Palsa / Kansallisteatteri 20.-21.9.2014

Kansallisteatterin Palsaa oli pakko päästä katsomaan, ja hyvä että varasin liput aikaa sitten, koska alunperinkin pieni määrä esityksiä möi loppuun aika pikaisesti. Nyt siellä tosin näyttäisi olevan lippuja pariin esitykseen jäljellä, eli kannattaa toimia heti.

Kalervo Palsa (1947-1987) on mielenkiintoinen taiteilija, josta olen ollut kiinnostunut 90-luvun alusta asti. Olen käynyt katsomassa Palsa-aiheisia taidenäyttelyitä, lukenut tämän sarjakuvia ja päiväkirjoja, ja muiden kirjoittamia teoksia. Ja ehkä jollain tasolla koittanut päästä sisälle Palsan sielunmaisemaan. Tämä Kristian Smedsin ja Rosa Liksomin käsikirjoittama spektaakkeli pääsee varmaan aika lähelle Palsa-ilmiötä.

Kristian Smeds vastasi esityksen käsikirjoittamisen lisäksi myös ohjauksesta, lavastuksesta sekä näyttelemisestä. Esitys kesti melkein kolme ja puoli (3,5) tuntia, ja ilman väliaikaa. Siinä tiesi kyllä istuneensa. Mutta jotenkin ei se tuntunut niin pitkältä, koska se vaan oli jotenkin niin kokonaisvaltaista taidetta. Tykkäsin ihan kauheasti!

Esitys oli sellainen poikkitaiteellinen performanssi, missä musiikilla oli myös iso osansa. Virtuoosimainen Timo Kämäräinen soitti kaikkia mahdollisia instrumenttejä, ja lauloi. Ja oli myös oleellinen osa esitystä monin eri tavoin muutenkin. Ihan huippu!! Aina Bergroth (kirjailija, joka toimii myös Kansallisteatterin kirjallisena avustajana) on mukana esityksessä myös, lähinnä pötköttäen vähäpukeisena lavan keskellä, mutta myös verbaalisemmassa roolissa. Objektina, nukkena, Palsan muusana. Palsan suhde naisiin oli vähintäänkin ongelmallinen, alkaen omasta äidistä. Tämä oli jo 45 vuotias kun sai Kallen, ja imettikin poikaansa 4-vuotiaaksi asti. Ehkä semmoinen jättää jälkensä?

Esityksen primus motor, varsinainen dynamo, oli kuitenkin Kristian Smeds itse. Sujuvasti Palsan nahkoihin solahtava samaanimainen Smeds, jonka kädestä minä ainakin olin valmis syömään ensi minuuteista alkaen. Sen sijaan tyydyin nauttimaan kossuvissyä sillipurkeista jossain vaiheessa iltaa. Smeds vuorottelee kertojana ja Palsana. Maaninen, nahkatakin retaleessa, ilman paitaa, puukko vyössä, tukkijätkän saappaat, punaisiksi lakatut kynnet... Smeds tavoittaa Palsan kaksijakoisuuden hyvin. Kaikki se herkkyys ja rajuus, elämänjano ja kuolemankaipuu. Tarina kuljettaa läpi Palsan elämän ja taiteen, taidekoulun Helsingissä, ulkomaan reissut, taiteen teon ja ahdistuksen, viinan juomisen, suhteen pornoon.

Yleisö istuu teatterin lavalla, siellä esiripun toisellan (väärällä) puolella. Vähän kuin jossain leirinuotiolla ennen muinoin, seuraamassa samaanin rituaaleja. Tekninen henkilökunta (erityisesti valosuunnittelusta vastaava Pietu Pietiäinen - upeassa, upeassa kostyymissään!) on myös mukana esityksessä. Yhtäkkiä kesken kaiken Pietiäinen esittää meille diasulkeisissa Keskiyön Kansallisteatterin teesejä, ruotsiksi! (mun onneksi vaihtaa kyllä Suomeen). Taiteellinen provokaatio, fyysinen masturbaatio ja henkinen ovulaatio, jes.

Lavastus on myös ihan mykistävä. Sekoitus pyörivää bändilavaa keskellä, kynttiläkruunuja, Palsan teoksia, Kusisen koiran jäinen kuolema - taulu, kaikenlaista härpäkettä ja hämärää valoa. Yksikätisen Kristuksen toteutus oli hienoa. Sillisalaatti kaikenlaista, mutta hyvin toimivaa.

Smeds puhuu lopuksi taiteilijana syrjinnästä. Miksei jokainen saa tässä maailmassa olla sellainen kun on. Kun Palsa makaa lopussa arkussaan (minkä kannessa lukee isolla RUNKKARI), mihin lapetaan jääpaloja päälle, well...

Esitys oli väkevä ja hullaannuin siihen ihan kokonaan. Sellainen joka vaan imi sisäänsä ja jätti pään täyteen ajatuksia. Menkää katsomaan!

Kuvien copyright (paitsi sillipurkkikuva on oma) Ulla Jokisalo.