perjantai 30. tammikuuta 2015

Petos / Kansallisteatteri 29.1.2015

Harold Pinter kirjoitti mielenkiintoisia (ja usein aika verkkaisiakin) näytelmiä. Petos (Betrayal) ilmestyi alunperin 70-luvun lopulla, ja hyvin Kansallisteatterin Willensaunan toteutuksessa on päästy siihen aikaan. Puvustus varsinkin hykerryttää. Ruskeaa, ruskeaa, ruskeaa!

Tarina tapahtuu käänteisessä järjestyksessä, eli aloitetaan vuodesta 1977 ja lopetetaan vuoteen 1970. Aika jännää, ja mielenkiintoistakin. Kyllä sitä kärryillä pysyi; tässä auttoi osiltaan käsiohjelman aikajana sekä näytelmän lyhyt kesto (tunti ja vartti, ilman väliaikaa). Lisäksi seinään heijastettiin samalla tavalla vuosiluku ja tapahtumapaikka. Ja kun mukana on vain 3 näyttelijää ja heidän keskinäiset välinsä, niin ei ole myöskään liikaa liikkuvia osia. Tosin läsnä on paljon muitakin ihmisiä, mutta vain puheissa.


Jerry (Marc Gassot) on kirjallisuusagentti ja Robert (Petri Liski) tämän vanha ystävä ja kustannustoimittaja. Näitä miehiä yhdistää Emma (Maria Kuusiluoma), joka on toisen vaimo ja toisen rakastajatar. Semmoinen perinteinen näppärä kolmiodraama siis. Mutta tämä käänteinen järjestys kertoa tapahtumat tuo uutta ilmettä muuten ehkä jo hieman kuluneeseen aiheeseen. Kun tarina alkaa miehen ja naisen jo aikaa sitten päättyneestä suhteesta ja etenee siihen miten se suhde aikanaan alkoi... Yllätyksiä tulee matkan varrella. Kuka on tiennyt asioista ja milloinka. Miksi vanhat kaverukset lakkasivat pelaamasta squashia yhdessä (oi tuo 70-luvun muotipeli!).


Jotenkin sellainen pikkukiva näytelmä, ja sopii hyvin Willensaunan intiimille näyttämölle. Petri Liski näyttelee humaltuvaa ja mustasukkaista miestä hienosti. Ja enpäs ole aiemmin oivaltanut että mies on paikoitellen Evan McGregorin näköinen.

Lavastuksessa (a'la Kimmo Viskari) on hienosti tehty eri värisillä seinillä eri osiot. Kaikki tapahtumat (oli ne sitten pubissa, makuuhuoneessa, ravintolassa tms) tapahtuvat samassa tilassa. Erivärisillä seinillä on ne eri tilat sitten eritelty. Onpas vaikeasti selitetty...


Ei mikään elämää suurempi näytelmä, mutta oikein toimiva kumminkin. Perusteatteria, mutta positiivisessa mielessä.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Esityskuvien copyright Kansallisteatteri/Stefan Bremer

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti