torstai 24. syyskuuta 2015

Nummisuutarit / Kansallisteatteri 23.9.2015

Muutama viikko kulunut jo Kansallisteatterin Nummisuutarien ensi-illasta, ja vieläkin olo on hieman hämmentynyt. Hieman samaan tapaan kuin Helsingin kaupunginteatterin Hamletin kanssa muutama vuosi sitten; heti esityksen jälkeen ei tiedä onko tämä vuoden teatteritapauksia vai ihan floppi. Siispä pitää katsoa uudelleen (olen menossa marraskuussa). Silti tai juuri siksi tämä eittämättä on yksi syksyn teatteritapauksia, hyvässä ja pahassa.


Miksi tämä perin tuttu, jopa puhkikaluttu, Nummisuutarit sitten on niin hämmennystä herättävä? Varmaan useastakin syystä. Tässä Janne Reinikaisen tulkinnassa alkuperäistä tekstiä ei ole ihan kauheasti jäljellä. Reinikainen ja Eva Buchwald vastaavat tekstin sovittamisesta. Tekstin näin radikaali muuttaminen mahtaa herättää sekä kauhua että innostusta ihmisissä. Sen sijaan kaikki tutut, klassiset kohtaukset ovat mukana, joskin uudenlaisina sovituksina.

Visuaalisesti tämä ainakin on tosi huikea. Jo heti alusta asti, oranssissa valossa mustat ihmisten varjot, lopulta dervissimäisessä hurmiotanssissa. Bravo lavastaja Kati Lukka ja valoista vastaava Max Wikström! Toinen iso asia mikä kiinnittää huomion on koreografiat (a'la Milla Koistinen). Oli kyse sitten joukkokohtauksista tai Kreetan ja Jaakon häätanssista - kaikki toimii. Tarja Simosen suunnittelema puvustus on myös mykistävää, esimerkiksi miten näpsäkästi Kreetasta kuoriutuu Karri vaatteiden avulla. Se Kreetan hääpuku hulmuavine helmoineen! Sakerin ja Iivarin cowboyasut!


Ja se sama vanha virsi: näytelmä missä hyödynnetään laulu- ja soittotaitoisia näyttelijöitä myös instrumenttien kanssa, no, lisäpisteitä rapsahtaa heti ainakin tuhat. Tässäkin semmoisia tyyppejä on lukuisia, ja orkesteri kirjamellisesti putkahtelee esiin milloin mistäkin. Timo Hietalan suunnittelema musiikki oli tosi monipuolista, lainaten vähän joka paikasta jotain.

Jotkut lavastusratkaisut olivat sellaisia että jäin katsomaan monttu auki. Visuaalisesti siis ehdottomasti aivan hämmästyttävän upea. Lavan pyörimistä ja eri osien nousemista on myös hyödynnetty tosi paljon. Eskon kännäyskohtauksen kohoavat puut!

En tiedä kumpi olisi parempi; se että tuntee Nummisuutarit perinpohjin, vai se ettei alkuperäisteos ole lainkaan tuttu. Itsellä se on jossain siltä väliltä. En kaipaa oikeastaan sitä tekstiä, koska uusikin teksti toimii hyvin. Muutamia versioita olen nähnyt teatterissa, ja toki tämä on radikaalein.

Mites sitten ne näyttelijät? Myönnän heti kättelyssä että Aku Hirviniemeä kohtaan oli ennakkoluuloja. Paljon. Mutta turhaan pelkäsin; ihan hyvin tämä leijonapaitainen Esko selviytyy. Aika intensiivisiä kohtauksia on paljon, mm. Kreetan ja Jaakon häissä ja toki se kuuluisa kännikohtaus. Hetkittäin kuitenkin tuntui ettei Esko ollut niin kovin suuressa roolissa, kuin ehkä jossain perinteisemmissä versioissa. Varsinkin ekassa näytöksessä Esko tuntui olevan enemmän tarkkailija tai sivustakatsoja.


Juhani Laitala tsingiskaanimaisine viiksineen Eskon isänä ja Karin Pacius tämän vaimona ovat lopultakin aika pienissä rooleissa. Hurjassa vedossa oleva Tuomas Rinta-Panttila tekee varsin intensiivisen kohtauksen merimies Nikona toisen näytöksen alun delirium-bakkanaaleissa. Tässä kohtauksessa on sellaista alkuvoimaa ja tykitystä että suu loksahtaa taas auki. Suomen taiteen kultakauden ikoneita (mm. Gallen-Kallelan Lemminkäisen äiti, Simbergin Haavoittunut enkeli) raahataan näyttämön poikki sellasta tahtia että huh. Ja on sarvipäistä hahmoa, riettautta, musiikki jumputtaa saatanallisen kovaa. Ehdottomasti yksi koko spektaakkelin mieleenpainuvimpia kohtia tämä. Mutta takaisin niihin esiintyjiin... Seppo Pääkkönen (Eskon eno Sakeri) ja upeasti myös laulava Leo Honkonen (Eskon veli Iivari) cowboyvermeissään, no joo, ei heilläkään hyvin mene. Rahat meni ja kädet tärisee... Nätyläinen Paavo Kääriäinen on erinomainen, ja myös varsin tanssitaitoinen. Tästä karismaattisesta miehestä kuullaan kyllä vielä. Inga Björn jää Mikko Vilkastuksena vähän statistiksi, en saa oikein mitään otetta tästä tyyppinä.


Säästin tietenkin sokerin pohjalle eli Johannes Holopaisen. Aina ja joka näytelmässä eniten esille nouseva mies (roolin koosta riippumatta) ei tee tälläkään kertaa poikkeusta. Hienoa että miehen muusikon taitoja hyödynnetään näin paljon, fyysisemmästä ilmaisusta ja tanssista puhumattakaan. Holopainen on maanisen energinen, säkenöivä morsian Kreetta, ilmojen halki liitelevänä hameen helmat hulmuten ja hääkruunu päässä keikkuen. Miten näin lahjakkaita näyttelijöitä onkaan?!

Kreetan ja Jaakon häät on kyllä vallan mainio tapahtuma. Jaakko itse vieraineen onkin englantia vääntävä hipsteri, ja Esko tuntee siksikin itsensä ulkopuoliseksi, kun ei ymmärrä edes puheista mitään. Häissä laitetaan jalalla koreasti, vedetään kokaa nokkaan ja sitä rataa. Jos ei muuta syytä katsoa tätä Nummisuutarien versiota ole, niin Jaakon ja Kreetan häätanssi on ihan riittävä. Henkeäsalpaavan hienoa menoa. Rakastuneen ja jatkuvasti toisiaan suukottelevan hääparin bileet saavat radikaalin käänteen kun Esko hermostuu. Koko häähuoneen palasiksi pistäminen on saavutus sinänsä... Se maitoa juova Esko, joka häissä heiluu Suomen lipun kanssa, kuin alleviivaten fiiliksiään kuinka ulkomaalaiset tulee tänne ja vie meidän naiset!


Tämä Nummisuutarit on täysin kiinni tässä ajassa, pohtien teemoja niin tasa-arvoisesta avioliittolaista kuin kansallissosialimista ja maahanmuutostakin. Sukupuoliroolit heittävät häränpyllyä ja homoerotiikkaa sivutaan monessa muussakin kohtaa kuin Kreetan ja Jaakon häissä. Eskon ja Vilkastuksen Mikon suhde on hurlumhei-mäinen, mutta sitten Mikko yllättäen ottaakin (aika kauheat) viiksensä pois juotettuaan ensin Eskon humalaan. Eroottinen lataus johtaa suudelmaan ja... Well, sitten seuraakin kaikenlaista konfliktia ja Benny Hill-mäinen takaa-ajokohtaus pitkin ja poikin lavaa. Ja miten sekä Paavo Kääriäisellä että Johannes Holopaisella on kaksoisroolit, niin miehenä kuin naisenakin. Koko ensemblen hametyyliset unisex-asut näytelmän alussa ja lopussa korostavat sekoittuvia sukupuolirooleja.

Välillä mietin että miten vanhemmat katsojat kokevat hääkohtauksen runsaan englanninkielen käytön, jos eivät ymmärrä mitä puhutaan. Toisaalta, ehkä silloin voi sympatiseerata Eskoa enemmän, kun tämäkään ei ymmärrä...

Minusta tämä puhuttelee tämän päivän ihmistä ja katsojaa varmaan paremmin kuin vanha pölyttynyt alkuperäisteksti. Mutta ymmärrän kyllä hyvin konservatiivisempien katsojien vaivaantumisen ja hämmentyneisyyden. Esitys ei todellakaan jätä kylmäksi. Työryhmälle iso kiitos tinkimättömyydestä!

Monenlaisia kirjoituksia Nummisuutareista löytyy, Kirsikka Moring ja Huminaa-blogi tarjoavat kaksi näkökulmaa. Hesarin kriitikissä Suna Vuori löytää paljonkin kiitettävää. Teatterikärpänen Talle hurmioitui täysin.

Ensi-illassa oli kyllä paikalla varmaan suomalaisten esiintyjien kerma. Teki mieli mennä nykäisemään Esko Salmista hihasta väliajalla ja kysyä mitä tämä oli mieltä, mutta sain hillittyä itseni.



Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Stefan Bremer

3 kommenttia:

  1. Meillä meinasi takanamme istunut "Isto" pitkästyä jo prologissa, mutta istui kuitenkin näytelmän loppuun asti. Minä jotenkin lämpenin tälle produktiolle, yhtään en ole kyllä Nummisuutareita aiemmin nähnyt mutta kertakos se ensimmäinen. Holopainen oli kyllä oikein mainio ja hyvä roolitus muutenkin!

    VastaaPoista
  2. Kamala teatteriesitys,säälin näyttelijoita, miksi Nummisuutareita pitää kiusata tällä tavalla ! Saisi hävetä koko kansallisteatteri että tälläistä näyttää, jos olisin itse maksanut haluaisin rahat takaisin !

    VastaaPoista
  3. Makuja on monia, ja onneksi Nummisuutareista on tarjolla "perinteisempiäkin" versioita, jos ne tuntuvat paremmilta. Se muutaman vuoden takaisin Krapissa Tuusulassa oli paaaaljon perinteisempi, ja erinomainen sekin.

    Muhun tämä teki kyllä suuren vaikutuksen, ja kävin lopulta katsomasa 3 kertaa. Ja mietin vielä neljättäkin...

    VastaaPoista