sunnuntai 30. elokuuta 2015

Taivaslaulu / Tampereen työväen teatteri 29.8.205

Etukäteen tiesin, että tämä tulisi olemaan hieman raskaampi esitys. En tosin ole lukenut Pauliina Rauhalan kirjaa, minkä pohjalta Seija Holma on näytelmän dramatisoinut ja Heidi Räsänen ohjannut. Mutta uskontoa liippaavat aiheet ovat harvoin kepeitä hupailuja. Hieman rankkaa olikin, mutta onneksi tässä oli paljon kevyempiäkin juttuja seassa suvantokohdiksi.

Jokaisella suomalaisella on varmaan omat mielikuvansa ja -piteensä vanhoillislestadiolaisuudesta, ja monella varmaan pohjautuen mediassa olleisiin tietoihin ja tarinoihin. Sama juttu itsellä. Näytelmällä oli myös omaa maailmankuvaa laajentava vaikutus eli tietämykseni kasvoi taas. Okei, osa toki taiteellista vapautta, mutta pohjautuen kuitenkin oikeasti elettyyn elämään ja kokemuksiin. Uskonto on monesti vaarallista, vaikka kuinka hyvää tarkoittaisi. (Minusta on *hyvin* hämmentävää että Yle Areenasta voi katsoa samoja ohjelmia kyllä netin kautta, mutta televisio on syntiä). Käsiohjelmaan oli myös koottu kirjoituksia aiheesta.


Taivaslaulu kertoo kahden lestadiolaisnuoren rakkaustarinan. Vilja ja Aleksi tapaavat, rakastuvat ja perustavat perheen. Koska lapsiluku on määrätty ennalta taivaassa, niin niitä sitten alkaa tulla tupsahtamaan. Vaikka kumpikin ovat korkeasti koulutettuja, fiksuja ihmisiä, mutta koska näin on, niin ei muukaan auta. Ei vaikka Vilja väsyy, joutuu luopumaan taitelijan urastaan ja ei jaksa arjen paineissa. Jatkuva sotiminen omia tarpeitaan ja halujaan vastaan, ja tasapainoittelu hyvän äidin ja vaimon sekä uskovaisen naisen välissä.

Ensimmäinen puoliaika keskittyy enemmän Aleksin kasvutarinaan, mutta toisessa näytöksessä ollaan sitten Viljan elämän ytimessä. Nuori Aleksi pelkää maailmanloppua, kuten hänen tyttärensä Kaisla myöhemmin. Lapsena Aleksi pohtii "miksei kaikki halua uskoa oikein", erinomainen kysymys sinällään. Kun Jehovan todistajat tulevat saarnaamaan, niin heidät ajetaan tylysti pois. Tämä valtava suvaitsemattomuus eri uskonnoissa on yksi näitä suuria ristiriitaisuuksia mitä en aina ymmärrä. Jumala ei selkeästi rakasta "vääräuskoisia". Jos itse uskoisin jumalaan, niin haluaisin uskoa sellaiseen, jonka edessä kaikki olisivat tasa-arvoisia.


Aleksin isästä tulee Puhuja, koska se on jumalan tahto, vaikkei tämä hommaa niin ehkä haluaisikaan, eikä ole siinä edes kovin kaksinen. Aleksia kiusataan uskonnon takia, ja äiti ripittää tätä kun on tehnyt koulussa sisustussuunnitelman ja liimannut siihen telkkarin kuvan. Muita lapsia kiinnostaa pesäpallotulokset, maatalous ja Keskustan vaalitilaisuudet, mutta Aleksi vetäytyy kirjojen ja taiteen pariin. Myöhemmin hän pääsee lukemaan historiaa yliopistoon ja tapaa Viljan. Se on menoa sitten. On se hassua miten kaikki vastarakastuneet ovat sinisilmäisiä ja niin optimistisia. Ei kai muuten kukaan uskaltaisi parisuhteeseen heittäytyäkään, jos tietäisi tulevista unettomista öistä ja parisuhteen karikoista. Naimisiin on pakko mennä pian, kun halut ovat heränneet ja koska pidättäytyminen on vaikeaa. Mutta se taas tarkoittaa, että lapsia alkaa tulemaan pian. Kauhea ristiriita. Se väkevä, vahva, kaikkinielevä intohimo ja rakkaus Viljan ja Aleksin välillä!

Ja toki lapsia alkaa putkahtelemaan; Kaisla, Otso, Pyry... Kuten myös blogikirjoituksia nettiin; lestadiolaisten ehkäisypolitiikasta ja lapsimääristä. Yhteisö on huolissaan kirjoituksista, mutta tekijä on anonyymi. Vilja väsyy jatkuvassa arjen pyörityksessä. Suviseuroilla tavataan tuttuja ja lompsitaan kumisaappaissa, ja kuunnellaan saarnoja. Oikeasti: uskovaisten elämä tuntuu olevan kamalan raskasta, kun kokoajan pitää pohtia syntiä ja uskoa. Vilja kokee paineita joka puolelta; hän on vapaa nainen, mutta kahlittu nainen. Neljäs lapsi Lumikukka syntyy.



Ehkäisy on porttiteoria pettämiseen... (huoh). Ja taas raskaustesti "anna sen olla yksi viiva" - aivan ällistyttävän väkevä ja hieno kohtaus! Ja koska Jumala on määrännyt etukäteen sen lapsiluvun ja ei anna raskaampaa taakkaa kellekään kuin mitä tämä jaksaa kantaa. Mitäs siinä sitten, kaikkihan on sitten hyvin. Ja on se kumma miten nykyään ollaan jo 2-3 lapsen jälkeen ihan uupuneita, ja ennen meni 12 lasta ihan vasemmalla kädellä.

No, viivoja ei ollutkaan yksi, vaan jumala keksi kepposen ja oli hauskempi kun kukaan luulikaan! Viljan ja Aleksin iloksi tulisi seuraavaksi kaksoset. Aleksikin on väsynyt ja Vilja pelkää että tämä lähtee pois. Ulkopuolisten kommentit ja mielipiteet satuttavat. Vilja tuntee olevansa luolassa jonka suuaukko on sortunut. Rukoilee tautia joka veisi kohdun. Kohdunpoisto on Suomen kaunein sana. Viljan loppuratkaisu pelottaa, koska en tiedä tarinaa. Koko näytelmän loppuajan pelkään pahinta.

Esitys oli aivan loistava, enkä tiennyt välillä itkisikö sitä vai nauraisi. Välillä mieleni teki kuristaa lestadiolaistyypit, välillä mieli teki ottaa Vilja syliin ja silittää selkää. Varsinkin lopussa kun Aleksi tekee pesäeroa lestadiolaisyhteisöön - tai toisin päin. Teki mieli hurrata että siitäs saitte!

Ainakin tämän katsojan sympatiat ovat täysin Viljan puolella. En edelleenkään jaksa ymmärtää miten uskonto voi puuttua ihmisen (ja erityisesti naisen) itsemääräämisoikeuteen ja lapsiluvusta päättämiseen ja miten elämää ylipäätään eletään. Mutta esitys auttoi myös näkemään sen toisen puolen: Aleksin äiti on täysin onnellinen elämässään suurperheen äitinä ja Puhujan vaimona.


Näytelmässä on monta ihan hirmuisen hyvää roolisuoritusta, mutta kyllä Eriikka Väliahde Viljana varastaa show'n. Loistavan näyttelijän riipivän upea ja lämminhenkinen tulkinta. Varmaankin hänen paras roolinsa tähän asti. Eriikka on myös ihana laulaja ja sitä hyödynnettiin tässäkin hyvin. Muutenkin tässä musiikkia käytettiin paljon, virsien laulusta alkaen. Myös Tommi Raitolehto herkkänä Aleksina on loistava.

Miia Selin ja Suvi-Sini Peltola esittävät lapsia ja teinejä niin kovin taitavasti. Varsinkin Peltola on todella loistava Aleksin ja Viljan tyttärenä Kaislana. Kaisla on vakava lapsi, joka pohtii paljon maailman pahuutta ja syntiä ja taivaaseen pääsyä.

Auvo Vihro on aina tavattoman hyvä, ja niin nytkin Aleksin isänä. Jyrki Mänttäri myös erinomainen mm. rauhanyhdistyksen johtajana. Ja Jari Aholalla oli monta pientä roolia (hieno lääkäri joka tuo kaksosuutiset!).


Pirjo Liiri-Majavan lavastus on valkoisen vaikuttava. Taustalla valkea seinäelementti, minkä keskellä risti. Puolikkaat avautuvat kyllä aina välillä, mutta se risti on aika vaikuttava. Viljan hevostaulut ovat muuten upeita! Mukana oli käytetty myös koreografia (Riina Huhtanen) liikekielen ja tanssikuvioiden suunnittelussa. Ehkä se kyllä näkyikin, varsinkin suruvaippojen lentelyssä.

Kaikenkaikkiaan tosi pitkä näytelmä, melkein kolme tuntia. Ei kyllä tuntunut niin pitkältä. Ei ehkä maailman helpoin, mutta niin taitavaa työskentelyä koko porukalta, ja niin paljon ajatuksia ja tunteita herättävää, että kannattaa aivan ehdottomasti sisällyttää syksyn teatterikalenteriin itse kunkin.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Valokuvien copyright Kari Sunnari.

lauantai 29. elokuuta 2015

Outo Homo menee kouluun / Werstas 29.8.2015

On aina ilo ja kunnia nähdä Juuso Kekkonen lavalla. Tämä viehätys ei ole poistunut lukuisten kertojenkaan jälkeen. Olen jo pitkään halunnut nähdä miten se koululaisille suunnattu Outo Homo esitys on erilainen siitä normaalista kolmetuntisesta show'sta. Mitä on karsittu pois, mitä jätetty. Vihdoin pari viikkoa sitten siihen tarjoutui tilaisuus, kun Werstaalla pidettiin työväenkirjallisuuden päivä ja Outo Homo menee kouluun oli osana sitä. Ja vieläpä ilmainen! Sali nyt ei ollut ihan täynnä, mutta varsin runsasta keskustelua sekin porukka sai lopuksi aikaan.

Juuso puhui itsetyydytyksestä, neitsyydestä ja sen historiasta, sukupuolisuudesta (se 5-osainen himmelisysteemi), selittää huoneessa oleville miehille millainen oikeasti on immenkalvo. Kuullaan poliittisia vitsejä, jotka sopivat oikein hyvin kun ollaan työväenkirjallisuuden päivillä. Miten persujen, kristillisten ja keskustalaisten maailmankuva järkkyy, jos ei ole tuttuja mies/nainen lokeroita minne tunkea ihmiset. Saimme myös kuulla voimakkaan puheenvuoron transsukupuolisten ihmisten puolesta (ja ihan syystä). Suomen pakkosterilointilaki on NIIN syvältä kuin voi vaan olla. Juuson viesti on: pliis, älkää olko normaaleja! ja meidän pitäisi myös yrittää olla onnellisia.

Juuso valmistautuu esitykseen

Lopuksi ihanan vilkasta keskustelua - ihmiset olivat kiinnostuneita, innostuneita.

Toki n. 45 minuuttiin ei kauheasti mahdu, ja kaikki BDSM- ja polyamoriajutut oli jääneet pois. Ja iso osa Juuson lapsuuden/nuoruuden tarinoista. Tässä esityksessä liikutaan enemmän yleisellä tasolla eikä niinkään Juuson elämässä ja historiassa. Hyvä varmaan niinkin, kohderyhmä huomioiden.

Show'n jälkeen vaihdoimme pari sanasta pihalla ja pääsin halaamaankin herraa! Ooh!! Ehkä ensi kerralla rohkenen pyytää jopa kuvaa :-) Nyt syksyllä on muuten tulossa myös DVD, missä koko kolmituntinen Outo Homo saadaan kaikkien ihailtavaksi. Kulttuuriteko.

Suurkiitokset siis Työväen kirjallisuuspäiville kun kutsuitte Juuson paikalle, ja isoin kiitos Juusolle taas kerran mieleenpainuvasta ja viihdyttävästä esityksestä.


Kuvan otin ihan itse

perjantai 28. elokuuta 2015

Billy Elliot / Helsingin kaupunginteatteri 27.8.2015

Moni muukin on todennut samaa, mutta olin yksi niistä epäilevistä tuomaista, joka uskoi ettei tätä musikaalia voida koskaan tuoda Suomeen. Tässä tapauksessa on mukavaa todeta olleensa väärässä!


Helsingin kaupunginteatterin suurhanke Billy Elliot sai ensi-iltansa 27.8. teatterin väistötiloissa Linnanmäen Peacockissa. Oli ilo ja kunnia olla paikalla ensimmäisten joukossa fiilistelemässä. Vaikken niin kauhean paljon musikaaleja olekaan nähnyt, niin Billyn olen, ja tykkään siitä valtavasti. Jo alkuperäisteos eli mahtavan Jamie Bellin tähdittämä leffa aikoinaan kolahti ja kovaa, ja muutamia vuosia sitten Lontoossa näkemäni versio oli myöskin vallan erinomainen.

Teatteribloggari mekossa!

Mutta miksei muka tätä voisi tuoda Suomeen, saattaa lukija pohtia tykönään. No, epäilin ettei tästä maasta löytyisi tarpeeksi lahjakkaita nuoria poikia. Siis laulu- ja tanssitaitoisia, jotka kykenevät vetämään Billyn roolin uskottavasti. Ja Michaelin roolin myös. On niitä nyt löytynyt, peräti kolmin kappalein! Hienoa! Toinen pieni epäilyksenaihe oli itse aihe. Tämmöiselle mun ikäiselle brittikulttuurin hurahtaneelle Billy Elliot on mainio nostalgiatrippi, mutta miten se toimii vuoden 2015 Suomessa? No, hyvin toimii, koska tarina on sillä tavalla ajaton ja toteutus niin hyvä.


HKT:n Billy Elliot on kaikin puolin näyttävä ja hieno esitys. Jotkut asiat olivat mielestäni jopa paremmin tehty kuin Lontoossa! Hatunnosto lisäksi siitä, että Suomeen saatiin tehdä ns oma versio, eikä vain Lontoon kopiota. Esitys tempaa hyvin mukaansa, vaikka sen osaankin lähestulkoon ulkoa.

Tarina on varmaan kaikille tuttu, mutta eletään Thatcherin hallinnoimaa 80-lukua Koillis-Englannissa, lakkoilevassa kaivoskaupungissa. Elliotin perheen miehet ovat töissä kaivoksessa, mummo seniili, äiti kuollut, ja 12-vuotias Billy ei halua nyrkkeillä, vaan tanssia balettia.


Markku Nenonen vastaa ohjauksesta ja koreografiasta, ja vallan hienosti sujuu molemmat. Mikko Koivusalon suomennos on varsin uskollinen alkuperäiselle. Ja bonusta siitä ettei sitä Durhamin murretta ole lähdetty vetämään miksikään savoksi tms. Ihan normaalisti puhuvat. Siltikin hyvin näyttelijät saavat erot esiin, esim. kun Billyn isä kohtaa pääsykokeissa lontoolaisen herrasmiehen :-) Teksti toimii suomeksi.

Elina Kolehmaisen puvustus on niin autenttista 80-lukua ettei tosikaan. Niin värit kuin materiaalitkin. Tikkitakit! Samettifarkut! Ja silmälasinkehykset! Ja vielä sellaista brittihenkistä muotia. Lavastus (Jani Uljas ja Jari Ijäs) oli myös juurikin sopivan nuhruinen ollakseen 80-luvun koillisenglantilainen kaivoskaupunkimiljöö. Tiiliseinää, kukkatapettia... Balettikoulun pääsykokeen seinä oli tosi kaunis! Lavastukset ovat näppärästi liikkuvia irtoelementtejä, mm. Billyn yläkerran huone rappusineen. Pidin kovasti myös William Ilesin valosuunnittelusta, eri väreillä luotiin hyvin tunnelmaa (esim. mummin tanssituskohtaus), ja muutenkin valot korostavat sopivasti.


Roolitukset ovat kaikin puolin onnistuneet. Aikuismiehitys on tuplana ja lasten/nuorten roolitus triplana. Ensi-illassa Billyn isän roolin veti Risto Kaskilahti, ja äidin Emilia Nyman. Kumpikin teki ihan hienoa perustyötä. Leena Uotila oli tosi symppis Billyn mummina; rooli kun on niin rakastettava jo lähtökohtaisestikin. Petrus Kähkönen oli erinomaisen hyvä kuumapäisenä Billyn isoveljenä. Nyrkkeilyvalmentaja Georgen roolissa pikkasen överi Panu Vauhkonen, jolle tämä sopii kuin nenä (vai nyrkki?) päähän! Tyyppi herättää suurta hilpeyttä yleisössä. Balettikoulun säestyshommia hoitelee Abba-mies (Björn vai Benny, mulla menee ne aina sekasin) herra Braithwaite elikkäs Unto Nuora. Tykkäsin myös tästä tyypistä yliampuvuudessaankin.


Tanssiopettaja rouva Wilkinsonin osa ei ole ihan helpoimmasta päästä, mutta ainakin Jonna Järnefelt klaaraa homman hienosti. Pitää osata tanssia ja laulaa ja muuta, mutta rautaisella ammattitaidolla nämä seikat onnistuvat hyvin.

Ensi-illassa Billynä hehkui Lassi Hirvonen. Ei ehkä maailman paras laulaja, mutta se into ja virne ja heittäytyminen rooliin teki vaikutuksen. Lisäksi olisin ehkä kaivannut siihen varsinaiseen tanssiin enemmän … tanssillisuutta. Tai siis ehkä sitä baletin osaamista. Nyt se oli ehkä enempi jotain streettanssia tai sellaista. Mutta tosiaankin, tiedän tanssista vieläkin vähemmän kuin teatterista, eli olen vähän jäävi sanomaan mitään. 

 Kattokaa nyt tätä Lassin hehkua lopussa!

Ja ei saisi vertailla Lontoon-versioon, tai mihinkään muuhunkaan. Mutta se varsinainen tanssiminen (oikein kellään, paitsi ehkä aikuis-Billyä esittäneellä Antti Keinäsellä, joka on Kansallisbaletin solisti) ei ollut esityksen vahvinta osaamisaluetta. Olisi kiinnostavaa nähdä esitys kaikilla kolmella eri Billyllä, millaisia painotuksia kullakin tanssissa on, mutta ei taida olla taloudellisesti saatikka ajallisesti mahdollista.


Enskarissa Billyn kaveria Michaelia esitti Kasperi Virta. Joka varasti kyllä show’n joka kerta ilmaantuessaan lavalle. Okei, Michael on mainio hahmo, sellainen mitä varauksetta yleisö rakastaa. Ihmisiä tuntuu aina naurattavan kun miehet pukeutuvat naisten vaatteisiin, ja pieni poika naisten hepenissä on sitten vieläkin kivempaa. Mutta sen lisäksi Michaelilla (ja toki siis Kasperilla) on valtavasti pilkettä silmässä! Kun tämä vielä on Billyä noin puolet pienempi ja loistava showmies, niin tämä katsoja oli ainakin ihan sulaa vahaa. Ja hitsi niitä reploja: ”stondis ja tutu ei välttämättä sovi yhteen” J


Muutama mun lempparikohtaus/biisi olivat nytkin hyviä. Eli Solidarity (Solidaarisuus) balettityttöineen, mellakkapoliiseineen ja kaivosmiehineen on näyttävä ja mukaansatempaava. Ja sitten tietysti se kun Michael ja Billy sovittavat naistenvaatteita ja intoutuvat steppaamaan. Huh! ”Ei ole mitenkään väärin pukeutua naisten kuteisiin” No ei ole ei, kunpa ihmiset ymmärtäisivät sen! Tämä upea Michael-show parrasvaloineen, kabareineen, dragartisteineen ja burleskihahmoineen on paljon näyttävämpi kuin Lontoon tanssivat naistenmekot btw. Yksi esityksen ehdottomia kohokohtia!

Ja Electricity (Sähköä), kun Billy kertoo Royal Ballet Schoolin raadille miltä hänestä tanssiessa tuntuu. Ehkä kuitenkin kirsikkana kakun päällä eli itselle esityksen SE kohtaus on Billyn ja aikuis-Billyn yhteinen Joutsenlampi-tanssikohtaus. Kylmät väreet menevät selkääni pitkin; musiikista ja tunnelmasta ja fiiliksestä. Valaistus! Savu! Ja musiikki… Billy liitelee taivaan halki ja kaikki muu lakkaa olemasta, hetkeksi. Ja ehkä piti vähän pyyhkiä silmiäkin.


Joukkokohtaukset ylipäätään ovat yksi tämän esityksen suoloista. Ihanaa, ihanaa!

Somessa on ensi-illan jälkeen kohistu miten tässä kiroillaan niin paljon. No, niin kiroillaankin. Itsekin pistin seikan merkille. Mutta se ei haittaa, tai saisi haitata. Sillä voiko joku rehellisesti kuvitella ettei tässä kiroiltaisi? Se ei ole mikään ylimääräinen tehostekeino, vaan ihan osa näiden ihmisten arkea ja elämää. Ja jos joku katsoja ei voi viedä lastaan katsomaan (tässä on ikäsuosituksena muutenkin 10 v.) niin sitten ei auta. Ei musikaali- tai teatteriesitys missä on lapsia mukana tarkoita että se automaattisesti on lapsille sopiva. Sitäpaitsi, kyllä ne lapset ja nuoret sitä kiroilua ovat jo kuulleet… Rouva Wilkinsonin hokema ”jep jep, paskaaks tässä” toistui kyllä aikas monta kertaa.


Yksi lisäkiitos vielä Jorma Uotisen äänen käyttämisestä pääsykoeraadin puheenjohtajana, mikä oivallus! Kukaan ei siihen olisi paremmin sopinutkaan.

Ainoa varsinainen miinus menee kyllä Peacock-teatterin penkeille. Ne ovat kivikovat eli oma tyyny kannattaa ottaa mukaan! Muuten ei persaus kestä 2 h 40 min pitkää esitystä. 

Allekirjoittanut ja kollegansa Talle enskarihuumassa


Varsin miellyttävä kokemus siis kaikin puolin – varaa lippusi nopeasti, sillä tämä esitys EI jatku ensi vuodelle. Silloin puhaltavat jo uudet tuulet Peacockissa.



Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kuvien copyright Mirka Kleemola
paitsi nuo omat kuvat.

tiistai 25. elokuuta 2015

Jonkun on oltava Pan / Teatteri Lahjattomat, Legioonateatteri 14.8.2015

Uusi teatteriryhmä, jee! Kyllä niitä tähän maahan mahtuu. Puoliammattilasteatteri Teatteri Lahjattomien ensimmäinen esityksensä Jonkun on oltava Pan sai ensi-iltansa viime keväänä, ja nyt elokuussa on muutama lisäesitys Tampereella, sekä Kaarinassa ja Porissakin.

Kollegani Talle kävi esityksen katsomassa viime maaliskuussa, ja jututti Panin roolin tekevää Arvo Jean-Michael Saarista. Ja koska mua on aina toooooosi helppo houkutella katsomaan esityksiä, niin onhan se katsastettava, kun Talle kehuu ja kun sattui sopimaan kalenteriin.


Ja ei voi kun todeta että WAU! Todella hauska ja hvvin tehty esitys. Katsomo Legioonateatterin tiloissa ei ole suuren suuri, ja nyt se oli ääriään myöten täynnä. Hellepäivän ansiosta tuntui kuin olisime istuneet saunassa. Mutta ei se menoa haitannut, sillä olin varautunut hellemekolla ja vesipullolla. Käsiohjelmasta sai kätsän viuhkan.

Huomatkaa bloggarin taustalla 2 esiintyjistä


Lahjattomat eivät todellakaan ole nimensä veroisia! Kaikki olivat päteviä näyttelijöitä ja laulajiakin vielä. Mutta ehkä teatterin nimenä Lahjakkaat kuulostaisi hupsulta?

Ennen esitystä pohdimme Eevan kanssa miksi koko Peter Panin tarina on kummallakin jäänyt hieman syrjään, eli sitä ei ole tullut luettua pienenä, eikä sen jälkeenkään. Mahtaako Disneyn versio olla se tutuin, eikä sekään niin kovin tuttu. Eli vaikka tarinan pääkohdat nyt jokainen ihminen tietää, niin tarkemmat detaljit ovat jääneet hieman hämärän peittoon. Ja tämäkin esitys taisi tehdä niin oman versionsa, ettei se "alkuperäinen" valjennut vieläkään. Jääpähän jotain taas tutustuttavaksi! Lisäksi muuten pohdimme sitä, että miten paljon Disneyn versio on vaikuttanut siihen miten Peter Pan on aina kuvattu... vihreässä nutussa ja tukka sekaisin :-)


No ne tutut elementit ovat toki mukana. Sulavalinjainen roisto Kapteeni Koukku (aivan täydellisesti Koukun nahkoihin uiva Pedram Notash), eteerinen Peter Pan (kauniskasvoinen ja sulavasti liikkuva Arvo Jean-Michael Saarinen), höyhenenkeveä Helinä-keiju (kukaan ei voi olla enää keijumpi kuin eteerisen ihana Sonja Halla-aho!), Mikä-mikä-maa, merirosvot ja muut. Helinä oli ihan loistava, koska onnistui ilman puhetta esittämään koko tunneskaalan mitä Helinä käy läpi esityksen aikana. Ilmeikäs ja taitava. Lopussa mielettömän mahtava monologi!

Koukun kakkosmiehenä hehkuu hupsu Smee (Eero Aleinikov). Ja sitten semmoinen kaksikko, jotka vetivät uskomattomat tuplaroolit niin Koukun miehistönä ja Peterin Kadonneiden poikien jäsenenä: Markus Mörttinen ja Pekka V. Louhimo. Uskomaton energialataus näissä kahdessa.


Ja kun vielä Louhimo vastaa koko esityksen musiikista, ja piipahtaa soittamaan koskettimiakin aina välillä, niin nostan hattua ja korkealle (bonuspisteet Tuukka Huttus-lookista)! Kun Sinisilmä lepertelee ÄlyPuhelimen kanssa ja suree tämän kuolemaa, avot. Taneli Läykki oli myös loistava Voikka, punkkariluukissaan, ja veteli muuten hienoja trikkausnumeroita. Ja mykkänä Kokkina (kummasti se kyllä lauloi!) Matias Laatu, joka vingutti viululla monessakin kohdassa (Game of Thrones, anyone?) sulosäveliä.


Tarinassa on kuitenkin paljon myös uutta. Koska nyt ne lapset mitkä Mikä-mikä-maahan lennähtävät ovat Venla (Minna Helkiö) ja Jani (Titus Torniainen) ihan meidän ajasta. Tästä seuraa tietenkin paljon kaikkea hauskaa, joista varsinkin Janin puhelimen navigaattorin löpötykset jaksavat viihdyttää "olet saapunut umpikujaan".

Musikaali kun on, niin musiikki on isossa osassa. Kaikki laulavat, ja moni erittäin hyvin. Osa biiseistä nopsakoita ja iloisia ralleja erittäin hauskoine sanoituksineen, osa balladinomaisia ja kaihoisampia. Tykkäsin musiikistakin siis kovasti, kiitos monilahjakas Pekka V. Louhimo! Intiaani/samaanihenkistä vaikutetta paikoitellen (mm. Helinän johdolla vedetty intiaanien unilaulu).


Venlan ja Peterin "romanssi" on vähän päälleliimattu, kun Venla on hieman liian tyrkky (no, varmaan tyypillinen tämän ajan tyttö, mutta tyrkkyys ei sovi niin hyvin Mikä-mikä-maahan).  Paikoitellen Kapteeni Koukku muistuttaa sarjakuvasankari Amed Ahnetta muuten :-)

Miekkailukohtaukset on yleensä aina mahtavia teatterissa, ja tämä ei tee poikkeusta. Stephen Morgan-MacKay vastaa ohjauksen lisäksi myös taisteluiden koreografioista, ja kovin hyvin nekin oli toteutettu.


Puvustuksesta tarttee antaa erityinen kunniamaininta, koska se oli ihan ammattilaistasoa ja todella silmiä hivelevää. Kapteeni Koukun nahkatakki ja turbaani, Helinän hörsöt ja Peter Panin haltiamaiset luonnonvärit. Ja ne merirosvojen värikylläiset asut! Nam, mitä silmäkarkkia. Jonna Heikkinen Vihree Kala -firmasta oli niin pukusuunnittelun kuin maskeerauksen takana. Niin, ja tottakai kampaukset ja meikit olivat myös tosi näyttävät ja vaatteisiin mätsäävät.


Tässä on paljon tilannekomiikkaa, ja paljon sellaista esiintymistä mihin ei sanoja tarvita. Uskoisin että lapsikatsojatkin tykkäävät. Sen verran iloisuutta, väriä ja vauhtia on, että kyllä kaikenikäiset jaksaa katsoa. Parhaat esitykset tarjoavat eri tasoja, ja siinä Jonkun on oltava Pan lunastaa kaikki lupaukset.

Summa summarum: oikein viihdyttävä ja taiteellisesti kunnianhimoinen esitys kaikenikäisille. Toivotaan että esityksiä tulisi vielä lisää.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kuvien copyright Heikki Järvinen
Eeva otti mun kuvan.

perjantai 21. elokuuta 2015

TTT avaa syksyn vauhdilla - 12 ensi-iltaa!

Kyllä on luvassa taas monenlaista kiinnostavaa Tampereen Työväen Teatterin syyskaudella 2015!

Teatterin syyskauden avajaiset houkuttelivat helteestä huolimatta paikalle paljon kiinnostuneita teatterin ystäviä. Tunnelma oli suorastaan saunamaisen kuuma, mutta salissa oli onneksi siedettävän viileää. Kunnes pääsimme loppuhuipennukseen eli Desireen tunnelmiin. Siinä vaiheessa tuli kyllä kuuma, vaikka vaatteet lavalla vähentyivätkin...

 

Teatterin johtaja Maarit Pyökäri kertoi aluksi miten monen eri tahon kanssa tällä kaudella tehdään yhteistyötä. Ja niitä piisaa: Sorin Sirkuksesta Tanssiteatteri MD:hen ja nätyläisiin ja Tampereen konservatorioon ja Pirkanmaan musiikkiopistoon ja vaikka mihin. Odotan suurella mielenkiinnolla mitä kaikkea tämmöinen laaja-alainen yhteistyö saa aikaan meille katsojille.

TTT:n vakkariohjaaja Tiina Puumalainen ohjaa parhaillaan Kansallisoopperalle Oopperan Kummitusta, mutta kerkeää kyllä TTT:llekin. Kohtalon Tango perustuu Arturo Perez-Reverten menestyskirjaan. Tätä kohtaan on paljon odotuksia, koska Perez-Reverten kirjoista tykkään kovasti. Tango kietoutuu monellakin tavalla esitykseen, ja siksipä tuntuu aika luonnolliselta että mukana on Tanssiteatteri MD:n porukkaa ja tanssikoreografioista vastaavat mestarit Osku Heiskanen, Sirpa Suutari-Jääskö ja Jukka Haapalainen. Mukana on myös monta suosikkinäyttelijääni Jyrki Mänttäristä Juha-Matti Koskelaan ja Eriikka Väliahteeseen ja Auvo Vihroon. Jotta sinne sitten, enskari on 8.10.

Kari Heiskanen käsikirjoittaa ja ohjaa suurelle näyttämölle uuden draamakomedian Yksi halusta toinen rakkaudesta, ja herra itse oli lavalla lukemassa mainion ja viihdyttävän ennakkokritiikin näytelmästään (jonka enskari on siis 17.9., mutta kyllähän taitava kriitikko kirjoittaa sulavasti näkemättä minuuttiakaan...). Hehkutus sai aikaan tyrskintää katsomosta, ehkä eniten sieltä näyttelijöiden paikoilta :-) Mutta tämäkin on varmasti mielenkiintoinen, eikä vähiten siksi että mukana on aina niin taitava Aimo Räsänen!


TTT-Klubilla on myös mielenkiintoinen syksy tulossa. Teatterilaisten omasta porukasta koostuva improryhmä  meinaa vetää improkonkari Teijo Elorannan johdolla jokaisesta illasta oman spesiaaliperformanssin. Näimme pienen makupalan "Joskus mieli on maassa, joskus taas ei" -biisin tahdissa. Vaikuttaa ihan hulvattomalta, ja mikäänhän ei viihdytä niin paljoa kuin hyvä improryhmä ja innokas yleisö! Improilut alkavat lokakuun alussa. Ja hei, mukana on myös teatterin uusi vahvistus, ihana Tuukka Huttunen. Pelkästään siksikin kannattaa mennä katsomaan. Ainakin jos on Talle :-)


Klubilla nähdään myös uudenlaista "pikkujouluviihdettä" kun suomalainen "pressiklubi" aloittaa toimintansa 19.11. Meille luvataan musiikkiteatterin, stand-upin, videotaiteen ja tutkivan journalismin sekoitusta, tekijöinään niin Tampereen yliopiston opiskelijat kuin teatterin ja median ammattilaisetkin. Ajankohtaisia poikkitaiteellisia juttuja ei voi olla koskaan liikaa.


Viimeinen Pasodoble on pienimuotoinen parisuhdekomedia eläkeläisparista Espanjan auringossa. Muuta ei tarvita tietääkään, kuin pääosissa loistavat Immu Saarelainen ja Marja Packalen. Näkemämme pieni kohtaus vakuutti ainakin minut. Eino Salmelaisen näyttämöllä sitten 30.9. alkaen.


Eino Salmelaisella nähdään myös Heidi Räsäsen ohjaama Taivaslaulu. Pauliina Rauhalan menestyskirja on multa lukematta, mutta nuoren lestadiolaispariskunnan arjesta kertova näytelmä tuntui näkemämme pätkän perusteella koskettavalta, ja uskontoteemastaan johtuen ahdistavaltakin. Mutta Eriikka Väliahde palaa TTT:n näyttämölle, joten muuta syytä ei kyllä tarvita! (Kiihko)uskonto, kaikkinielevyydessään ja tukahduttavuudessaan toimii mielenkiintoisena pohjana monelle hyvälle teokselle.


Myös Miika Nousiaisen Maaninkavaara on lukematta (mutta pidin kovasti toiseen herran kirjaan perustuvasta näytelmästä eli Metsäjätti), eikä Mika Honkosen ja Maija Koiviston vetämä pieni pätkä nyt ihan saanut minua vielä vakuuttuneeksi että haluan tämän nähdä Kellariteatterissa. Ehkä tämä kestävyysurheiluteema ei tunnu niin mua koskettavalta aiheelta. Mutta toisaalta, TTT:n toinen uusi kiinnitys Maija Koivisto olisi ihana nähdä lavalla (tykästyin tähän HKT:n Pepissä helmikuussa).


Kellariin on tulossa myös Pikavoitto! Siitä saimme nähdä hauskan mainostrailerin, minkä meille vetivät ohjaaja Tuomas Parkkinen sekä naispäätähdet Heidi Kiviharju ja Miia Selin. Mikäli tämä on yhtäänkään samanhenkinen kun tekijänsä Marie Jonesin edellinen menestys eli Kiviä Taskussa, niin hittiä ennustan. Ja jotenkin vaikutelmaksi jäi naisenergiaan luottava sisarkomedia, vaikka teemat on toki erilaisia. Köyhät kodinhoitajat sotkeutuvat valheiden verkkoon. Mustaa komediaa, kyllä!


Lapsille ja lapsenmielisille tulee hammaspeikkonäytelmä Risa ja Räsä sekä vanha klassikko Kolme Iloista Rosvoa. Itsekin ala-asteella ko. näytelmässä esiintyneenä taidan ehkä haluta nostalgisoida kardemummalaista miljöötä... Mutta sitten saamme myös Mestaritontun Seikkailut, joka vaikuttaa oikein lupaavalta fantasiasadulta. Mullekin sitä luettiin pienenä, mutta uuistikuvat ovat niin hatarat että tarttee varmaan mennä niitä verestämään teatteriin. Sitäpaitsi tässä lavalla nähdään 35-henkinen nuorten sinfoniaorkesteri ja yli 10-henkinen nuorten tanssiryhmä. Ja Hanna Brotherus tekee tanssikoreografiatkin. Kantaesitys 17.12. Suurella näyttämöllä.


 


Syyskauden avajaiset huipentuivat Desireen pariin laulunumeroon... Ja tarttee sanoa että aika näyttävää menoa on luvassa. Jo kevään julkistamistilaisuudessa saimme osviittaa mitä tuleman pitää. Lavasteet olivat hyvin kauniit ja näyttävät (Hannu Lindholmin laatua) ja ei se puvustuskaan (a'la Tarja Lapintie) pöllömältä näyttänyt. Sitäpaitsi Juice Leskisen käännös oli iloisen riimittelevä ja oivaltava.


Veeti Kallion karisma varsinkin puolipukeisena (jääväthän tatuoinnit näkyviin, jääväthän???) vei jalat alta tokassa rivissä istuneen, vaikkei mies mikään ykkösartistisuosikkini olekaan ollut, ainakaan tätä ennen. Ja jotenkin Petra Karjalainen solahti siihen kainaloon niin somasti. Ensi-ilta on varsin pian eli 3.9. ja veikkailenpa tästä syksyn hittiä TTT:lle. Ohjaaja Miika Muranen on kiinnostavimpia nuorehkoja ohjaajia Suomessa, ja odotan innolla kokonaisuuden näkemistä.


 

Vaikka uusia esityksiä on luvassa kauhea liuta (ja muutama suosikki keväältä jatkaa vielä ohjelmistossakin) niin tässä tapauksessa ei kuiteskaan voida puhua laadun korvaamisesta määrällä. Koska sen verran laadukkailta nämä kaikki vaikuttivat!



Kiitos TTT kutsusta!
Kuvat ovat omia.

torstai 20. elokuuta 2015

Hallasuon Kukka / Etunäyttämö 19.8.2015

Hallasuon Kukalla oli kunnia olla tämän kesäteatterikesäni viimeinen esitys. Ja ei paljon hienommin olisi tätä kautta voinut päättääkään. Saija Viljasen käsikirjoittama ja ohjaama esitys Peltoniemen Hintriikasta osui ja upposi.

Alkukesästä tätä varsinaisesti esitettiin, mutta silloin en mitenkään saanut sovitettua kalenteriini. Onneksi tuli nämä muutamat lisäesitykset näin elokuulle, ja pääsin viimeiseen mahdolliseen esitykseen keskiviikkona.


Aika pitkälle sama porukka teki muutama aika sitten mielenkiintoisen version Shakespearen Juhannusyön Unesta. Ja onhan näitä nuoria (ja muutamaa hieman varttuneempaakin näyttelijää) tullut nähtyä vuosien varrella Nokian Työväen Teatterin lukuisissa näytelmissäkin.

Esityksen loistavin tähti on Hautalan Linda. Tämän käsissä Peltoniemen Hintriikka syttyy eloon. Lindaa olen nähnyt vuosien varrella isommissa ja pienemmissä rooleissa, ehkä kuitenkin nimirooli Shakespearen Romeossa ja Juliassa talvella 2007 oli SE iso juttu. Linda oli silloin jo säteilevä esiintyjä ja upeaääninen laulaja, mutta nyt on kyllä kypsynyt ihan upeaksi esiintyjäksi. Onneksi tässä Hallasuon Kukassakin kuullaan paljon myös Lindan laulua. Musiikki on muutenkin isossa osassa. Osittain kaikille tuttuja sävelmiä, mutta paljon myös tähän vartavasten Pauliina Pohjolan säveltämää musiikkia.

Ensimmäinen näytös on tunnelmaltaan iloinen, rento ja optimistinen. Nuori Hintriikka on kujeileva, elämäniloinen ja kyläyhteisön ilopilleri. Hän puhuu jumalalle, kertoo asioitaan tälle ja rukoilee paljon. Äiti (loistava Carita Knuuttila) on elämän keskipiste, koska isää ei ole. Hintriikka haluaa odottaa sitä oikeaa, vaikka vauras Tuomaalan isäntä (aina yhtä ihana Seppo Mecklin) häntä haluaakin pojalleen Antille (Antton Nissinen) vaimoksi. Hintriikan äidillä ja Tuomaalan isännällä on selkeästi Menneisyys.


Ja sitten eräänä päivänä paikkakunnalle saapuu Tampereen tehtaassakin työuraansa kokeillut Olavi Peltoniemi (sopivan jäyhä ja siksi roolissaan loistava Joonas Hölli), joka majoittuu vanhan kaverinsa Mäkisen Jaskan (Lauri Nissinen) ja tämän perheen luokse. Olavi pyyhkäisee välittömästi nuoren Hintriikan jalat alta. Nuorten lempi syttyy ja niinhän siinä käy, hyvin. Olavi on ahkera mutta pennitön. Mutta sitkeällä yrittämisellä saa itselleen katon päänsä päälle, kaukana Hallasuolla, Tuomaalan isännän omistamassa pirtissä. Hintriikan Hilda-äiti kosii Olavia: "alaksää mulle vävyksi" ja Olavihan alkaa. Tätä seuraa kesäteatterikaanonin pakollinen kännikohtaus, kun miehet juhlivat Terhon Tomeran avulla Olavin kihlausta.

Nuoret muuttavat suolle, kauas kaikesta. Ankeaa ja yksinäistä, mutta rakkaus saa kestämään kaiken. Sosiaalisen Hintriikan eristyksen muusta yhteisöstä. Äiti pelkää Tuomaalan kostoa, koska Hintriikka meni toiselle. Lasta ei ala näkyä eikä kuulua häiden jälkeen, ja Hintriikka rukoilee onnellisuuden ja lapsen puolesta. Hilda kuolee, ja ensimmäinen näytös loppuu ankeissa tunnelmissa. Mutta tämä on vasta alkusoittoa siitä miten synkäksi meno muuttuu toisessa näytöksessä. Yhteisö hylkää Hintriikan, tämä veisaa yksin kotonaan suomökissä. Paljon odotettu raskaus sentään tuo iloa arkeen, mutta tätäkään onnea ei kauaa kestä. Kyläläiset kehuvat Tuomaalaa; miten tämä on hieno ja hyvä ihminen. Mutta totuus taitaa olla ihan toista. Hän pitää napakassa otteessaan kaikkia kyläläisiä. Kuka on velkaa rahaa, töitä tai jotain muuta.


Keskenmeno suistaa Hintriikan raiteiltaan, ja kyläläiset saavat lisää pontta syrjimisilleen. Hintriikan usko Jumalaankin alkaa mennä. Yhä veisaa ja valittaa suolla. Lapsuudenystävätkin hylkäävät. Hintriikan elämä ei mennyt niinkuin hän toivoi ja halusi. Mikä oli neidon synti? Valitsi sen miehen jota rakasti. Tuomaalan isäntä junailee Olavinkin kierolla tavalla pois kuvioista, ja muuta ei Hintriikka enää tarvitsekaan lopulliseen luhistumiseensa. Pois on se elämäniloinen ja punaposkinen neito, ja jäljellä vain hauras, kalvakka ja riutuva ruumis.

Koko porukkaa tummissa vaatteissaan keräntyy laulamaan Peltoniemen Hintriikan surumarssin, ja vaaleisiin puettu Hintriikka seisoo yksin keskellä, hipihiljaa... Äitinsä ja miehensä liittyvät mukaan, yhtä hiljaa. Katsomossa pyyhkii silmiään yksi jos toinenkin. Ei tätä suotta valittu joitain vuosia sitten Helsingin Sanomien kilpailussa synkimmäksi suomalaiseksi lauluksi.

Ei elä onni hallasuolla.
Siellä kukka kuolla
tahtoo ennen aikojaan,
kesken nuoruuttaan.
Niin myöskin päivä koitti,
jolloin kellot soitti
puolisolle Hintriikan
hetken muutaman.
Sai kohtalokseen suon ja töllin harmaan,
Töllin huolen harmaan. 



On aika mahtavaa päästä seuraamaan nuoria ja lupaavia näyttelijöitä vuosien aikana, ja nähdä se kehitys ja edistyminen omin silmin. Paljon on menty eteenpäin! Paljon loistavia näyttelijöitä. Yksi kiinnostava sivuhenkilö tässä on rovastin poika "Kinkeri" joka on se sellainen runoileva ja ujohko nuorimies. Topias Kanto tavoittaa tämän epävarmuuden hienosti. Ja Olavin kihlajaiskekkereissä puupöllin tanssittaminen on railakasta menoa.

Muutama sellainen samaaninomainen tanssi/transsikohtaus esityksessä oli, mitkä eivät minusta ehkä ihan välttämättä sopineet muuhun kokonaisuutena. Tosin jouhikko ja kuorokohtaukset nauhalta olivat moneen kohtaan taas ihan sopivat.


Hinttalan kotiseutumuseon pihapiiri on oiva paikka tämänkaltaiselle esitykselle. Kauheasti mitään ylimääräistä rekvisiittaa ei sitten enää tarvita. Pitkospuut pihalla ja melkein se on siinä. Täyteen pakattu katsomo sai nauttia lisäksi upeasta ja aurinkoisesta kesäillasta.

Palava into ja rakkaus teatteriin korvaa monesti harrastajaporukoissa taidon tai osaamisen. Ja hyvä niin. Toivotaan Etunäyttämöläisille pitkää ikää ja paljon lisää kiinnostavia esityksiä.


Esityskuvien copyright Pasi Aittokumpu
Hinttalan kuva oma

torstai 13. elokuuta 2015

Unhola / Koukkuniemen kesäteatteri 13.8.2015

Koko kesä on tätä pitänyt mennä katsomaan (tai ensi-illasta asti), mutta nyt vasta kun esitykset loppuvat niin sain aikaiseksi. Ja hyvä että sain, koska tämä oli erittäin kaunis ja koskettava kertomus. Jo ajatuksenakin: joukko nuoria on helmikuusta asti kerännyt muistoja, kertomuksia ja tarinoita tamperelaisen Koukkuniemen vanhainkodin asukkailta. Sata sivua litteroitua tekstiä, ja siitä Iira Halttunen koosti reilun tunnin mittaisen esityksen Unhola, unohtumattomia muistoja. Meri-Maija Näykki vastasi ohjauksesta.

 

Esityksessä seurataan nuoren huutolaistytön Helmin (erinomaisen raikas ja ihastuttava Milla Länsiö) elämää; Teiskon takametsistä Tampereelle, ensin lastenhoitajana ja sitten Finlaysonille. 1930-50-lukujen elämää Tampereella nurkkatansseineen ja arjen pyörityksineen. 11 näyttelijän joukko hoitaa suvereenisti kaikki roolit. Erityisesti Jere Saarela Varjosena ja Patrik Kivinen Pispalan Patrioottina olivat tosi hyviä.



Eila Roine on kertojan ääni nauhalla, ja tuttu ääni jotenkin tuudittaa katsojan sinne menneisyyteen ja muistoihin. Just passeli tähän esitykseen, koska ääni on kaikille niin tuttu ja niin tamperelainen!



Erityismaininta liveorkesterille, jotka soittivat niin tanssimusiikkia kuin kansanlauluja. Santeri Helinheimo (viulu, harmooni, haitari, laulu), Emma Mäntylä (sello, harmooni, laulu) ja Santeri Suvela (kontrabasso, laulu) olivat mahtavia.


Tässä oli tosi paljon hyviä juttuja mutta ehkä yksi kohtaus jäi ylivertaisena mieleen. Miten nerokkaasti oli toteutettu Finlaysonin tehtaan syke ja hyörinä. Eikä siihen tarvittu kuin parit polkupyörät, hieman naruviritelmiä, kankaanpaloja ja paitoja! Sekä mielettömän hyvin säestänyt bändi ja näyttelijät. Mykkäelokuvamaisesti edennyt tehtaan tuotantoprosessi sai katsomaan ihan monttu auki! Loistavaa! Myös Helsingin olympialaisten kuvaus oli mainio lukuisine urheilulajeineen :-) Rannan ympäristöä hyödynnettiin koko esityksesä hienosti.

  

Tässä limittyy hienosti Helmin tarina kaikkine herkullisine sivuhenkilöineen sekä Tampereen ja muunkin Suomen historia. Yleisökin tuntui tykkäävän kovasti. Vieressä istui 2 vanhaa rouvaa joista toinen kokoajan kommentoi esitystä "sen paikan minäkin muistan" ja sitä rataa. Ihan hauskaakin, mutta myös hieman häiritsevää, koska volyymi oli aika kovalla.

Niin muuten, Helmi jatkoi Finlaysonilla kolmekymmentä vuotta eri tehtävissä. Aluksi ei ollut helppoa; 12 tuntia päivässä sai paahtaa töitä kun oli täyttänyt kuusitoista.


Esityksen jälkeen oli katsojilla mahdollisuus maistella korviketta, osallistua eri urheilulajeihin (Miinu voitti mut renkaanheitossa 2-1!), tutustua vanhoihin terveydenhoidon instrumentteihin, katsella  vuosilukukaapista miltä esim. puhelin tai Eeva-lehden kansi näytti eri vuosikymmenillä, tanssia orkesterin tahdissa, hypistellä ja sovittaa vanhoja vaatteita ja asusteita, ja kahvitella (pullaa ei kyllä riittänyt ihan kaikille, koska niitä oli vain 125 kpl).

 

Aivan mahtava osuus, ja näyttelijät olivat tässäkin aktiivisesti mukana miehittäen kaikki eri toimintapisteet. Aika moni näkyi osallistuvankin, jos kohta monella taisi olla jo kiire tuulesta pois.


Pakko vielä kehua hienosti toteutettua käsiohjelmaa. Paljon kaikkea kivaa lisätietoa tuon ajan asioista. Ja kehutaan myös lipun hintaan kuuluneita loppukahvejakin. Koukkuniemen ranta on kaunis miljöö, ja ohikulkeneet lenkkeilijätkään eivät haitanneet. Ilma oli aurinkoinen kuten kuvista näkyy, mutta järveltä kävi kamala puhuri eli hanskat ja villaviitta ja -huopa eivät olleet lainkaan liikaa.


Oma mummoni Katri (1904-1983) - jonka mukaan olen saanut nimeni - eli Koukkuniemessä viimeiset vuotensa  ja siellä tuli lapsena käytyä monet kerrat. Äitini on Tampereelta siis kotoisin, ja nämä nuoruusmuistelot olivat sitäkin kautta hieman tuttuja.


Kaiken kaikkiaan kamalan positiivinen kokemus. Valtavan kiitos koko Koukkuniemen kesäteatterin työryhmä! Nyt on ainakin osa muistoista saatu talteen ja jaettua eteenpäin. Harmistus kun tälle ei saada enää jatkoa, ainakaan tässä mittakaavassa.


Näin esityksen alennetulla lipunhinnalla

Valokuvat ihan omia (esityksen kaikenlainen taltiointi oli toivottua).