keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Breaking the Waves / Turun kaupunginteatteri 20.10.2015

Piti käydä katsomassa tämä jo keväällä kun tuli ensi-iltaan, mutta aikataulut yms estivät sen. Pääsimme silloin keväällä tutustumaan näytelmän harjoituksiin ja muuta, kun Turun kaupunginteatteri järjesti bloggaajatapahtuman. Mutta onneksi nyt sitten tuli mahdollisuus tehdä syksyinen retkipäivä Turkuun (ja ympätä siihen samaan loistava Nils Dardel -näyttely Taidemuseossa, päiväleffa sekä Turun filharmonisen orkesterin fantasiamusiikkikonsertti).

Breaking the Waves on kyllä varsin väkevä tarina, ja väkevä on tämä Mikko Koukin ohjaama tulkintakin. Vaikka kokonaisvaikutelma oli synkähkö, niin oli tässä hauskojakin hetkiä. Ja se mahtava 70-luvun musiikki, siitä extrakiitos! Voin kyllä kuvitella että joku katsoja voi kauhistella alastomuutta tai suorasukaisiakin seksikohtauksia, mutta ne kuuluvat tähän oleellisesti.


70-luvulla ollaan, syrjäisellä Skotlannin perähikiällä. Nuori ja simppeli Bess elää keskellä hyvin uskonnollista yhteisöä, äidin ja kälynsä kanssa. Niin isä kuin velikin ovat kuolleet. Bess puhuu päivittäin jumalalle. Toisaalta: "mä oon fiksu mun omalla tavalla". Mutta sitten hän tapaa itseään reilusti vanhemman Janin, joka on öljynporauslautalla töissä, ja joka kohtelee Bessiä kuin ainutlaatuista kukkaa. Bess saa rakkautta, hyväksyntää ja pääsee kokemaan myös intohimoa. Ihmeiden ihme Bessin ahdasmielinen seurakunta suostuu avioliittoon. Valitettavasti Jan on kaukana töissä, mutta onhan kylällä puhelinkoppi. Tosin se soi aivan liian harvaan Bessin mielestä. Sitten tapahtuu kauheita; Janin onnettomuus suistaa kuitenkin muutenkin epävakaan Bessin pois raiteilta.

Jan halvautuu ja on sitä mieltä että Bess voisi hyvinkin tapailla muita miehiä seksin merkeissä. Tuumasta toimeen. Bess palaa aina kertomaan Janin sairaalavuoteen ääreen kokemuksistaan, mutta Jan on muuttunut mies myös henkisesti. Bess uskoo että hänen rukouksensa Janin paluusta aiheutti onnettomuuden ja samalla tavalla hän uskoo voivansa parantaa Janin seksiseikkailuillaan. Bessin toimet saavat hänet epäsuosioon kirkon piirissä. Yhteisö haluaa sulkea Bessin hoitoon, mutta Bessillä on muita ajatuksia. Seurakunta haluaa erottaa Bessin, ja kukin ihminen käy vuorollaan sanomassa ettei tunne enää tätä. Riipaisevaa. Viimeinen niitti lienee kun jumalakaan ei enää puhu Bessille. Eihän tämä nyt voi hyvin loppua. Eikä lopukaan.


Olisiko Bessin ja Janin rakkaus tai suhde erilainen, jos tarina sijoittuisi muualle kuin 70-luvulle, tai toinen ei olisi epävakaa tai toinen töissä eristyksissä? Jossittelu lienee turhaa, koska sitten se ei olisi enää sama tarina. Nämä seikat antavat tietynlaiset raamit missä mennään, mutta kaikennielevä intohimo ja kahden ajelehtivan ihmisen suhde on se pääasia.

Tarina oli riipaiseva; kaikki se intohimo ja sitä seurannut katkeruus ja heittäytyminen. Bess on epävakaa ja suistuu Janin onnettomuuden jälkeen lopullisesti raiteiltaan. Helmi-Leena Nummela on ihan järisyttävän hieno Bessin roolissa. Se Bessin ajautuminen niihin tekoihin mitkä päättyvät hänen kohtalokseen, huh. Nummela on tosiaankin todella taitava roolissaan. Konkarinäyttelijä Taneli Mäkelä sitten Janina on myös oivallinen. Mies hajoaa palasiksi kun ei pysty enää olemaan Bessille se mies kenenkä kanssa tämä meni naimisiin. Itsemurhakaan ei onnistu.


Stefan Karlsson on Tri Richardson, joka on kiltti ja kärsivällinen, ja osaa käsitellä Bessiäkin eri tilanteissa. Pidin kovasti tästä tyypistä. Miska Kaukonen on Janin työtoveri lautalta, 70-luvun rokkimies, joka on rempsakka ja railakas. Kimmo Rasila pappina ja Petri Rajala Williamina edustavat ahdasmielistä kirkkoa. Ankeaa on kuin Bessin oma äitikin (hienosti näyttelevä Ulla Koivuranta) hylkää tyttärensä. Ainoastaan käly-Dodo (upea Minna Hämäläinen), itse ulkopuolelta yhteisöön tullut, ei hylkää tyttöä.

Projisoinnit ja taustakankaat on hyvin tehtyjä, kuten koko lavastuskin. Markus Tsokkisen lavastuksessa on muitakin näppäriä juttuja, kuten vaikkapa ketjuista tehty ääriviivakirkko.

Kaikenkaikkiaan loistoteatteria, vaikka tarina ei sen valoisampi olekaan. Ja vaikka tämä pohjautuu elokuvaan, niin hyvällä dramatisoinnilla vallan kelpo näytelmä tästä on saatu aikaan.


Valokuvien copyright Otto Väätäinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti