Tämä Rainer Werner Fassbinderin Pelko jäytää sielua (Angst essen Seele auf) olikin kaikin tavoin koskettava ja hieno näytelmä. Emmi (Anna Pitkämäki) on leskirouva, hieman jo vanhemmanpuoleinen, joka siivoaa työkseen ja arjessa on harmaa hiirulainen. Kumara ja vaisu hahmo. Marokosta muuttanut Salem eli Ali (Aleksi Holkko) sitten taas häärii autokorjaushommissa, ja vapaa-ajalla notkuu kavereiden kanssa baarissa pelaten ja kaljaa ryystäen. Sateen sattuessa Emmi hakee suojaa samaisesta baarista ja nämä kaksi kohtaavat. Pikaromanssi ja avioliitto ei kauhean kauaa pysy salassa, ja siitä alkaakin sitten yhteiskunnan paineet ja ihmisten negatiiviset asenteet vaikuttamaan.
Tämä sijoittuu Muncheniin, muutama vuosi olympialaisten (ja panttivanki/verilöylykriisin) jälkeen eli tummahipiäinen marokkolainen ei ole kovin suuressa huudossa. Miten ihmisten asenteet muuttuvat aiemmin mukavana (ja varmaan hyvin harmittomana) pidettyyn Emmiin, kun tämä ottaakin mutiaisen kattonsa alle. Jotain niin kovin tuttua ja ajankohtaista tässä on. Avoimen rasistinen yhteiskunta ei vaan hyväksy Alia; pitää tätä epäsiistinä (vaikka toinen käy alvariinsa suihkussa) ja vaikka ties minä. Emmin työtovereiden asenne: ulkomaalaisten miesten kanssa notkuvat naiset ovat huoria.
Yksi tämän esityksen vahvuuksia oli henkeäsalpaavan hieno näyttämö! Lavastus- ja pukusuunnittelusta vastaa Minna Välimäki, valo- ja kuvasuunnittelusta Kari Laukkanen ja äänisuunnittelusta Tatu Virtamo. Lavalla oli isoja nuhruisesta pleksistä tehtyjä väliseiniä ja kuutioita, joihin sai heijastettua niin sadetta kun liikenteen valojakin. Valoilla pelattiin tosi upeasti; välillä valaisten takaapäin katsomoon, siten että ihmiset näkyivät vain silhuetteina pleksin läpi. Oli portaita missä kuljettiin molemmissa reunoissa. Ja ne vaatteet, niin ehtaa 70-lukua kun voi. Siis ihan huikea visuaalinen elämys! Kymmenen pistettä tälle kolmikolle. Sekä toki myös ohjauksesta Saana Lavasteelle. Vaikka tässä oli aika paljonkin porukkaa ja henkilöitä, niin kaikilla oli paikkansa ja rytminsä.
Tämä on jotenkin riipaiseva tarina. Kuinka yksinäisiä Emmi ja Ali ovat, ja miten Emmi ihan puhkeaa kukkaan kun he löytävät toisensa. Enää ei tarvitse olla yksin. Emmin ryhti suoristuu ja vaatteetkin muuttuvat kauniiksi ja paremmin istuviksi aiempien värittömien kolttujen sijaan. Mutta auvolla on kääntöpuolensa; Ali alkaa tuntea olevansa jonkunlainen näyttelyesine, ja pakenee uutta suhdettaan ja kotiaan vanhoihin kuvioihin. Odotin kokoajan ankeaa ja surullista loppua.
Vaikka tämä on vakavaa draamaa niin paljon hauskoja kohtauksiakin mahtuu mukaan. Kuten vaikkapa Alin ja Emmin hienostoravintolakäynti :-) Ja diskokohtaus. Ja kun naapurin rouvat pohtivat mitä ulkomaalainen mies tekee Emmin asunnossa illalla: "ehkä se haluaa ostaa maton". Mutta hauskoissakin kohtauksissa on hieman suruisa pohjavire, miksi ne naurattavat? Kun toinen ei osaa käyttäytyä fiksusti ravintolassa, koska ei ole semmoisessa ennen käynyt. Itselle jää vähän syyllinen olo ja paha mieli, että tulikin naurettua.
Tykkäsin kaikista näyttelijöistä kovasti. Miten hienosti Anna Pitkämäki puhkeaa kukkaan Emmin romanssin myötä! Ja miten hyvin salskea Aleksi Holkko puhuu murtaen suomea ja tuo sen Alin turhautumisen ja ristiriidan esille. Kun vihdoinkin hän on löytänyt jonkun, vaikka liitto olisikin kuinka epäsovinnainen. Mutta sitten ne yhteiskunnan paineet... Tosin Holkko ei ole kauheasti marokkolaisen näköinen. Moni näistä tyypeistä on kyllä tosi kärjistettyjä, esimerkiksi Emmin kamalat uteliaat naapurin rouvat samanlaisissa vaatteissaan (mainiot Liisa Loponen ja Sirja Sauros) ja Emmin työkaverit. Ja entäs se kauhea kauppias (Mikko Pörhölä) sitten! Ja Emmin kamalat lapset (varsinkin Pörhölän esittämä hirviömäinen vävy).
Kaikki muut paitsi "pääpari" vetivät lukuisia rooleja. Mutta toki mun suosikki oli Jari-Pekka Rautiainen. Tämä oli kiivas ja möllöströmmi Emmin poika Bruno sekä tyylikäs herra Gruber, vuokraisännän edustaja. Joka taisi olla ainoa suvaitsevainen ihminen koko sakista. Sekä kolmantena roolina oli Alin ulkomaalainen työ/baarikaveri. Kaikissa JP erinomaisen loistava, tietenkin.
Visuaalisesti todella hieno ja kaikinpuolin sellainen pienimuotoinen näytelmä, mutta suurella sydämellä. Pidin kovasti!
Kuvien copyright Tarmo Valmela
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti