sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Long Day's Journey Into Night / Bristol Old Vic 2.4.2016

Tämä Eugene O’Neillin omaelämäkerrallinen perhekuvaus Long Day's Journey Into Night (Pitkän päivän matka yöhön) on yksi teatteriklassikoita. Ei mikään helppo tai hauska, mutta liikuttava ja monenlaisia tunteita nostattava. Bristol Old Vic täyttää tänä vuonna 250 vuotta ja valitsi siis yhdeksi juhlavuoden näytelmäkseen tämän. Varmaan mahdollisuus saada teatterin oma kasvatti Jeremy Irons miespääosaan vaikutti asiaan.


Ja niin karismaattinen kun Jeremy Irons onkin, näin 67-vuotiaanakin, niin kyllä tämä on ihan Leslie Manvillen bravuuri. Morfiinikoukussa rimpuileva Mary on herkkä, haavoittuva ja hulluuden portteja kolkutteleva, ja Manville osaa tulkita tätä niin riipaisevasti että tulee melkein itku. Tämä on tunnelatauksessaan suoraan jatkoa Manvillen edelliselle teatterityölle eli Ibsenin Ghosts:ille, ja kas kun ohjaajakin on sama eli Richard Eyre. Taas kerran ihan Olivierin arvoinen suoritus (Ghostsista Manville sen viime vuonna sai).


Miten musta tuntuu että niin moni amerikkalainen näytelmäkirjailija kuvaa rikkirevittyjä perheitä, jotka rimpuilevat omissa pikkuhelveteissään. Niin tämä Tyronen perhekin. Isä James (Jeremy Irons) on näyttelijä, jota elämä on vienyt kiertämään pitkin maata. Nyt jo vähän uransa ehtoopuolella hän on enemmän keskittynyt (huonoihin) kiinteistökauppoihin. Mary on joutunut hautaamaan omat urahaaveensa (nunna tai konserttipianisti!) seuratakseen miestään hotellihuoneasumisen jatkuvaan kierteeseen. Pojillakaan ei hyvin mene. Eugene on kuollut ihan vauvana (mutta on silti hyvin läsnä), Edmund (Billy Howle) kärsii keuhkotaudista ja työtön näyttelijä Jamie (Hadley Fraser) kipuilee alkoholiongelmansa kanssa. Viina maistuu itse asiassa kaikille miehille tässä enemmän kuin hyvin.

  

Tapahtumapaikkana on perheen kesäasunto, missä Mary ei viihdy lainkaan. Tai tarkemmin ottaen olohuone. Tätä tuotanto kestää kolme tuntia ja 20 minuuttia, mutta ajallisesti ei liikuta kuin yhden vuorokauden puitteissa. Päivän ja varsinkin illan mittaan käydään monia tärkeitä keskusteluita ja avaudutaan, ehkä vähän liikaakin. Kaikilla on paljon kipeitä asioita sydämellään; paljon kaunaa on kertynyt vuosien varrella. Isää syyllistetään siitä ettei tämä kitsaana miehenä raatsi laittaa rahaa muiden addiktiohoitohin.

Perheen pojista ei löytynyt kuin harjoituskuva


Viides henkilö lavalla on rempseä palvelustyttö Cathleen (Jessica Regan) joka piipahtaa muutaman kerran. Mary takertuu tähän kun miehet ovat lähteneet kaikki illaksi kaupungille ja ei ole ketään muutakaan. Koska takertuminen on joskus ainoa vaihtoehto. Perheen miehet taitavat kokea sen aika tukahduttavana. Tämän perheen olohuoneessa on niin monta elefanttia, ja asioista ei vain puhuta. Tai puhutaan, mutta silti vaietaan. Mary kyllä puhuu, muistelee menneitä, syyllistää itseään Eugenen kuolemasta, jaarittelee ja lavertelee. Mutta esimerkiksi Edmundin sairaus on asia mitä hän ei voi myöntää edes itselleen. Puhuu vain kesäflunssasta, vaikka poikaa odottaa puolen vuoden keuhkoparantolajakso.

   

Hadley Fraseria olen nähnyt parin vuoden aikana teatterin lavalla tosi paljon. Donmarissa City of Angels musikaalissa ja Coriolanuksessa, ja nyt viimeksi Kenneth Branagh Companyn Winter’s Talessa ja Harlequinadessa. Ja vielä jossain muussakin, mitä en nyt muista. Mutta mies on tavattoman taitava (ja hyvästä lauluäänestä saatiin nytkin pieni näyte) ja sopii hyvin vetämään Jamien roolin. Billy Howle on Bristol Old Vicin teatterikoulun oma kasvatti ja mulle ihan uusi tuttavuus. Miten kukaan voi yskiä noin todentuntuisesti! Muutenkin nappisuoritus. 


Jeremy Irons puhuu hieman epäselvästi hetkittäin, ja mietin että kuuluuko se rooliin vai puhuuko se noin epäselvästi muutenkin. Moni kriitikko on tästä maininnut, että ehkä se en ole vain minä ketä tämä häiristsee. Mutta ei toki iso juttu ole. Muuten näytteleminen on hienovaraisen kaunista. Vähän ehkä jo ikä painaa. Ja jotenkin se on ahistavaa kun suosikkinäyttelijä vanhenee... (no, onhan Brideshead Revisitedistä jo vuosia... peräti 35! Kai sitä ihminen nyt siinä ajassa vähän rupsahtaakin). Mutta charmi ei ole kadonnut!

Pääsin kurkkaamaan alas katsomoon yläparvelta


Richard Eyre on huikean taitava ohjaaja, ja tämäkin on varsin mallikelpoinen esitys. Jos kohta pituudesta olisi voinut ottaa hieman pois. Vaikka näyttämöllä tapahtui kiinnostavia asioita, niin ei tämmöinen puhenäytelmä paras mahdollinen valinta ole parin tunnin yöunien jälkeen. Välillä sain pinnistellä pysyäkseni hereillä.

Lavalla on tummia puuhuonekaluja ja aika vanhoillisesti sisustettu olohuone massiivisine kirjahyllyineen. Huoneen seinät ovat tummaa puupaneelia imitoivaa pleksiverhoilua, josta näkyy läpi jännästi teatterin vanhat rakenteet. Kun niin valaistaan. Aika hieno oikeastaan, nimenomaan se jännä pleksi (tai mitä lie materiaalia onkaan). Rob Howell vastaa lavastuksesta.

Remontin aikana oli katsomon paikalla kaivinkone! Remppakuvia oli seinillä.


Bristol Old Vic on kyllä hieno paikka. Se remontoitiin täysin 2012, mutta arvokkaasti vanhaa kunnioittaen. Katsomo on krumeluurattu ja kaunis, ja aika pieni ja intiimikin. Vaikka siellä on 3 parveakin. Permantopaikat eivät ole stalls, vaan pit, kuten esimerkiksi Sam Wanamaker Playhousessa. 

 

Yläkerrassa on tapas-baari, alhaalla ihan tavallinen. Isoja löhösohvia on siellä täällä ja pääportaikossa massiiviset kattokruunut ja seinillä isoja kuvavedoksia vanhoista esityksistä.  Ulospäin rakennus on oudon vaatimaton ja jopa huomaamatonkin. Lippujen hinnat eivät päätä huimaa. Parhaat paikat permannon 5:llä rivillä keskellä £30. Lontoossa sama maksaa kolme kertaa enemmän. Ja ketkä kaikki ovat täällä opiskelleet, ja näytelleetkin!


Kriitikot ovat kyllä tästä tykänneet, joten ehkä siirto Lontooseen on hyvinkin mahdollista. Toivossa on hyvä elää, sillä kyllä tämän voisi uudelleenkin nähdä, ehkä hieman virkeämpänä. Teatteri on koonnut kritiikkejä näppärästi yhteen paikkaan, vassokuu.

      

Kaiken kaikkiaan karismaattisia näyttelijöitä ja hieno tarina upeasti tulkittuna. Ei mitään valittamista illassa. Paitsi se että koko tiimi karkasi lepäämään ennen kuin kerkesin saamaan nimmareita käsiohjelmaan, kuvista puhumattakaan. No, heillä takana kaksi liki 3,5 h esitystä, ja aika raskas näytelmä kyseessä, niin ymmärrän hyvin että halusivat nukkumaan.



Esityskuvien copyright Hugo Glendinning

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti