lauantai 31. lokakuuta 2015

The Winter's Tale / Branagh Theatre Company (Garrick Theatre) 31.10.2015

Kyllä, hihkuin riemusta kun kuulin alunperin uutiset, että suosikkini Sir Ken B. palaa teatterinlavoille, sekä ohjaamaan että näyttelemään. Ja mikä paluu tämä onkaan ollut! Näytelmiä vuoden aikana luvassa peräti 6 kappaletta, alkuperäisen luvatun kolmen sijaan! Ooh!

Oma teatteriseurueensa Branagh Theatre Company on majoittunut vuoden päiviksi Garrick Theatreen Lontoon Charing Cross Roadille.

Ensimmäisinä BTC tarjoilee siis Shakespearen klassikon The Winter's Tale, jonka ensiesitys oli 17.10., sekä samalla porukalla samaan aikaan (24.10. alkaen) esitettävän Terence Rattiganin näytelmän Harlequinade. Lisäksi Harlequinaden alussa nähdään lyhyt Zoe Wanamakerin monologi All On Her Own (myös Rattiganin käsialaa). Mutta niistä sitten myöhemmin. Nyt keskitytään Talviseen Tarinaan.


Tämä on itselle hieman vieraammaksi jäänyt Shakespeare, eli en ole sitä esimerkiksi teatterissa ennen nähnyt. Ei sitä ole niin kauheasti esitettykään, Suomessakin vain kourallisen kertoja. Teoriassa olisin voinut sen nähdä Kansallisteatterin versiona 1986 tai ruotsinkielisenä Svenska Teaterissa 2006.

No, nyt ei tarvinnut kauaa pohtia haluanko nähdä. Kun päärooleihin on saatu Dame Judi Dench ja Sir Kenneth Branagh... Muukin miehitys on ihan loisteliasta. Ja olihan se melkoista viihdettä nyt noin muutenkin. Toisaalta tämä on Bardin myöhäistuotantoa, eikä ehkä ole enää ihan terävimässä vedossa tuo kynä (toisaalta tämän jälkeen tuli vielä mm. Myrsky). Kun on hieman kevyt kokonaisuutena.

Näytelmä alkaa iloisesti joulunvietolla, joka on oikein idyllistä ja kauniissa lavasteissa. Tulee mieleen Pähkinänsärkijä-baletin joulunvietto. Laulua ja soittoa ja yhdessäoloa ja kaitafilmiä. Sitten perheen poika haluaa kuulla talvisen tarinan (surumielisen), koska "a sad tale's best for winter". Surullisiakin asioita vielä tapahtuu... Seuraava sisältää siis juonipaljastuksia!


Böömin kuningas Leontes (Branagh) ja Sisilian kuningas Polixenes (aina yhtä mainio Hadley Fraser) ovat lapsuudenystäviä ja mitä parhaita kavereita edelleen. Leontes on onnellisesti naimisissa kauniin Hermionen (Miranda Raison) kanssa ja heille on toinen lapsi tulossa. Mutta sitten iskee mustasukkaisuus, tuo kavala käärme (Otello, anyone?). Leontes on yhtäkkiä ihan vakuuttunut että Polixenes on viemässä hältä vaimoa, ja tästähän ei hyvää seuraa. Leontes värvää apulaisensa Camillon (John Shrapnel) myrkyttämään Polixeneksen, mutta herrat pakenevatkin Sisiliaan. Ja vaikka Delfoin Oraakkelilta tullut viesti vakuuttaa Hermionen olevan syytön, niin "oikeudenkäynnissä" tämä todetaan syylliseksi. Vastasyntynyt (äpärä)vauva toimitetaan hylätyksi Antigoneksen (Michael Pennington) toimesta ja Hermionekin kuolee suruun. Leontes masentuu ja ahdistuu.

Hylätyn Perdita-vauvan löytää pölhö paimen (Jimmy Yuill) ja tämän vielä pölhömpi poikansa Clown (Jack Colgrave Hirst), jotka sitten kuudentoista vuoden ajan tätä kasvattavat omanaan. Sitten siirrytäänkin PIM sinne 16 vuoden päähän, ja siihen pastoraaliosuuteen. Perdita (taas kerran ihastuttava Jessie Buckley) on tietenkin nyt kaunis nuori neito, joka on rakastunut Florizel-nimiseen nuoreen herraan (Tom Bateman). Nuoret haluavat naimisiin, mutta tietenkään Perdita ei tiedä omasta ylhäisestä syntyperästään, saatikka että Florizel on myös prinssi (Polixeneen poika). Lammaskarnevaaleissa tanssitaan ja lauletaan - loistavat tanssikoreografiat ja musisoinnit! - ja salavieraina olevat Polixenes ja Camillo paljastavat lopulta todellisen identiteettinsä.


Loppuviimein kaikki palaavat Böömiin ja harmaantuneet Polixenes ja Leontes sopivat riitansa ja antavat siunauksensa nuorten liitolle. Ja jotta saataisiin oikein siirappinen loppuhuipentuma, Antigonuksen vaimo Paulina (maaginen Judi Dench) paljastaakin Hermionen patsaan - joka herää henkiin!

Yksi sivujuonne näytelmässä on seurata taskuvaras/silmänkääntäjä/rosmo Autolycus'ta (hupaisa John Dagleish), joka sotkeutuu paimenten elämään ja koko tarinaan. Soitto- ja laulutaitoinen lusmu putkahtelee esille monella hetkellä... ja on hyvin symppis.

Karismaa on tässä yhdellä jos toisellakin niin paljon että se liki hyökyy katsomoon. Tämä oli toinen kerta kun näen Judi Denchin teatterissa, tai oikeastaan kolmas (koska Peter and Alicen näin kahdesti). Ja onhan se nainen ihan legendaarinen. Vähäeleisesti ja sopivalla tunnelatauksella vedetään. Kenneth B. ei jää juuri jälkeen. Tiedän että hänen hieman, no, teatraalisesti vetämä Shakespeare ei miellytä kaikkia, mutta minua miellyttää, aina vaan. Vaikka on tehnyt myös paljon muunlaisia rooleja, niin Shakespeare-tulkkina on mun mielestä parhaimmillaan. Ja kun istuu siinä lähellä ja pääsee katsomaan sitä eläytymistä likeltä, huoh.


Tom Batemanin olen nähnyt lavalla myös parissa näytelmässä ennenkin, ja vakuuttavaa työtä tekee taas. Ja Hadley Fraserin kodalla samat sanat (ja nään taas huhtikuussa!). Ja Jessie Buckleyn, ja ja ja... Ei tässä lavalla oikein heikkoa lenkkiä ole.

Tässä oli paljon hyvää ja kaunista. mm. upeat puvut ja lavastukset (no, niistä molemmista vastaakin Christopher Oram) ja musiikki (Branaghin luottosäveltäjä Patrick Doyle asialla). Branagh itse ohjasi, yhdessä Rob Ashfordin kanssa. Keritsemisbileiden tanssit olivat kyllä tosi hienoja, eikä lainkaan haitannut, että niin paidat kuin hiki lensivät.

Tämä ei ole oikein komedia, vaan jonkinlainen fantasiatarina, paikoitellen pastoraalidraamakin. Fantasiaelementtejä on muitakin kuin Hermionen "ylösnousemus", esimerkiksi paimenelle keijut ovat kertoneet että tästä tulee rikas (kuten toki lopuksi käykin). Shakespearen näytelmäksi tässä kuolee varsin vähän ihmisiä. Toki Leonteksen poika Mamellus ja myös Antigonus (jonka karhu syö kun tämä on viemässä Perdita-vauvaa hylätyksi; tässähän on se Shakespearen paras näyttämöohje ikinä: exit, pursued by a bear) kuolevat, mutta kumpikin aika pieni rooli, että sikäli. Ja kuolematkin tapahtuvat kulisseissa, pois katsojien silmistä.


Satuin näkemään tämän lauantain matineassa. Edellisenä päivänä Hamlet ja samoin lauantai-iltana Hamlet. Juuri se massiivinen ja kohuttu Benedict Cumberbatchin tähdittämä Hamlet. Ja kyllä eka olo oli kun kävelin Garrick Theatresta ulos oli että WAU! NÄIN tehdää Shakespearea. Ei se mitään kummempia kikkailuita tarvitse

   

Varauksetta liki kaikki brittikriitikot antoivat viittä tähteä tälle. Kuinka paljon tässä on sitten sitä ettei Judi Denchin sisältämää näytelmää voi arvostella huonoksi...?

Toisaalta, ei ne kaikki kriitikotkaan esitystä tai Branaghin roolityötä varauksettomasti ihaile :-) Vai mitä sanotte tästä Marinka Swainin (3 tähteä) kirjoituksesta artsdesk.com -sivuilla:

As Leontes, the cheery king who suddenly becomes convinced his wife has been unfaithful, Branagh makes sense of Shakespeare’s accelerated timescale (Othello in miniature) by portraying the onset of jealousy as a Gothic horror demonic possession. He strains, he paces, he roars, each new suspicion a staggering body blow, and the madness that robs him of sleep leaving him wild-eyed and literally swooning.

Compelling, certainly, but this melodramatic physicalisation of a psychological affliction soon grows wearisome.

   

Guardianin Michael Billington (4 tähteä) mainitsee erikseen sen eroottishenkisen latauksen mitä maaseudun tanssikohtauksessa on:

Even the rustic scenes in Bohemia, translated over the years to everything from a hippie Haight-Ashbury to Glastonbury, are here played as a decidedly east European fertility rite where the male shepherds strip as they dance and where Jessie Buckley’s Perdita positively glows with erotic fervour.

Koska kyseessä oli matinea, ja näyttelijät kiiruhtivat lounaalle, niin en kehdannut kauheasti häiritä. Nimmarit vaan pikaisesti. Aateloidut näyttelijät eivät toki kadulle astele stage doorista.


Näytelmäkuvien copyright Johan Persson
muut omia

torstai 22. lokakuuta 2015

Sugar / Tampereen teatteri 22.10.2015

Piti käydä katsomassa Sugar uudestaan näinkin pian ensi-illan jälkeen, koska sain vinkin että Arttu Ratinen (joka on siis Risto Korhosen understudy) vetäisi tänään Jerryn/Daphnen roolin. Lipun hinta kirpaisi, ja paikkojakin oli jäljellä tasan yksi, parven eturivissä. Mutta ei auta. Iloinen yllätys oli, kun mukana oli peräti 4 understudyä ja itse Sugarin esittäjä eri kuin enskarissa!

Väliaikaverho :-)

Esitys oli muutenkin tiivistynyt, ja jotenkin soljuvampi ja parempi kuin enskarissa. Bändikin soitti aika tiukasti. Ja muutenkin nyt oli kiva kun pystyi keskittymään hieman eri asioihin kuin viimeksi. Esimerkiksi bongailemaan taustaryhmästä muutamia paremmin erottuvia. Kuten vaikkapa Seurapiirien Synkoopeista Pia Piltzin ja Saara Lehtosen ja gangstereista salskean Pyry Smolanderin.

Arttu oli aivan hurmaava Jerrynä, ja vieläkin hurmaavampi Daphnena. Hyvin erilainen kun Risto, ja kahdesta loistavasta on paha valita parempaa. Mutta olen siis tosi tyytyväinen että menin katsomaan tämänkin version. Laulut sujuvat, niinkuin tanssikin - myös korkokengissä. Puvut olivat erilaisia kuin Ristolla, paitsi Osgoodin ostama valkoinen mekko turkishihoilla on samanlainen - ja yhtä tyrmäävä! Siinä alussa on kanssa tosi nätti keltainen mekko. Arttu on aivan mainio ujona Daphnena, ja se kävelytyyli! Artulla on myös oikein kauniit sääret.

Osgoodina tänä iltana nähtiin Matti Hakulinen, ja tämäkin suoriutui oikein mallikkaasti. Mutta se kontrasti ja dynamiikka mikä tulee normi-Osgoodin ja normi-Daphnen välillä johtuu osittain Ville Majamaan ja Risto Korhosen fyysisistä eroista. Kun toinen on tosi kookas, ja toinen hieman pienemmänpuoleinen, niin siinä on jotain erityisen mainiota. Tässä tapauksessa Osgood ja Daphne ovat melkolailla samanpituisiakin, vai olisiko Daphne ollut vielä inasen pidempikin. Se aspekti siis on hyvin erilainen. Mutta aika näppärästi se Arttukin nousee ilmaan ja syliin, ei sen puoleen! Kyllä näidenkin välillä kipunoi, vaikka ei ihan samalla tavalla.

 v

Sweet Suena aivan loistava Annamaria Karhulahti, joka ei ole ehkä ihan yhtä ronski ja räväkkä kuin Ritva Jalonen, mutta ei mitään ongelmia ottaa rooli haltuun! Ja koska Arttu teki muuta, niin Bienstockina nähtiin Aki Haikonen. Ei ihan niin neuroottinen kuin Arttu roolissa, mutta jees.

Sugarina tällä kertaa Helena Rängman, ja miten raikas ja ihastuttava tämä oli! Erinomainen laulaja ja esiintyjä ja selkeästi artikuloiva. Just hyvä Sugar!

Lari Halme oli tälläkin kertaa Joe/Josephine/Juniori, ja miten musta tuntui että esiintymisessä oli enempi irrottelua kuin enskarissa. Rentoa ja hauskaa - oli ilo seurata.

Tällä kertaa myös lespaava gangsteripomo Spats (Teemu Korjuslommi) koko steppaavine ja tanssivine roistoporukoineen teki isomman vaikutuksen kuin enskarissa.

Eiköhän tämä tartte vielä keväällä mennä katsomaan. Huono tuuleni väistyi kyllä äkkiä!


Esityskuvien copyright Harri Hinkka, Tampereen Teatteri
Esirippukuva on oma

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Breaking the Waves / Turun kaupunginteatteri 20.10.2015

Piti käydä katsomassa tämä jo keväällä kun tuli ensi-iltaan, mutta aikataulut yms estivät sen. Pääsimme silloin keväällä tutustumaan näytelmän harjoituksiin ja muuta, kun Turun kaupunginteatteri järjesti bloggaajatapahtuman. Mutta onneksi nyt sitten tuli mahdollisuus tehdä syksyinen retkipäivä Turkuun (ja ympätä siihen samaan loistava Nils Dardel -näyttely Taidemuseossa, päiväleffa sekä Turun filharmonisen orkesterin fantasiamusiikkikonsertti).

Breaking the Waves on kyllä varsin väkevä tarina, ja väkevä on tämä Mikko Koukin ohjaama tulkintakin. Vaikka kokonaisvaikutelma oli synkähkö, niin oli tässä hauskojakin hetkiä. Ja se mahtava 70-luvun musiikki, siitä extrakiitos! Voin kyllä kuvitella että joku katsoja voi kauhistella alastomuutta tai suorasukaisiakin seksikohtauksia, mutta ne kuuluvat tähän oleellisesti.


70-luvulla ollaan, syrjäisellä Skotlannin perähikiällä. Nuori ja simppeli Bess elää keskellä hyvin uskonnollista yhteisöä, äidin ja kälynsä kanssa. Niin isä kuin velikin ovat kuolleet. Bess puhuu päivittäin jumalalle. Toisaalta: "mä oon fiksu mun omalla tavalla". Mutta sitten hän tapaa itseään reilusti vanhemman Janin, joka on öljynporauslautalla töissä, ja joka kohtelee Bessiä kuin ainutlaatuista kukkaa. Bess saa rakkautta, hyväksyntää ja pääsee kokemaan myös intohimoa. Ihmeiden ihme Bessin ahdasmielinen seurakunta suostuu avioliittoon. Valitettavasti Jan on kaukana töissä, mutta onhan kylällä puhelinkoppi. Tosin se soi aivan liian harvaan Bessin mielestä. Sitten tapahtuu kauheita; Janin onnettomuus suistaa kuitenkin muutenkin epävakaan Bessin pois raiteilta.

Jan halvautuu ja on sitä mieltä että Bess voisi hyvinkin tapailla muita miehiä seksin merkeissä. Tuumasta toimeen. Bess palaa aina kertomaan Janin sairaalavuoteen ääreen kokemuksistaan, mutta Jan on muuttunut mies myös henkisesti. Bess uskoo että hänen rukouksensa Janin paluusta aiheutti onnettomuuden ja samalla tavalla hän uskoo voivansa parantaa Janin seksiseikkailuillaan. Bessin toimet saavat hänet epäsuosioon kirkon piirissä. Yhteisö haluaa sulkea Bessin hoitoon, mutta Bessillä on muita ajatuksia. Seurakunta haluaa erottaa Bessin, ja kukin ihminen käy vuorollaan sanomassa ettei tunne enää tätä. Riipaisevaa. Viimeinen niitti lienee kun jumalakaan ei enää puhu Bessille. Eihän tämä nyt voi hyvin loppua. Eikä lopukaan.


Olisiko Bessin ja Janin rakkaus tai suhde erilainen, jos tarina sijoittuisi muualle kuin 70-luvulle, tai toinen ei olisi epävakaa tai toinen töissä eristyksissä? Jossittelu lienee turhaa, koska sitten se ei olisi enää sama tarina. Nämä seikat antavat tietynlaiset raamit missä mennään, mutta kaikennielevä intohimo ja kahden ajelehtivan ihmisen suhde on se pääasia.

Tarina oli riipaiseva; kaikki se intohimo ja sitä seurannut katkeruus ja heittäytyminen. Bess on epävakaa ja suistuu Janin onnettomuuden jälkeen lopullisesti raiteiltaan. Helmi-Leena Nummela on ihan järisyttävän hieno Bessin roolissa. Se Bessin ajautuminen niihin tekoihin mitkä päättyvät hänen kohtalokseen, huh. Nummela on tosiaankin todella taitava roolissaan. Konkarinäyttelijä Taneli Mäkelä sitten Janina on myös oivallinen. Mies hajoaa palasiksi kun ei pysty enää olemaan Bessille se mies kenenkä kanssa tämä meni naimisiin. Itsemurhakaan ei onnistu.


Stefan Karlsson on Tri Richardson, joka on kiltti ja kärsivällinen, ja osaa käsitellä Bessiäkin eri tilanteissa. Pidin kovasti tästä tyypistä. Miska Kaukonen on Janin työtoveri lautalta, 70-luvun rokkimies, joka on rempsakka ja railakas. Kimmo Rasila pappina ja Petri Rajala Williamina edustavat ahdasmielistä kirkkoa. Ankeaa on kuin Bessin oma äitikin (hienosti näyttelevä Ulla Koivuranta) hylkää tyttärensä. Ainoastaan käly-Dodo (upea Minna Hämäläinen), itse ulkopuolelta yhteisöön tullut, ei hylkää tyttöä.

Projisoinnit ja taustakankaat on hyvin tehtyjä, kuten koko lavastuskin. Markus Tsokkisen lavastuksessa on muitakin näppäriä juttuja, kuten vaikkapa ketjuista tehty ääriviivakirkko.

Kaikenkaikkiaan loistoteatteria, vaikka tarina ei sen valoisampi olekaan. Ja vaikka tämä pohjautuu elokuvaan, niin hyvällä dramatisoinnilla vallan kelpo näytelmä tästä on saatu aikaan.


Valokuvien copyright Otto Väätäinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla

Ensi vuoden uutuuksia TTT:ssä ja Kansiksessa!

On taas se aika vuodesta kun teatterit julkaisevat ensi vuoden ohjelmistojaan. Hurraa! Teatteribloggaajan sähköpostiin tupsahtelee kutsuja ja tiedotteita, ja kalenteri ja muistikirja alkavat täyttyä merkinnöistä. Vaikka niin vannoin että ensi vuonna himmataan hieman ja jätetään kalenteria väljemmäksi. Taitaa olla turha luulo/toivo.

Paikan päälle pääsin Tampereen työväen teatterin ohjelmiston julkaisutilaisuuteen viime viikolla. Vaikka ensi-iltoja on rutkasti vähemmän kuin nyt syksyllä, niin ehkäpä laatu korvaa määrän. Tosin tämän syksyn ohjelmistossakaan ei ole ollut mitään valittamista, ei sen puoleen.

Ensimmäisenä TTT:n ensi-iltaan ehtii Kellariteatteriin tuleva Lada. Vaikuttaa kaikin puolin mielenkiintoiselta, eikä vähiten siksi että ohjaaja Pedro Martins Beja tulee Saksasta ja musiikintekijä Micha Kaplan Israelista. Teksti perustuu saksalaisen Wolfgang Herrndorfin romaaniin. Kaksi hieman ulkopuoliseksi itsensä tuntevaa teinipoikaa Maik ja Tschik varastavat auton ja lähtevät roadtripille. Päärooleissa Jari Ahola ja Severi Saarinen, ja mukana menossa myös Anna-Elisa Hannula. Enskari 20.1. sitten.

Matti Salminen, Hannu Lindholm, Esko Roine, Jaana Pesonen, Tuire Salenius

Seuraavana päivänä pääsemme seuraamaan konkarijoukon esiintymistä, kun lavalle astelevat niin Esko Roine kuin Tuire Saleniuskin. Sirkku Peltola on sovittanut Dostojevskin pienoisromaanin Vanhan ruhtinaan rakkaus uudelleen, ja Papparaisen Uni nähdään Eino Salmelaisen näyttämöllä 21.1. alkaen. Peltola vastaa myös ohjauksesta, ja mukana myös mm. Tuukka Huttunen, Jyrki Mänttäri ja Juha-Matti Koskela

Tuire Salenius Sirkku Peltolan tentattavana

Lisää konkareiden kädenjälkeä nähdään lavan takana, sillä lavastuksesta vastaa Hannu Lindholm ja puvuista Matti Seppänen. Lavalla nähtiin osa tekijätiimiä ja Peltola haastatteli tätä "mitättömämpää sakkia". Odotan puvustusta etenkin innolla, koska Seppänen vakuutti sen olevan kaikkein mielenkiintoisin puvustus mitä hän on tehnyt. Ja ei se lavastuksen pienoismallikaan hullummalta näyttänyt.

Lindholmin pienoismalli Papparaisen Uneen

Suurella näyttämöllä ensi-iltaan 28.1. tulee puolestaan Niin kuin taivaassa. Tuo aika hurmaava ruotsalaisnäytelmä, mitä kävimme Lauran kanssa katsomassa Valkeakoskella viime keväänä. Tällä kertaa kapellimestari Danielin roolissa Janne Kallioniemi, joka ei kyllä karismassa juurikaan jää Valkeakosken Juha Kulmalan jälkeen. 

Naiskuoro Miskantti suoritti yllätyslaulunumeroita

Odotan mielenkiinnolla mitä kivaa yhteistyö Naiskuoro Miskantin kanssa saa aikaan. Julkistustilaisuudessa kuulimme pienet maistiaiset kuoron laulusta, kun sitä ennen olimme tehneet pienen meditointiharjoituksen Jannen johdolla :-)

Janne Kallioniemi ja ohjaaja Maarit Pyökäri

Näiden kolmen ensi-illan lisäksi ohjelmistossa jatkavat monet tämän syksyn esitykset, eli vielä kerkeää niitäkin näkemään jos on vielä jäänyt joku paitsi.

Kansallisteatteri julkaisi taas kevään ohjelmistonsa tänään. Sielläkin on monenlaista kiinnostavaa luvassa, mutta itselleni esiin nousi muutamia kohokohtia. Johannes Holopaisen upea monologiesitys Sotilaspoika vierailee Omapohjassa 16.-17.1. kahden esityksen verran, ja suosittelen lämpimästi ihan kaikille. 

Helmikuun 17. päivä saa ensi-iltansa Paavo Westerbergin uutuusnäytelmä Mahdolliset maailmat, jonka pääroolissa nähdään Eero Aho. Lisäksi Juha Hurmeen Töppöhörö vaikuttaa sellaiselta mikä on pakko nähdä. Paha Äitipuoli vaikuttaa myös kiinnostavalta aiheensa (mm. uusperheet) vuoksi.

Tässä nyt vain kahden teatterin ohjelmistovinkkejä - lisää seuraa!


Kuvien copyright ihan omia.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Kummitusjuna / Helsingin kaupunginteatteri 19.10.2015

Hieman erilainen musiikkiteatteriesitys tämä HKT:n Kummitusjuna. Hienosti Helsingin metroajelusta muistuttava matka. Kun kapellimestarinero Jussi Tuurna kiertelee yleisön joukossa kyselemässä matkalippuja ennenkuin päästään vauhtiin... noo, hyviä kyytejä sitten vaan! Koko orkesteri pukeutuneena hieman HKL:n lipuntarkastajien näköisiin uniformuihin...

  

Taustavoimina häärää rautainen ammattitiimi. Lauri Maijala ja Sinna Virtanen vastaavat tarinasta ja Anna-Mari Kähärä kera Jussi Tuurnan musikin sävellyksestä. Ja Maijala ohjaakin vielä. Mukana on kahdeksan laulu/tanssi/esiintymistaitoistä tyyppiä, jotka taipuvat moneen. Siilistä poliisiin ja kuuseen. Mielikuvitus on todellakin päästetty rönsyämään ja ryöppyämään! Ja huumori on mustaa; sehän kyllä sopii.

Metromatkahan alkaa Mellunmäestä, ja siitä edetään pikkuhiljaa eri pysäkkien ja niillä taoahtuvien tarinoiden myötä Espoota kohti. Tosin Espoossahan ei metroa (vielä) ole, että sikäli. Mellunmäen teemana on kuolema, ja musiikki sellaista hautajaissävyä, mummon laulamana. Hah, hatusta piti tulla pupu, mutta tulikin pikku-Timpan kalsarit. Absurdia ja outoa, mutta oudon kiehtovaa. Myllypurossa mies suree vaimonsa kuolemaa (onpa tämä synkkää) mutta yhtäkkiä vaimo putkahtaakin pakkasesta esille! Jee! Itäkeskuksessa on kaksostytöt, joiden muovinaamareista tulee mieleen joku Doctor Who jakso robotteineen. Ja joo, Inspectors-bändi, kenet esittelee Klu Klux Klan-tyyppi. Bändihän on rasismiteemaan mitä sopivin, koska se soittaa vain valkoisia koskettimia ja hakkaa mustia :-)


Siilitiellä on tietenkin siilejä! Ja tanssivia kuusia. Mutta hilpeä ei ole meininki täälläkään, vaikka siiliperheen elämää seurataankin. Suojatiellä auton alle, lits. Ihana lastennäytelmän irvikuva. Onneksi metsä kostaa poliiseille. Ehkä viimeistään tässä vaiheessa oivallan miksi tämä oli K15 tämä esitys. Citypupuparkakin. Herttoniemessä hiihdetään, Kulosaaresta pääsee eläintarhaan. Kalasatama vasta perin hupsu paikka onkin. Monty Pythonin Ministry of Silly Walks, anyone?

   

Koko esiintyjäensemble on vauhdissa, ja ketään ei tästä porukasta voi nostaa esityksen tähdeksi. Tasaisen hyvää ja laadukasta esiintymistä kaikilta.

Kyllä tämä oli merkillinen juttu, mutta ylen viihdyttävä! Tarinassa ei nyt ole juuri päätä eikä häntää, mutta musiikki on oudon kiehtovaa ja polveilevaa ja sellaista tyypillistä Tuurnaa ja Kähärää (mikä on siis erittäin positiivinen asia). Tätä projektia on työstetty jo useita vuosia muta lopussa onneksi kiitos seisoo. Erilaista, mutta erittäin kiehtovaa. Lisää lisää!


Kuvien copyright Jori Grönroos
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 17. lokakuuta 2015

Romeo ja Julia / Aura of Puppets, Tehdasteatteri 16.10.2015

En tiedä harmittaako kovin moni muu asia niin paljoa kun se että missasin tämän porukan Myrskyn vuonna 2013. Hei oikeasti, Shakespearen klassikko nukketeatterina! Onneksi havahduin tällä kertaa ajoissa, kun ohjelmistossa oli toinen Bardin klassikko eli Romeo ja Julia. Tarttee kuitenkin tunnustaa, ettei se kuitenkaan ole mikään mun suosikki-Shakespeare kyllä. Mutta asiaan!

 

Vaatii hirveästi taitoa, lahjakkuutta, ja ties mitä kaikkea muuta, että saa aikaan tämmöisen UPEAN esityksen. Mä istuin katsomossa alusta loppuun asti monttu auki. Ihmeellistä! Taitavaa! Hienoa! Miten tämmöistä voidaan edes tehdä. Siis se miljöö ja ne nuket ja ne nukettajat ja se musiikki ja ihan kaikki.

Tämä R & J sijoittuu kaatopaikalle. Nuket ovat toinen toisiaan rumempia ja groteskimpia. Roskista on tehty myös kaatopaikan rottia ja lintuja. Itse asiassa kaikki nuket näyttävät tehdyn kaikesta roinasta. Eli unohtakaa söpöt ja kauniit ja henkevät nuket kokonaan. Tässä esityksessä ei ole mitään viehättävää, ulkoisesti. Rujoa ja rumaa ja rajua. Mutta silti hirvittävän kaunista. Shakespearen kieli (tässä Cajanderin suomennoksena) on kaunista ja ristiriidassa ruman ympäristön kanssa. Tai samalla myös tasapainossa. Se ruma ympäristö ja rumat nuket ja sitten se soljuva ihana kieli... mikä täydellinen liitto!


Lava on rakennettu sillain portaisesti, johonkin neljään eri tasoon, harmaita kaikenkokoisia laatikoita. Niiden välissä nukettajat sitten puikkelehtii. Nukettajat on verhottu mustiin, mustiin huiveihin ja osalla kasvotkin mustattu. Mutta huomaan etten oikeastaan katso niitä ihmisiä ollenkaan parin alkuvilkasun jälkeen, vaan niitä nukkeja. Se ääni tuntuu tulevan nukeista ja liikkeet! Lumoavaa!

Jos ovat nämä kaatopaikan asukit rumia niin rumia ovat käytöstavatkin. Nämä ryyppäävät, rälläävät ja riekkuvat. Ovat alasti, vetävät päihteitä, vellovat saastassa. Julian äiti vetää pillereitä, imettäjällä on (tietenkin) riipputissit. Liiman imppaus tai ruoskaleikit on ihan jees tässä paikassa. Surrealistinen kokemus. Diskobakkanaalit, viettävät päihdehuuruisia orgioita. Julia on silti aika viaton, haluaa lukea (mikä parasta, kirjoina tällä on Seppo Heinolan Salaperäinen Shakespeare ja joku Tsehov!!) ja katselee hieman sivullisena tätä muiden rietastelua. Mutta sitten hän tapaa Romeon (joka on kyllä hohottava pöljä) ja se on menoa kertalaakista. Oi, tuo nuori, viaton rakkaus!


Julia paikkaa tärkeimpiä tavaroitaan (Afrikan Tähti -pelilauta, banaaninkuori munarasiassa jne) kun nuoret lähtevät matkaan. Mutta mikä kaaos! Lokit kirkuvat, ammuntaa, Tybalt ja Mercutio kuolevat. Vai ammuskeleeko joku kaatopaikan ulkopuoleltakin näitä, loisia? Kreivi Paris on kauhea lihava iso irstas ukko kultahampaineen. Liki kaikilta nukeilta on jalat niinkun surkastuneet jotenkin pois. Rotat on aivan mahdottoman upeita! Ja lokit! Ja Balthazar-koira!

"Ei Romeo, vaan kuolo saa mut naida". Tarinaa on hieman oiottu ja typistetty (ja pakkohan se onkin ettei esitys kestä tuntikausia), mutta se toimii silti hyvin. Ja mitenkä hienosti tämä kaikki sopii tähän aikaan, kun niin moni asuu slummeissa ja kaatopaikoilla ja maailmanmeno on muutenkin aika kamalaa. Lohdutonta ja synkeää.

Lopulta roskat vyöryvät takaisin ja hautaavat kaiken alleen. Kaatopaikka elää omaa elämäänsä, se on niinkuin oma orgaaninen elämänmuotonsa. Teknomusiikki hautaa alleen muut äänet. Jonkunlaiset maailmanlopun bileet.


Harvoin olen nähnyt mitään näin originellia ja hienoa ja kertakaikkisen hämmästyttävää juttua. On vaikea edes kuvailla mitä sitä koki, koska se oli jotain niin vaikuttavaa.

Kannattaa muuten käydä tuolla esityksen omilla sivuilla (linkki tuolla jutun ylälaidassa). Siellä on haastatteluita, videomatskua ja kaikkea mahdollista ja mahdotonta tietoa tästä.

Jos asut Oulun tai Helsingin liepeillä, niin Romeo ja Julia vierailee siellä helmikuussa 2016 (Oulu 19.-20.2., Hki 26.-27.2.). Kehottaisin, ei, en kehota, vaan melkeinpä KÄSKEN jotta menkää katsomaan! Nimittäin harvoin kokee tämmöistä kokonaisvaltaista elämystä.

Valtavan iso kiitos koko mielettömän upea tiimi. Erityisesti ohjaaja ja sovittaja Merja Pöyhönen ja nukenrakentaja Heini Maaranen ansaitsevat kaikuvat aplodit, ja Johanna Latvala lavastuksesta myös. Koko porukka oikeastaan. Kritiikin punnus tuli ihan oikeaan osoitteeseen. Ja eikun seuraavaa Shakespearea suunnittelemaan...


Kuvien copyright Ari-Matti Ruuska (Romeo ja Mercutio) ja Jussi Virkkumaa (muut)
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 15. lokakuuta 2015

Suorittajat / Teatteri Siperia 15.10.2015

Hengästyttävän nopeatahtinen ja ajassa kiinni oleva esitys on tämä Teatteri Siperian uutukainen Suorittajat. Ja aivan kuin minusta ja minulle tehty!

Kahden turbosuorittajan eli Marika Heiskasen ja Miika Murasen yhteisesitys pureutuu suomalaisiin suorittajiin! Jokaisessa, tai ainakin aika monessa meissä, asuu pieni (tai isompi) suorittaja. Täällä heti käsi pystyssä Minä teen listoja mitä erilaisimmista asioista. Mun kalenteri on värikoodattu! Ruksin tehtyjä asioita listoiltani sitä mukaan kun saan niitä suoritettua. Hieman huolestuttavaa, kyllä.


Esitys oli kokoelma lyhyitä mininäytelmiä tai sketsejä, missä käsiteltiin suorittamista eri vinkkeleistä. Kylli-tädin piirroshetki on aivan huikea (hei, Kerkko Hapsiainen ja Antero Murmeli). Tai kun pariskunta suunnittelee omia häitään. Pikku-Jeremias suorittaa jo ennen kouluikää, koska isä tahtoo. Toinen mieluummin vaan tanssisi (Billy Elliot-vaikutteet?)... Pullojenkerääjä (joka sai oman mielen maahan)... Ja kannattaako nuoren naisnäyttelijän suostua ihan kaikkiin ohjaajan pyyntöihin saadakseen roolin (yöks!). Vaikea valita omaa suosikkiaan näiden joukosta, koska suurin osa on todellisia helmiä!


Marika ja Miika muuntautuvat nopeasti roolista toiseen; tahti on ihan henkeäsalpaava. Monta kertaa tuli todettua että onko tämä maailma todellakin näin suorituskeskeistä ja hektistä. Oma elämäni ainakin tuntuu hetkittäin olevan... Loistavasti näytelty, loistavasti käsikirjoitettu (yhdessä sekin tehty). Ohjauksesta vastaa Miika. En nyt juuri heti muista olenko nähnyt koskaan Miikaa näyttelemässä, mutta useamman ohjauksen kylläkin. Molemmat sujuvat erinomaisesti.

Ja hei, yleisökin sai karkkia, vieläpä Fazerin Parhaita (Lakta, ehdottomasti!).

Välillä seurataan videohaastatteluissa niin lapsia, aikuisia kuin vanhuksiakin, keillä on vastauksia (tai ainakin kommentteja) siihen mitä on suorittaminen ja miten aikaa voisi ehkä hyödyntää paremmin. 90-vuotiaalla on kyllä parhaat neuvot: kiire on itse tehtyä ja kiireen voi antaa mennä ohitse puolen tunnin lukuhetkellä.

Teatteribloggarin värikoodattu kalenteri: keltainen on teatteri,
vihreä leffa, sininen koirameno ja pinkki sekalaiset

Ehkä tämän jälkeen katson peiliin (ja kalenteriini ja muistikirjaani) ja koitan saada himmattua hieman. Maailma ei tule sen hullummaksi eikä oma elämä paremmaksi, jos en ihan kaikkea saa tehtyä mitä "pitäisi". Ja miten niin pitäisi? Kuka sanoo että pitää nähdä kaikki näytelmät, nämä ja nämä tv-sarjat tai saada luettua nämä kirjat? Tai laihduttua siihen mennessä näin paljon? Tai siivottava, laitettava ruokaa, haravoitava syksyn lehdet. Eikö voisi vaan nauttia hetken ja ottaa rennosti?

Aivan hirveän viihdyttävä esitys, ja myöskin ajatuksia herättävä! Menkää katsomaan, olit sitten suorittajahenkinen tai et. Esityksiä ainakin 12.12. asti (ja voisinpa mennä vaikka uudelleen, jos vain kalenterissani olisi tilaa).


Esitysvalokuvien copyright Venla Moisala
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Palvelija / Helsingin kaupunginteatteri 14.10.2015

Myönnän heti kättelyssä että Martti Suosalo oli se joka minut houkutti tätä katsomaan. Kun yksi mies vetää koko näytelmän läpi keskenään, siis ihan kaikki roolit (joita oli kymmenen, toiset isompia, toiset pienempiä), niin onhan se nähtävä miten siitä voi suoriutua. Ihan hyvin se sujui. Sinällään ihan kelpo teos, mutta jotain jäin ehkä silti kaipaamaan.


Kari Hotakainen vastaa nokkelasta tekstistä ja Suosalo on itse ohjannut tämän, Raila Leppäkosken kanssa yhdessä. On se hatunnoston arvoinen teko, kun mies vetää kaksituntisen vaihdellen roolia lennosta. Pieniä rekvisiittajuttuja vaan hyödyntäen. Suosalo on ihan loistava näyttelijä, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Eikä tämmöistä esitystä ihan joka iikka osaisi tehdäkään näin vakuuttavasti.

Lavastus ja puvustus on minimaalisinta ikinä, ja koko esitys lepää Suosalon harteilla. Mikäs siinä on levätessä. Myönnän kyllä että mulle ei ihan aina ole avautunut Hotakaisen kirjat, vaikka niitä joitain lukenutkin olen. Jotenkin se vaan... ei tunnu ihan minunlaiseltani tekstiltä tai huumoriltakaan aina. Tämäkin teksti on hyvin samaa sarjaa. En osaa edes määritellä mikä tässä jää puuttumaan tai mitä kaipaan tehdyksi toisin.


Tarina on rönsyilevä. Rikoskomisario Arto Jylhämö pitää yleisölle luentoa aiheesta "ihmisen luonne rikospoliisin näkökulmasta". Käsiohjelmakin on luennon runko tiivistettynä ja Jylhämö meille esiteltynä. Kyllähän siihen sekavaan kertomukseen lopulta tulee jotain tolkkua, kun aikansa harhaillaan sivupoluilla. "Ihmisen luonne on mittaamaton avaruus" - no niinhän se on. Ajatuksena on kuitenkin tarjoilla jonkunsortin katsaus erilaisiin palveluammatteihin, kätilöstä mielenterveyshoitajaan, mutta siinä sivussa tulee katsastettua paljon muitakin teemoja.

Ja hei, kun koko yleisö laulaa mukana virttä 555! Jylhämöhän harrastaa kuorolaulua... joten kai mekin sitä sitten.

Iso moite tulee kyllä HKT:n Arena-näyttämön tiloista. Penkit ovat kamalat istua, narikkatilat ei toimi, ja koko aula on ahdas. En halua hetkeen kyllä käydä katsomassa täällä mitään.


Kuvien copyright Tapio Vanhatalo
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 12. lokakuuta 2015

Nyt kun olet minun / Kansallisteatteri 12.10.2015

Kansallisteatterin Willensaunassa on aina oma fiiliksensä, se kun on sellainen pieni ja intiimi näyttämö. Ja kun istuu eturivissä, niin on kuin olisi itsekin näytelmässä mukana. Näin ollen Pasi Lampelan uusin Nyt kun olet minun sopii sinne vallan erinomaisesti.


Intiimi tarina kahden naisen mökkiviikonlopusta ja sen seurauksista. Miehensä harmaasorsaksi kutsuma Marjo (ihan häikäisevän upean roolityön tekevä Sari Puumalainen) ja räväkkä sinkkuystävänsä Virve (aina taitava Katariina Kaitue) viettävät punkuntäyteistä naisteniltaa mökillä. Yhtäkkiä sinne pölähtää tietä kysymään epävarmahko reppana Tuomas (toinen aina taitavasti näyttelevä Timo Tuominen). Virven lähdettyä, Tuomas palaakin paikalle.  

Seuraa yöllistä ihmissuhdepohdintaa, onko se oma elämä hyvää ja tyydyttävää. Tanssivatkin, ja tietäähän mihin se sitten päättyy. Kivaa on ollut, mutta morkkis on kamalan suuri. Tuomaksen lähdettyä Marjon kapiaismies Mara (huikea Esa-Matti Long) palaa; tarkoituksena olisi lähteä Savonlinnan oopperajuhlille. Lapsetkin on viety hoitoon. Marjo ei lähdekään mukaan; avointa kapinaa. Ja mitä siitä sitten seuraa...


Marjon salasuhde salamyhkäisen Tuomaksen kanssa pistää kaikki neljä ihmistä miettimään asioita. Onko se elämä nykyisellään ookoo ja asiat hyvin vai ei? Paraneeko elämä jos jättää entisen taakseen ja hyppää tuntemattomaan? Intohimo humalluttaa ja Marjo tuntee vihdoinkin elävänsä. Jännitteet näiden ihmisten välillä ovat niin käsinkosketeltavia, ja etupenkistä tekee mieli puuttua asioihin. Älä lyö! Älä huuda! Älä valitse noin!


Onhan tässä lopulta on ihan seesteinen loppu, muutaman mutkan kautta. Ainakin asiat selviävät vaikka tuntuivat olevan kovinkin solmussa hetkittäin. Muutama asia jää selvittämättä (mitä todella tapahtui Maran ja Virven välillä esimerkiksi), mutta nämä ihmiset tuntevat olevan sinut tapahtumien ja asioiden kanssa, ja se riittää.

Hetkittäin kyllä mennään aika syviin vesiinkin ja tunteet ovat tosi pinnassa. Varsinkin Esa-Matti Long saa tehtyä tosi katu-uskottavan roolin kontrollinsa likipitäen menettävänä sotilasmiehenä. Ja se Puumalaisen Sarin paniikkikohtaus! Ja jossain vaiheessa kävi mielessä että Timo Tuominen on ilmiselvä Suomen Bill Nighy.


Pasi Lampela ohjaa myös oman tekstinsä, ja lavastajakonkari Markus Tsokkinen on loihtinut varsin tyypillisen suomalaisen mökkimiljöön. Taustan projisoinnit myrskypilvineen kuvastavat hyvin pään sisäisiä myllerryksiä...

Varsin toimiva pieni tarina ihmissuhteista. Ja tavallaan myös Marjon kasvutarina - itsensä kun voi löytää vasta hieman myöhemminkin. Hei, ja aina jos näytelmässä mainitaan Shakespeare siitä saa bonusta. Tässä se tuli: "Shakespeare on sanonut kaikesta kaiken" - no niinpä! Sitäpaitsi Shakespearen tekstiin perustuva Verdin ooppera Macbeth (oi miten osuvaa!) soi tässä myös...



Kuvien copyright Yehia Eweis
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Julia & Julia / Tanssiteatteri ERI 10.10.2015

Onnistuin missaamaan Julian ja Julian kaikki esitykset Turussa joten onneksi tämä mahdollisuus nähdä esitys Helsingissä tuli. Ei pitänyt alunperin tulla, koska mun piti olla koko viikonloppu tuomaroimassa Uudessakaupungissa, mutta onneksi siitä peruuntui sunnuntai. Hieman meinasi kiire tulla testipäivän jälkeen suhata Oopperatalolle mutta onneksi testikin oli siirretty hieman lähemmäksi eli Laitilaan. Kohtalo oli siis monellakin tapaa sitä mieltä että mun on pakko tämä nähdä. Kaverikin ehti vielä paikalle, noin minuuttia ennen kuin esitys alkoi!


Ja kohtalolle kiitos, sillä esitys oli UPEA UPEA UPEA! Olen aina tykännyt Prokofievin Romeo ja Julian musiikista, ja tässä siitä vastasi loistava Plus Ensemble (sello, viulu, klarinetti ja haitari), joka kuulosti (ja näytti) korviahivelevältä. Pirjo Liiri-Majavan suunnittelemat puvut olivat kanssa NIIN kauniit ja nerokkaasti tehdyt, punaista ja mustaa. Julioiden mekot pitseineen ja syvine halkioineen saivat melkein itkemään ilosta.

Konkaritanssija/koreografi Tiina Lindfors oli tehnyt niin koreografian, käsikirjoituksenkin ja vastasi ohjauksesta. Mukaeltu Shakespearen Romeota ja Juliaa, mutta tarinasta on otettu pieniä erivapauksia, muutenkin kuin korvaamalla Romeo toisella Julialla. Monttu auki katsoin esitystä koko tunnin ajan.


Mutta ne tanssijat olivat tietenkin pääosassa. Ja kyllä ne olivatkin loistavia. Päärooleissa Julia Capuletina Anneke Lönnroth ja Julia Montaguena Tiina Lindroos. Niin kaunista ja herkkää ja kaunista... Se mieletön tunnelataus näiden kahden naisen välillä on ihan käsinkosketeltava.

Ruhtinas Vladi B:nä tanssi Larri Sairela. Tykkäsin kauheasti tämänkin tanssista, punaisine viittoineen. Julioiden isinä Toni Laakkonen (isä C) ja Juanjo Torres (isä M) koittivat kaikin tavoin estää nuorten rakkauden - turhaan. Ruhtinaan naiset Eeva Soini ja Hanna-Kaisa Rajala vetivät ruhtinaan kanssa kolmistaan hienoja kuvioita.


Tässä oli paljon hienoja kohtia. Mutta se keskitysleirikuvio oli hieman hämmentävä, siis sekä videoprojisoinnit että vanginpuvuissaan ja kolmiotunnuksissaan haahuavat tyypit. Lopun katosta tipahtavat kettingit, ja niiden rooli esityksessä (loppuaplodeja myöten) oli upeat. Ruokailukohtaus pöytineen (ja pöydänalustakohtauksineen) oli myös näyttävä. Ei tässä paljon muuta kun näyttävää ollutkaan.

Oli kyllä aivan mahtava kokemus. Tunti ekstaattista onnea kaikille aisteille!


Esityskuvien copyright Matti Kivekäs

perjantai 9. lokakuuta 2015

Kohtalon Tango / Tampereen työväen teatteri 8.10.2015

Kohtalon Tango on tarina missä menneisyys kietoutuu yhteen monella eri aikatasolla. Liikutaan tangon, tanssin, shakin ja seikkailuiden maailmassa. Mulla on kirjailija Arturo Perez-Reverteltä kaikki muut suomennetut kirjat, paitsi kaksi viimeisintä, eli juurikin tämä ja seuraava. Mutta ne mitä olen lukenut ovat ihania yhdistelmiä historiaa ja mysteeriä. Hieman ehkä Umberto Econ hengessä, mutta kevyempiä ja helpommin luettavia. Minä olen tykännyt.


Ja tykkäsin TTT:n versiostakin. Hyvin film noir -leffamainen monellakin tapaa, ja sellaista menneen maailman charmia täynnä. Upeat lavastukset, valaistukset, puvustukset ja se musiikki! Se musiikki! Satuin muutamia päiviä sitten kuuntelemaan Radio Classicilta äänisuunnittelija Jarkko Tuohimaan haastattelun, jossa valotti myös tämän näytelmän musiikin- ja äänisuunnittelua. Kannattaa muuten kuunnella haastattelu, onneksi siihen on mahdollisuus. Musiikki on tässä näytelmässä tosi isossa osassa. Ravelin Bolero!

Max Costa (vanhempana Jyrki Mänttäri, nuorempana Niclas Lignell) on hieman cortomaltese-mäinen seikkailija, salonkitanssija, entinen muukalaislegioonalainen, herrasmiesvaras. Elämä on kuljettanut, naisia on riittänyt, tanssi on sujunut. Kohtalo heittää tämän tielle kerta toisensa jälkeen upean Mecha Inzunzan (vanhempana Soili Markkanen, nuorempana Emma-Sofia Hautala) mutta valitettavasti heitä ei ole tarkoitettu vanhenemaan yhdessä. Vai onko?


Aikatasojen liukumat toimivat hyvin kun on kaksi esittäjää. Ja muutenkin. Kertojanääni ehkä hieman hämäsi aluksi, mutta se olikin lopulta ihan hyvä juttu. Toi lisää tunnelmaa siihen film noir tyyppiseen leffaan. Esitys toi muuten monessakin kohtaa tammikuussa Lontoon Donmarissa näkemäni musikaalin City of Angels.

Juonessa on monta koukeroa matkassa ja tyyppejä on TTT:n suurella näyttämöllä tosi paljon. Hienoja Tanssiteatteri MD:n tanssijoita, mutta kyllä se teatterin omakin väki liukuu jalalla koreasti mallikkaasti. Tiina Puumalainen vetää suurella pensselillä ohjaajan (& käsikirjoittajan) pallilla, ja hyvin vetää. Superlavastaja Teppo Järvinen on taas kerran onnistunut tehtävässään. Lavastus on todella silmiä hivelevää.


Jyrki Mänttärissä on sellaista jamesbond-henkistä cooliutta, varsinkin siis Daniel Craigin esittämänä. Hirveän hienoa roolityötä, taas kerran. Joillekin on annettu sitä karismaa roppakaupalla. Soili Markkanen on ihastuttava ja niiiiiin sujuvasanainen vanhempi Mecha. Tässä oli myös paljon mainioita pienempiä rooleja. Jari Ahola Mechan eksentrisenä säveltäjämiehenä, joka etsii laajakatseisesti materiaalia säveltääkseen täydellisen tangon, on hieno nuoren Sibeliuksen tukassaan. Jaana Oravisto hehkeänä "venäläisparoni". Mika Honkonen hotellin respassa, Eriikka Väliahde sakkimestari Jorgen analyytikko/tyttöystävänä, ja italialainen agentti Samuli Muje.

Melkein kolmituntinen esitys on ehkä inasen liian pitkä. Ja ehkä monen makuun liikaa sitä tanssia, mutta mä tykkäsin kyllä. Hetkittäin äänentoisto yski hieman, ääni kuului epätasaisesti.

Kohtalon Tango on verkkainen, viipyilevä ja yllättäviäkin juonikuvioita sisälleen kätkevä. Kerroksittain löytyy kokoajan jotain uutta. En juo punaviiniä, mutta voisin kuvitella että viiniasiantuntijat voisivat kuvailla oikein runsasaromista ja kallista viiniä samoilla termeillä. Tässä pelataan paljon muitakin peliä kuin shakki. Vaikkakin: "shakki on sotaa!".

Ja nyt pitää lukea kirja!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Valokuvien copyright Teppo Järvinen

torstai 8. lokakuuta 2015

Improklubi / TTT-klubi /Tampereen työväen teatteri) 7.10.2015

Mä en ole ihan kauhean kauheasti nähnyt improteatteria, joten sikäli mun asiantuntemukseni on aika heikoilla kantimilla. Mutta hauskaa oli, ja se lienee pääasia. Suomalaisen improteatterin grand old man Teijo Eloranta on luotsannut kuutta TTT:n näyttelijää ja yhtä virtuoosimaista pianisti-muusikkoa (Joonas Mikkilä) ja lopputulemana on liki kaksituntinen Improklubi, kokoelma jonkinlaista. Hauskaa piisaa niin yleisöllä kuin hetkittäin tekijöilläkin.


Esiintyjät ovat ihan huippuja. Uudehkot kiinnitykset Maija Koivisto ja Severi Saarinen loistavat molemmat. Ja suureksi ilokseni TTT:n joukkoon liittynyt Tuukka Huttunen nyt vaan on ihan huippu, oli sitten humalainen tahi pituushyppääjän tiskaava lapsi. Tai kontaktijoogaamassa Severin kanssa. Vanhat konkarit Jari Leppänen ja Janne Kallioniemi ovat aina yhtä luotettavia. Kaikilla on laulutaitoa ja kykyä hypätä tilanteeseen ja kohtaukseen silmänräpäyksessä. Ja rennot harmaasävyiset vaatteet ja tennarit sopivat tähän hyvin.

Ensi-iltayleisö pääsee aktiivisesti mukaan esitykseen heti alkumetreistä kun Suvi-Sini Peltola testailee meidän äänentuottamistaitojamme. Ja sitten päästäänkin asiaan. Yleisö heittelee sanoja sitä mukaan kun niitä kysytään. Täydellinen Emma on ensimmäinen biisi blues/jazzrytmeineen.

Sitten mietitään arkista paikkaa missä seuraava kohtaus tapahtuisi. No vanhainkodissapa tietenkin. Vaikeutetaan hommaa hieman, kun poistetaan kirjaimia käytöstä. Sitten mölinäkuoron aatelia kun 5 ihmistä koittaa saada samaa vastausta aikaiseksi. Pallosalamien erikoisasiantuntija-juttu hauskuuttaa. Ehkä elämän tarkoitus todellakin on hiki ja koulutus? On Tuottavuusloikkaa, hannaekolamaista Riimurumpua (Suvi-Sini onnistuu todellakin kuulostamaan naukuvalta Ekolalta).


Väliajan jälkeen pääsemme elokuvien ihmeelliseen maailmaan. Ensin australialainen ohjaaja tekee meille toiminnantäytteisen erotiikkaelokuvan, missä Tuukka on übercool poliisi. Aussiaksentti saattaa olla vielä hieman hakusessa. Sitten tanskalainen avaruusseikkailu-taideleffa. Raila Leppäkepin ohjaa ensi syksynä TTT:n suurelle näyttämölle hittimusikaalin ringeten miesjoukkueesta "Kuinka kätilöimme iloisen kumirenkaan". Tämä vaikuttaakin mielenkiintoiselta kaikkine arsenikkijuonineen ja vaihtuvine henkilönimineen, toivottavasti Pyökäri oli kuulolla. Lopulta vielä kauhukomedia scifi-twistillä, ja Janne on ihan sairaan hyvä muotitalo Pravdan johtaja Matsina. Se kävely- ja puhetyyli sai mut likipitäen kiemurtelemaan hysteerinä naurusta. Haute coiture sadeasut ilman alaosaa ja käsittämätön karhun ja Draculan risteys-Jörgen (upea Severi) sekä ratkiriemukas takaa-ajokohtaus... Kyllä, tässä oli illan huipentuma!

Improteatteri vaatii kyllä säestäjältäkin ihan valtavasti ja Mikkilä hoitaa tonttinsa vallan upeasti.

Kertakaikkisen hauska ilta. Improteatterin huonona puolena näkisin sen että pitäisi olla paikalla joka ikisessä esityksessä... koska näitä samoja juttuja ette enää näe. Joka on suuri sääli. Ja toisaalta se on se juttu.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Valokuvien copyright Kari Sunnari

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Vampyyrit palaavat!!

Elän selkeästi jonkunlaisessa tyhjiössä minne eivät huhut kantaudu, koska tämä uutinen tuli ihan puskista. Twitterissä/Tumblrissa alkoi liikkua kuva (ja juttua!), että ensi kevään Helsingin kaupunginteatterin musikaali olisi Tanz Der Vampire / Dance of the Vampires /Vampyyrien Tanssi! Ooh! Tuo 2011-2012 Seinäjoen kaupunginteatterissa mm. minut täysin lumonnut vampyyritarina palaisi lavoille.

8.10. sitten HKT itse vahvisti asian ja liputkin tulivat samantien myyntiin. No, Peacockissa oli eilen mainostettu asiaa, ettei se vallan salainen ollut enää.

Fiilikset ovat hieman pelokkaat, mutta ennenkaikkea innokkaat. Koko päivä tänään mennyt vampyyreita pohtiessa. Siis ei varsinaisesti niitä siivekkäitä olentoja, vaan kuka esittää mitäkin roolia, miten se mahtaa onnistua, ja kaikkea muuta. Sekä musiikkia kuunnellen. Jaa miksikö pelokkaat? No, Seinäjoen esitys oli NIIN loistava että se jättää helposti kaiken varjoonsa. Toisaalta, mielenkiintoista nähdä miten tämä toteutetaan. Parasta olisi vaan kun saisi oman päänsä nollattua ja menisi katsomaan ihan vailla ennakko-odotuksia.

Raili Raitala, joka Seinäjoen tuotannossa varasti sydämeni täysin, palaa tekemään roolinsa Sarahina. Upeaa! Tuplamiehityksen toisena Sarahina Anna Victoria Eriksson. Kreivi von Krolockin tärkeässä roolissa vuorottelevat Mikko Vihma ja Jonas Saari. Saapas nähdä... Jyri Lahtisen saappaat ovat NIIN isot että taidetaan tarvita kumpaakin! Jään odottamaan mielenkiinnolla Alfredin ja Herbertin esittäjiä...

Toteutuksesta vastaa pitkälti sama tiimi kun teki nyt Billy Elliotin, ja orkesteriakin johtaa taitava Eeva Kontu. Suhtaudun siis hyvin luottavaisin mielin tähän puoleen.


Jotain moitittavaakin löytyy, ainakin tässä vaiheessa. Nimittäin promokuvan von Krolockin (Mikko Vihma) viikset!! Järkyttävät saksalaiset pornoviikset. Katsokaa nyt itse tuosta kuvasta. Toivon mukaan ne poistuvat ensi-iltaan mennessä. Joka on siis 3.2.2016.

Laura, joka on Suomen johtava Tanz der Vampire-guru, ehätti jo bloggaamaan aiheesta. Ja jos kaipaat mitä tahansa lisätietoa tästä musikaalista, on Eclipsis ry:n TDV-sivu ihan parhautta.

Omat liput (kieltämättä aika monta) on jo varattu - suosittelen hankkimaan omasi mahdollisimman pian, ennenkuin loppuvat!

Kiitos Helsingin kaupunginteatteri!

torstai 1. lokakuuta 2015

Alastomat Kundit Lavalla / Gloria kulttuuriareena 1.10.2015

Ensimmäinen varoitus: esityksessä ollaan ilman rihmankiertämää ensimmäisestä henkäyksestä loppukuvioihin. No jaa, hieman liioittelin. On siellä välillä kumihanskaa tai siivousessua tai pikkutakkia. Mutta munasillaan heilutaan. Jos se on jollekulle ongelma, niin ei auta. Tämän esityksen nähtyäsi alastomuus ei voi olla enää ongelma. Siitä tulee niin luonnollista ja normaalia ensimmäisen viiden minuutin jälkeen että ei sitä oikein enää edes huomaa.

Myönnän toki että alussa katse hakeutui esiintyjien jalkoväliin. Mutta suoraan sanottuna, ei siellä ole (kellään, sorry pojat!) juuri mitään erikoista tai sellaista mitä ei tähän kypsään ikään päässyt nainen olisi jo muutamaa kertaan nähnyt. Alastomuudesta ei tehdä mitään numeroa. Tai hetkinen, sehän siitä juuri nimenomaan tehdäänkin!


Alastomat Kundit Lavalla pohjautuu Naked Boys Singing -nimiseen konseptiin mitä on toteutettu jenkeissä. Hyvinpä tuo istuu Suomeenkin, kiitos vaan mm. Jyri Nummisen loistavien ja hauskojen biisikäännösten. Originaalikappaleita siis revyyhengessä. Jermo Grundström ohjaa kun nämä kuusi erimallista ja todella lahjakasta kundia vetävät erityylisiä biisejä yhdessä ja erikseen. Erinomainen pianisti Asko Turkia säestää lavan reunalla, ja lavastuksena lähinnä videoprojisointeja. Nekin ovat taiten tehdyt. Jyri Numminen vastaa myös koreografioista, ja nekin ovat vallan mainiot. On siinä jotain silmiä hivelevää kun 6 adonista vetää jalalla koreasti, paikat kirjamellisesti heiluen.

Päätähtinä aivan upeat kundit, joilla kaikilla on musiikkiteatteritaustaa jos jonkinlaista. Samuli Kakko, Ville Mustonen, Ilmari Myllynen, Niilo Savolainen, Anssi Valikainen ja Juho Vornanen ovat kyllä ansainneet valtavat aplodit rohkeudestaan. Enkä todellakaan tarkoita tässä nyt sitä että heiluvat munasillaan aikalailla naisvoittoisen yleisön edessä, vaan he uskaltavat paljastaa paljon muutakin itsestään. Pojat osaavat kyllä todella ottaa yleisönsä, ja pistää itsensä täysillä likoon.


Pornotähti Terhakka Tervakoskelta Samulin vallattomasti esittämänä oli yksi kohokohdista. Voiko tähän virnuilevaan naapurinpoikaan olla ihastumatta! Tykkäsin myös Nakusiivoojasta, jonka tulkitsi Anssi. Ja entäs kun koko kööri vetää munkinhupuissaan biisiä peniksen eri nimistä, kunnon kuorolauluna. Siinä(kin) nauratti niin että silmistä valui vesi. Biiseissä muisteltiin myös nostalgisia Tauno Palon aikoja, pistettiin pullat pystyyn paremmin kuin Popeda konsanaan, ja pähkittiin miesten erektio-ongelmia kuntosalilla. Erektio-ongelmia kun voi olla niin monenlaisia... Pääsääntöisesti rivakammat biisit toimivat itselleni paremmin kuin balladinomaiset.

Ja kerrankin näemme esityksen ilman mikkejä, jee! No, mihinkä ne radiolähettimet piilotettaisiinkaan...

Esityksiä on vain 22.10. asti, joten hopi hopi lippukauppaan. Käsiohjelma on hieman normaalia kalliimpi, mutta siihen hintaan (12€) saa ensi vuoden seinäkalenterinkin! Alastomilla kundeilla tottakai!

Ensi-illassa oli ainakin tunnelma kohdallaan eli katossa, ja toivon mukaan tämän rohkenisi mennä katsomaan mahdollisimman moni tyyppi.

Ja niin, kyllä sen unohtaa aika pian että nämä ovat alasti. Esitys viihdyttää ja piste.

Aivan järkyttävän mahtava viihdepläjäys, joka sopii ihan kaikille, ikään (no joku raja siinä saattaa olla), sukupuoleen tai sukupuoliseen suuntautumiseen katsomatta. Kiitos Alastomat Kundit!!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Valokuvien copyright Sami Lamberg ja kundien potrettikuva oma