torstai 25. helmikuuta 2016

Pasi Was Here / KOM-teatteri 24.2.2016

Oi Pasi! PASI! Meillä kaikilla on varmasti ollut Pasi tuttavapiirissä tai samalla luokalla. Suomeen mahtuu Paseja. Pasi on yhdenlainen suomalainen perusmies, kliseinen pikkupaikkakunnalle jumiutunut, ja hieman syrjäytynytkin jamppa. Viliskantti poikana, pilkettä silmässä, rämäpäinenkin. Valmiina kolttosiin ja kepposiin. Sellainen joka peittelee omaa epävarmuuttaan ja herkkyyttään kovan ja kovaäänisen ulkokuoren alle. Käsi ylös joka tunnistaa?

Näytelmäkirjailija Veikko Nuutinen (s. 81) ammentaa omista taustoistaan ja nuoruudestaan, kaveripiiristään. Millaista oli elää 80-luvulla, iloisessa itäsuomalaisessa pikkukaupungin (näytelmän tapauksessa Savonlinnan Kellarpellon) lähiössä. Samaa ikäluokkaa oleva Lauri Maijala (s. 86) ohjaa, ja aika mallikkaasti ohjaakin. Pasi Was Here on selkeästi näytelmä millä on sosiaalista tilausta; kukapa ei halua muistella lapsuuttaan ja nuoruttaan tällä hetkellä, varsinkin jos se sijoittuu kultaiselle ja maagiselle kasarille! En itsekään ole mikään poikkeus. Pisteet KOMilaisille siis ajankohtaisuudesta! Mutta on tässä muutakin kuin vaan nostalgiaa.


Näytelmän alussa Pasi on kuollut, oman käden kautta. Vanha lapsuudenystävä Hemmo hipsteri-Helsingissään koittaa miettiä muistosanoja, ja siitä alkaa menneiden muistelu. Mennyt jonka Hemmo muistaa hieman eri tavalla. Menikö se nyt ihan niin, vai sittenkin erilailla.

Hemmo (Juho Milonoff, s. 74) tarkastelee sitä elämää hieman ulkopuolisen silmin. Onhan hän joutunut viisivuotiaana jättämään Helsingin taakseen äidin epämääräisen yliopistotyön takia. Hemmo on erilainen, puhuukin ihan kummallisesti. Ei lainkaan niinkuin muut eli mie ja sie. Hemmo on erilainen, mutta haluaisi olla samanlainen kuin muut. Onneksi tarhasta löytyy kaveriksi natiivi-Pasi, joka ottaa Hemmon hoteisiinsa, ja johdattaa tämän omiin maailmoihinsa. Pasi tykkää ampua ja pelata räiskintäpelejä, Hemmo on hiljaisempi ja varovaisempi. Mutta lähtee mukaan Pasin meininkiin kyllä.

Tarhassa lapset kolttostelevat ja tiukkaotteinen tarhan täti (Robert Enckell, s. 59) koittaa vetää toppahaalareita päälle. Enckell vetää myös toisen huikean hahmon eli Laktoosi-Lerssin. Tuommoisenkin tyypin olen tavannut oikeassa elämässä... Ja kolmantena sadistinen opettaja joka pakottaa Pasin lukemaan Mitä tein kesällä -ainettaan luokan edessä. Ja vielä Pasin isänä (hhitsi se pannuhuonemonologi on hieno!). Upeaa näyttelemistä.


Hemmon mielestä Pasi on mahtava, idoliaineista suorastaan, ja hän toivoisi Pasin tavallisen perheen (putkimies-isä ja keittäjä-äiti) adoptoivan hänet. Pasin perheessä katsotaan yhdesä Napakymppiä lauantaisin saunan jälkeen ja isä tekee pannaria... Vaan muistaakos Hemmo ihan kaiken niinkuin se oli? Entä pannuhuone?

Tässä näytelmässä on paljon haikeutta ja nostalgiaa, mutta järkyttävän hauskoja ja vauhdikkaita kohtauksia tursuaa lähes yhtä paljon kun Hemmon äidin kainalokarvoja. Jo heti alussa, se käärmeenlumoojatarina (mistä Talle muuten heti väliajalla puhui, miten tuttu se oli!!) vei jalat alta.

Vilma Melasniemi (s. 73) tekee kanssa monta roolia, ja kaikki hykerryttävän herkullisia. Hemmon feministilesboäitinä, sekä luokkakaveri Turnajaiskeppinä, mihin pojat ihastuvat. Ja myös pornotähti Sarah Youngina :-)


Tässä on monta sellaista kohtausta mitkä saattoivat jäädä verkkokalvoille ikuisiksi ajoiksi. Hemmon äiti jumppaamassa. Hemmon äiti ja pojat suihkussa. Ja se Go West, en pysty enää kuulemaan sitä koskaan ilman mielikuvaa... "Miehän sanoin et tää on homovappaa vyöhyke!" - mutta eihän se kerrasta napsahda sanoo Laktoosi-Lerssi ja liittyy mukaan. Tässä vaiheessa meinasin tipahtaa tuolilta.

Pojat pohtivat homoutta; "kaikki teatterilaiset on homoja". Jos ei käytä tietynlaisia ilmatyynylenkkareita on homo. Hemmoa asia kovasti huolestuttaa, jos saa AIDSin koska kaikilla homoilla on se. Uutisissa sanottiin niin. Ja Timppa ja Jokkekin...


Painepesurien kilpavarustelukohtaus - "vittu mikä meininki!". LOVES on täysin luotettava testi, vaikkakin "ei rakasta Pimppi minnuu". Onneksi sentään Hemmo ja Turnajaiskeppi löytävät toisensa myöhemmin. Se rivitanssikohtaus, hertsyykkeli!

Johannes Holopainen (s. 88) on taas kerran sellaisessa vedossa että voisin käyttää 10000 merkkiä vaan miehen ylistykseen. Ei nyt mennä siihen sen syvällisemmin. Mutta silti sanon että huh mikä roolityö. Tyyppi vetää koko kropallaan ja esittää yhtä hyvin viisivuotiasta räkänokkaa kuin kapinallista teinipoikaa kuin syrjäytynyttä aikuistakin. Samaan aikaan se Pasin herkkyys ja rämäpäisyys. Eli Pasi Was Here kannattaa nähdä jo ihan vaan siksi että näkee Johannes Holopaisen lavalla.


Janne Vasaman lavastus on näppärä; lähiön omakotitalot pienoismalleja, monikäyttöinen "parakki" keskellä mistä saa etuosan kätevästi auki. Osa toiminnasta tapahtuu siellä, osa sen edessä. Niina Pasasen puvut ovat aika nappiinsa sitä kasaria minkä minäkin muistan. Tarttee myös kiittää sitä että väliajalla saa ostaa aitoja savonlinnalaisia lörtsyjä 4 euron hintaan!

Ja hyvin tämä porukka hanskaa aksentinkin!

Onhan tämä varsinainen nostalgiapläjäys. Mutta myös kannanotto tähän eriytymiseen; miksi samoista taustoista ja lähtökohdista olevat ihmiset päätyy niin erilaisiin elämiin? Miksi toiset jää sinne "tuppukyliin" ja nyypertyy sinne, suorastaan syrjäytyy. Ja toiset sitten muuttavat pois, omiin punavihreisiin kupliinsa, menestyvät elämässä.

Musiikkivalinnat osuvat nappiinsa Maija Mehiläisestä Sepulturaan.


Kyllä tästä lehdistökin tykkäsi.

Apu-lehden Liisa Talvitie:

Herkkäilmeinen, myös rajut otteet taitava Johannes Holopainen on loistovalinta Pasin rooliin. Hän muuttuu näytelmän alun pelleilevästä pikkupojasta syrjäytyneeksi kolmikymppiseksi.

Turun Sanomien Jukka Kittilä:

Johannes Holopainen tekee Pasin pikkupojasta perusmieheksi ällistyttävän tarkalla ajatuksella ja fysiikalla.

Aamulehden Anne Välinoro:

Johannes Holopainen Pasina on ilmiömäinen lahjakkuus, täydellisen rento ja kepeä ja samalla niin musta ja raskas.

Helsingin Sanomien Tuomas Kaseva:

Katsojana helpoin on rakastaa Pasia, joksi Johannes Holopainen muuntuu. Liikkeet, eleet ja jopa kasvojen puna ovat riipaisevan tunnistettavia, kaivelee Pasi sitten ylpeänä muniaan tai vajoaa opettajan nöyryytyksen jälkeen pulpettiin.


Yle:n Tuula Viitaniemi:

Johannes Holopainen on tuo paras kaveri nimeltä Pasi, rasavilli lapsi, uhmakas mutta hauska teini, lopulta alakuloinen aikuinen mies. Holopainen tuo todesti ja jotenkin vaivattomasti lavalle Pasin hilpeyden ja innon, nolouden ja pähkähulluuden, vihan, surun, lamaannuksen.



Täysin ansaitusti kevään esitykset ovat kaikki, lisänäytöksetkin, loppuunvarattuja. Syys-lokakuulla sitten lisää, ja niiden liput tulevat myyntiin 14.3. klo 11 - olkaa nopeita! Itse olen menossa katsomaan nyt keväällä vielä "muutaman" kerran, ja eiköhän tuota syksyllekin tule jokunen lippu hankittua.


Kuvien copyright Tanja Ahola
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 23. helmikuuta 2016

Cthulhun kutsu / Tikkurilan teatteri 21.2.2016

Kovin usein ei kauhukirjallisuuden klassikoista sovitettuja juttuja näe Suomen teatterikartalla, joten pitäähän semmoista ihmettä mennä katsomaan! Tammikuiseen esitykseen varaamani lippu löysi uuden kodin ollessani silloinkin kipeänä, mutta onneksi tähän lisäesityksistä viimeiseen pääsin mukaan. Kipeä olin toki nytkin, mutta pakkohan se oli mennä, kun ei sitten enää olisi päässyt.

Ensimmäinen vierailuni Tikkurilan teatterille, mutta Vernissassa olen kyllä käynyt bändikeikoilla joskus muinoin enemmänkin. Edellisestä kerrasta lienee kuitenkin vierähtänyt parikymmentä vuotta. Ja koska tulin suoraan toisesta esityksestä niin aikaa oli rutkasti. Onneksi kahvila aukeutui n. tunnin ennen näytöstä ja sain päivän ateriaksi sänmpylän, teetä ja hyvää porkkanakakkua (ei, ei ollut leivottu paikan päällä).


Kaikki nämä Ctulhun kutsun esitykset ovat olleet tiukasti loppuunmyytyjä. Liekö sitten kaikki pääkaupunkiseudun kauhu/goottikirjallisuuden ystävät lähteneet liikkeelle? Ja ei se tilakaan kovin iso ole. Tilausta siis selkeästi oli. Amerikkalainen H.P. Lovecraft (jolla on Suomessa muuten oma nimikkoyhdistyskin!!) kirjoitteli satakunta vuotta sitten mm. kauhunovelleja, ja sellainen Ctulhun kutsukin on.

Alunperin 1926 julkaistu novelli polkaisi käyntiin kokonaisen kulttiliikkeen ja lukuisa joukko kirjailijoita on laajentanut tätä Chulhtu-universumia vajaan sadan vuoden aikana. En ole sitä itse lukenut, mutta väkisinkin jonkunlaista Cthulhu-tietoutta on munkin päähän jäänyt, koska se on (edelleen) aika iso juttu (tai no, iso ja iso) Suomen fantasia/scifipiireissä.

Niin siis. Alaotsakkeella "kosminen kauhunäytelmä" mennään. Joo-o, sopii ihan hyvin tunnelmaan. Nuori Frances Thurston (ihanan raikas Riina Nieminen) setvii edesmenneen setänsä George Angellin (Jukka Hurjanen) papereita ja tutkimustuloksia. Papereista käykin ilmi kaikkea mielenkiintoista ja pian ollaankin jo seikkailemassa pitkin maailmaa. Neidon ennestäänkin mielenterveys on moneen kertaan lopullisen luhistumisen partaalla, mutta troppia lisää ja menoksi. Sedällä taisikin olla vilkkaan mielikuvituksen lisäksi oikeasti mielenkiintoisia löytöjä. Haastatteluja, unipäiväkirjoja, lehtileikkeitä ja ties vaikka mitä. Sekä karmaiseva lonkeropatsas!


Hirviöt tulevat uniin, mm. Henry Wilcoxille (Linus Tuomenvirta) ja sekoittavat pään. Ja siitähän Angell alkaa mysteeriä tutkimaan. Kaikenlaista selittämätöntä tapahtuu ympäri maailmaa. Arkeologisia retkikuntia katoilee, ja merimiehet kuolevat mystisesti. Joku salainen voima yhdistää näitä. Cthulhun kultti on väkevä! Yhtä pelastunutta merimiestä (Joona Tuoriniemi) pitää mennä tapaamaan Norjaan asti - mutta tämäkin on ennättänyt kuolla. Onneksi jäi sentään päiväkirjamerkinnät. Ja niistä Frances löytää vastauksia. Poliisi Legrasse (Marko Löllö) tutkii tapausta myös. Mutta ei auta, loppu häämöttää. Kaikille.

Eihän tässä oikeasti ole päätä eikä häntää, mutta hyvin viihdyin.

Kyllä mä hattua nostan Aarne Lindenille, joka ohjauksen lisäksi on dramatisoinut Ilkka Äärelän suomentaman tekstin, mutta tehnyt myös äänisuunnittelun, muovannut patsaan ja tehnyt vielä teaser-videonkin! Ja kuviakin on ottanut (hirviökuvat). Äänet ja Tomi Tikan valot ovatkin iso osa kauhunsekaista näytelmää, niillä se tunnelma pääasiassa luodaan. Lavastukseen ei ole tarvittu niin paljoa satsata (eikä näin pieneen tilaan paljoa mahdukaan), mutta 1900-luvun alun tunnelma saadaan kirjoituspöydästä ja nojatuolesiat pöytineen (ja viinakarahveineen).

Harrastajateattereissa voi olla vaikka minkälaista tasoa ja laatua, mutta kyllä varsin kunnianhimoisesta hankkeesta selvittiin ns. kuivin jaloin. Varsinkin joukkokohtaukset olivat oikein toimivia (esim. merimiehet).

Kattavasta biisilistasta käsiohjelmassa bonusta!

  

Ja hei, hieno uutinen: suuren kysynnän vuoksi Ctulhun kutsu palaa ohjelmistoon syksyllä 2016 viiden näytöksen voimin! Liput tulevat myyntiin maaliskuussa, eli kannattaa varmaan seurata sivujaan, mikäli sellaisen mielit saada!!


Hedelmä/vihannesluokituksessa tämä saa ruokabanaanitertun. Pieniä banaaneja, lonkeromaisesti yhdessä nipussa. Tai vaihtoehtoisesti parsakimppu!



Näin esityksen alennushintaisella lipulla.
Kuvien copyright Leena Tiuri

maanantai 22. helmikuuta 2016

Tähän on tultu / Teatteri Jurkka 21.2.2016

Tiina Weckström laulamassa ja Jussi Tuurna säestämässä - mikä ihana konsepti! Tätä kaksikkoa kuuntelisi vaikka kymmenen tunnin maratonin. Tähän on tultu -esityksen ohjelmassa oli enimmälti Tuurnan omia sävellyksiä, mutta myös Anna-Mari Kähärältä useampi, Breliä, ja muutamia muita. Tekstejä sitten ihanan taitavilta lyyrikoilta; Arto Melleriä, Pirkko Saisiolta, Aulikko Oksaselta...

Tiina Weckström kyllä se vaan tihkuu karismaa. Hän eläytyy niin lauluihin, oli sitten pikkutyttö, poikaansa ikävöivä äiti tai 16-vuotias rokkilaulaja. Weckströmissä on sellaista lumoa, niin äänessä kuin koko olemuksessa, että melkein sulan lätäköksi lattialle. Varsinkin Jurkan pienessä tilassa sitä melkein tukehtuu tunteisiin mikä lauluista välittyy. Tuurna on aivan huikean loistava muusikko, eikä lainkaan hullumpi laulajakaan. Tämän musiikkia olen päässyt nauttimaan vuosien varrella monissa eri musiikkipitoisissa teatteriesityksissä. Ja se keskinäinen kemia toimii!


Joka esityksessä on joku vieraileva muusikko/näyttelijä mukana. Lauri Tilkanen oli enskarissa, ja mun esityksen jälkeen seuraavassa oli Johannes Holopainen. No, en valita oman sunnuntainikaan triosta, sillä tätä raudanlujaa trioa nähtiin (ja kuultiin) Kansallisteatterin loistavassa Slava! -esityksessä viime vuonna. Esko Grundström veti bniin läskibassoa kuin haitariakin, Sara Puljula rummutteli, ja veti bassoa ja Tommi Asplund loihti viulustaan säveliä. Jotenkin kaikki vielä sopivat Jurkan "lavalle".

Ensimmäisessä osiossa Weckström esiintyi mustassa todella kauniissa pitsikoristeissa mekossa, mutta pieninä väriläikkinä olivat verenpunaiset huulet, kynnet ja saappaat. Ne saappaat! Ne jalassa oli mahtava vetää Slavasta tuttu Kohtaloni kellot -biisi (no se minkä Julija Tee laulaa). Tai ainakin katsominen oli mahtavaa :-) Väliajan jälkeen oli ylle vaihtuneet tiukat mustat farkut, mustat nahkanilkkurit ja musta nahkatakki. Joku 50+ ikäinen nainen voisi näyttää moisissa vermeissä nuoruutta liikaa tavoittelevana, mutta ei Weckström.


Kuolema on yksi konsertin teemoista, ja kaipauskin, kaiho. Välillä revitetään täysillä, välillä tunnelmoidaan. Rennompaa ja rokimpaa menoa. Fiilikset vaihtuvat tiuhaan. Tila on niin intiimi, että väkisinkin siellä on rentoa ja leppoisaa. Yleisö tykkää. Välillä rupatellaan, ja saamme kuulla iltapäiväsadunkin (prinsessa ja prinssi bussissa).

Mikä ihana sunnuntai-iltapäivä Jurkassa, iso kiitos kaikille! Ja toivottavasti Saku tykkäsi suklaista :-)


Hedelmä/vihannesluokituksessa tämä oli omena - kotimainen, herkullinen, kypsä, punaposkinen ja pyöreä.



Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Saku Kaukiainen

lauantai 20. helmikuuta 2016

Tavallisuuden aave / Q-teatteri 19.2.2016

Kyllä Q-teatterisa osataan, kerta toisensa jälkeen. Saara Turusen uusi näytelmä (kirjoitus & ohjaus) Tavallisuuden aave marssittaa kavalkadin ankeita, tavallisia suomalaisia. Mutta silti ihanan epätavallisia. Välistä sitä ei tiedä itkisikö vai nauraisiko, koska tämä käy jotenkin ytimiin.


Beigeä, pliisua, väritöntä. Kuin suodattimen läpi vedettyä. Joukko irrallisia kohtauksia, mitä kuitenkin yhdistää joku punainen lanka. Onko se sitten se suomalaisuuden lanka? Häpeän tunne, mitättömyys, ihmisen pienuus. Värittömyys. Mitä se tavallisuus on? Mitä kenellekin. Mun tavallinen arki on taatusti erilainen kuin sinun. Oliko joskus kultaisilla 50-60-70-luvuilla kollektiivista kansakunnan omaksumaa tavallisuuden arkea, yhtenäiskulttuuria? Kaikki kerääntyivät samanlaisissa vaatteissaan tuijottamaan lauantaisaunan jälkeen samoja ohjelmia telkkareista? Kun ei ollut vaihtoehtoja. Vai onko tämä vaan myytti suomalaisuudesta? Yksi niistä lukemattomista suomikliseistä. Saara Turunen kirjoittaa tavallisuudesta näytelmän käsiohjelmassa oivaltavasti. Se on luettavissa myös näytelmän blogissa! Kuten muutkin käsiohjelman tekstit.

Kaikki lähtee verkkaisesti, viipyillen liikkeelle, ihanan musiikin eli Gabriel Fauré:n Pavane, op. 50:n soljuessa korviimme. Näyttämöllä tyyppi saksii lehdestä kuolinilmoitusta irti ja länttää seinälle. Jaahas.


Erilaisia hahmoja, sellaista pysähtyneen ajan estetiikkaa, telkkarissa lentävät papukaijat yhä uudelleen ja uudelleen. Pottakampaukselliset jäyhät tyypit kekkosajan rilleissään ja kaikkialle tunkeutuva BEIGE. Laura Haapakangas on todellakin sukeltanut puvuissaan beigeyden ytimeen. Iso kiitos siitä hälle ja myös Maija Poskiparralle rekvisiittalöydöistä.

Puhuvatko nämä tyypit ollenkaan? Puhuvat, sillon kun on asiaa: "Sä olet ihmisenä tosi tilaavievä". Niin kai suomalaisetkin tekevät. Yleensä ottaen. Eivät siis ole tilaavieviä, vaan puhuvat vain silloin kun on asiaa.

Kalsarit lipputankoon, Ylermi Rajamaan ihanasti yrmyilevä pikkutyttö sukkiksissaan ja mekossaan, natsitervehtivät perheenjäsenet. Ja miten helppo se toinen on syyllistää (just se tilaavievän ihmisen kommentointi ja myöhemminkin).


Suomalaiset "perinteiset" häät - kukapa meistä niissä ei olisi ollut vieraana, jotkut jopa juhlakaluina. Miten eteerisen kauniista Laura Birnistä on saatu näin väritön, hän melkein katoaa tapettiin? Onpas todella hauska häävisailu, herranjee!

Koko sisustus on sellaista mitä kaikki ovat nähneet jossain. Suomalaista minimaalisuutta vaiko ankeutta, sitä "tavallisuutta". Tapetit, puuviilutetut ovet, kattolevyt, kukkataulu, puunväriset huonekalut. Vanhanaikaista ja pysähtynyttä. Milja Ahoa saa kiittää hienosti onnistuneesta lavastuksesta. Katsoja pääsee ikään kuin kurkkaamaan huoneeseen missä nämä kaikki kummallisuudet (eikun, eikös tämän pitänytkin kertoa tavallisuudesta eikä kummallisuudesta?) tapahtuvat. Ja Von Wrightin veljesten lintumaalaukset kuuluvat jokaisen suomalaisen kollektiiviseen taidemuistiin, eikö?


Vähäpuheista, absurdia - ja musiikki on isossa roolissa. Monta kohtausta mennään liki ilman sanoja, jolloin musiikki johdattaa katsojan tunnelmaan. Bonusmaininta siitä että musiikkikappaleet on listattu käsiohjelmassa! Kun kirjoittaa myöhemmin blogia, on kiva kuunnella niitä ja samalla fiilistellä esitystä, palata niihin kohtauksiin uudelleen. Tässä toimii hyvin perinteisemmät biisit kuten Sibeliuksen Jääkärimarssi ja Allegrin Miserere, kuin myös Erik Satien vähän itselle tuntemattomammat pianokappaleet.

Välillä sudenpäinen mies kulkee, suorastaan hiipii, näyttämön poikki. Flamencomies hakee värittömän naisen tanssiin kesken arjen. Kerrankin iloa ja väriä elämään. Mutta kyyneliinhän kaikki päättyy. Hautajaisissa luetaan adresseja. Vainaja olisi halunnut kuulla kaikki kauniit sanat eläessään. Kukapa ei. Ja mies kantaa mattokääröä!


Kotibileet, kaljanjuontia, kasaridiskoliikkeitä. Teinipoika-Birn. Höyheniä. Nainen lääkärin vastaanotolla, susimies tulee sinnekin. Voisiko susimies (jota lääkäri ei näe) viedä naisen pois tästä arjesta ja elämästä? Lintunaamiot. On tässä paljon visuaalista ilotulitusta. Perheen joulunvietto...

Yksi häkellyttävimmistä kohtauksista on höyhentyynyjoukkoraiskaus/silpomiskohtaus. Dirlandaa vaan sullekin. Ja lopun hautajaiset valtavine kukkamäärineen.

Valoilla luodaan hienosti niin tunnelmaa kuin ajankuvaakin, jotenkin haikean haaleaa Erno Aaltosen suunnittelemissa valoissakin on.


Rooleja piisaa. Ylermi Rajamaassa on niin ihanaa poikamaista charmia, ettei kovin monessa toisessa. Laura Birn on herkkä ja hauras. Pyry Nikkilä on myös tasaisen hyvä. Antti Heikkiselle esitys on TeaKin opinnäytetyönsä - ja näillä meriiteillä ei liene olevan ongelmia valmistua. Elina Knihtilä on aivan loistavan taitava värittömänä perheenäitinä, joka syttyy ja sammuu. Elää hetkittäin ja vaipuu takaisin tapettiin. Taitavaa porukkaa, koko viisikko!

Kyllä tämä oli hieno. Ja hämmentävä. Ja outo, mutta kaikessa outoudessaan kiehtova. Tekisi mieleni sanoa että menkää kokemaan, mutta kaikki kevään esitykset ovat loppuunvarattuja (mutta kyselkää Q-teatterilta lippuja, jos vaikka lykästäisi. Tai tulisi lisäesityksiä.).

Ylen pieni juttu aiheesta. Ja yksi syy lippujen nopeaan loppumiseen lienee Sanna Kangasniemen HS:n 5 tähden kritiikki. No, myyhän ne Q-laisten esitykset loppuun yleensä muutenkin, ei sillä.

Tässä vielä lukijan pyynnöstä tiedot musiikeista.


Hedelmä/vihannesluokituksessa tämä on kookospähkinä. Päältä aika tylsän näkönen, arkinen, mutta sisus maistuva ja mehevä.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Pate Pesonius

torstai 18. helmikuuta 2016

Mahdolliset maailmat / Kansallisteatteri 17.2.2016

Monestakin eri syystä Paavo Westerbergin uutuusnäytelmä Mahdolliset maailmat oli kevään ensi-illoista toinen mitä odotin eniten. Odotukset olivat suorastaan katossa. Ja tarttee sanoa ettei tarvinnut pettyä! Varsinainen vuoristoratakyyti eri aikatasojen ja eri tarinoiden maailmoissa. Tässä on aineksia useampaankin katsomiskertaan. Jo viikkoa aiemmin pressitilaisuudessa nähtiin toisen näytöksen alusta puolisen tuntia, mutta nyt oikeassa kontekstissaan se soljahti paikoilleen tähän hieman absurdiinkin näytelmään.


Paavo Westerberg tekee todella mielenkiintoista teatteria ja hänen Kansallisteatterille ohjaamansa Vanja-eno oli yksi teatterikauden 2014-2015 kohokohtia itselleni. Nyt tekijätiimi on pääosin sama, ja porukan yhteenhitsautumisen kyllä huomaa. Mahdollisissa maailmoissa ei oikeastaan ole yhtään heikkoa lenkkiä, ensi-illassakaan. Kun ohjaaja kirjoittaa itse tekstin, kuten tässäkin tapauksessa, saa juuri sellaisen kun haluaa. Juuri sellaisen mitä haluaa katsojille kertoa.

Mahdollisissa maailmoissa kriiseissään kamppaileva näytelmäkirjailija harjoittaa Strindbergin Kuolemantanssia ja samalla koittaa sumplia omaa sekavaa elämäänsä, ja miten menneisyyden haamut putkahtelevat kirjaimellisesti häiriköimään. Se pohdinta miten menneet valintamme vaikuttavat elämäämme. Miten taiteen nimissä voi laajentaa omaa vapauttaan, mutta ei voi riistää muilta. Miten eri tavalla Antti muistaa lapsuutensa tapahtumia, kuin miten meille katsojille ne näytetään.

Aika ei pelkästään kultaa, vaan myös vääristää muistoja. Valinnat, kohtalo, minuus, taiteilijuus. "kulta, sä otat tän teatterin NIIN tosissasi". Kuka saa kirjoittaa näytelmiä, vai ovatko "kaikki oman elämänsä näytelmäkirjailijoita"? Valitaanko me itse tie, vai valitseeko tie meidät? Todellisuus, mielikuvitus, teatteri - kaikki sulautuu yhteen, kunnes niitä ei voida enää eroittaa toisistaan. Teatterin neljäs seinä on tässä paljon esillä, vaikkei siitä konkreettisesti puhutakaan. Muistuttaako taide elämää vai elämä taidetta, kas siinä kysymys.

Koko Kansallisteatterin suurta näyttämöä taustoineen, ja rakennusta (ja hieman sen ulkopuoliakin) tehokkaasti hyödyntävä esitys käyttää myös kaikenlaisia lavastuskikkoja monipuolisesti. On lattiasta nousevia ja horisonttiin lipuvia metrovaunuja. Lavastaja Markus Tsokkinen tiimeineen ansaitsee kaiken ylistyksen mitä irti lähtee.


Sen lisäksi että lavastus oli innovatiivista, niin videokuvausta ja projisointia oli hyödynnetty potentiaaliin kymmenen. Aina tämä ei toimi (esim. samalla lavalla muutama vuosi sitten Kirsikkapuistossa videointi vaan ärsytti) mutta nyt toimi! Isossa roolissa olleet kuvaajat heiluivat lavalla (ja sen ulkopuolella) ja katsojat pääsivät näin seuraamaan mitä esimerkiksi Antin viuhahduksessa teatterirakennuksen ulkopuolella tapahtuu.


Lisäksi kun lavalla kuvattiin esim. illalliskutsuja, niin katsojilla oli vain puolikas näyttämöä tarjolla (skriini laskettiin ylhäältä siis puoliväliin, ja siihen heijastettiin lavalta kuvattu videonäkymä). Videosuunnittelija Timo Teräväiselle siis myös aplodit.

Nämä kaksi isoa osaa eli nerokas lavastus ja videointi yhdistyivät myös hienosti, kun esim. näyttelijää filmataan talon pienoismallin läpi ja tämä näyttääkin olevan talossa. No toki pienoisnuket (PLIIS, tahtoo oman pienen Eero Aho -nuken, nyt olisi Kansallisteatterilla myyntiartikkelin paikka!!) on mukana kanssa.

Pietu Pietiäinen ansaitsee myös hehkutusta valoistaan. Tässä käytetään paljon myös katsomon valoja. Ja se magneettikuvauskohtaus! Palkitkaa nyt tämä porukka, kaikki!

  

Maanisen loistava Eero Aho tekee taas kerran yhden todella vaativan ja upean roolin menneisyytensä ja nykyisyytensä kanssa kamppailevana näytelmäkirjailija-ohjaaja Anttina. En käsitä miten tämä mies onnistuu kerta toisensa jälkeen ottamaan roolin kuin roolin haltuunsa ja tuottamaan tämmöistä taidetta katsojille. En voi kun kumartaa syvään. Antti on entinen lapsinäyttelijä ja 12-vuotiaan Antin roolissa on häikäisevä Marja Salo, joka sukeltaa nuoren pojan nahkoihin täysin uskottavasti.

Aikuisen Antin elämässä on useita tärkeitä naisia. Tulehtuneet, kulahtaneet ja hieman myrskyisät välit tällä on vaimonsa Helenan (Kristiina Halttu) kanssa. Lopulta Helena kuitenkin kävelee lavalta voittajana, selviytyjänä. Sitten on uudenvuodenbileistä mukaan lyöttäytyvä naisystävä Katri (Saara Kotkaniemi), teatterin maailmasta tämäkin. Ehkä näytelmän tärkein naissuhde on tyttären Annan (Pia Andersson) kanssa. Tämä on kirjoittanut näytelmän, missä ruoditaan paljon isäsuhdetta ja nuoruutta taiteilijaperheessä. Isän ja tyttären kohtaamiset saavat minut miettimään myös omaa isäsuhdettani.


Pienemmissä/useammissa rooleissa on monta herkullista hahmoa. Antti Pääkkönen dynaamisena teatterinjohtajana (ja myös Anttia fanittavana neurologina), Pirjo Luoma-ahon lavastaja-Sanna (ja aivan huikean loistava pariterapeutti!), tasaisen hyvä & karismaattinen Jukka-Pekka Palo näyttelijä-Ristona, josta tulee nuoren Antin luottohenkilö, ja Markku Maalismaan ohjaaja-Ralf :-) Maalismaa on myös pariterapeutti (koko pariterapiakohtaus on absurdiudessaan yksi hauskimpia juttuja koko näytelmässä). Leo Honkonen säkenöi Hollywoodissa uraa luovan Hessun roolissa (Spielberg vai Strindberg!). Ja Seppo Pääkkönen hurmaa minut aina, nyt Antin isänä.

Sitäpaitsi aivan mahtavaa nähdä Esko Salminen taas lavalla, kahdessa pienemmässä (mutta tärkeässä) roolissa. Metroaseman penkillä Antti kohtaa salaperäisen vanhan miehen, jolla onkin yllättäviä tietoja Antin omasta elämästä ja valinnoista. Toisaalta Salminen on taas vanhempi herrasmiesnäyttelijä Lasse, jonka kanssa 12-vuotias Antti saa esiintyä ensimmäisessä näytelmässään (Kappas, nuoren Paavo Westerbergin näytelmädebyytti oli Brechtin Galilein elämä, minkä Ralf Långbacka ohjasi Helsingin kaupunginteatterille 1987, ja missä nimiroolia esitti Lasse Pöysti...).

Iso rooli oli myös katsomossa parvella soittaneella säkenöivällä harpistilla Lily-Marlene Puuseppillä, joka loihti harpustaan korvia hivelevän kauniita säveliä kuin joku enkeli. Elävästä musiikista bonuspisteet! Sanna Salmenkallio vastaa musiikin sävellyksestä ja äänisuunnittelusta muutenkin, ja olin hyvin vaikuttunut.

Pressitilaisuudessa harppua helkytteli Hanna Kenttämies


Tarinasta saa vielä enemmän irti jos Suomen teatterimaailman lähihistoria on edes yhtään tuttua, mutta ei se haittaa menoa vaikkei näytelmästä poimisikaan herkullisia tuokiokuvia ja oikeita henkilöitä. Toimii ilmankin siis. Mutta omakohtaisuus on Westerbergillä ollut yhtenä isona teemana. Varmaan omasta historiasta ammentaminen on taiteilijalle antoisaa (muttei varmaan aina helpointa) - varsinkin jos "lapsitähteys" ja muu materiaali on värikästä - ja voi tuottaa tämänkaltaisen näytelmän.

Tässä on paljon ihania, tärkeitä, viihdyttäviä tai oivaltavia kohtauksia. Kun vietetään Antin 45-synttäreitä päivälliskutsujen merkeissä ja keskustellaan teatterin tehtävästä nykypäivänä. Kun sukelletaan vuodesta 2014 vuoteen 1982. Antin kohtaamiset 12-vuotiaan minänsä kanssa, ja myös se kohtaaminen vanhemman minänsä kanssa. Ja ne ihanat, villatakkimaisen lämpimät tuokiot pikku-Antin ja näyttelijäidoli-Lassen kesken, meinasi ihan sydän sulaa. Viimeisen Galilein esityksen jälkeen pukuhuoneessa ja nuoren Antin tunnustus: "sä oot mun mielestä maailman paras näyttelijä". Teatterissa kaikki on mahdollista!


Pidin kovasti näyttelijä-Riston ja nuoren Antin kohtauksista autossa, kun Risto kyyditsee tätä kotiin teatteriharkoista. Kun Risto suhtautuu tähän kuin aikuiseen ihmiseen ja kertoo Turkuun muutostaan, naisen perässä. Antin järkytys, kun vaimo kertoo suhteestaan toiseen mieheen (yllättäen näyttelijään): "sehän on täysin epäkarismaattinen näyttelijä!". Antin kahvifriikkeys. Isän ja tyttären välinen keskustelu kahvilassa on tärkeä: puhuvat taiteesta, lapsuudesta, elämästä. Tämäkö on kahden näytelmäkirjailijan arkea: kumpikin raapustaa kuumeisesti muistikirjaansa.


Visuaalisesti yksi näyttävimpiä kohtauksia oli Antin ja vaimonsa Helenan vetäessä Kuolemantanssin yhden kohtauksen repliikkejä, ja katsoja saa lukea samaan aikaan käsikirjoitusta taustan videoprojisoinnista. Huh!

Kun Antin ohjaama porukka vääntää Kuolemantanssia kasaan ja Antti on maaninen ja käy ylikierroksilla että saa sairaskohtauksen. Näytelmän repliikit pyörivät taustalle heijastettuina. Tässäkin käytetään videointia, eli katsojat näkevät saman niin livenä kuin toisesta vinkkelistä projisoituna seinälle. Kaikki pyörii Antin ympärillä, tai ainakin katsojalle halutaan välittää tämä kuva. Taitaa Antti uskoa siihen itsekin. Magneettikuvauskohtaus on makea, katosta laskeutuvat valotelineet, pyörivä lava, hienot ääniefektit ja universumi-voice over (siitä Galilein elämä -näytelmästä).


Ja niin yltäkylläinen runsaudensarvi kuin tämä koko näytelmä onkin, niin se 80-luvun pikkujouluista alkanut hurlumhei-kohtaus, kun Antti juoksee pitkin maita ja mantuja munasillaan kokaiinit nenästä tursuten, niin iskoutui niin syvälle verkkokalvoihini että en taida toipua tästä toviin. Yksi niistä kohtauksista minkä takia kannattaa hilautua teatteriin katsomaan tämä näytelmä.

Olen nähnyt niin monta loistavaa näytelmää, missä parivaljakko Eero Aho ja Esko Salminen on hehkunut ja säkenöinyt ja kipunoinut - ja tässä taas. Kohtaus metrolaiturilla saa tipan linssiin. Mestari ja kisälli, yhdessä lavalla, taas. Nyt tosin alkaa tuntua että oppipoika menee mestarista ohitse. Yhteenlasketun karisman määrä on niin suuri ettei Kansallisteatterin katto meinaa enää riittää. Olen enemmän kuin onnellinen, että sain vielä kerran nähdä nämä herrat samassa näytelmässä. Näitä kertoja ei varmaan ole enää kovin monia luvassa. "Jossain tuolla Antti me eletään kaikki mahdolliset elämät". Niinpä.


Lehdistö ja bloggaritkin ovat olleet varsin suopeita mielipiteissään (ja syystä).

Bloggaajakollegat Pasi ja Isa-Maria olivat myös enskarissa. Hesarin Lauri Meren näkemykset eivät olleet ihan niin ylistäviä kuin monen muun.

Hämeen Sanomien teatterikriitikko & teatteribloggaaja Pirjo Puukko tykkäsi:

Teatteria teatterissa kerrostuu moneen tasoon. Teatterin neljännen seinän problematiikka siirtyy askeleen kohti elämää, kun mietitään kenelle esitetään ja mitä. 

Aho tekee vimmaisen ja mitään säästelemättömän roolityön. Kohtaamiset pikku-Antin kanssa ovat liikuttavia, kun taas rakkauden ja taiteen välisissä valinnoissa tempoillaan holtittomasti ja saadaan niin haavoja kuin kuhmujakin.

Apu-lehden Liisa Talvitie kirjoittaa:  Eero Aho on pääroolissaan vereslihalla, haavoittuvana lapsuuteen ja tulevaan näkevä mies.

Teatterin tiedotuskeskuksen Hanna Helavuori oli selkeästi yhtä vaikuttunut kuin minäkin: Teatterilla on ylivertainen kyky liikuttaa ja ravistaa. Mahdolliset maailmat sai minut liki pois tolaltani. Tämä on esitys hetkien, ihmisen, esityksen, muistin katoavuudesta. Tämä on esitys vailla ahdistavaa, itseensä sulkeutuvaa piehtarointia. Keski-iän kriisin elämänvalintojen pohdinnan kirurgi tekee kauniita viiltoja.



Mahdolliset maailmat on jotenkin niin tarkkaa ja taitavaa teatteria. Tämmöistä se kuuluu ollakin. Hieman elämää suurempaa, mutta silti kummasti todellisuudesta ammentavaa. Upea tekninen toteutus. Monisyinen tarina. Upea, upea ensemble. Suomen osaavimmat voimat yhdessä lavalla. Bravo Westerberg ja koko tiimi!! Tämä katsoja polvistuu eteenne.

Tarpeetonta kai sanoa että minuun Mahdolliset maailmat teki vaikutuksen. Toivottavasti sinuunkin, jos vain tartut haasteeseen ja ostat lipun ennenkuin ne loppuvat, ja annat esityksen vietellä. Kolme tuntia menee hujauksessa. Usko pois.

Ja hedelmä/vihannesluokituksessa tämä on greippi.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kaksi ylintä sekä Eero Aho & Esko Salminen valokuvien copyright Stefan Bremer,
loput kuvat omia (otettu pressitilaisuudesssa 10.2.)

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

TTT:n syksyssä paljon musiikkia!

Mistäs sitä oikein alkaisi purkamaan tätä runsaudensarvea, jota Tampereen työväen teatteri meille syksyllä tarjoilee? Aivan ihastuttavan monipuoliselta nimittäin vaikuttaa! Vaikka esitysten lukumäärää onkin jouduttu hieman karsimaan, niin silti valinnanvaraa on runsaasti. Useita kantaesityksiä, koko perheelle sopivaa, mutta ennen kaikkea paljon musiikkipitoista teatteria.

Cabaret -musikaali on varmaankin se TTT:n syksyn ohjelmiston lippulaiva. Monelle tuttu (paitsi allekirjoittaneelle, joka ei ole nähnyt tätä ei teatterin lavalla eikä edes elokuvana) musikaali houkuttelee toivon mukaan runsaasti innostuneita teatterille. Raudanluja ammattilaistiimi vastaa laadusta: Tiina Puumalainen ohjaa, Teppo Järvinen lavastaa ja puvustaa ja Osku Heiskanen koreografioi.

  
 Juha-Matti Koskela ja Emmi Kaislakari Cabaret-tunnelmissa


Päärooleissa ihana Emmi Kaislakari (Sally Bowles), Juha-Matti Koskela (Clifford Bradshaw) ja Antti Lang (seremoniamestari MC). Saimme maistiaisiksi mukavan potpurin lauluista - ja hyvältä kuulosti! Olen erityisen iloinen että teatterin loistavat laulajat Emmi ja Juhis saavat isot osat. Ensi-ilta suurella näyttämöllä 1.9.

Cabaret-pianon takana kapellimestari Pekka Siistonen. Ja ananas!


Itse odotan ehkä kuitenkin eniten Heikki Salon kynäilemää ja Sirkku Peltolan ohjaamaa Viita 1949 -näytelmää. Lauri Viidan juhlavuoteen erinomaisesti sopivaa musiikkipitoiseen näytelmään on musiikin säveltänyt Eeva Kontu, ja saimme näytteeksi yhden upealta kuulostavan kappaleen. Kontu säesti flyygelillä kun Jari Ahola (joka esittää näytelmässä Viidan päänsisäistä Kalaharia) lauloi meille yhden kappaleen - ja jo sen perusteella uskaltaa sanoa että WAU! Pääroolissa Viitana nähdään Tommi Raitolehto ja mukana myös tukku TTT:n parhaita näyttelijöitä Eriikka Väliahteesta Jyrki Mänttäriin ja Suvi-Sini Peltolaan.

Sirkku Peltola ohjaa, Eeva Kontu säveltää ja Heikki Salo sanoittaa

Heikki Salo halusi kirjoittaa sellaisesta ajasta Viidan elämässä kun asiat ovat hyvin, ja tuo vuosi 1949 osui sitten kohdalle. Eräänlainen elämän taitekohta. Tämä vaikuttaisi kaikinpuolin olevan ei-pönöttävä henkilökuva Viidasta, ja musiikkiin on otettu manserock-vaikutteita. Kontu halusi tehdä nykypäiväisiä pop-rock iskelmiä ja Salon lyriikoissa on lainattu paljon aineistoa mm. Viidan ennenjulkaisemattomista kirjeistä. Kontu kertoi myös miten hänelle Viita on synonyymi sanalle Tampere. Jään odottamaan tosi suurin odotuksin ensi-iltaa, joka koittaa 25.10. Eino Salmelaisen näyttämöllä.

Maistiainen Viita 1949 -musiikista


Toinen tamperelaisuutta ja kaupungin ikoneja valottava esitys on Pirjo-Riitta Tähden kirjoittama ja Maarit Pyökärin ohjaama Sara ja Erik. Sara Hilden oli voimakastahtoinen liikenainen, josta tuli taiteen mesenaatti ja vaikka mitä. Myrskyisä suhde taiteilija Erik Enrothiin vaikuttaa ainakin nähdyn pätkän perusteella varsin omistushaluiselta ja sairaalloisen kuluttavalta. Sara haluaa omistaa taiteen ja taiteilijan. Päärooleissa Teija Auvinen ja Ilkka Heiskanen. Kanta-esityksen ensi-ilta 30.8. Eino Salmelaisen näyttämöllä.

     
Tamperelaiset ikonit: Viita (Tommi Raitolehto) ja Hilden (Teija Auvinen)


Vakavien draamojen lisäksi nähdään Suurella näyttämöllä jotain ratkiriemukastakin. Tuomas Parkkinen ohjaa Euroopan kantaesityksen Larry Davidin Suku on syvältä - tilannekomediasta. Parkkinen lupaa että esitys pysyy säädyttömyyden rajan tällä puolella (mutta kummalla puolella se sitten onkaan?). Suvun patriarkka on kuolemassa, ja kuoleekin, ja koko suku menee sekaisin. Näemme pienen kohtauksen sairaalasta missä veljekset (Pentti Helin ja Aimo Räsänen) keskustelevat toisen uuden tyttöystävän (Emmi Kaislakari) kanssa isänsä käytöksestä kuolinvuoteellaan... Hauskalta vaikutti, ja mukana on sellainen joukko huipputekijöitä, että lopputulemakin varmasti viihdyttää.

Ohjaaja Miika Muranen esittelee Vesta-Linnean


Yksi tilaisuuden parhaita uutisia oli kuulla yhden mun suosikkiohjaajan eli Miika Murasen kaksivuotisesta ohjaajapestistä TTT:lle. JIPPII! Hirveän hieno uutinen! Miika tekee 70% töitä ja jatkaa samalla näyttelijänopintojaan TeaKissa. No anyway, syksyksi Miika ohjaa TTT:lle mielenkiintoiselta vaikuttavan lasten/koko perheen näytelmän Vesta-Linnea ja Aavelapsen arvoitus. Suosittuihin (tosin mulle ihan uusi tuttavuus) Tove Appelgrenin kirjoihin perustuvan näytelmän pääosassa nähdään Maija Koivisto (joka tuli lavalle kertomaan perheestään Miikalle ja näyttämään valokuviakin albumistaan), ja mukana on mm. Tuukka Huttunen ja Janne Kallioniemi työvisläisistä, sekä Marika Heiskanen ja Riikka Papunen Teatteri Siperiasta. Hienoa että TTT jatkaa yhteistyötään siperialaisten kanssa. Ensi-ilta Eino Salmelaisen näyttämöllä 20.9.

Teatterijohtaja Maarit Pyökäri ja Antti Mikkola kertovat kahdesta loppuratkaisusta

Yhteistyötä tehdään myös Teatteri Telakan kanssa, nimittäin Antti Mikkolan kirjoittama ja ohjaama Ei voi auttaa, sori nähdään sekä TTT:n Kellariteatterissa (ensi-ilta 19.10.) että Telakan lavalla (ensi-ilta 2.11.). Kieroa toimintaa luvata molempiin esityksiin erilainen loppu, että nyt joutuu menemään katsomaan molemmat versiot. Telakan väestä lavalla Piia Soikkeli ja Antti Mankonen ja työvisläisistä Heidi Kiviharju ja Samuli Muje.

Musiikkiteemaa jatkaa vielä Kilpakosijat, johon "rouva Värttinä" Sari Kaasinen on säveltänyt musiikin. Tommi Auvinen on käyttänyt koko Maiju Lassilan tuotantoa käsikirjoittaessaan tätä, ja vastaa myös ohjauksesta. Kansanmusiikkinäytelmästä on nyt kyse, ja saimme nähdä vauhdikkaan joukkokohtauksen Sikasen isän (Pentti Helin) ja pojan (Jari Ahola) johdolla. Hieman tuli mieleen muutaman vuoden takainen Suruttomat -musikaali. TTT:n tiedote lupaa: "vauhdikas ja riehakas kansanmusiikkinäytelmä miehisistä edesottamuksista ja naisenkaipuusta", ja siltä se juuri vaikuttikin. Mukana on väkeä koko Suuren näyttämön täydeltä ja lisäksi vielä kansanmusiikkiorkesteri! Ensi-ilta 23.9.

Kilpakosijat joukkolaulamassa


Syksyllä jatkaa myös osa tämän kevään esityksistä, tarkempia tietoja niistä kerrotaan myöhemmin. Monipuolisen kiinnostavalta siis vaikuttaa TTT:n syksy, jään odottamaan näitä kaikkia!

Iso kiitos TTT tosi lämminhenkisestä ja hienosti toteutetusta ohjelmiston julkistamistilaisuudesta! Mistään ei olisi huomannut että se on kasattu vain hetkeä ennen.


Kuvat ihan omiani! Tosin kamerasta loppui akku ja 2 kuvaa (koittakaa arvata mitkä 2) on otettu puhelimella tai tabletilla. No, Kilpakosijat ja Vesta-Linnea tietenkin...

tiistai 16. helmikuuta 2016

Jumala / Espoonlahden teatteri 14.2.2016

Nyt oli muuten niin hämmentävä esitys, ettei tämmöinen tavallinen katsoja osaa sanoa yhtään mitään! Espoonlahden Teatteri oli tarttunut Antti Wuokon ohjauksessa Woody Allenin näytelmään Jumala. Tässä on monia eri aikatasoja ja monia tasoja muutenkin, ja reiluun tuntiin saadaan ympättyä kauhea liuta ihmisiä ja tapahtumia. Näytelmä näytelmässä tuntuu olevan jotenkin päivän sana, sillä näitä on nyt tänä keväänä esillä monta.

Näytelmäkirjailija Diabetes (Antti Etholén) kamppailee luomisen tuskan kanssa. Esitys olisi muuten viittä vaille valmis, mutta loppuratkaisu antaa odottaa itseään. Ateenan draamafestivaalit odottaisi ihan just, mutta kun loppu puuttuu! Virkaheitto näyttelijä Hepatitis (Esa Paukku) ei tarjoa mitään apua. Eikä auta vaikka soitetaan itselleen Woody Allenille, "onko se näytelmä menossa jossain" vastaa tämä. Lupaa kuitenkin tulla paikalle. Sitten tadaa: Trikinosis (Minnamarja Jumppanen) ja Bursitis (Joanna Jacobsson) tuovat Deus Ex Machinan (kirjoituskone hienoissa kärryissä), jonka avulla itse Zeus voisi laskeutua taivaasta ja pelastaa lopun. Välillä Diabetes käy lavalla kertomassa katsojille, että kaikki tyypit ovat fiktiivisiä. Mekin. Siis katsojat.

Hepatitis ja Diabetes koittavat kirjoittaa loppua näytelmälle


Yleisöstä aika moni onkin näytelmän hahmoja, ja tulevat ikäänkuin tempaistuksi mukaan esitykseen. Mm. Doris, tuo Kannelmäen lahja teatterimaailmalle. Näytelmään on eksynyt myös Blanche du Bois (Inka Ristola) (Tennessee Williamsin näytelmästä Kissa kuumalla katolla), joka haluaisi esiintyä jossain toisessa näytelmässä. Näemme myös rantasalmelaispariskunnan, jotka pelastavat orjan. Orjalla olisi mahdollisuus vapautua, mikäli tämä toimittaa viestin kuningas Oidipukselle (Kari Hilvenius). Mutta niinkuin usein viestintuojalle käy: loppu on ohrainen mikäli viesti ei miellytäkään. Tässä on mukana myös eräs rouva mitä puukotettiin ja akateeminen kuivakka tutkijanainen ja ties vaikka ketä.

Sekava tämä on kuin mikä, mutta silti ihan viihdyttävä. Tässä heilutaan niin kreikkalaishenkisesti lakanoissa kuin moderneissa vaatteissakin. Tässä pohditaan paljon myös miten näytelmässä tulee olla alku, keskikohta ja loppu. No, onhan sitä tässäkin, vaikka loppu onkin hieman... yllättävä. Välillä tuli mieleen Matrix-elokuvat, että onko meistä kukaan oikeasti olemassa, ja onko katsomon ihmisetkään todellisia. Ja onko jumalaa. Onko näytelmäkirjailija vain luonut kaiken omassa päässään?

Sekavuutta lisää myös käsiohjelmaan lipsahtanut pieni virhe eli Diabeteksen ja Hepatitiksen esittäjät ovat vaihtaneet paikkaa. Onneksi on tarkkasilmäisiä lukijoita (kiitos Linnea!).

En ole koskaan ollut mikään Woody Allen-fani, ja tämäkin olisi varmaan jäänyt näkemättä ellei kaverini Linnea olisi houkutellut Espoon perukoille. Matinkylän monitoimitaloa oli haasteellista löytää eikä paikka muutenkaan mikään yleisöystävällisin ollut. Mutta kiva kuitenkin kun kävin katsomassa, sillä on varsin tervettä käydä katsomassa innostuneita harrastajanäyttelijäproduktioita välillä. Vaikka itse näytelmässä ei ehkä olisi päätä eikä häntää. Esityksiä on 12.4. asti, eli vielä ehtii mukaan!

Ai niin, melkein unohtui antaa esitykselle hedelmä/vihannes/marja. Annan retiisin! Kirpakka, maistuva, pieni ja pyöreä. Tai pitkulainen ja makea. Tai kaksivärinen. Lajikkeita piisaa.


Kuvan copyright Hannu Hurme
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 15. helmikuuta 2016

Läski / Teatteri Takomo 14.2.2016

Jumalauta, tässä on yksi kovimmista esityksistä pitkään aikaan. Tiesin odottaa jotain hurjaa, mutta olipa tämä! Riipivän koskettava ja hauras ja samalla tavattoman vahva esitys. Upea, mahtava Läski, teatteri Takomossa.


Talle kävi katsomassa muutama viikko sitten, ja hänen kirjoituksensa esityksestä sai mut itkemään. Joten oli odotettavissa että esityksestäkään ei selvitä kuivin silmin. Ja niinhän se oli. Tämä monologi sai mut niin nauramaan vatsaa pidellen kuin liikuttumaankin. Raivo, kiukku, viha ja surukin vaihtuivat tiuhaan tahtiin omassa päässäni. Ja suuri ilo siitä että tämmöinen esitys on nähnyt päivänvalon, ja että mulla oli mahdollisuus se nähdä.

Noin puolessatoista tunnissa Raisa Omaheimo kertoo kuvin ja sanoin (ja videoin ja äänin, kiitos ääni- ja videosuunnittelusta Tomi Flycktille) millaista on elää tässä yhteiskunnassa ja tänä päivänä jos ei mahdu "normaaleihin" painonormeihin. Teos oli siis riipaisevan henkilökohtainen. Vaikken itse ihan *kamalan* lihava ole, mutta melkein aina ollut painoindeksiltä normaalin yli kuiteskin. Silti moni juttu esityksessä osui ja upposi. Ja moni (niin pyöreämpi kuin normaalipainoinenkin katsoja) pyyhki silmiään lopuksi. Tälle esitykselle on ihan selkeästi sosiaalista tilausta tässä yhteiskunnassa, mikä on niin ulkonäkökeskeinen. Siis yhteiskunnassa, missä lihavuus on milteipä rikos.


Läski ei voi juoda kolajuomaa kadulla. Läski ei voi mennä lääkäriin oli vika ja vaiva mikä hyvänsä. Esityksen alkupuoli on kevyttä läppää läskiydestä ja katsovat ulvovat naurusta. Sukkahousuista puhuttaessakin vielä on hauskaa (ne eivät muuten ihan oikeasti ole mitään "ikuisuuksiin venyvää taika-ainetta"). Mutta kun Omaheimo kertoo kevyen housupuvun shoppailumatkastaan, niin alkaa katsojien hymy hyytyä. Käytännön ongelmia mihin eivät hoikat/normaalipainoiset tai edes pikkaisen pyöreät tule törmänneeksi, saatikka edes ajatelleeksi.

Paljon Omaheimo pohtii ihmisten suhdetta ruokaan, vartaloon, itseensä. Ja miten painomania on uskontokultti. Painonvartijat-kokouksesta... (minäkin kävin joskus, varmaan yli 10 kg hoikempana!), miten tutulta kuulostaa. Ja ne kaikki lapsuuden/nuoruudenkuvat, missä mukana Omaheimo sekä esityksen dramaturgi/ohjaaja Elina Kilkku. Kuinka "lihavia" muka silloin oltiin - herranjee! Päiväkirjaotteita (taas iskee omat muistot mieleen, miten sitä 12-13-vuotiaana murehti omaa lihavuuttaan, ja silloin olin ainakin ihan hoikimmillani). Ja kuinka se laihduttamisen malli tulee kotoa, missä äiti laihduttaa, aina. Niinpä.

Se niin totta on että oma keho on AINA vääränlainen, oli sitä minkänäköinen hyvänsä. Eikä nyt pelkästään lihavuus/laihuus-akseli, vaan jollain on vääränkokoiset rinnat, iso nenä, rumat allit, jenkkakahvat, on liian pitkä... ulkonäkökomplekseja on joka lähtöön, ja kukaan ei ole sopiva. Kyllä minä (kuten Omaheimokin) syytän pitkälti yhteiskuntaa ja sen vallitsemia normeja. En tiedä minkä verran miehillä on ulkonäkökomplekseja, mutta onko yhtään naista joka olisi sinut itsensä kanssa? Pitäisi oppia olemaan armollisempi itselleen.


Omaheimokin lopulta hakee apua, syömishäiriöön. Mutta kun vain teineillä saisi olla syömishäiriöitä! Ei aikuisella ihmisellä.

Läskeistä puhutaan, voi että niistä puhutaan, mutta läski ei puhu. Ennenkuin nyt! Välillä tulee kevyempää asiaa taas, läskien asemasta elokuvissa (missä ne lähes aina joko huvittavat tai ovat pahiksia) ja teatterissa (missä läskejä ei oikeastaan edes ole, esimerkkeinä Romeo ja Läski-Julia... ja Medea, Lokki, Macbeth). Välillä saamme karaoke-version Leevi and the Leavingsin biisistä Sopivasti lihava, ja kuulemme eri asioista mihin Omaheimo ei ole mahtunut. Ja entäs kuntosalin tarjous! Ja nettideittailun "riemut"! Seksinukkeja saa haluamilla tukanvärillä ja mitoilla, osassa on vielä moottoroitu anuskin!

Läski sai jonkun verran mediahuomiota ja kaikki näytökset ovat keväältä loppuunmyytyjä, lisänäytöksetkin. Nopeimmille on tarjolla elokuussa vielä 3 kertaa. Yle muuten kanssa huomioi - hienoa. Ja niin, kyllä tämä sen K15 -luokituksen ihan hyvin ansaitsee.

Lopussa kun Omaheimo tanssii mustissaan ja mustassa tutussa, Joutsenlampea, niin itkettää niin hirmusti ettei ole tosikaan. Käsiohjelman "täydellisessä maailmassa" koskettaa ja loppuu sanoihin: "Täydellisessä maailmassa minä olisin itseni mitta. Ja peilissä näkyisin minä. Ei muuta. Minä itse. Oikean kokoisena. Juuri sopivana."

Miljoonat kiitokset Raisa Omaheimo, ja Elina Kilkku. Tämä kosketti syvältä.

Annan esitykselle mehukkaan ja pyöreän ja herkullisen persikan.


Kuvien copyright Kari Hakli
Teatteri Takomon kuva oma.

sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Töppöhörö / Kansallisteatteri 13.2.2016

En olisi välttämättä mennyt Töppöhöröä uudelleen katsomaan, sillä vaikka se mielenkiintoinen ja kiinnostava onkin, niin ei herättänyt minussa niin valtavia intohimoja että uudelleen haluaisin nähdä. Mutta mulla ei ollut kauheasti vaihtoehtoja, koska olimme teatteribloggaajaporukalla liikkeellä ja muu porukka ei ollut tätä vielä nähnyt. Joten Töppöhörö sitten uudelleen.

Bloggaaja Töppöhörön kulisseissa


Ja kyllä sitä Jarkko Lahden puheripulia tarttee edelleenkin kunnioittaa! Miten kukaan voi muistaa liki tunnin monologin noin vaan. Kyllä se teksti hymyilytti monessa kohtaa vieläkin. Mietin myös onko tässä tapahtunut muutoksia ensi-illan jälkeen, kun kerran Hurme sanoi poikkeavansa esityksiä katsomassa ja tarpeen vaatiessa niitä hiotaan. Ehkä jotain pientä...

Nyt kun teksti oli jo kertaalleen kuultu, niin keskityin enemmän liikekielen ja koreografian seuraamiseen. Se olikin kaunista katsottavaa loikkimisineen, kuperkeikkoineen ja koikkelehtimisineen.

Onhan tässä pureksittavaa. Oli kyllä antoisaa olla itseään viisaampien kanssa liikenteessä, sillä väliajalla tuli hyviä pohdintoja mitä näytelmä meille sanoo. Ja Lukupinon Simo analysoi Töppöhöröä ihan antaumuksella! Ja lopulta asia taitaa olla juurikin siten, että jokainen katsoja kokee tämän omalla tavallaan. Kyllä nytkin paikalta lähti väliajalla pois ihmisiä, ja moni miettii miksi tämän esityksen paikka on Suomen päänäyttämöllä.



Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvan otti Talle Kilpeläinen

Thalian Hedelmät teatterin kulisseissa 13.2.2016


Vietimme muutaman teatteri/kulttuuribloggaajakollegan kanssa aivan mainion iltapäivän & illan viime lauantaina Kansallisteatterilla! Ensin siinä naapuritalossa nepalilaisten herkkujen parissa (harmi kun itse tulin 1-vuotispäiviltä ja olin juuri syönyt kakkua ja muita herkkuja navan täydeltä ja jaksoin vain salaatin) ja siitä sitten teatterille siirtyen.


Kyllä muuten meteliä tulee kun 5 ihmistä pääsee keskustelemaan teatterista! Hauskaa oli. Naapuripöydän rouvat olivat juuri olleet katsomassa Mahdolliset Maailmat läpimenossa, ja osallistuivat mukaan jutusteluun.


Ruokailun jälkeen siirryimme naapuritaloon eli Kansallisteatterin puolelle, missä oppaamme Pirjo Virtanen odottelikin, valmiina kertomaan kaikkea kivaa talon historiasta ja muusta. Reilu tunti oli aivan liian lyhyt aika eikä me keretty saada kuin pintaraapaisu! Pirjolla on hyvä perspektiivi oppaan hommiin, koska hän on tullut taloon jo 1989.


Kuulimme tarinoita muutamista taideteoksista (mutta niistä sitten enemmän kun käyn 14.3. Taidekierrolla). Juho Rissasen helkajuhlatematiikkaa heijasteleva Ritvalan Helkajuhlat on 5-osainen fresko sisääntuloaulassa (ns. freskoaulassa) johon on maalattu mukaan aikansa teatterin johtokunnan jäseniä ja muita merkkihenkkilöitä. Yläaulan taideaarteista Edelfeltin maalaama Ida Aalbergin muotokuva (Hedda Gablerin roolissa) on varmaan yksi arvokkaimmista. Toisen parven aulassa on myös upeat lyijylasi-ikkunat, joista keskimmäisen lahjoitti Ylioppilaskunnan Laulajat aikoinaan.


Minusta on hienoa että viime remontin yhteydessä monta asiaa palautettiin 1900-luvun alun asuunsa. Tammiset koristeet, puulattiat, kasettikatto. Yleensäkin yleisötilat ja katsomot. Hienoa että vintillä on säilytetty tavaroita kaikki vuosikymmenet. Upeat aulan jugend-valaisimetkin löytyivät sieltä ja ovat nyt takaisin aulan katossa. Portaiden tammiparketit ovat alkuperäiset, mujtta eivät taida kestää enää yhtään hiomiskertaa. Käpy- ja voikukkakuviot rappusten puukaiteissa ovat tosi kauniita edelleenkin.


Remontin yhteydessä myös kaikki piuhat ja muut on piilotettu jonnekin näkymättömiin. Istuessamme kakkosparvella kuulimme erinomaisesti puheen näyttämöltä ja se herätti keskustelua mikrofoneista ja äänentoistosta. Frankenstein oli kuulemma viimeisin esitys missä käytettiin vain lavamikkejä. Mutta kun käytännössä miltei kaikissa esityksissä on muutakin ääntä kuin puhetta niin äänentoisto on välttämätöntä.


Näyttämöllä valmistauduttiin jo illan Töppöhörö-esitykseen ja Töppiksen lavasteissa me sitten poseerattiin. Kerrankos sitä nyt pääsee Suomen legendaarisimmalla lavalla pyörähtämään.


Katossa oleva Yrjö Ollilan upea valtava Thalian Peili -teos jakautuu kahteen osaan, onnellisempaan ja traagisempaan. Ja legendaarinen Elli Tompurikin on siihen ikuistettu, kuten niin moni muukin aikansa näyttelijä, ja näin ollen Ellistä jäi pysyvä muisto Kansallisteatteriin vaikka tämä ovet paukkuen talosta aikanaan lähtikin.

  

Päänäyttämön näyttämötekniikka uusittiin myös remontin yhteydessä, ja lavasteiden ylänostimet ovat nyt tietokoneohjattuja. Pienellä näyttämöllä lavasteita siirrellään edelleen käsipelillä.


Kävelemme myös residenssitaiteilija Kristian Smedsin työhuoneen ohi (sieltä on varmaan hieno näköala rautatieasemalle). Suuren näyttämön jälkeen käymme myös Willensaunassa. Entinen Teatterigrilli muutettiin intiimiksi näyttämöksi 1976, kun Tampereen Työväen Teatteria luotsannut Kai Savola halusi TTT:n Kellariteatterin tapaisen näyttämön Helsinkiinkin.


Saimme kiertää niin puvustamon kuin lavastamonkin. Kaikki tarvittavat lavasteet tehdään teatterilla paikan päälle, paitsi hitsaushommat Tattarisuolla olevassa pajassa. Lisäksi Klaukkalassa on varastotilaa missä säilytetään huonekaluja ja muuta rekvisiittaa. Mahdollisimman paljon lavasteita ja muita pyritään toki kierrättämään.

  

Kenkävarasto saa monet meistä hullaantumaan. Puvustamossa on tyylillisesti tunnistettavissa tulevan Hirttäjien vaatteita (60-luvun epookkia). Enää ei näyttelijöiden tarvitse onneksi itse hankkia esiintymisasujaan, vaan talo hankkii, pesee ja huolehtii vaatteista.


Aivan loistava kierros, vaikka meillä olikin niin vähän aikaa. Minusta on ihanaa kierrellä teatterin takatiloissa ja muualla mihin ei yleensä yleisö pääse. Kiitos kaikille kollegoille mainiosta päivästä! Ilta jatkui vielä Töppöhörön esityksellä.


Kannattaa ehdottomasti käydä lukaisemassa mitä muu porukka kirjoitti päivästämme, mukana valokuvia ja muuta! Isa-Maria (Pilkkuun Asti -blogi), Talle (Teatterikärpäsen puraisuja -blogi), Simo (Lukupino -blogi), Laura (One Night in Theatre -blogi), Linnea (Kujerruksia -blogi) ja  Maiju (Nuotin Vierestä -blogi).


Ja mikä ihmeen Thalian Hedelmät? Noh, jonkunlaineu epävirallinen nimitys, kun Soldiers of Thalia -nimi on hieman epäilyttävä (ja ei meidän keksimä), ja tämä nimike tuli kierroksellamme esille. Ja hei, jos annamme hedelmä/marja/vihannes-palkintoja esityksille tähtien sijaan, niin Thalian Hedelmät sopii paremmin kuin hyvin nimeksi teatteri/kulttuuribloggaajajoukollemme.


Kuvat ovat omia, paitsi alimman otti Pirjo Virtanen ja ainakin Isa ja Talle ottivat noita missä itse olen.