lauantai 23. huhtikuuta 2016

Robin Hoodin sydän / Turun kaupunginteatteri 22.4.2016

Olen aina ollut suuri Robin Hoodin fani, joten ei tarvinnut kovin pitkään miettiä haluanko tämän nähdä. Kun vielä Turun kaupunginteatteri lupaili ennennäkemättömiä taistelukoreografioita, niin olin ihan myyty! Eikä kyllä tarvinnut pettyä! Robin Hoodin Sydän sukeltaa aiempaa syvemmälle tämän klassikon syövereihin.

Tämä ei olekaan ihan se perinteinen Robin-juttu. Tai on. Eli ne kaikki perusjutut on mukana, mutta tähän on tuotu myös paljon uutta. Koska tässä on mukana Nainen. Eikä kuka tahansa nainen, vaan Marion. Juu juu, kuulen teidän siellä toteavan, että onhan Marion mukana ollut ennenkin. Vaan ei ihan tällä tavalla. Uskokaa tai älkää.


David Farr vastaa tekstistä (ja Ola Tuominen ja Satu Räty suomennoksesta) ja vallan kelpo juonenkäänteet on mukaan saatukin. Ohjaaminen sujuu taitavasti Milko Lehdolta. Juu, edelleen Robin Hood Sherwoodin metsässä asuvine joukkioineen ryöstelee rikkailta, mutta tällä kertaa herrat pitävätkin saaliinsa itse. Kunnes metsään muuttaa toinen ryöväri, nimittäin salaperäinen Martin! Joka onkin ns. hyvä roisto, eli joka luovuttaa saaliin köyhille ja vähäosaisille. Niinkuin Robininkin olisi pitänyt tehdä! Martinista tulee suosittu ja pidetty, ja samaan aikaan Robin tuntee outoa vetoa tätä kohtaan. Kuten toki myös sattumalta metsässä kohtaamansa naiseen Marioniin.

Taisittekin jo arvata että Martin ja Marion ovat yksi ja sama henkilö (katsojaa ei irtoviiksillä, miehen vaatteilla ja hieman möreämmällä äänellä hämätä). Robin ja joukkonsa eivät tätä vaan näe. Robin nimittäin teki Marionille (joka halusi liittyä häneen, anteeksi, hänen joukkoihinsa!) selväksi että naisen paikka ei ole metsässä eikä rosmona. Vaan kotona. Mutta monen nokkeluuden ja juonenkäänteen jälkeen Ropsullekin selviää, että Marionin paikka on juuri siellä, hänen rinnallaan! Oih ja voih miten romanttista.


Tämä on oikeasti kyllä varsin kiva ja toimiva versio. Lapsikatsojat (joita arkipäivän klo 12 esityksessä toki oli valtaosa) hihkuivat innosta, ja eläytyivät esitykseen kokonaisvaltaisesti (kuten myös vieressäni istunut kehitysvammaisten ryhmä). Mutta on tässä paljon hauskaa katsottavaa aikuisellekin! Ne hienot taistelukoreografiat esimerkiksi, Oula Kitin käsialaa, kuten niin monet näyttävät teatteritaistelut tänä päivänä. Oula nähdään myös lavallakin, luihuisen Guy Gisbornen vähäpuheisessa roolissa. Markus Tsokkisen upeat lavasteet ja Pirjo Liiri-Majavan ihanat puvut ilahduttavat kyllä kaikkia katsojia. Maanläheiset värit ja tarkkaan mietityt yksityiskohdat. Hienot projisoinnit (Sanna Malkavaara) näkyvät permannolle varmaan vielä paremmin kuin parvelle. Kaikin puolin herkkullisia värejä ja silmäkarkkia monella eri tavalla.

Minna Pilvisen kauniit maskeeraukset ja kampaukset ovat piste iin päälle. Olen kirjoittanut lisäksi muistikirjaan "mitkä valot" eli kyllä kiitosta pitää suitsuttaa myös valosuunnittelusta Jarmo Eskolle. Monesti huomaan nykyään jäämään ihailemaan valo- tai äänisuunnittelua, ja itse näytelmästä saattaa lipua iso pätkä ohi kuin huomaamatta. Ehkä siksikin olisi kiva nähdä esityksiä uudelleen, niin toisella kerralla voisi katsoa näytelmää ja tarinaa, ja toisella kertaa jäädä fiilistelemään luovien ihmisten työpanosta kaikkeen visuaalisuuteen?

  

Robin Hoodin joukoissa on monta herkullista tyyppiä. Itse sankarina näyttelee salskea Markus Järvenpää. Minusta hän tuo esiin hyvin sen miten hämmentynyt Robin on kohdatessaan vertaisensa (ja monin paikoin paljon pätevämmänkin) kollegan - ja miten hämmentynyt hän on myös omista tunteistaan. Robin todellakin löytää sydämensä (ja samalla myös Marionin sydämen). Stefan Karlsson (Will) on aina hyvä rooleissaan, ja niin nytkin. Will on Robinin oikea käsi ja sellainen supliikkimies. Hyvin suoriutuvat myös Tom Petäjä massiivisena Pikku-Johnina, ja Kimmo Rasila hieman simppelinä Muchina.


Marion/Martin tuplaroolissa ihastuttaa Julia Korander. Sopivan raikas ja railakas Marion. Tykkäsin! Minusta tässä annettiin hyvin huutia luutuneille käsityksille etteivätkö tytöt ja naisetkin voisi olla sankareita (ja ainakin mun edessä istuneet koululaistytöt suorastaan hihkuivat innosta Marionin esimerkille! Bravo! Marionin ärsyttävänä ja löyhäpäisenä Alice-siskona ilakoi riemastuttavalla pissis-tyylillä Minna Hämäläinen. Tämä tyyppi tekisi mieli syöttää susille, mutta hauskasti tehty rooli kyllä. Näitä naisia kaitsee jäyhä Makepeace (Kirsi Tarvainen), joka huomaa ettei takinkääntämisestä seuraa aina hyvää. Koska sitten on prinssi Juhana! Miska Kaukonen tekee varmaan yhden parhaista rooleistaan ikinä. Juhana on niljakas, omahyväinen, loistavan kiero ja sellainen kutkuttavan ihanan karmaiseva. Ihan menee vieläkin väristyksiä selässä. Ihan pirun hienosti vedetty, hurraa! Ne kaikki pienet kuittailut Makepeacelle kieli/ääniasioista; hykertelin melkein ääneen.


Muitakin mainioita tyyppejä tässä kavalkadissa on, kuten vaikkapa Marionin palvelijaherra Pierre (Jukka Aaltonen), joka pitää punaisia kenkiä ja säätää aika paljon kuvioita, niin palatsissa kuin metsässäkin. Ja opettaa meille (tai ainakin joillekin) ettei punaisia kenkiä käyttäviin miehiin voi luottaa :-) Juhanan aseenkantajana on omituinen mykkä neuloja (Ulla Reinikainen), joka ilveilee ja on jatkuvasti läsnä, omalla hiljaisella tavallaan. Kolme lapsinäyttelijääkin (Toivo Kouki, Saara Nurmi ja Viljami Vahvaselkä) suoriutuvat taitavasti osistaan. Ja entäs sitten valloittava ja no, vihreä, Metsän Vihreä Mies (Mikael Haavisto) joka antaa lapsille kolme toivetta! Mytologiat heräävät henkiin.

Tässä oli kunnolla menoa ja meininkiä, mutta myös suvantokohtia sopivin välein. Ja musiikkia! Hauskoja laurunlurituksia ja muuta. Reilu parituntinen meni kuin siivillä. Nuoliefektit on muuten hienot myös; yhtäkkiä vaan nuoli tupsahtaa jostain pahikseen, huraa! Taistelukoreografioissa on myös taiten tehtyjä hidastuksia, ja semmosia toinen kohtaus "jähmettyy", kun toinen juttu tapahtuu siinä ympärillä.


Dialogi on kovin hauskaa ja hulvatonta, ja varmaan tuosta vieläkin paranee kunhan työryhmä saa alleen lisää esityskertoja ja pääsevät vielä enemmän irroittelemaan. Pikku-John kokkaa "hyvä ruoka, parempi mieli" -henkisesti. Ja repesin tyystin kun RH toteaa lakoniseen Bond-tyyliin: "nimeni on Hood. Robin Hood".

Just tämmöistä on koko perheen teatteri parhaimmillaan, eli lapsille ja aikuisille löytyy molemmille jotain. On tässä toki väkivaltaa ja ikäviä asioita, ja siksi ei sovikaan ihan perheen pienimmille. Kyläyhteisön joukkosuggestoitu hysteria ja lahtausmentaliteetti kylmää sydäntä aikuisellakin. Kun kirkonmies usuttaa ihmiset talikoin ja muiden aseiden kanssa viattomien lasten kimppuun. Nyyh. Onneksi on sankareita, kuten hyvässä sadussa aina, ja päivä (ja lapset) pelastetaan. Lapsikatsojia (ja ainakin myös minua) huvittaa myös, kun Robin nyysii piispan vaatteet, ja rosmoineen höpisevät mukalatinaa pizza- ja muine termeineen. Ja sitten: "Robin, nyt se pömpeli päähän" kun pitäisi vetää se piispanhiippa ylle :-D


Turun kaupunginteatterilla on aina tosi näyttävät ja hienot käsiohjelmat. Kiitos vaan herra graafikko Sam Sihvonen. Nyt on myös kannessa irrotettava miekka! Mutta ah ja voi. Miekka irtoaa helposti, ja tämmöinen käsiohjelmahamsteri haluaisi kokonaisuuden säilyvän ehjänä. Lisäksi ohjelman muoto ja tiukka liimaselkä hankaloittavat lukemista. Eli näyttävä se on nytkin, mutta melko hankala luettava.

Robin Hoodin Sydän on juurikin sellainen esitys millä irrottautua arjesta tehokkaasti. Jotain vakavampiakin teemoja suvaitsevaisuudesta ja ennakkoluuloista jäänee kotiinvietäväksi, mutta päällimmäisenä juttuna on heittäytyä seikkailuun ja lähteä Sherwoodin iloisten veikkojen reissuun. Minäkin voisin lähteä mielelläni syksymmällä uudelleen (ja onneksi esitykset jatkuvat 15.9. taas).


Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti