lauantai 31. tammikuuta 2015

Tammikuu 2015

pe 30.1. Hobitti (The Hobbit), Teatteri Imatra
to 29.1. Petos (Betrayal), Kansallisteatteri
to 29.1. Syrjähyppy kulissikierros, Helsingin kaupunginteatteri #
ke 28.1. Jeminan Monta Elämää, Helsingin kaupunginteatteri
ti 27.1. Joutsenlampi, Bolshoi Ballet #
su 25.1. Diivat (Leading Ladies) Viialan teatteri
la 24.1. Mauno Peppone, elämä, kuolema ja comeback, TTT-Klubi *
to 22.1. Hevosten keinu, Tampereen työväen teatteri
ke 21.1. Mustapukuinen nainen (The Woman in black), Tampereen teatteri
su 18.1. The Boys Upstairs, Above the Stag
pe 16.1. The Ruling Class, Trafalgar Studios
to 15.1. Ballet Boyz Young Men, Sadler's Wells #
to 15.1. Ballyturk, National Theatre archive
to 15.1. Misterman, National Theatre archive
ke 14.1. Thomas Monckton: The Pianist, Southbank Centre $
ti 13.1. Assassins, Menier Chocolate Factory *
ti 13.1. Behind the Beautiful Forevers, National Theatre
ma 12.1. Knights of the Invisible: Black Regent, Southbank Centre $
su 11.1. La Soirée, Spiegeltent, Southbank $
su 11.1. Edward Scissorhands, Sadler's Wells #
la 10.1. The Book of Mormon, Prince of Wales *
la 10.1. The Merchant of Venice, Almeida
la 10.1. Potted Sherlock, Vaudeville
pe 9.1. City of Angels, Donmar Warehouse *
la 3.1. Pohjalla, Kansallisteatteri

* musikaali/musiikkiteatteri
# tanssiesitys
$ sirkus/akrobatia

perjantai 30. tammikuuta 2015

Petos / Kansallisteatteri 29.1.2015

Harold Pinter kirjoitti mielenkiintoisia (ja usein aika verkkaisiakin) näytelmiä. Petos (Betrayal) ilmestyi alunperin 70-luvun lopulla, ja hyvin Kansallisteatterin Willensaunan toteutuksessa on päästy siihen aikaan. Puvustus varsinkin hykerryttää. Ruskeaa, ruskeaa, ruskeaa!

Tarina tapahtuu käänteisessä järjestyksessä, eli aloitetaan vuodesta 1977 ja lopetetaan vuoteen 1970. Aika jännää, ja mielenkiintoistakin. Kyllä sitä kärryillä pysyi; tässä auttoi osiltaan käsiohjelman aikajana sekä näytelmän lyhyt kesto (tunti ja vartti, ilman väliaikaa). Lisäksi seinään heijastettiin samalla tavalla vuosiluku ja tapahtumapaikka. Ja kun mukana on vain 3 näyttelijää ja heidän keskinäiset välinsä, niin ei ole myöskään liikaa liikkuvia osia. Tosin läsnä on paljon muitakin ihmisiä, mutta vain puheissa.


Jerry (Marc Gassot) on kirjallisuusagentti ja Robert (Petri Liski) tämän vanha ystävä ja kustannustoimittaja. Näitä miehiä yhdistää Emma (Maria Kuusiluoma), joka on toisen vaimo ja toisen rakastajatar. Semmoinen perinteinen näppärä kolmiodraama siis. Mutta tämä käänteinen järjestys kertoa tapahtumat tuo uutta ilmettä muuten ehkä jo hieman kuluneeseen aiheeseen. Kun tarina alkaa miehen ja naisen jo aikaa sitten päättyneestä suhteesta ja etenee siihen miten se suhde aikanaan alkoi... Yllätyksiä tulee matkan varrella. Kuka on tiennyt asioista ja milloinka. Miksi vanhat kaverukset lakkasivat pelaamasta squashia yhdessä (oi tuo 70-luvun muotipeli!).


Jotenkin sellainen pikkukiva näytelmä, ja sopii hyvin Willensaunan intiimille näyttämölle. Petri Liski näyttelee humaltuvaa ja mustasukkaista miestä hienosti. Ja enpäs ole aiemmin oivaltanut että mies on paikoitellen Evan McGregorin näköinen.

Lavastuksessa (a'la Kimmo Viskari) on hienosti tehty eri värisillä seinillä eri osiot. Kaikki tapahtumat (oli ne sitten pubissa, makuuhuoneessa, ravintolassa tms) tapahtuvat samassa tilassa. Erivärisillä seinillä on ne eri tilat sitten eritelty. Onpas vaikeasti selitetty...


Ei mikään elämää suurempi näytelmä, mutta oikein toimiva kumminkin. Perusteatteria, mutta positiivisessa mielessä.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Esityskuvien copyright Kansallisteatteri/Stefan Bremer

torstai 29. tammikuuta 2015

Syrjähyppy / Helsingin kaupunginteatteri 29.1.2015

Minulle luvattiin erilainen kulissikierros, ja se lupaus piti! Helsingin kaupunginteatteri ja Helsinki Dance Companyn kimpassa toteuttama Syrjähyppy oli aivan mahtava elämys. Paljon nippelitietoa teatterin historiasta ja nykypäivästä yhdistettynä siihen, että näki lavastamot, näyttämöt, puvustamot jne.

Aluksi meidän ryhmälle annettiin käyttäytymisohjeita, ja samalla barokkihenkiset tyypit lipuivat naulakon takaseinää pitkin. Kierroksella kannatti pitää silmät auki, ja kuikuilla nurkkiin, sillä ihmeellisiä tyyppejä putkahteli milloin mistäkin. Esitystä ei suositella heikkohermoisille :-)

Alkuvuosien menestyshitti oli Viulunsoittaja katolla, mitä esitettiin 450 kertaa. Myöhempien aikojen suurmenestys on erinomainen Kiviä Taskussa. 48% työntekijöistä on taiteellista henkilökuntaa - yllättävän vähän mielestäni. Mikäköhän luku on muissa teattereissa? HKT on Suomen suurin teatteri kuudella näyttämöllään. Viime vuonna esitettiin 48 eri teosta, ja niistä oli peräti 22 kantaesitystä. Kauhea määrä kyllä.

Suurella näyttämöllä rakennettiin Pepin lavastuksia ja Huvikumpua. Mä en olekaan kai koskaan parvella käynytkään, sieltähän oli upeat näkymät. Tarttenee joskus istua sielläkin. Koko salissa on 949 paikkaa (ja sinne mahtuisi siten koko Eckerön kunta). Barokkimiehet tanssivat lavastusmiesten keskuudessa lavalla. Hyvin sinne sopii kaksi tyylikästä herraa.


Lavastamon/kokoonpanohallin puolella nähtiin sinisiin piikkihousuihin pukeutuneet tyypit notkumassa... (siellä on muuten yksi Suomen suurimpia hissejä, mihin mahtuu 106 henkilöä tai 8000 kiloa). Yksi mielenkiintoinen knoppitieto oli, että jokaisen musikaaliproduktion ensemblen kesken syntyy 3,5 vauvaa (paitsi Wickedissä jopa 7). Jaahas.

Mestarilavastaja Markus Tsokkinen (lavastaa mm. Pepin) tuli meitä vastaan jossain rappusten sokkeloissa, oooh! Puvustamossa vaatetta piisasi. Hyllymetrejä meinaan on... 1120 metriä! Siinä oli eri armeijoiden mantteleitakin hirveät määrät. Kyllä mä hattua nostan henkilökunnalle joka uudistaa ja muodistaa ja kierrättää vaatteita esityksestä toiseen.

Mua on aina kiehtonut teattereissa myös se yleisölle normaalisti näkymätön alue. Miten esitys syntyy,;miten se koostetaan kaikista paloista saumattomaksi. Miten puvustamo, lavastamo, tarpeisto, koreografit ja koko poppoo antaa oman panoksensa. Kulissikierrokset tarjoavat nähtäväksi pienen vilauksen siitä maailmasta.

Valitettavasti retkeemme ei kuulu kiehtovan pommisuojan uumenet, mikä kyllä harmittaa. Kenties sinne ja tunneleihin voisi tehdä oman kierroksensa?? Sen sijaan näimme mm. päättömiä naisia ja tässä vaiheessa muutenkin homma alkoi käydä veriseksi. Eksyimme harhailemaan loputtomilla käytävillä pimeydessä ja uloslöytäminen olikin täpärällä. Onneksi meille ei käynyt kuten sille onnettomalle saksalaisryhmälle muinoin...

Kiitos erinomaiselle oppaalle HDC:n Johanna Elovaaralle (ja puvusta vielä lisäpisteet).

Tätäkin voi suositella lämpimästi kaikille, varsinkin keitä kiinnostaa kulissientakainen teatteri. Esiintyjät toivat oman lisäsäväyksen kierrokselle. Varsinkin se yksi komerossa verisen lihakirveen kanssa laulanut...


Kuvien copyright ??

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Jeminan monta elämää / Helsingin kaupunginteatteri 28.1.2015

Vihdoin ja viimein pääsin katsomaan Jeminaa lavalla! Tämä lady suoritti ensi-esiintymisensä jo 2012, palaten aina uudelleen ja uudelleen estradeille.

Jeminan monta elämää on Helsinki Dance Companyn riemukas esitys, joka yhdistelee kaikenlaista teatterista tanssiin ja standuppiin. Jyrki Karttunen on ihan virtuoosimainen esiintyjä, joka on kuin kotonaan korkokengissä ja kauniissa mekoissa. Esitys on hulvattoman hupsu, ja pursuaa niin elämäniloa kuin draamaakin. En yhtään ihmettele että tämä palkittiin vuoden 2012 teatteritekona.

Perusteetkin olivat aika ylistävät:

Jemina päivittää tanssin, teatterin, stand upin ja performanssin parhaita perinteitä. Sen kuva naiseudesta on älykäs, kaheli ja lihallinen. Työryhmä yhdistää koskettavan groteskiin ja manipulaation heittäytyvään hurmioon. Esityksen tarinat ovat juuri niin absurdeja kuin elämä on, ja siksi ne nousevat kaikkien sukupuolten jaettaviksi. Kaikki ihmiset kaipaavat samoja asioita: että tulisimme nähdyiksi ja saisimme toteuttaa koko potentiaalimme. Jeminan sanoin: Koska olemme puolikkaita, keskeneräisiä ja anatomisesti täysin epäkorrekteja, emme ole yksin.

  

Heti alkuun positiivinen lentoemo-Jemina ottaa meidät vastaan, rupattelee, opastaa paikoilleen, kertoo käsilaukuistaan, ja tulee sellainen olo että tämä matka menee hyvin. Pehmeä lasku lennolle.

Jemina osaa tanssia, laulaa, kertoa vitsejä, saada aikaan iloa ja liikutusta, ja herättää ajatuksia. Vaatteet vaihtuvat yhtä vauhdikkaasti kuin esiintymistyylitkin ja Jemina hyppää uusiin nahkoihin silmänräpäyksessä. Hän on vuorotellen ujo pikkutyttö, rääväsuinen teini, nuiva opettajatar ja kaikkea muuta. Ja se mielettömän hieno koreografia mihin liittyi rintsikoiden viskausliike "rintaliivirotaatio"! Jeminalla tuntuu olevan läheinen suhde myös Meryl Streepin kanssa.


Jemina saa katsomaan naiseutta ja naisen erilaisia rooleja uusin silmin. Tuollaisiako me ollaan? No en minä ainakaan. Katsojakunta on hyvin naisvoittoista. No niinkuin teatterissa nyt yleensä, mutta nyt oli poikkeuksellisen vähän miehiä tai pariskuntia paikalla. Miksi niin moni tulee katsomaan tätä tyttöporukalla? Onko se turvallisempaa?

Esityksen aikana ja jälkeenkin jää pohtimaan monia asioita. Miksi Maire joi kaikki minttusuklaat?

Yleisö istuskeli kokoelmalla erilaisia tuolia, tai tylsästi katsomon normaaleilla penkeillä. Tuoleilta löytyi myös valikoima käsilaukkuja, ja niiden sisällöstä päästiin nauttimaan Pupen munakellon mukaisella viiden minuutin pikkupaussilla. Puppe, niin. Puppe (Tuomas Fränti) vastasi musisoinnista kitaran, tietokoneiden ja muiden hilavitkuttimien avulla. Ja pääsi pyörähtämään estradillekin pariin otteeseen. Oleellinen osa esitystä siis. Hyvä Puppe!


Ja mitäs mä just Diivojen kohdalla sanoin esityksistä, missä miehet pukeutuvat lavalla naistenvaatteisiin. Tässä oli vaan kyse paljon kokonaisvaltaisemmasta eläytymisestä, eikä vain naisen vaatteisiin/peruukkeihin/meikkeihin/kenkiin pukeutumisesta. Jyrki oli Jemina. Tai Jemina oli Jyrki. Tai ehkä: Jemina oli Jemina.

Jeminan upeat kengät ansaitsevat muuten ihan erityismaininnan! Karoliina Koiso-Kanttila on muutenkin suunnitellut upean puvustuksen.

Tällä erää tammikuussa Jemina on lavalla 4 kertaa (vielä pe 30.1.), mutta tähän kansainväliseen diivaan voi törmätä pitkin Suomea kiertueella. Mä menen millon vaan katsomaan uudelleen. Esitys vei niin mukanaan, ettei tullut mieleenkään kaivella muistikirjaa esille ja raapustaa siihen mitään.

Sitäpaitsi Jeminalla oli niin upeat sääret, että omat pölkkyjalat voi vaan kateellisena katsoa vierestä. Mutta se ei haittaa että mulla on pölkkysääret, tai sitä tai tätä pielessä, koska mä oon mä! Kiitos Jemina!


Esityksen jälkeen Jemina ja alter egonsa Jyrki Karttunen kävivät niin hauskaa viestinvaihtoa Twitterissä, että se oli melkein yhtä viihdyttävää kuin esityskin. Melkein.

Menkää katsomaan tämä vaaleanpunainen hörhellys, tyylikkään Diivan hurmaava esitys!


Kuvien copyright Marko Mäkinen

tiistai 27. tammikuuta 2015

Swan Lake / Bolshoi teatteri 27.1.2015

Onneksi tämän suora lähetys sunnuntaina oli myyty loppuun joten Finnkino laittoi tiistaille toisen esityksen. Muuten en olisi päässytkään, kun sunnuntaina oli se Diivat omassa kalenterissa!

Oikein hyvä Joutsenlammen versio, mutta valitettavasti ei pärjää Matthew Bournen versiolle millään mittapuulla. Vaikka toki Bolshoin porukat tekevät laatuesityksen, eikä ole mitään valittamista. Tai itseasiassa, on vähän.


Suurin valituksen aihe on Bolshoin yleisö. Juu, on hienoa kun katsojat tykkäävät esityksestä. Mutta tartteeko sitä taputtaa ja huutaa bravota, kun näkee pienen vilauksenkin päätähdistä? Koska nämä tähdet keskeyttävät esityksen, kumartavat, menevät sivuun, kumartavat taas jne, kunnes yleisön mekkala laantuu. Sitten esitys jatkuu. Tämä paheni kokoajan kun esitys eteni. Johtaen siihen että koko Joutsenlampi alkoi olemaan enemmän kokoelma irrallisia kohtauksia kun soljuva tanssiesitys.


Sitten Denis Rodkin. Eikö Bolshoin kokoisesta talosta tosiaankaan löydy muita miestanssijoita?? No löytyy, hirveät määrät. Miksi tämä muovisen oloinen ja tunteeton tyyppi sitten saa tanssia kaikki pääroolit, näissä yleisösuosikeissa (Pähkinänsärkijä ja Joutsenlampi) mitkä esitetään ympäri maailmaa? En ymmärrä, en millään. Teknisesti varmaan onkin loistava tanssija (minähän en baletista mitään ymmärrä) mutta kylmä kuin jäätynyt lahna. Missä on kaikki intohimo ja tunteet? No, teknisesti siis Rodkin tanssii prinssi Siegfriedin roolin mallikkaasti, hypyt on ilmavia ja on sillä lihaksikkaat reidet.

Odette/Odilen roolissa Svetlana Zaharova, joka on myös supertaitava. Mutta laiha! Kyllä mä tiedän että balettitanssijanaiset on solakoita, mutta tarviiko niiden näyttää enemmän keskitysleiriltä karanneelta kuin taiteilijalta?


Sen sijaan hovinarria esittävästä Igor Tsvirkosta tai Rothbart-Artemi Beljakovista ei ole muuta sanottavaa kuin kehuja ja ylistyksiä! Narri oli upea puna-musta-kulta-asussaan, ja hirveän hauska. Ja aivan mahtavat piruetit! Ja Rothbartilla oli upeat meikit ja puku myös. Sekä hyvin tuo myös tanssi. Yhteiset kohtaukset muovi-Prinssin kanssa olivat kyllä säihkyvät. Lisää näitä herroja!


Tässäkin on monta eri vaihtomiehitystä. Onkohan siihen joku (esim. poliittinen) syy miksi taltioitaviin esityksiin valitaan tietty casting sitten? Miksei sitten näistä (no, Zaharovasta löytyy) löydy esityskuvia Bolshoin kotisivuilta? Siksipä nämäkin kaikki muut kuvat ovat muista tanssijoista.

Muuten kyllä puvustus ja lavastus olivat kauniita, suorastaan mykistävän kauniita. Ja kauhea määrä pikkujoutsenia, sekä valkoisia ja mustia, parhaimmillaan lavalla oli ainakin 32 joutsentä, plus Odette/Odile. Aika hienoa katsottavaa. Tosin ekassa näytöksessä yksi joutsen kaatui, mikä on kyllä aikamoinen moka.


Kameratyöskentely on hienoa, kun välillä saatiin ihailla lähikuvia mm. Rothbertin meikeistä ja välillä kauempaa, niin että kaikki kymmenet joutsenet mahtuivat yhtäaikaa kuvaan.

Tähän on koreografian tehnyt Juri Grigorovitsh (Marius Petipan koreografian pohjalta). Pitkään aikaan ei saatu esittää oikeaa versiota, koska oli neuvostohallitukselle liian traaginen. Onneksi vuodesta 2001 on saatu nähdä tämä versio...


Kuvien copyright Andrei Melanyin

maanantai 26. tammikuuta 2015

Diivat / Viialan teatteri 25.1.2015

Vielä ehtii, eli viimeiset esitykset ovat ensi pe ja la, ja muutamia lippuja saattaa olla vielä jäljellä. Suosittelen oikein lämpimästi tätä Viialan teatterin hersyvänhauskaa Diivat-komediaa. Toimi siis nopsaan ja hankkiudu paikan päälle.

Joku juttu siinä on miksi vuodesta ja esityksestä toiseen ihmisiä jaksaa naurattaa, kun miehet pukeutuvat lavalla naisten vaatteisiin. Tämäkään ei ole poikkeus. Miksi sitten ei ole läheskään yhtä hauskaa kun naiset pukeutuvat miesten vaatteisiin? Nähtiin tässä esityksessä sitäkin. Mene ja tiedä, ehkä vaatisi syvällisempää pohdintaa.


Kaksi epäonnista ja hieman luuserinoloista Shakespeare-näyttelijää kuulee sattumalta mahdollisuudesta tienata rahaa. Jos tämä nyt sitten vaatiikin naiseksi pukeutumista, niin kyllä taitavat näyttelijät nyt semmoisesta selviävät. Vai selviävätkö? Tästä huijauksesta seuraa vauhdikas, viihdyttävä ja kaikissa kommelluksissaan hyvin shakespearemäinen parituntinen näiden rakastettavien lurjusten parissa.

Diivat (Leading Ladies) on Ken Ludwigin käsialaa ja suomennoksesta vastasi Reita Lounatvuori. Jostain syystä mä en ole sitä koskaan ennen nähnyt, vaikka meni muutama vuosi sitten Tampereen Komediateatterissa ja siitä pari vuotta taaksepäin Helsingin kaupunginteatterissakin. Hyvä että nyt tuli lähdettyä. Päärooleissa Jukka Peräkivi (Leo) ja Paul Brown (Jack) ovat aivan älyttömän taitavia ja mahtavan hauskoja. Niin miehinä kuin sitten naistenkin hepenissä.


Kaikki muutkin ovat hulvattoman hyviä. Tanja Raitio oli kuplivan iloinen Meg, ja Laura Mäenpää sopivan bimbo Audreynä. Miljonäärirouvana Hanna Koppanen tekee niin hauskan roolin, että pelkän vilauksen näkeminen riittää naurattamaan. Kuivakkana ja omaa etuaan ajavana pappina Raimo Nurminen on loistava, hyvin jukkaleistimäinen. Janne Petäjä hieman epäpätevän oloisena lääkärinä ja Petja Kopperoinen tämän urvelona poikana ovat myös oikein hyviä.

Vaikea keksiä mitään negatiivista sanottavaa tästä. Paljon kommelluksia, tilannekomiikkaa, läheltä piti -tilanteita ja sitä nokkelaa sanailua. Vaatteiden vaihdot sujuvat nopeasti, mikä on aika oleellista varsinkin sen jälkeen kun Leo ja Jack ilmestyvät takaisin vuorottelemaan esittämiensä naisten kanssa.


"Teen myös kauneusleikkauksia".
"Minun kauneudestani ei ole enää varaa leikata"

Näytelmät missä Shakespearella on joku osa ovat aina likellä mun sydäntä. Tässä on käytetty Cajanderin suomennoksia, sekä myös Meren Hamlet -käännöstä. Bardi on läsnä monella eri tavalla, sitaateissa ja porukka valmistelee lopuksi esittämään myös Loppiaisaattoa.


Tämä oli eka vierailuni Viialan teatteriin, vaikka luulin siellä ennen käyneeni (mutta se olikin naapurikunnassa eli Toijalassa). Teatterin tilat ovat vanhassa nahkatehtaassa ja oikein kotoisa tila onkin. Palvelu oli jo sähköpostitse lippuja varatessani nopeaa ja ystävällistä, ja sama homma jatkui paikan päällä. Suurkiitokset Mantelan Artolle, joka kaiken muun (ohjaus, lavastus, valosuunnittelu ja valokuvat) ohella hoiti vielä asiakaspalveluakin niin hyvin!

Vaikka tämä on harrastajateatterin esitys, niin mistään muusta sitä ei juuri huomaa kun edullisista lippujen hinnoista. Puvustukset on vimpan päälle ja kaikki muukin hyvin ammattimaisen oloista.

Bravo Viialan teatteri!


Kuvien copyright Arto Mantela.

lauantai 24. tammikuuta 2015

Mauno Peppone / TTT-Klubi 24.1.2015

Kolmatta kertaa katsomassa miten Mauno Peppone rokkaa lukuisissa eri olomuodoissaan. Loppuunmyydyn TTT-klubin yleisö oli lauantai-iltana aika vauhdikkaalla tuulella. Niin toki myös meidän kuusihenkinen seurueemme, jotka saavuimme maalta tilataksilla! Mitä luksusta!

Hauskaa oli, ja kaikki tykkäsivät kovasti (paitsi yksi porukasta jolle musiikki oli liian kovalla). Kaksi vieraista oli nähnyt sekä Vuonna 85 että Pitkän Kuuman Kesän, joten myös videoilla esiintyneet tyypit olivat tuttuja.

Kyllä meillä oli hauskaa!

Kyllä mä hyvin edelleen Maunon suosion ymmärrän. Jari Ahola on vaan NIIN loistava esiintyjä ettei paremmasta väliä.

Eiköhän tämä pyöri vielä pitkään, mikäli suosio on tätä luokkaa. Menkää katsomaan mikäli ette ole vielä nähneet!

perjantai 23. tammikuuta 2015

Hevosten Keinu / Tampereen työväen teatteri 22.1.2015

Huh huh. Tätä oli odotettu, nimittäin Kotalan perheen paluuta. Tai totta puhuakseni, trilogian kolmannen osan Lämminveristen jälkeen en enää ajatellut heihin törmääväni uusissa kuvioissa. Eikä tainnut ajatella näytelmäkirjailija Sirkku Peltolakaan. Mutta niin vaan Kotalat puskivat itsensä vielä neljänteenkin näytelmään, tähän Hevosten keinuun. Tai jos mukaan lasketaan spin-off Patukkaooppera, missä Kai Kotala toimi yrityskonsultti Erkki Rantona, niin sitten viidenteen. Mutta sitä ei nyt lasketa, koska se ei kertonut tästä perheestä.


Sirkku Peltola on varmaan kotimaisista näytelmäkirjailijoista lähimpänä sydäntäni. Tietenkin koko Kotala-trilogia (Suomen hevonen, Yksiöön en äitee ota ja Lämminveriset), mutta myös ihanat pienimuotoisemmat Pieni raha ja Ihmisellinen mies ovat olleet ihan helmiä. Ja ei tämä ihana Hevosten keinu nyt sitten jää yhtään jälkeen. Lämminverisissä tarina oli ehkä hieman hakusessa, ja se oli ainakin minulle trilogian heikoin lenkki (silti vallan erinomainen).

Tällä kertaa tämä dysfunktionaalinen perhe on pakannut kimpsunsa ja kampsunsa Ladaan, ja lähteneet kerjuumatkalle keskelle Eurooppaa, päätyen Romanian takamaille. Menopeli ottaa ja leviää, ja Kotalat leiriytyvät jättömaalle, hylättyjen hevosten pustalle. Mutta leiripaikasta pitääkin alkaa maksaa vuokraa parille hämäräperäiselle suomalaisressukalle, joita venäläinen mafioso vielä kiristää. Nämä kun ovat sotkeutuneet hevosenlihakauppaan ja meinaavat laajentakin bisneksiään. Lisäksi Kotaloiden tarvitsee keksiä itselleen jotain toimeentuloa, ja jotenkin kuningasajatus kiertävästä varieteeryhmästä syntyy.


Vajaaseen 2,5 tuntiin mahtuu paljon aivan ihanaa ja hauskaa ja koskettavaa ja kantaaottavaa dialogia. Varsinkin Äite (maailman paras Maria Aro) ja tyttärensä Aili (ihan yhtä paras Tuire Salenius) ja heidän sanomisensa on vaan ihan täydellistä. Ailin tiuskiva Jaana-tytär (Miia Selin) ja tämän 9-vuotias jälkikasvu Tiikeri (aina yhtä raikas Emmi Kaislakari) täydentävät vanhoja rouvia hyvin tässä naisvaltaisessa perheessä.

Mä en vaan käsitä miten Äiten ja Ailin hahmot on vaan niin upeita, kaikessa siinä homssuisuudessaan ja hetkittäisessä kyynisyydessään. Varsinkin Äiten lakonisuus iskee muhun niin että haluan viedä koko Äiten meille kotiini ja laittaa keinutuoliin istumaan, ja kotimekon taskustaan löytyisi mulle aina Jimi-patukka. Saanko mä jostain adoptoida tommosen mummon kun Äite?? Hassua muuten, miten ulkoisesti Aili muistuttaa omaa, jo edesmennyttä Aila-tätiäni. Ja se kun Äite köytetään sukkahousuilla auton perään kiinni, valmiina matkaan, voi helkatti!


Miehistä tasapainoa tähän poppooseen tuo Hamid (Pentti Helin), joka on vähäpuheinen mutta sattuvasanainen. Ja autokuski vailla vertaa. Ja elävä tykinkuula (koska Aili on liian paksu - mutta kaikkien onneksi venäläisten ihannemitat täyttävä). Ja kärsivällinen tämän pälpättävän naislauman keskellä. Mun silmissä kuiteskin show'n varastaa kuitenkin Kotaloiden aikamiespoika Kaitsu, tuo kaikkien ylikasvaneiden heviteinien esikuva. Aimo Räsänen on eittämättä Suomen lahjakkaimpien näyttelijöiden joukossa, ja on ihan käsittämättömän hieno sujahtaessaan Kain nahkoihin. Sitä verbaliikkaa (käsiohjelmassa on ihan oma Kaitsu-Suomi-sanakirjakin!!) ja läpän heittoa ja komiikkaa ja kaikkea mahdollista. Ihan mahdoton edes kuvailla miten täydellinen suoritus koko Kai Kotala on. Kaikki väliaplodit olivat ansaittuja. Teki mieli hihkua riemusta aina kun Kaitsu avasi suunsa. Ja hihkuinkin, sisäisesti. Ja lisäksi se laulaa! Ja soittaa kitaraa. Ja kaikki tämä kansakoulupohjalta (on muuten yksi näytelmän hersyvämpiä kohtauksia se Kain monologi missä julistaa sitä kansakoulupohjaansa). Aimo Räsänen on vaan niin taitava ettei ole tosikaan.

Pieni näyte Kaitsun puheripulista: "Tää on kuule kaiffari semmosta legendaa nyt että vormulan historia on yks toissakesäsen naaraspörrin ilmavirta ulkohuussin seinustalla tämmöseen verrattuna. Tässä avarretaan maailmankuvaa pitkin Romanian pustaa semmosella höökillä, että Boltin Usaininkin meno näyttä tahmeelta kun kärpäsen kipitys sahtilasissa. Nyt ei kuule veijari himmailtu. Vauhtipallo pani ykköstä pyttyyn ja..."


Rikollisuuden poluille vajonneina rupusina reppanoina Ilkka Koivula ja Severi Saarinen. Varsinkin Koivulan Valdo Bono on kiinnostava tyyppi, koska tämä on niin täysin rikki, ja ainoa kaveri on lemmikkijänis Nuppu Halme. Miehen kömpelö hellämielisyys koituu onneksi Kotaloiden hyväksi. Yksi mun toinen TTT:n suosikkimieheni eli Janne Kallioniemi tekee oivan tuplaroolin. Ensinnäkin niin uskottavana Valeri Korobgininä, että mä luulin eka sen olevan oikea venäläinen! Kieli sujui kun natiivilla. Ja sitten toisekseen jo Lämminverisissä Kaitsun iskeneenä Jaanana, joka olikin tällä kertaa päässyt TTT:lle siisteihin sisätöihin :-) Se Kaitsun ja Jaanan (romanttinen) kanssakäyminen on kyllä...nauruhermoja kutkuttavaa ja toisaalta aika riipaisevan kaihoisaakin. Että ketään voi olla niin kömpelöitä ja hellyyttäviä. Se heidän teemamusiikkinsa (Titanic-elokuvan ylisiiraappinen teema) vielä pisti naurattamaan erikseen.


Tietenkin Peltola ohjaa tämän itse, ja niin hienoa on kaikki, että ei voi kun ihmetellä. Osansa kiitoksista ansaitsevat taitavasta lavastuksesta Hannu Lindholm ja puvustuksesta  Marjaana Mutanen. Oli sitten kyseessä Ailin kamalat verkkarihousut tai Äiten ikoninen kotimekko, niin kaikki on niin sopivaa. Ja lavastuksessa on ihan konkreettiset edellisen elämän rauniot näkyvillä. Muistuttamassa niistä paremmista ajoista, kun se surullisen kuuluisa Nokian kännykkätehdas vielä porskutti Romaniassa. Ja kun hevosiakin vielä pidettiin, eikä laskettu villeiksi luontoon liian kalliiden teuraskulujen takia.

Näytelmässä käsitellään paljon viime vuosien ajankohtaisia aiheita hevosenlihaskandaalista ja ihmiskaupasta alkaen. Ja hevoset ovat muutenkin mukana tietysti. Kokonaisuutena se ajatus, että "onko meille mitään paikkaa tässä maailmassa", niinkuin Hamed murteellisella suomellaan kysyy. Ja se ettei ihmistä ole suojeltu. Äitekään ei tiedä kumpia säälisi enemmän, hevosta vai ihmistä. Hetkeksi sentään toivo nostaa päätään Repinin silvotun taulun muodossa (hienosti tässä nivotaan yhteen aiempia Kotala-näytelmiä)!


Sankariksi nousee hieman yllättäen ehkä Aili, tuo tuikitavallinen keskivartaloltaan pyylevä suomalaisnainen. Kyllä toiset kiittelevät Ailia, että söi aikanaan kaikki pullat ja herkut! Aili on valmis uhrautumaan, useassa vaikeassa tai vaarallisessa paikassa, oman perheensä hyväksi. Ailin elämässä asiat eivät ole aina kovin hyvin sujuneet, mutta haaveilua esimerkiksi siitä suuresta rakkaudesta Aili ei ole haudannut. Ja kaikkein tärkeintä on rohkeus!

Sitäpaitsi käsiohjelma ansaitsee ihan erikoiskiitoksen; siinä on paljon kaikkea kiinnostavaa asiaa. Niin Hevosten Keinusta kun Kotalan perheestä ja asioiden taustoista. Ainoastaan biisi/musiikkilistaa jäin kaipaamaan (näytelmän muuten avaan Motörheadin Ace of Spades, Kaitsun tunnusbiisi!!). Monipuolisia videoprojisointeja (suunnittelu ja toteutus Ilari Kellokoski) oli aika paljon, mutta ne sopivat hyvin kokonaisuuteen. Sitäpaitsi se ajomatka Euroopan halki oli ratkiriemukas (mutta miksi Kotalat ajavat Lontoonkin kautta?).


Kuten näistä oheisista kuvistakin näkee niin Eero Auvisen valosuunnittelukin on myös huippuluokkaa. Eikä mitään moitteen sanaa ole äänistäkään (jos itse olen paukkuarka niin ei se ole äänistä vastaavan Jarkko Tuohimaan vika. Mutta tykinjysäykset ja ampumiset olivat aika kyllä aika kovia, ja se kun sähköt käännettiin tolpasta päälle).

Oman lisämausteensa esitykseen tuo Sorin Sirkuksen mainiot akrobaattitytöt, jotka vetävät hienoja sirkusnumeroita muutaman kerran esityksen aikana. Osa on unikohtauksia, ja miniatyyri-Ailit trapetseissaan ja miniatyyri-Tiikerit ovat aika hienoja. Ja onneksi sirkuslaisten (ja Tiikerin) ansiosta loppu on kuitenkin aika optimistisen oloinen.


On aivan käsittämätöntä että samalla porukalla näitä näytelmiä on vedetty kymmenen vuotta. Lisää tyyppejä on tullut mukaan (Hamed, Tiikeri, Tiina), mutta Aili, Äite, Jaana ja Kai ovat olleet kokoajan mukana. Ja siis samojen ihmisten esittäminä! Sille jos jollekin kannattaa nostaa hattua. Teatterin ala-aulassa on myös ilmainen mininäyttely Kotala-saagan aiemmistakin vaiheista Ladoineen kaikkineen. Tällä kertaa en kerennyt tarkemmin tutustumaan, mutta asiaan täytyy palata.

Kaiken kaikkiaan upean esityksen kruunasi väliaikakahvien (tai minun tapauksessani väliaikateen) kanssa nautittu raikas nimikkoleivos. Kannattaa siis maistaa (taaskaan en ehtinyt napata kuvaa, kun katosi niin nopsaan).

Suuret onnittelut koko työryhmälle tästä napakympistä. Teatterinrakastaja kiittää lämpimästi (ja taitaa tirauttaa muutaman kyyneleenkin, jos tämä nyt oikeasti tarkoittaa lopullisia hyvästejä Kotaloille). Bravo!

Kuvien copyright Kari Sunnari / Tampereen työväen teatteri

torstai 22. tammikuuta 2015

Mustapukuinen Nainen / Tampereen teatteri 21.1.2015

En ole tätä iän kaiken (25 vuotta) Lontoossa pyörinyttä esitystä koskaan nähnyt, paitsi parin vuoden takaisen leffaversion, mikä ei tainnut kyllä koskaan edes tulla Suomeen. Ei se nyt niin kaksinen ollutkaan. Susan Hillin kirjaan The Woman in Black perustuva Tampereen Teatterin esitys Mustapukuinen Nainen koitti olla pelottava, ja hetkittäin siinä ihan onnistuikin. Ainakin jos yleisön reaktioita yhtään uskoo. Tosin valtaosa katsojista koostui koululaisista, joilla tuppaa kai menemään joukkohysterian puolelle aika helpostikin tämmöisissä kokoontumisissa.


Päärooleissa vanhat tutut Jukka Leisti ja Esa Latva-Äijö. Herroja ei nyt viitsi verrata junan vessaan, mutta tekevät aina niin luotettavasti ja tasaisen hienosti työtään, ettei se kovin kaukanakaan ole. Tommi Auvisen ohjauksessa on jotain simppelin hienostunutta. Sellaista brittiläistä viipyilevää eleganssia. Ja erityisesti hienoa on miten Leisti onnistuu esittämään ihmistä joka ei osaa näytellä lainkaan :-)

En halua kauheasti juonesta paljastaa etteivät kaikki yllätysmomentit mene hukkaan. Mutta lyhyesti: eräs herra Kipps haluaa apua näyttelijältä oman tarinansa kertomiseen. Ja kun herrat sitten alkavat käymään kertomusta läpi, pikkuhiljaa siirrytään sisälle Kippsin mielikuvitukseen ja menneisyyteen. Miten tämä kerran nuorena miehenä kutsuttiin Englannin rämemaille setvimään kuolleen naisen papereita tämän autiokartanoon. Paikkaan, minne johtaa vain laskuveden aikaan käyttökelpoinen tie. Ja mitä sitten tapahtuu? Menkää katsomaan niin saatte tietää.


Mustapukuinen Nainen on ihan paras esimerkki valojen ja äänten ja muiden efektien käytöstä teatterissa. Mestarillisesta valosuunnittelusta vastaa Tuomas Vartola ja äänistä Janne Auvinen. Bravo! Myös peribrittiläinen puvustus (a'la Mari Pajula) on silmiä hivelevää. Ja toki koko Marjatta Kuivaston kaunis lavastus sopii tähän kuin nenä päähän.

Tässä oli jotenkin sellainen minimalistinen ote, mutta se on ihan riittävä luomaan todellista teatterin taikaa. Kaiken ei tarvitse olla aina niin isoa toimiakseen. Ei mitään maailmoita mullistavaa teatteria, mutta tykkäsin kovasti kyllä.


Kuvien copyright Harri Hinkka/Tampereen Teatteri

tiistai 20. tammikuuta 2015

Lontoon kuulumisia

Palasin eilen 10 päivän Lontoon reissulta ja samantien alkoikin flunssa (kerkesi sitä jo kuukauden olemaan terveenä edellisen jälkeen). Tuli nähtyä 3 musikaalia, 3 akrobatia/sirkus/miimiesitystä, 2 baletti/tanssiesitystä, 7 näytelmää (joista 2 arkistossa), 3 elokuvaa, 3 klassista lounaskonserttia ja 4 taidenäyttelyä/museotakin.

Matkan päätarkoitus oli kuiteskin osallistua Sherlock Holmes Society of Londonin vuosi-illalliselle, joka oli smokkijuhla parlamenttitalolla. Lisäksi ehdin tavata paljon kavereitakin ja kävellä ristiin rastiin, kierrellä kauppoja (lähinnä ostamatta mitään, paitsi nipun klassisen musiikin levyjä).

Val, Kim ja allekirjoittanut lauantain illallisilla

Nyt sitten onkin hommaa saada kirjoitettua esityksistä jotain tännekin. Puhumattakaan kaikesta muusta mikä oli rästissä. Eilen alkoi myös ilmainen Hamlet-verkkokurssi (ja viime viikolla klassisen musiikin vastaava), johon menee myös hieman aikaa. Tällä viikolla on myös vielä 4 näytelmääkin katsottavana ja ensi viikolla 7, että ei kiire ainakaan helpota.

Kärsivällisyyttä siis rakkaat lukijat!

Kielletty näytelmäjuliste Lontoon liikennevälineissä

Pikkaisen tuppaa naurattamaan Transport For Londonin viime viikkoinen päätös kieltää Donmar Warehousen My Night With Reg-näytelmän mainosjuliste kaikista metroista, busseista jne. Näytelmä siirtyy West Endille ja samalla tekivät uuden mainosjulisteen. Mutta selkeästi näyttelijä Lewis Reevesin takamus oli liikaa TFL:lle. Nuo kaksi ylempää julistetta ei kelvannut kumpikaan, mutta kun levynkantta on siirretty tarpeeksi, niin johan kelpasi (alimman kuvan otin Embankmentin metroasemalla su 18.1.2015).

No, kaikki julkisuus lienee hyväksi. Niin, ja kannattaa näytelmäkin katsoa, näkee saman takamuksen ihan livenä kaikessa komeudessaan :-) Mä kävin katsomassa sen Donmarissa elokuun lopulla ja tykkäsin kovasti. Tosin se juliste ei ollut lainkaan niin hieno kun tämä! Ensi-ilta siis 23.1. (ennakot pyörivät parhaillaan) ja esityksiä Apollo Theatressa 11.4. saakka.

Ai niin, tässä vielä yksi blogikirjoitus aiheesta ja mukana yksi Globen kielletty juliste myös :-)




tiistai 13. tammikuuta 2015

Assassins / Menier Chocolate Factory 13.1.2015

Jaahas, ja taas uusi teatterituttavuus Lontoossa. Menier Chocolate Factory on nimensä mukaisesti vanha suklaatehdas. Pieni ja intiimi teatteri Thamesin eteläpuolella, suht lyhyehkön kävelymatkan päässä Globe-teatterilta. Ensi kerralla pitää tutustua myös teatterin yhteydessä olevaan tosi kivan näköiseen ravintolaan. Kävelin Covent Gardenin oopperatalolta tänne, ekaksi hakemaan liput ja sitten hortoilin alueella etsimässä pankkiautomaattia, kun käsiohjelmaa ei saanutkaan luottokortilla ja ei ollut käteistä.


Jamie Parker oli se syy miksi halusin tämän Stephen Sondheimin musikaalin Assassins nähdä. Ei lainkaan haitannut että mukana oli myös amerikkalainen Aaron Tveit (loisti Les Miserables elokuvan Enjolraksen roolissa). Lisäbonuksena Catherine Tate (jonka näin teatterissa edellisen kerran David Tennantin vastaparina Much Ado About Nothing -näytelmässä, mistä tämän blogin nimikuvakin on otettu). Ja kun ohjauksesta vastasi vielä Jamie Lloyd, tämän hetken ehkä kuumimpia lontoolaisia teatteriohjaajia... Yhteenkään hänen työhönsä en ole vielä pettynyt, ja parin vuoden aikana on tullut nähtyä aika monta. Varmaan kohta jo toistakymmentä.


Sondheimin musikaaleja en ole ihan kauheasti nähnyt (tänä vuonna tulee vielä ainakin Gypsy ja A Little Night Music eli Pieni Yösoitto), paitsi Sweeney Toddin Helsingin oopperassa joskus parikymmentä vuotta sitten. Mitään ennakko-odotuksia ei ollut. Mulla oli eturivin paikka, katsomo oli tehty lavan kahden puolen. Välillä piti nostella jalkojaan pois esiintyjien tieltä, eli siellä oli kyllä todella intiimi tunnelma.

Assassins kertoo salamurhaajista, jotka murhasivat, tai ainakin yrittivät murhata, jonkun amerikkalaisen presidentin. Osa on tuttuja ja kuuluisampia kuten Lee Harvey Oswald tai John Wilkes Booth, osa ei lainkaan (myönnän että Amerikan presidentit ja heidän murhayrityksensä eivät kuulu vankimaan osaamisalueeseeni). Hilpeän banjomusiikin säestyksellä kertojana toimiva Balladeer (Jamie Parker) tarinaa meille avasi. Välillä toki huuliharppua soittaen myös!


Lavalla (tai ei siinä mitään lavaa ollut, katsomoiden välinen lattia vaan) muutama vanha hylätty huvipuiston kapistus. Balladeer makoilee vanhassa törmäilyauton raadossa soittamassa kun yleisö tulee sisään. Lisäksi sellainen iso klovninpää, värilliset katsomopenkit ja valoketjuja katossa. Kuin huvipuisto mikä on jätetty rapistumaan. Nauhalta tulevat ääniefektit (tippuva vesi, kohisevat aallot, etäiset ihmiset, välillä hyytävää klovnin naurua) lisäävät tunnelmaa. Katossa on valolampuista tehty kaksi sanaa HIT ja MISS. Jatkossa niihin syttyy aina valo kun salamurhaaja toimii, onnistumisen mukaan ;-) Nerokkaasta lavastuksesta vastasi Soutra Gilmour, todellinen Lontoon teatterien taikasormi!

Huvipuiston isäntänä toimii Proprietor (Simon Lipkin sini-puna-valkoinen klovnin maalaukset naamallaan), joka vuorotellen kutsuu näitä salamurhaajaehdokkaita estradille. Musikaali kun on, niin toisen katsomo-osan vieressä soitti kahdeksanhenkinen bändi. Näpsäkkäästi soittikin. Musiikkityylit vaihtelivat laidasta laitaan.

Aaron Tveit ja Jamie Parker harjoituksissa

Näyttelijät ovat lavalla jatkuvasti, istuivat sitten tuoleilla lavan sivustalla, jos ei ollut muuta puuhaa. Siellä vaihdettiin vaatteetkin, jos sellaista tarvitsi tehdä. Tarina alkaa Lincolnin ampumisesta. Välillä pohdiskellaan syitä ja seurauksia, laulaa luikautetaan. Duettoja, sooloja ja isommalla porukalla. Hirveästi musiikki ei jäänyt näin kertalaakista mieleen, mutta tykkäsin siitä kyllä. Kaikki laulajat olivat vuorollaan pääroolissa, mutta tämä oli hyvin selkeästi ensemble-esitys, eli kukaan ei ollut sen isommassa roolissa kuin toinenkaan.

Tämä oli tarkoin mitä sain otettua. Ei kovin laadukas...

Hitsi, oli kyllä hauska, vaikka aihe toki aika synkeä. Absurdi ja aika hulvaton meno. Tarina hyppelehtii kovasti edes ja taas, ja on hetkittäin haasteellinen seurattava. Vähän sellainen kieli poskessa tehty parodia, missä oli monenlaista musiikkityyliä. Kaikilla näyttelijöillä on (tietenkin) leveät jenkkiaksentit, huh. Jamie Parker toki oli mulle se esityksen helmi, tykkäsin taas ihan hirveän kauheasti. Tiesin että mies osaa laulaa, mutta että soittaa banjoa ja huuliharppuakin. Ihana! Niin, sen kertojan roolihan sulautuu lopulta Lee Harvey Oswaldiksi. Aaron Tveit oli myös erinomainen laulaja. Ei sillä että joku olisi huono ollut. Catherine Tate oli taas sellainen honottava ja kiekuva Sara Jane Moore (nainen joka koitti listiä Gerald Fordin 1975), vähän homssuinen ja bimbomainen. Onko muuten kaikilla pressanmurhaajilla oltava kolmiosainen nimi?? Joku edellytys?


Selvisi sekin, ettei teatterilla ole mitään stage dooria, vaan esiintyjät vaan ilmestyvät poistuvien asiakkaiden joukkoon. Aaron Tveit meinasi karata kokonaan lippalakin alle ja kauluksen taakse piiloutumalla. Mutta onneksi olin silmä tarkkana :-) Oli hyvin periamerikkalaisen kohtelias ja ujonoloinenkin hieman jutellessamme. Jamie Parkerin kanssa puhuttiin aika kauankin, ja ilahtui viemistäni suklaista (ja ehkä vähän vuolaista Henry V-kehuistani). Catherine Tate oli myös kärsivällinen kun sähläsin kamerani kanssa ja otin epätarkkoja kuvia. Muutama ihminen oli myös nimmareita pyytämässä, mutta ei kyllä kovin montaa.

 

Loppua (7.3. oli vika esitys) kohti kaikki esitykset olivat loppuunmyytyjä (no, paikka on kovin pieni, vain 180 paikkaa) ja ihmiset hinkuivat hirveästi lippuja. Sekä Tate että Tveit poistuivat esityksestä ennen viimeisiä viikkoja (ihan suunnitellusti), joten olen tyytyväinen että sain mahdollisuuden nähdä tällä miehityksellä.

Kaikki kriitikot eivät ihan tykänneet varauksetta. Googlettakaa itse!


Harjoituskuvien copyright: Nobby Clark
Stage door kuvat omia tai jonkun ohikulkijan ottamia

Behind the Beautiful Forevers / National Theatre 13.1.2015

Tämä näytelmä oli mulla ohjelmistossa, kun tiesin että en pääse sitä katsomaan maaliskuussa Suomesa NT Live esityksessä. Ja halusin sen kuitenkin nähdä, eniten ehkä kun David Hare oli sen kirjoittanut (tosin muokannut Katherine Boon kirjasta).

Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä tarina, mutta inasen ehkä liian pitkä. Ympärilläni istui torkkuvia eläkeläisiä, joista tosi monet poistuivatkin väliajalla. Itseäkin alkoi väsyttämään (tässä vaiheessa reissua oli jo 7 näytelmää/esitystä takana ja yksi elokuva ja lounaskonserttikin).


Behind the Beautiful Forevers kertoo Intian Mumbain slummeista, ja setvii siellä asuvien ihmisten elämänkohtaloita. Nuoret miehet keräävät ja lajittelevat roskia. Köyhien tulisijojen tuhkat varisevat saastuttamaan rikkaiden uima-altaita. Tämä lentokentän kupeessa asuva porukka on hylkiöitä, joiden kohtaloista ei tunnu kukaan välittävän. Porukat tappelevat roskista ja sokaisevat kilpailevan jengin roskankerääjän.

Poliisit tilastoivat kaikki tapot ja murhat muuksi, näin tilastot pysyvät kauniina, eikä slummeissa ole mitään ongelmia. Herrat haluavat kehittää ja laajentaa lentokenttää, ja se tarkottaisi slummien siivoamista pois. Korruptio kukoistaa.

Sellainen tarina, missä on kauheasti porukkaa, ja pieniä arkisia tapahtumia. Hetkittäin on vaikea seurata että mikäs perhe tämä nyt olikaan, ja mikä näiden suhde oli toisiin. Tytöt haaveilevat länsimaisista asioista, lukemalla Virginia Woolfin Mrs Dallowaytä ja opettelemalla englantia. Mutta ei auta, järjestetty avioliitto odottaa silti.


Epätasa-arvo, epäoikeudenmukaisuus, köyhyys, korruputio, perinteet. Paljon isoja ja koskettavia teemoja. Joita jää pureksimaan vielä jälkeenkinpäin.

Oikein hyvä perusnäytelmä, ja kun ei ollut oikein mitään odotuksiakaan, niin ei tullut pettymyksiä tai suuria elämyksiäkään sen puoleen. Kaikki näyttelijät olivat tasaisen hyviä. Ohjauksesta vastasi teatterin tuleva taiteellinen johtaja Rufus Norris. Lavastus oli runsaudensarvi, ja todella hyvin hyödynnetty koko lavaa. Värikästä ja pursuavaa. Lisäksi se lentokentän läheisyys on hyvin saatu videoprojisointien ja ääniefektien kanssa tuotua esiin.

Mä muuten pitkään jotenkin muistin että näytelmän nimi on Behind the Beautiful Flowers, olin aluksi kirjoittanut allakkaankin niin. Se olisi jotenkin järkeenkäyvämpi nimi kun tämä oikea :-)


Kuvien copyright Richard Hubert Smith

maanantai 12. tammikuuta 2015

Black Regent: Knights of the Invisible / Southbank 12.1.2015

Ja jatketaan nykysirkuksella kun sille tielle on päästy. Lontoossa oli tammikuussa kansainväliset miimifestivaalit (London International Mime Festival) ja esitykset pitivät sisällään kaikenlaista, akrobatiasta alkaen. Black Regent oli brittiläisen Knights of the Invisible -ryhmän uusin esitys. Tai ryhmän ja ryhmän, kun kyseessä on yksi tanssija/akrobaatti Iona Kewney ja yksi muusikko/esiintyjä Joseph Quimby. Duon sitten.


En osaa oikein sanoa tykkäsinkö tästä vai en. Välillä tuntui pahalta katsoa kun keskitysleirimäisen laiha nainen vääntää itseään sellaiseen solmuun että huh. Esitys oli jonkunlainen yhdistelmä tanssia, akrobatiaa, permantovoimistelua, sirkuksen käärmenaista ja epilepsiakohtausta. Aika kiehtovan näköistä, mutta...

Koko juttu alkaa sillä kun kaikinpuolin isokokoinen puolialaston ja tatuoitu mies (Quimby) kantaa pienen hennon naisen estradille, ja menee itse soittamaan koskettimia/syntikkaa/tietokoneita ja välillä laulaakin. Sitten nainen alkaa liikehtimään, välillä hypnoottisen hitaasti, välillä kuin sähköiskun saaneena.

Välillä nainen hinaa miestä pyöräalustalla keskelle lavaa. Välillä hän pyörii/tanssii/heittelee pahvilaatikoiden kanssa, välillä keinuu ja roikkuu katosta narusta. Nainen on pukeutunut hyvin niukasti, vähän rääsyihin.


Kaikinpuolin hyvin omalaatuinen ja omintakeinen esitys, joka jättää katsojan aika hämmentyneeksi. Ainakin minut. Outo ja kummasti kiehtova. Hypnoottinen musiikki sopii tähän kyllä erinomaisesti.

Satuin osumaan esitykseen, jonka jälkeen tekijät vastailivat yleisön kysymyksiin. Vastaukset ja keskustelu ei auttanut yhtään sekavien ajatusteni selkeytymistä. Iona sanoi ensimmäisenä, ettei halua selittää töitään lainkaan; jokainen katsoja saa luoda oman tarinansa. Josephin kommentti tähän että onhan se hieman ärsyttävää, vähän kuin elokuva mistä ei kerrota juonta, mutta tarina ei jätä rauhaan. No niinpä!

Iona sanoi ettei hän tee kaunista sirkusesitystä. No, tässä olen samaa mieltä. Teknisesti se oli upeaa ja kiehtovaa, mutta ei välttämättä kaunista.


Joseph sanoi musiikista, että enää se ei ole niin improvisoitua kuin ennen, ja nykyään käyttää ääntään enemmän myös. Hän on laulanut lukuisissa omissa bändiprojekteissaan. Yhdessä Ionan kanssa ovat tehneet töitä viitisen vuotta.

Ionan oma tausta on kuvataiteessa, ehkä siksi esityskin on tämmöistä? (Ionalla on myös omien töiden taideblogi). Yleisössä oli paljon tanssijoita ja muita esiintyjiä, ja kysymykset koskivat paljolti sitä tanssillista ilmaisua.

Ei yhtään harmita että menin katsomaan, mutta en tiedä haluanko ihan heti nähdä uudelleen ihan vastaavaa.


Keskimmäisen kuvan copyright Ben Hopper
Muiden kuvien kuvaajaa en löytänyt.

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

La Soirée / Spiegeltent / Southbank 11.1.2015

Modernia sirkusta, burleskia, varieteetä ja ties mitä kaikkea yhdistelevä sekametelisoppa. Iso, ihana, lämmitetty Spiegeltent Thamesin rannalla, ja jatkuvalla syötöllä uusia ohjelmanumeroita. Osa ei oliut niinkään ihmeellisiä, osa sitten taas henkeäsalpaavia, ja loput jotain siltä väliltä. Ostin halpis-seisomapaikkalipun, mutta se olikin kyllä oikein hyvä, varsinkin kun sain itseni tungettua seisomakatsomon eturiviin, niin että pääsi nojaamaan kaiteeseen. Kyllä siinä nyt sen pari tuntia roikkui.


La Soiree on vetänyt kymmenen vuotta näitä joulushow'taan, esiintyjät matkan varrella vaan vaihtuvat. Ehdottoman viihdyttävää puuhaa, ja vaikka olinkin katsomassa tammikuisena sunnuntai-iltana (vika esitys tälle kaudelle), niin kyllä siellä sellainen pikkujoulumainen tunnelma oli. Esitys taisi olla K18.

Me halpalippulaiset saimme odottaa teltan eteisteltassa vuoroamme, että kaikki istumapaikkalaiset ja VIP-vieraat olivat menneet sisään. Kaiuttimet soittivat iloista marssimusiikkia ja baari oli auki. Lämmintä piisasi, mutta vessat olivat aika viileissä vaunuissa teltan ulkopuolella. Mua tuli muuten vessassa vastaan Danny Boyle, tai ainakin ihan hirmu paljon saman näköinen hemmo. Kallista oli, pieni tuopillinen popkornia maksaa £3, siispä en osta illan aikana mitään (mukana on toki oma vesipullo).


Illan aloittaa valtavan iso musta drag-artisti, joka laulaa Nessun Dormaa antaumuksella. Ja hyvin laulaakin, herran jee! Le Gateau Chocolat -nimellä kulkeva heppu osaa laulaa ja kieltämättä on muutenkin aika näyttävä näky. Seuraavaksi illan kohokohta, nimittäin The English Gents. Kaksi aussimiestä, jotka Händelin musiikin tahdissa vetävät sellaiset akrobatianumerot että heikompia hirvittää. Pariakrobatia ei tästä enää parane, uskokaa pois. Vaatteiden (knallit ja sateenvarjot ja liituraitapuvut) vähennyttyä show senkun jatkaa, ja nyt lisäarvoa melkein-alastonten miesten  akrobatiasta. Henki salpautuu ja hajusuola olisi melkein tarpeen.

Tällä videolla (5 ja puoli min) saa edes pienen käsityksen millainen herrojen show on! Handelin Arrival of the Queen of Sheba ja Elgarin Land of Hope and Glory tahdittavat esitystä...


No niin, brittiherrojen jälkeen takaisin maanpinnalle. Jess Love, hulahulavannelady. Ei mikään ihmeellinen esitys ollut tämä. Mutta huikean paljon parempi kun seuraava ilmestys eli siniseen puputrikooseen (irtokorvia myöten) sulloutunut Scotty the Blue Bunny, joka kuljeksi ympäriinsä ja kertoi tosi huonoja juttuja. Jotain revyy-henkistä se lauloi... huono! Sitten taas jotain katsomisen arvoista, klowni rullaluistimilla, ja silinteristä löytyi jonglööripallotkin. Strippaa, onkin naistenvaatteet alla, vetää korkkarit jalkaan ja siirtyy jonglööraamaan veitsillä. Nate Cooper oli tämän hepun nimi.

Teltassa oli tunnelma katossa, sananmukaisesti!

Sitten tulee toisilleen pingispalloja heittelevä ilma-akrobatia/trapetsipariskunta David ja Fofo. Käsiohjelman mukaan Ruotsista. Pingispallot sinkoilevat, Abba soi!

Välillä se sininen pupumies palaa, mutta ei tunnu naurattavan ketään. Sitten diabloartisti naisille... musiikkina viettelevää saksofonimusiikkia. Ja sama miehille, tosin nyt Eye of the Tiger biisinä! Sitten oli tuhmia puhuva koira Eric (vatsastapuhuja) ja vähissä pukeissa esiintyvä Saolo joka veti sellaisessa köysi/puomi härdellissä ilma-akrobatiaa. Tumman Saolon kanssa tuli myös parinsa Anna (blondi tietenkin) mukaan. Tarkoitus oli kai olla eroottista ilma-akrobatiaa, mene ja tiedä. Alusvaatteisillaan kumpikin kuitenkin yläilmoissa keikkui.


Ensimmäisen puoliskon päättää Ursula Martinez. Kertoilee ensin juttuja, harmaassa jakkupuvussa, ottaa yleisöäkin mukaan (kuten aika moni muukin esiintyjä). Mutta sitten alkaakin vaatteet vähentyä. Oleellisena osana temppua on punainen nenäliina, joka katoaa aina minkäkin vaatteen uumeniin, ja aina se sieltä löytyy, ja kyseinen vaate katoaa. Lopulta naisella ei ole päällä rihmankiertämääkään (tässä vaiheessa huuto- ja vihellyskonsertti teltassa on jo aika kovaa) ja se punainen nenäliina löytyy... arvatkaa mistä. No, jätän tämän lukijan oman (likaisen) mielikuvituksen varaan. Mutta tässä esityksessä oli potkua!

Väliajan jälkeen meitä viihdytti taas Le Gateau Chocolat, tällä kertaa Sound of Music-musiikkia laulaen (ja istuen jonkun epäonnisen sylissä. Epäonnisen siksi, että tämä herra oli ISO). Parta ja vahvaakin vahvempi meikki... sellainen Conchita Wurst mutta vain vanhempana, rumempana ja rutosti isompana. Sitten taas rajulla espanjalaisaksentilla esiintyvä kitaristi Ursula Martinez, joka pitää katsojille hauskan oppitunnin Espanjasta. Kunnes lopuksi: "I'm actually from Croydon". Loistava esiintyjä! Ja se strippinumero varsinkin oli huikea. Pingispalloduo palaa, nyt astetta tuhmempana (voitte kuvitella mistä kaikkialta niitä pingispalloja lentelee).

Viherkasveilla viihtyisyyttä vessaparakkeihin

Nate Cooper palaa estradille myös, jonglööraa keiloilla, ja strippaa samalla. Kyllä se onnistuu näemmä näinkin, mutta pukeminen samalla onkin jo vaikeampaa. Hulavannenainen palaa myös, hyppynarun kanssa, ja onnistuu hänkin strippaamaan samalla kun hyppii. Myös se diablo-mies palaa, herra on muuten (taiteilija)nimeltään Asher Treleaven, mutta tällä kertaa lukee eroottista kirjaa mahdollisimman lakonisella äänellä. Onnistuu silti olemaan hauska. Hirveä sininen pupu tekee paluun... Ilta lähestyy selkeästi loppuaan.

Onneksi tulee vielä yksi kohokohta eli English Gentsin toinen osapuoli Hamish McCann vetää soolona tankotanssinumeron! HUH! Onneksi tämäkin löytyy netistä, niin voitte ihailla. Alkaa taas puvussa ja hatun kanssa, mutta vaatteet vähenevät pian. Voi vaan hämmästellä tyypin käsi- jalka ja vatsalihaksia!


Illan päätti Suklaamies laulamassa näyttävässä hopealameekaavussa Smilen. Joo, aika mahtipontinen esitys, mutta mahtipontinen oli koko mieskin. Kaikinpuolin sopiva tähän sakkiin siis.

Erittäin viihdyttävää ja osittain erittäin ammattitaitoistakin porukkaa. Sirkusta aikuisille, mikä ettei.


Le Gateau Chocolatn kuvan copyright ??
English Gentsin kuvan copyright David Rowland
Muut omia