mutta ei se lehdistökään häntä ihan silkkihansikkain kohdellut - "laulava lihapulla" taisi saada kritiikkiä ihan aiheettakin.

Kaikki lavalla myös näytti oikein hienolta. Ja lava, nimenomaan, tanssilavan oloinen neliö, jonka taustalla pienessä montussa orkesteri soitti. Olimme kaikki kuin jossain lavatansseissa, vaikka paikka olikin Porin Promenadikeskus. Ihmeellisiä lavasteita ei siis tarvita, vain näyttävät projisoinnit "lavan" seinustoilla.

Pakko mainita yksi kirpeänhauska kohtaus. Ola ja Unto Mononen ovat ravintolassa kiskomassa viinaa jouluaattona. Ola kaappaa kaksi naista kainaloonsa ja tokaisee: "Hyvää joulua Mononen. Mulla on täällä stereot!".


Molemmat Virrat lauloivat ja näyttelivätkin hyvin. Sivuhenkilöitä oli Olan äidistä (Anna-Maija Kokkinen) Toivo Kärkeen (Teemu Niemelä). Lisäksi mestarilliset tanssijat Jani Rasimus ja Tanja Huotari johtivat ensemblen tanssikuvioita. Tanssit olivat oikeasti hyvin näyttäviä, kiitos vaan koreografi Aleksi Seppänen. Siinä lantio pyöri ja helmat hulmusivat, kun tämä joukko pisti menemään!

Ymmärrän erinomaisesti miksi perjantai-iltapäivän kieltämättä hieman vanhemmanpuoleinen yleisö osoitti suosiotaan seisten. Nimenomaan heille tämä oli tarkoitettukin; nostalgiankaipuuseen ja -haikeuteen. Kaikin puolin taiten tehtyä, varman päälle pelattua musiikkiteatteria.


Ps. Niin, se Juha Kulmala. Lupasin palata aiheeseen tuonnempana, ja tästä ei enää "tuonnemmas" taida päästä. Nyt olen tätä Köyliön laulavaa maanviljelijää päässyt näkemään jo aika monessa tuotannossa, ja hänpä se minut Poriinkin veti. Mies hoiti lukuisia pieniä, mutta tärkeitä rooleja. Suvereenisti, taitavasti - ja tunteella. Respect! Toivon että teatterintekijät pestaisivat häntä enemmänkin, sillä kovin monella suomalaisella miesnäyttelijällä ei ole moista karismaa.


Kuvien copyright Janne Alhonpää
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla