sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Europaeus / Kansallisteatteri 29.3.2014

Hmmm... Ensimmäinen ajatus lienee oliko Europaeus todellinen henkilö. No oli toki. Kansallisteatterin sivuilla määritellään David Emmanuel Daniel Europaeus näin:

Kansanrunouden kerääjä, joka kokosi huomattavan osan Kalevalan runoista.
Merkittävä kielitieteilijä, joka loi suomeen uusia sanoja.
Lönnrotin, Runebergin, Kiven, Ahlqvistin ja Snellmanin aikalainen.
Vähäosaisten, tasa-arvon ja rauhan puolustaja.
Ikuinen ylioppilas, jolle aikalaiset nauroivat.
Suurmies, jonka mukaan ei ole nimetty katuja.
Yksitotinen idealisti, joka loi oman uskontonsa.
Tasapainoton originelli, joka kulki pääkallo salkussaan.
Tarkkanäköinen tiedemies, jonka mielipiteet olivat vääriä aikansa silmissä.
Rauhanmies, jota August Ahlqvist hutki varta vasten hankitulla nimikkokepillä.
Surullisen hahmon kulkija, joka päätyi unohdettuna nälkäkuolemaan ja köyhäinhautaan.



Tämän lisäksi Europaeus on myös Juha Hurmeen uusin näytelmä, jota Kansallisteatterissa parhaillaan esitetään. Ensi-ilta oli sopivasti 28.2. eli Kalevalan päivänä. Sen lisäksi että Hurme on ohjannut ja kirjoittanut tämän, hän vastaa myös lavastuksesta, sekä osittain myös valo- ja äänisuunnittelusta. Mä en muista mitään Hurmeen näytelmää aiemmin nähneeni.

Mutta Europaeukseen. Varsin mielenkiintoinen ja musiikkipitoinen näytelmä. Timo Tuominen nimiroolissa oli varsin notkea ja taitava. Kolmikko Esa-Matti Long, Antti Pääkkönen ja Taisto Reimaluoto esittivät lukuisia tyyppejä (mm. kansallisen heräämisen rivimiehiä Jallua, Yrjöä ja Jurria, August Ahlqvistiä, Elmgreniä jne), aivan hulvattomasti. Varsinkin painitrikoissa, silintereissä & frakkitakeissa. Kaikki myös lauloivat, ja hienosti sekin sujui. Hyvin fyysinen näytelmä myös eli paljon liikkumista ja kaikenlaisia loikkia.


Illan paras juttu ehkä kuitenkin oli mahtavasti laulanut duo Petra Poutanen-Hurme ja Hanna Rajakangas. Mikä mieletön parivaljakko! Välillä mentiin Värttinän hengessä, välillä taas muuten vaan runolaulussa. Naiset ovat tehneet musiikinkin itse (tosi Juha Hurme osallistunut sanoituksiinkin).

Näytelmässä seurattiin hra Europaeuksen elämänvaiheita ja matkoja ja kohtaamiaan tyyppejä. Oli kyllä itselle ihan avartava kokemus, sillä ihan Lönnrotin ja Kiven ja muiden varjoon mies on ihan jäänyt. Hersyvä, hetkittäin vanhahtava suomenkieli, ja nimenomaan sillä herkuttelu, oli iso osa näytelmää. Niin lauluissa kuin muutenkin. Tykkäsin simppelistä lavastuksesta myös eli muutamia puunrunkoja, irtopöllejä ja kota nuotioineen.

Willensauna on ihana ja intiimi näyttämö josta joka paikalta näkee hyvin. Kevään esitykset on muuten kaikki loppuunmyyty, mutta Europaeus jatkaa ohjelmistossa syksyllä! Tosin pienellä näyttämöllä, mutta silti.

Onkohan se Esa-Matin sukunimi virallisesti nyt Lång vai Long, kun kumpaakin kirjoitusasua näkee...

Hesarikin (eli Suna Vuori) kehuu, eikä syyttä:

Hurmeen läpikotaisen rakastettavaksi kirjoittama seikkailijatiedemies oli eräänlainen yleisnero ja yhden hengen kansanliike, jonka uteliaisuus ja tarmo suuntautui moniaalle: kielitieteeseen, etnografiaan, teologiaan, biologiaan, arkeologiaan, astronomiaan – sekä "ruumiin liikenteihin".

D. E. D. Europaeus oli ajattelussaan useimpia edellä, mutta vakaumuksellisena pasifistina, sieniä syövänä varhaisena feministinä sekä änkyttävänä yksineläjänä häntä pidettiin sekä naurettavana että vaarallisena. Hullunakin, tietysti.

Historian eläväksi tekevä Europaeus on kokonaistaideteos, jossa teksti ja ohjaus, musiikki ja rytmi, liike, näyttelijäntyö sekä vähäeleiset visuaaliset elementit ovat hienossa tasapainossa.



Kuvien copyright Tuomo Manninen

torstai 27. maaliskuuta 2014

Vanja-enot tulevat

Nimittäin rynnäköllä ensi syksynä. Sekä Helsingin kaupunginteatteri että Kansallisteatteri ovat päättäneet kumpikin ottaa Tsehovin klassikon ohjelmistoonsa. Ensi-illatkin ovat syyskuussa päivän välein. Kun kuulin tästä asiasta ensimmäisen kerran, niin en ollut uskoa silmiäni (luin siis asiasta, enkä kuullut). Varsinkin kun kummassakin on vielä todella (mun mielestä) tasokkaat näyttelijät ja muut tekijät.

Miksi sitten Vanja-eno, ja miksi juuri nyt? Twitter-porukalla asiaa pohdittiin helmikuun puolivälissä taas yhdellä Nanda Devi -illallisella. Kunnes selvisi (google auttaa) että syksyllä tulee kuluneeksi sata vuotta siitä kun näytelmä sai Suomen kantaesityksensä. Eli meidän suunnittelema Vanja-enon Twitter-kampanja hyytyi jo ennen kuin alkoikaan (mutta suunnittelu oli kuiteskin hauskaa).


Paavo Westerberg ohjaa (ja on myös suomentanut ja sovittanut tekstin) Kansallisteatterin version. Rooleissa Eero Aho, Kristo Salminen, Krista Kosonen, Seela Sella, Seppo Pääkkönen, Terhi Panula, Heikki Nousiainen ja Emmi Parviainen.

Helsingin kaupunginteatterin (joka muuten liittyi Twitteriin 26.3.) version ohjaa unkarilainen Tsehov-spesialisti Támas Ascher. Rooleissa Santeri Kinnunen, Esko Salminen, Martti Suosalo, Anna-Maija Tuokko, Iida Kuningas ja Tiia Louste.


Eli liuta mun suomalaisia suosikkinäyttelijöitä molemmissa. Olen menossa katsomaan HKT:n versiota ennakkoon ti 16.9. (ehkä uudelleen myöhemmin, mutta tähän hätään loppusyksy ei ollut vielä myynnissä) ja Kansallisen versiota ensi-iltaan ke 17.9. (ja 27.10. uudelleen). Saapas nähdä, mielenkiinnolla odotan, koska en ole Vanja-enoa koskaan nähnyt.


Kansalllisteatterin kuvan copyright Stefan Bremer
HKT:n kuvan copyright HKT

keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Kuninkaan Puhe / Tampereen Työväen Teatteri 26.3.2014

Toista kertaa Kuninkaan Puheessa, tällä kertaa teatteriseurana Sonja. Liput olivat TTT:n Ystävien kautta, joten en yhtään tiennyt missä päin paikat olivat. Ihan kiva oli kuitenkin katsoa toisesta rivistä, koska viimeksi ennakossa parven ekalla rivillä oli kuiteskin aika kaukana. Sillon ei ääni oikein tahtonut kuulua, nyt ei sitä ongelmaa ollut. En tiedä kuuluuko se nyt yhtään paremmin sinne taaemmaksi.

Ihan laatutyötä edelleenkin. Tommi Raitolehto änkytti nyt paaaljon paremmin kuin ennakossa :-) Harvoin näin pääsee sanomaan teatteriesityksestä. Lisäksi Bertien henkisen kasvun ja kehityksen huomasi jotenkin selkeämmin kuin viimeksi. Miehen koko olemus ja ryhti ja puhetyyli muuttuu. Jännä muuten se hieman nariseva ja laahaava puhetyyli millä Raitolehto puhuu kuninkaan virallisia puheita.


Jostain syystä Samuli Muje ei kyllä kauheasti vakuuta Bertien huikentelevaisena David-veljenä. En tiedä mikä siinä on. Samoi Ilkka Koivula ei ole niin uskottava Canterburyn arkkipiispa kun toivoisi, vaikka hyvä näyttelijä noin yleensä ottaen onkin.

Pieni lavasteiden heiluminen (Logueiden ulko-oviseinä) häiritsi ihan aavistuksen, samoin hetkittäin lavastuksista kuulunut puhe ja askeleet (tokan rivin oikeassa reunassa olleet paikat ovat liian likellä ehkä). Muutamissa kohdissa silmätkin hieman kostuivat. Siis omani. Huumorinpilkahduksia oli paljonkin, vaikkei tämä mikään komedia olekaan.

Ja kiva oli todeta myös että tunnistaa Shakespearea myös suomeksi (Logue koelukee pätkiä Richard IIIsta ja Myrskystä sekä lisäksi Hamletia käytetään puheopetuksessa).

Kyllä tätä ihan mielellään katsoi toistakin kertaa.


Kuvan copyright TTT/ Jonne Renvall

maanantai 24. maaliskuuta 2014

War Horse / NT Live 24.3.2014

Valitettavasti en ole koskaan päässyt näkemään loistavaa NT:n War Horsea Lontoossa lavalla. Aina se on jäänyt, vaikka on monesti pitänyt mennä. Varmaan yksi suurimpia syitä on se, että se on pyörinyt siellä jo niin monta vuotta, ja jatkuneekin vielä kauan, että aina on "kiireellisemmät" näytelmät menneet ohi. Mutta nähtyäni nyt tämän taltioinnin tulin entistä vakuuttuneemmaksi että livenäkin on nähtävä, ja mahdollisimman pian. Kahden seuraavan reissun teatterikiintiöt on täysi, mutta ehkä sitten syksymmällä.

Esityshän pyöri NT:llä ensin aikansa (10/2007-2/2008, ja uusintaensi-ilta elokuussa 2008. Lopulta esitykset jatkuivat maaliskuulle 2009 asti). Alunperin Albertin roolissa oli eräskin Luke Treadaway... Sitten se siirtyi West Endille samantien maaliskuussa 2009 ja siellä se on pyörinyt siitä asti. Helmikuun NT Live esitys meni kertaheitolla katsojatilaston kärkeen, ohi The Audiencestäkin. Lisää faktoja näytelmästä (tosin ei ihan ajantasaisia).


Ohjauksesta vastaavat Tom Morris ja mestarillinen Marianne Elliott, joka tuntuu olevan hyvä laadun tae lontoolaisessa teatterissa. Tarinassahan pääosassa on hevonen Joey, jonka elämän vaiheita seurataan ensimmäisen maailmansodan melskeissä. Tai hevoset, sillä mukana on myös Joeyn ystävä Topthorn sekä muutama muukin sotahevonen. Mestarillisesti toteutetut hevoset (Handspring Puppet Companyn luomuksia) ovat kyllä niin hienosti tehty että oksat pois. Jokaista hevosta liikuttelee 3 ihmistä (hetkittäin enemmänkin) ja katsoa ei voi kun suu auki äimistellä sitä koordinaation määrää mikä näiltä vaaditaan. Ne operaattorit (nukketaitelijat?, kauhean vaikea kutsua nukeiksi näitä luomuksia, mutta en ole keksinyt mitään järkevämpääkään suomenkielistä sanaa. Puppeteers on kuiteskin ne niiden liikuttajat nimeltään) katoavat jotenkin olemasta, niitä ei alun jälkeen enää huomaa laisinkaan. Hetken tuli mieleen NT:n His Dark Materials näytelmä, minkä katsoin arkistossa, siis miten siinä käytettiin niitä daemoneita. Tosin siinä oli nukkemestarit puettuna mustiin vaatteisiin ja yrittivät sulautua taustoihin. Tässä ne olivat ihan näkyvissä. Ja ei missään taustavärisissä trikoissa vaan kuhunkin hetkeen sopivissa asuissa, eli joko armeijan uniformussa tai tweedvaatteissa tms.


Ihmisnäyttelijät jäävät kyllä hieman varjoon, ei voi muuta. Devonilainen Albert (Sion Daniel Young) kasvattaa Joeyn varsasta asti ja lähtee lopulta alaikäisenä etsimään tätä rintamalta kun isä menee myymään hevosen armeijalle. Michael Morpurgon kirjaan perustuva tarina on hyvinkin haikea, ja karmaisevakin. Sota on sota ja uhreja tulee paljon. Monta kertaa sai olla pyyhkimässä silmiään.

Tarinan eräänlaisena kertojana on laulaja (erinomainen Ben Murray), joka ilmestyy aina millon missäkin vaiheessa joko yksin tai haitarin säestyksellä laulamaan kansansävelmähenkisiä juttuja. Musiikki toimii tosi hyvin. Siis ei pelkästään ne laulut, vaan myös se muu musiikki. Osa näytelmän dialogista on saksaksi, osa ranskaksi, mutta vaikka kieliä ei puhukaan, niin sisältö tulee suht hyvin selväksi asiayhteydestä.

Lavastus (a'la Rae Smith) on muutenkin todella hienosti toteutettu. Taustaseinälle heijastettu piirroslehtiön suikale toimii valkokankaana mihin heijastetaan piirroksia, ja vuosilukuja. Trailerista saa hieman käsitystä miltä se kaikki näyttää. Erikoismaininta vielä liikeohjauksesta ja hevosten koreografioista Toby Sedgwickille. Rutkasti lisämateriaalia ja videoita jne löytyy NT Liven sivuilta.


Mä en keksi tästä mitään moitteen sijaa, aivan hurjan hieno kokonaisvaltainen näytelmä. Jo pelkästään Handspring Puppet Companyn takia kannattaa käydä katsomassa jos siihen vaan on mahdollisuus.

Muuten, BBC:llä nyt kun on ensimmäisen maailmansodan satavuotisjuhlien kunniaksi loistavia dokumenttejä ja sivustoja, niin sieltä löytyy myös paljon materiaalia todellisista sotahevosista. Kannattaa tutustua!


Kuvien copyright Brinkhoff-Mögenburg

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Edward II / Helsingin Gayteatteri 23.3.2014

Kolmatta kertaa muutaman vuoden sisään katsomassa Edward II:sta. Aikamoinen saavutus, koska ei sitä nyt niin kovin usein esitetä. No, Suomessa olen nähnyt vain kahden pienen harrastajateatterin toimesta ja Ilonan mukaan ei sitä ole kukaan ammattiteatteri koskaan esittänytkään. Korjatkaa joku jos olen väärässä.

No siispä. Edward II oli hieman hulivili kuningas, jonka elämäntavat eivät herättäneet suurta luottamusta kansalaisissa saatikka lähimmissä ihmisissäkään. Lopulta koitti ohrainen loppu. Erityisesti Edwardin suhde ranskalaiseen maalaismoukka/ritariin Gavestoniin sai maljan kiehumaan yli. Gavestonin karkoituskaan ei auttanut, vaan Edwardin isän kuoltua poika kutsui miesystävänsä takaisin.

Tämä ei ole Marlowen tunnetuin näytelmä (Doctor Faustus lienee se tunnetuin) ja ehkä aiheensa takia ei ole ollut kovin suosittu. On kuitenkin suomennettu 10 vuotta sitten, ja kannattaa lukea ehkä tämä kirjoitus aiheesta, siis näytelmästä ja sen suomennuksesta. Sitä herrojen Lasse Kekki ja Jarmo Haapanen suomennosta tässäkin käytettiin.


Näytelmässä käsitellään valtaa eri muodoissaan. Edward itse ei ole kovinkaan kiinnostunut Englannin johtamisesta, vaan mieluummin huvittelisi ja tekisi kaikkea muuta. Omille suosikeilleen jakelee arvonimiä suurella kädellä. Vaimoparan huomiotta jättäminen kostautuu myöhemmin, kun tämä kääntyy miestään vastaan. Myös aina ajankohtainen teema eli valtaväestön suhtautuminen vähemmistöihin. Ei keskiajalla(kaan) katsottu kovin suopeasti miestä jolla oli lukuisia miespuolisia suosikkeja/suojatteja.

Hetkellisesti kieli (tai käännös) tuntuu hieman takkuavalta, liian puhekieliseltä. En ole lukenut Marlowea alkukielellä, mutta monien minua paljon viisaampien mielestä hän oli näytelmäkirjailijana vähintään aikalaisensa & kaverinsa Shakespearen tasoa, ellei parempikin. Siksikin teksti tuntuu hetkittäin valjulta, eikä kovin soljuvalta.


Tällä kertaa HGT esiintyi Teatteri Toivon tiloissa Hietalahden telakan vanhassa rakennuksessa Telakkakadulla. Huikean paljon isompi tila kun mitä Kalliossa Viinakortin esityksessä oli. Ja myös lämpiötilat olivat isot. Myynnissä oli ajanhenkeen sopivaa purtavaa kuten kaalipiirasta. Lämpiötilaan oli rakennettu myös kaikkea rekvisiittaa, kuten keinuja, Tower, ja niitä sellaisia maalauksia missä on pään kohdalla aukko ja sitten voi ottaa kuvia kavereista (Minja demoaa kuvassa).


Muutama näyttelijä oli tuttu Viinakortista, mutta enemmistö ihan uusia tuttavuuksia. Pääsääntöisesti kaikki olivat rooleissaan ihan sopivia. Mortimeria esittänyt Juha Ukkola oli Viinakortin Toivo. Ja Gavestonina toinen Viinakortin pääosamies Simo Karhula. Kumpikin oli hyviä myös tällä kertaa. Nimiosassa Mikko Autio. Ei ehkä ulkoisesti ihan sellainen millaiseksi Edward II:sta kuvataan, mutta ihan kelpo. Mirja Oksanen kuningatar Isabellana oli sopivan viileä ja etäinen. Tämän poika, myöhemmin siis Edward III, oli sellainen isäänsä kiintynyt reppana, jota Andreas Ikonen hyvin tulkitsee. Pidin myös Raino Rannasta, jolla oli kaksoisrooli ensin arkkipiispana ja sitten airuena. Kuninkaan uusi "suosikki" Gavestonin mestauksen jälkeen oli Spencer (Jarno Pimperi), joka sai myös arvonimiä palveluksistaan.


Ohjauksesta vastasi Matti Rasilainen ja koko porukka oli näyttämöllä koko ajan. Ne ketkä eivät olleet esiintymisvuorossa seisoivat seinustoilla (sama ratkaisu kuin osittain oli taannoin Donmarin Coriolanuksessa). Takanurkissa seisoivat maskeeraajat, ja tosi huomaamatta siellä vaihdettiin asuja ja meikattiin. Vaikkei ollut mitään lavasteita tms minkä takana seisoa piilossa. Mitään varsinaisia lavastuksia kun ei ollut. Rekvisiittana helposti liikuteltavia juttuja kuten häpeäpaalua, valtaistuinta jne.

Koska oltiin paikalla jo melkeen tuntia ennen niin kerkesi hyvin keinumaan ja kokeilemaan uuden kameran asetuksia... Esityksen jälkeen kaikki näyttelijät kokoontuivat samaan tilaan ja olisi voinut jututtaa heitä. Harmi kun meillä oli sen verran kiire (piti ehtiä Tampereelle illaksi leffaan) ettei kerennyt jäädä turisemaan.


Erikoismaininta käsiohjelmasta, missä oli kaikenlaista nippelitietoa ihmisistä, keskiajan ilmiöistä jne. Vaikkei mulle nyt varsinaisesti mitään uutta, niin aina kiva kun käsiohjelmassa on muutakin kun paljon kuvia ja pakolliset esiintyjä/henkilökuntatiedot.

Blogisti keinumassa

Ylempi esityskuva copyright Tiina Rantala
Alempi esityskuva copyright Petri Tuohimaa

lauantai 22. maaliskuuta 2014

Mauno Peppone / TTT-klubi 22.3.2014

Toista kertaa katsomassa tätä, nyt loppuunmyyty lauantai-ilta ja tunnelma oli sen mukainen. Edelliseen kertaan verrattuna oli esitys nyt valmis videomateriaalejakin myöten. Jaksoi hauskuuttaa tälläkin kertaa. On tässä hieman haikeampiakin kohtia toki. Mutta pääsääntöisesti rokki kulki niin suomeksi kuin englanniksikin. Ei liene varmaan mikään yllätys että hevikauden Mauno oli edelleen mun suosikki!


Jari Aholalle soisi kyllä paljon lisää musiikkipitoisia rooleja. Koska mies on niin karismaattinen laulaja ja esiintyjä. Kymmenen pinnaa taas kerran.

Mauno jatkaa ilmeisesti niin kauan TTT Klubin ohjelmistossa kun kysyntää on, joten... Mukava aikamatka menneille vuosikymmenille musiikkitrendien ja hyvin biisien avustuksella.



Kuvan copyright Kari Sunnari/TTT

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Hamlet. Barbican. Elokuu 2015.

Otsikossa ne tärkeimmät tulikin. Asian kanssa on nyt soudettu ja huovattu kuukausikaupalla, mutta vihdoin se alkaa olla melko varmaa. Virallinen vahvistus vasta ensi viikolla kuulemma, mutta Daily Mailin teatteri/kulttuurireportteri Baz Bamigboye on ennenkin näitä asioita kertonut ennen virallisia tiedotuksia - ja ollut oikeassa. En mielelläni Mailia linkitä, mutta nyt pakko tehdä poikkeus.

Eli se Benedict Cumberbatchin tähdittämä Hamlet tulee sitten (vasta) elokuussa 2015 ensi-iltaan. Esityksiä on 12 viikkoa (+ 6 vkon harjoitusaika), mikä on kyllä tosi paljon. Barbican oli hyvin odottamaton paikkakin, koska tämänhän piti olla West End juttu. No, en valita, koska ensinnäkin tilaa on (saliin mahtuu 1166 henkeä) ja toisekseen Barbicanissa on mukavat penkit, isot jalkatilat ja muutenkin se on yleisöystävällisempi kun West Endin viktoriaaniset teatterit.

Lipunmyynnistä tms ei mitään tietoa, mutta eiköhän lisätietoja saada sitten lähiaikoina. Taidan hankkia Barbicanin jäsenyyden varmuuden varalta. Koska useamman esityksen haluan nähdä ja turvata hyvien paikkojen saannin...

torstai 20. maaliskuuta 2014

NT:n tulevaa ohjelmistoa

Tänään pidettiin lehdistötilaisuus, jossa julkistettiin National Theatren tulevaa ohjelmistoa. Lähinnä ensi syksylle, mutta pieniä maistiaisia keväästä 2015 myös!

Luvassa hirveä määrä (olikohan niitä 10) ensi-iltoja, mutta itseä kiinnostaa ehkä eniten nämä:

Muinaiskreikkalaista tragediaa a'la Euripides eli Medea (suomeksi Medeia). Pääroolissa ihastuttava Helen McCrory, jonka olen NT:n lavalla nähnyt The Last of The Haussmansissa muutama vuosi sitten. Tämä nähdään 4.9. NT Livessäkin (Suomessa varmaan sitten hieman myöhemmin). Carrie Cracknell ohjaa.

Syyskuussa Lontooseen siirtyvät myös kolme näytelmää Skotlannin kuninkaista eli The James Plays (James I, James II, James III). Näytelmien ensi-ilta Edinburghin festareilla elokuussa. Rona Munro on kirjoittanut ja Laurie Sansom ohjaa.

Yksi mitä odotan ihan kauheasti on David Haren uusi näytelmä Behind the Beautiful Forevers, jonka Rufus Norris ohjaa. Se pohjautuu Katherine Boon Mumbaihin sijoittuvaan kirjaan, mitä en ole kyllä lukenut, mutta mulle riittää että David Hare on jotenkin mukana.

Syyskuussa ensi-iltaan myös Enda Walshin Ballyturk, missä pääroolissa Cillian Murphy. Sekin tarttee varmaan nähdä.

Sitä ei vielä kerrottu millä näytelmällä syksyllä vietetään uuden Dorfman näyttämön (ent. Cottesloe) avajaisia. Sen sijaan tammikuussa Nicholas Hytner ohjaa sinne Tom Stoppardin uuden näytelmän. Tämä jää viimeiseksi Hytnerin ohjaustyöksi NT:n johtajan pallilla. On kuulemma jankuttanut Stoppardille vuodesta 2001 että sen pitää kirjoittaa uusi näytelmä :-)

Maaliskuussa 2015 tulee Dorfmaniin ensi-iltaan myös Sam Holcroftin uutuus Rules For Living, ja ohjaajana Marianne Elliott.

Ja viimeisimpänä sitten 2015 George Bernard Shaw'n näytelmä Man and Superman, pääosassa Ralph Fiennes ja ohjauksesta vastaa Simon Godwin.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Danse Macabre - Teekkarispeksi 19.3.2014 / Hällä

Oli tälle esitysillalle liput TTT:n Kerjäläinen ja Jänis-näytelmään, mutta onneksi sain myytyä ne Minnalle jotta pääsin katsomaan Teekkarispeksin ainoaa näytöstä Tampereella. Ja onneksi pääsin, sillä tämähän oli taas varsin loistava. Loppuunmyydyn Hällän yleisö koostui suurimmalta osalta teekkareista, joka oli ehkä hyväkin juttu omstart-huutelua ajatellen.


Tämän vuoden teekkarispeksi oli siis nimeltään Danse Macabre ja aiheeltaan 1700-luvun Espanjan inkvisition valtakuvioihin sijoittuva. Lavastus oli varsin simppeli, mutta puvustus ja maskeeraus sen sijaan loisteliasta! Perinteisten tanssijoiden ja näyttelijöiden lisäksi lavalla nähtiin erilaisia taika- ja silmänkääntötemppujakin!

Koska lava oli niin pieni, niin bändi soitti lavan takaosassa, verhon takana näkymättömissä. Harmi. Joku soittaja aina välillä piipahti kyllä yleisön huuteluiden houkuttelemana lavallakin. Ja sitten oli hieno viulunumero kanssa. Tanssijat olivat taitavia, myös ne 2 miestä. Joista molemmilla oli nännilävistys.


Tyyppejä oli paljon. Yli-inkvisiittori. Kardinaali ja kaksi kaunista naispuolista assassiinia. Kuvankauniit bordellinpitäjätVenus (Kirsti Larja) ja Julian (Eero Tiilikainen), joka ei halunnutkaan olla metsuri vaan kaunis mies, tai sitten nainen. Armand ja hyvin Shakespearen oloinen Valmont (Juha-Matti Kahilakoski). Incubus, Succubus ja Antabus. Juoni oli nyt taas mitä oli, kaikki juonittelevat, osa kuolee, osa rakastuu, ja sitä rataa. Paljon ristiinpukeutumista. Sellasta speksin perussettiä. Mutta vallan toimivaa.

Superkunniamaininta puvuista ja erityisesti Venuksen tukkalaitteesta!

3 tuntia tätä ja maailma tuntui taas pikkasen paremmalta paikalta.


Kuvien copyright Teekkarispeksi / Henri Pihkala

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Klassikot Lavalla / Tampereen Teatteri 18.3.2014

Toista kertaa katsomassa tätä spektaakkelia, koska se vaan on niin hyvä. Sitäpaitsi edellisestä kerrasta on jo aikaa (2.12.2012). Nyt oltiin Twitter-porukalla, viettämässä myöhästyneitä pikkujouluja. Alunperin meillä oli liput tähän joulukuulle, mutta silloin esitys peruttiin sairastapauksen vuoksi. Joten uusi yritys...

Samalla konseptilla mentiin nytkin. Hirveä tukku leffoja, hirveän hauskoja juttuja niistä. Mutta hieman myös tyhjäkäyntiä ja pitkäksi venytettyjä juttuja. Mutta siitä huolimatta erittäin katsottava ja nautittava esitys. Sekä Ville Majamaa että Risto Korhonen osaavat hommansa, paremmin kun moni muu tässä maassa.

tiistai 11. maaliskuuta 2014

Salome / Tampereen Ylioppilasteatteri 11.3.2014

Ensimmäistä kertaa Tampereen Ylioppilasteatterissa! Tänne houkutteli Aamulehden ylistävä kritiikki sekä myös mahdollisuus nähdä harvemmin esitettyä Oscar Wildeä lavalla. Seuraksi sain juuri Kiinasta palanneen Jarin.


Teatterin omat sivut kuvaavat näin:

Maailmankuulun näytelmäkirjailijan, Oscar Wilden, historiallinen näytelmä Salome perustuu legendaan siitä, miten Johannes Kastaja menetti päänsä. Suomessa harvoin nähty Wilden ainoaksi jäänyt tragedia kietoutuu työryhmän käsittelyssä 1800-luvun muotidiagnoosin, hysterian ympärille. Himon, toiveiden, vallan ja hyväksikäytön verkko paljastaa kiristyessään jotakin meistä kaikista.

Kolmentoista näyttelijän työskentelyä täydentää kolmihenkisen orkesterin säveltämä elävä musiikki.

Päällimäisenä esityksestä jäi mieleen lievä sekavuus. Kumpikin taidettiin olla ihan yhtä pihalla. Hysteriaa oli siis lavalla yllin kyllin. En ehkä ihan päässyt kärryille tästä. Paula Sillman ohjasi, ensimmäistä kertaa.

Visuaalisesti oikein kaunis ja näyttävä, siis kauniit puvut ja muut (erityismaininta sille miten verijutut oli toteutettu! Sellaista punaista leveää nauhaa purkautui esim. haavasta). Osa näyttelijöistä oli tosi nuoren näköisiä, siis n. 13-vuotiaan, mutta kyllä YT:n hakijoiden pitää olla 18 täyttäneitä, joten ehkä ne vaan sitten olivat tosi nuoria.


Oli mukava nähdä lavalla myös yksi tuttu esiintyjä, nimittäin Antti Salminen (Herodeksen roolissa). Viime vuosina tämä on näytellyt niin Legioonateatterin R & G ovat kuolleet, Teatteri Silmänkääntäjän Edward II:ssa sekä  Tukkateatterin Sulttaanissakin. Varmaan paljon muissakin, mutta näissä olen hänet nähnyt.

Kolmehenkinen livebändi (Lotta Pelkonen - kantele, Tanja Matilainen - viulu, Aino Putaala - piano) oli tosi ihastuttava.

Sananen vielä Aamulehden kritiikistä, kirjoittanut Kaisa Järvelä:

Ylioppilasteatterin Salome on epäilemättä yksi Tampereen teatterikevään vaikuttavimmista esityksistä. Paula Sillmanin tulkinta Oscar Wilden yksinäytöksisestä tragediasta on intensiivinen, vahvasti tunteisiin ja aisteihin vetoava esikoisohjaus.

Ensimmäiset hieman löysät minuutit kannattaa käyttää hengittämiseen, sillä niiden jälkeen esityksen jatkuvasti voimistuva jännite pitää katsojan puolitoista tuntia niin tiiviisti otteessaan, että muulle ei jää tilaa.

Lähes jokaisen hahmon toimintaa ohjaa jonkinasteinen hysteria. Mikään ei ole niin pyhää, etteikö sitä voisi liata. Hysteerisestä halusta tulee ihmisen toimintaa vuosituhansien läpi ohjaava motiivi.

Salomessa ei tapahdu juuri enempää kuin sen innoittajana toimivan Raamatun kertomuksen parissa jakeessa, mutta ihmismielen ja -luonnon tutkimisessa esitys sukeltaa syvälle. Sukellus tapahtuu erityisesti fyysisen liikkeen, eleiden ja vahvojen äänimaailmojen välityksellä. 

Koko näyttelijäkaarti heittäytyy Sillmanin maailmaan estoitta. Sonja Halla-ahon tekemä profeetta Jokanaan hahmo suorastaan värisyttää. Wilma Seppälän roolityö Salomena vahvistuu ja voimistuu loppua kohti samaa tahtia esityksen kanssa. Upeaa teatteria.


Valitettavasti Aamulehden sivuille ei pääse enää kuin maksamalla, mutta tässä linkki kritiikkiin silti.



kuvien copyright Tero Kairento

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Olivier palkintoehdokkaat julki 10.3.

Tänään julkistettiin tämän vuoden Olivier-palkintoehdokkaat. Seurasin suoraa lähetystä netistä, kunhan pääsin kotiin tuolta Lontoosta. Itse palkintogaalahan on sitten 13.4. Covent Gardenin oopperatalossa.

Ei mitään kauhean suuria yllätyksiä. Paitsi silti otain pieniä ehkä.

Miespääosaehdokkaat:

Henry Goodman – The Resistible Rise of Arturo Ui (Duchess theatre)
Tom Hiddleston –  Coriolanus (Donmar Warehouse)
Rory Kinnear – Othello (National Theatre)
Jude Law - Henry V (Noël Coward theatre)

Näistä tuo Henry Goodmanin rooli on ainoa mitä en nähnyt. Kommenttini muista on varmaan tullut ainakin blogin säännölliselle lukijalle tutuiksi :-) Ehkä olisin kuitenkin vaihtanut Jude Law'n tilalle David Tennantin (Richard II) koska Law nyt oli vähän vaisuhko ja Tennant taas loistavassa vedossa. Ben Whishaw olisi myös voinut olla kummasta tahansa näytelmästä (Peter and Alice tai Mojo). Ja minne jäi Adrian Lester Othellosta? Jos pakko suosikki nimetä niin on paha taisto Hiddlestonin ja Kinnearin välillä. En kyllä tiedä. Ehkä Hiddleston.


Naispääosaehdokkaat:

Hayley Atwell –  The Pride (Trafalgar Studios)
Anna Chancellor – Private Lives (Gielgud theatr)
Judi Dench – Peter and Alice (Noël Coward theatre)
Lesley Manville – Ghosts (Almeida theatre & Trafalgar Studios)

Näistä olen onneksi nähnyt kaikki, ja kaikki olivat todella hyviä. Peterin ja Alicen näkemisestähän on jo vuosi ja Ghosts oli nyt lauantaina eli tuoreimmassa muistissa. Niin paljon kun mä Judi Denchistä pidänkin, niin Lesley Manvillelle menee mun ääni tällä kertaa. Oli vaan murskaavan hyvä.


Miessivuosaehdokkaat:

Ron Cook – Henry V (Noël Coward theatre)
Mark Gatiss – Coriolanus (Donmar Warehouse)
Jack Lowden – Ghosts (Almeida theatre & Trafalgar Studios)
Ardal O'Hanlon – (Donmar Warehouse & Wyndham's theatre)

Nämäkin olen nähnyt kaikki, ja pidin kyllä kovasti. Tässä mun äänet taas jakautuu Mark Gatissin ja Jack Lowdenin välille. Paha sanoa, kummatkin olivat hirmuisen hienoja... Ehkä Jack Lowden...


Naissivuosaehdokkaat:

Sharon D Clarke – The Amen Corner (National Theatre)
Sarah Greene – The Cripple Of Inishmaan (Noël Coward theatre)
Katherine Kingsley – A Midsummer Night's Dream (Noël Coward theatre)
Cecilia Noble – The Amen Corner (National Theatre)

Näistä en ole nähnyt muita kun Sarah Greenen, enkä siis osaa kommentoida mitenkään näitä.


Paras uusi näytelmä:

1984 (Almeida theatre)
Chimerica (Almeida theatre & Harold Pinter theatre)
The Night Alive (Donmar Warehouse)
Peter and Alice (Noël Coward theatre)

2 viimeistä on tuttua. 1984 siirtyy nyt sitten West Endille, ja haluaisin mennä sen katsomaan, mutta ei taida mahtua kalenteriin minnekään. Chimerican missaaminen edelleen harmittaa...


Paras ohjaaja:

Richard Eyre – Ghosts (Almeida theatre & Trafalgar Studios)
Maria Friedman – Merrily We Roll Along (Harold Pinter theatre)
Susan Stroman – The Scottsboro Boys (Young Vic)
Lyndsey Turner – Chimerica (Almeida theatre & Harold Pinter theatre)

2 musikaalia ja 2 näytelmää. Voiton vienee Chimerica, mutta mä kannatan Ghostsia, koska se on ainoo mitä olen näistä nähnyt.


Paras uudelleenlämmitys:

The Amen Corner – National Theatre
Ghosts – Almeida theatre & Trafalgar Studios
Othello – National theatre
Private Lives – Gielgud theatre

The Amen Corner on näistä ainoa mitä en nähnyt... Mutta näistä ehkä eniten tykkäsin Ghostsista. Mikään ei kyllä ollut huono.

Kaikki ehdokkaat löytyvät vaikkapa Guardianin listalta. Saman lehden teatterikriitikko Michael Billington ihmettelee kyllä missä ovat kaikki hyvät uudet näytelmät!

No joo, esim. listalta puuttuu kokonaan Let The Right One In ja The Pass. Mä en kyllä itse asiassa tiedä mikä aikajakso tossa on, että mihin aikaan näytelmän on pitänyt olla ensi-illassa että tulee otetuksi mukaan näihin... Meneekö se kalenterivuoden mukaan.

Siitä olin iloinen että niin paljon Shakespearea on ehdolla. Ja tietenkin siitäkin että olen näistä niin monta nähnyt.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

A Hard Rain / Above The Stag Theatre 9.3.2014

Toista kertaa tänä vuonna katsomassa tämän piskuisen vauxhallilaisen teatterin esitystä. Siellä se junaradan alla on. Tällä kertaa ei ne junien äänet häirinneet lainkaan.


A Hard Rain on Stonewall-mellakoiden aikaan sijoittuva draama. Eli New Yorkin Greenwich Village ja 1969. tapahtumapaikkana on Frankin (amerikkalainen Nigel Barber) omistama hämäräperäinen baari, jossa ei kaikki mene ihan laillisesti. Baarin tarjoilijana työskentelee yksinhuoltajaäiti Angie (Stephanie Willson) joka sattuu retkahtamaan poliisi Dannyyn (Rhys Jennings).


Kaiken keskipisteenä on ihastuttava Ruby (karismaattinen Michael Edwards), joka pukeutuu naisten vaatteisiin, toimii kapakkalaulajana ja on saanut armeijasta kenkää. Ruby seurustelee Joshin (Oliver Lynes) kanssa, joka taas on nousujohteisessa uraputkessa, ja hieman häpeääkin rääväsuista Rubyä. Miksi tämä nyt muuten pyytäisi työillanviettoon Angieta?

Yhtenä päivänä baariin talsii alaikäinen rääväsuinen katujenkasvatti Jimmy (James El-Sharawy) joka alkaa hoitelemaan kaikenlaisia pikkuhommia ja palveluksia Frankille. Kunnes sitten pääsee hengestään yhdellä vientikeikalla.


Baarikin ratsataan ja suljetaan ja Josh saa työtarjouksen Lontoosta ja Frank ottaa hatkat... ja...

Jon Bradfield ja Martin Hooper olivat tämän käsikirjoittaneet. Jon on tuolla Above the Stagilla töissä, vastaa markkinoinnista ja viestinnästä, mäkin sen kanssa olen vaihtanut paljon maileja ja Twitterissä viestejä. Ohjauksesta vastasi Tricia Thorns. Kaikki näyttelijät olivat oikein hyviä, mutta kyllä Michael Edwards oli ylivoimaisesti illan tähti! Hienot puvut. Musiikista ihan extrabonuspisteet! Rollareita, Bob Dylania, ja muita sen ajan hittejä.


Toinen näytös alkoi ahdistavalla kuvauksella miksi Ruby sai armeijasta monoa. Kerkesi yhden vuoden viettää Vietnamissakin.


Kyllä oli oikein kiva näytelmä, ja vaikka aihe oli vakavakin, niin hirveästi huumoriakin. Paljasta pintaakin nähtiin, joka on aina bonus. Yleisö oli taas kerran hyvin miesvaltaista, olisko 2 naista ollut kaikkiaan. Mutta ehkä se on ihan normaali jakauma gayteatterille?

Jostain syystä näitä kuvia on nyt eniten Rubystä, mutta Michael Edwards oli vaan niin superkarismaattinen esiintyjä!

Keväällä olisi mielenkiintoisia esityksiä 2, mutta harmi kun ei omaan allakkaan sovi. Orton on musikaali näytelmäkirjailija Joe Ortonista & kumppanistaan/murhaajastaan Kenneth Halliwellistä. Ja sitten on tulossa Sandel, tarina kuoropojan ja nuoren opettajan romanssista.



Esityskuvien copyright Derek Drescher, muut omia

The Merry Wives of Windsor / (RSC) V&A Museum 9.3.2014

Sattuikin sopivasti, että juurikin The Merry Wives of Windsor oli näytillä tänä sunnuntaina Lontoon V&A museon keväisessä Shakespeare-sunnuntai-sarjassa. Eli herran 450-vuotisjuhlien kunniaksi V&A näyttää maaliskuusta toukokuulle joka su taltiointeja eri näytelmistä. Nyt sattui hyvä tuuri, koska Future Learn Shakespeare-kurssista mitä käyn parhaallaan, niin ko. näytelmä oli seuraavan viikon teemana!

Eikö ole V&A museon auditorio hieno? Varsinkin tuo katto!

Sain vielä houkuteltua seurakseni kaverini Valerien, koska pari päivää aiemmin oli käynyt ilmi että hänkin on samalla verkkokurssilla! Esitys oli ilmainen ja V&A museon auditorio oli mahtavan upea! Ei siellä katsojia kovin paljoa ollut, sanoisinko reilut parikymmentä. Ehkä yhtenä syynä oli aivan mahtava ja aurinkoinen kevätpäivä ulkona (melkein tarkeni t-paidassakin).

Tämä versio näytelmästä oli RSC:n 2012 taltioima, aika moderni. Mutta oikein hyvä, ja toki juoni ja kieli vanhoja tuttuja. Philip Breen ohjasi. Tämä on varmaan yksi mun suosikki-Shakespeare-komedioista.

"What a damned Epicurean rascal is this" :-)

Dr Caius, George Page, Frank Ford & Alice Ford


Rakastettava hömelö John Falstaff (aivan loistava Desmond Barrit) joutuu ovelien naisten höynäyttämäksi. Anita Dobson oli tosi hyvä Mistress Quicklynä. Yksi mun suosikki oli kyllä Dr Caius (Bart David Soroczynski) joka oli ranskalainen miekkailija, jolla on hienoja vaatteita, kammottava ranskalainen aksentti ja hieno rättisitikka :-) Slender (Calum Findlay) oli myös hyvä, sillä oli ihana Ben Whishaw-henkinen tukka

Lavastus ja niiden siirtely oli uskomatonta. Muutenkin tosi nopeat ja nokkelat näyttelijävaihdot (tyypit tuli siis lattiasta, katosta jne).  Valaistus auttoi tosi hyvin näissä vaihdoissa. Puvustus oli kanssa hienoa, vaikka modernia (rugbyvaatteet, metsästysvaatteet, ja erityisesti ihanat brittiläiset tweedpuvut mitä Falstaff piti).

Alice Ford & Meg Page

Kaikki olivat kyllä hyviä rooleissaan, ei valittamista. Välillä sai nauraa sanailulle kippurassa.

Toisen näytöksen metsäkohtaus oli satumaisen hienoa katsottavaa. Puvut, valot, lavasteet. Peurat ja Kuolema ja Queen of the Fairies olivat mielettömän hienosti toteutettuja. Varsinkin se viikatemiehen asu :-) Ja ehkä hauskin oli kun Ford ja Page tulevat paikalle Supermiehen ja Hulkin asuissa :-)) Harmi kun tästä ei ole kuvia missään.

Ja se kun Slender ja Doctor saavatkin itselleen pojat Annen sijaan (jota molemmat siis kosiskelivat). Hah!

Koko näyttelijäporukka:

Desmond Barrit - Sir John Falstaff
David Charles - Sir Hugh Evans
Anita Dobson - Mistress Quickly
Paapa Essiedu - Fenton
Calum Finlay – Slender
Alexandra Gilbreath - Mistress Ford
Stephen Harper - Bardolph
Martin Hyder - George Page
Julia Innocenti - Neighbour
Ansu Kabia – Nym
Sylvestra Le Touzel - Mistress Page
Carla Mendonça - Neighbour
Thomas Pickles - Simple
John Ramm - Frank Ford
Naomi Sheldon - Anne Page
Ged Simmons - Pistol/John
Bart David Soroczynski - Dr Caius
David Sterne - Shallow
Simeon Truby - Host Of The Garter Inn
Obioma Ugoala - Rugby/Robert



Teatterikuvien copyright Pete Le May

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Secret Theatre 4 / Lyric Hammersmith 8.3.2014

Mä en edes tiedä mitä tästä kirjoittaisin. En ole koskaan kävellyt teatterista väliajalla pois (vaikka syksyllä Kansallisteatterin Kirsikkapuistosta oli likellä), mutta nyt oli sitten pakko. Ihan kamala esitys, vailla mitään tolkkua. Pelkkää huutoa ja meuhkaamista.

Ajatus oli ihan kiinnostava eli sika säkissä. Lyric Hammersmith on esittänyt useita (tämä oli järjestyksessään neljäs) näytelmiä nimikkeellä Secret Theatre. Eli katsojat eivät tiedä mitä menevät katsomaan. Ei se kovin kallis ollut, mutta ei ollut edes niiden 15 punnan arvoinen. Tilannetta ei auttanut teatterin remontti, eli ulkoa ja sisältä se oli verhottu kääreisiin ja tilapäisrakennelmiin.

Esitys oli oletettavasti heidän pienimmässä salissa, tai liekö sekin ollut joku väliaikaisratkaisu. Kuiteskin pieni huone ja numeroimattomat paikat. Ensimmäisen vartin sisään lähti nelihenkinen perhe ja väliajalla mun lisäksi todella paljon porukkaa. Ennen kuin poistuin nappasin mukaan monistetun A4 paperin missä oli jotain tietoa esityksestä, koska käsiohjelmaakaan ei ollut. Näytelmän nimi oli Glitterland ja se oli Hayley Squiresin käsialaa. Inspiraationa on toiminut John Websterin The White Devil vuodelta 1612. Ohjauksesta (mistä????) vastasi Ellen McDougall. Tiedänpähän ainakin kenen ohjaamia esityksiä en mene ihan heti katsomaan uudelleen.


Mielenkiintoista lukea kritiikkejä, jotka eivät lyttää lainkaan. Ehkä olisi pitänyt jäädä katsomaan, ehkä olisin jossai vaiheessa ymmärtänyt jotain...? Ja tulee mieleen että miten huonoja mahtavatkaan olla 1 tai 2 tähden näytelmät? Jos mä oon vaan niin moukka etten tajua taidetta. Kaikkien mieshenkilöiden nimet loppuivat muuten o-kirjaimeen...

Guardian antoi 3 tähteä:

You certainly don't have to know the source material to enjoy the ride, which has some of the restless invention and linguistic virtuosity of a Philip Ridley play. Nonetheless, the sheer density means it is quite hard work on the audience. Like the original drama, Squires's play gets bogged down in the plotting, and she never finds a way to give the women real agency; they remain pawns in the machinations of men. But it has a fitful brilliance, some bloody visual shocks, a gleeful sense of irony and there's pleasure in seeing the Secret Theatre ensemble getting bolder and more watchable with every show.

En tiedä olivatko esiintyjät ammattilaisia, toivottavasti eivät. Googletin muutamaa nimeä, ja kyllä ne jonkunsortin ammattilaisia näyttää olevan. Huoh. Mä en ainakaan saanut mitään otetta mistään. Ehkä osa porukasta oli ihan taitaviakin, siltä huiskimiselta ei oikein saanut selvää.

3 tähteä myös Telegraphilta:

Another round of guess the play, courtesy of the Lyric Hammersmith’s Secret Theatre season. This time, there’s a Jacobean tang from the get go; it’s in the social order, a Machiavellian principality, and in the florid verbosity. There are whiffs of incest and infidelity in the air and a spoilt, sociopathic son and heir. Sharper theatre-spotters than me will identify John Webster’s The White Devil hiding beneath a contemporary facelift by young playwright Hayley Squires.


Tässä vielä yksi blogikirjoitus näytelmästä.

Huonointa teatteria ikinä koskaan missään. Kynnys astua Lyric Hammersmithin teatterin ovesta sisään on nyt aika suuri.


Kuvan copyright Steven Webb

Ghosts / Trafalgar Studios 8.3.2014

 

Tämä Ibsenin harvoin esitetty Ghosts nousee kyllä yhdeksi parhaista teatterielämyksistä pitkään aikaan. Moni tuttu oli kehunut ja käynyt katsomassa jo silloin kun meni Almeidassa. Sieltä siirtyi sitten Trafalgar Studiosille. Pitkään arvoin että menenkö vai enkö, mutta onneksi menin! Aivan hirveän koskettava näytelmä, jossa oli kaikki elementit kohdallaan. Sellaista laatuteatteria mitä harvoin näkee. Ei moitteen sanaa.

Oswald ja äitinsä

Mestarillinen Richard Eyre ohjasi ja vastasi myös näytelmän muokkaamisesta. Lavastus (a'la Tim Hatley) oli kaunista ja loi oikeanlaisen tunnelman yhdessä hienovaraisen musiikin ja valojen kanssa. Sonia Friedman oli muuten tässäkin tuottajana. Laatutakuu siis.


Helene Alving (Lesley Manville) on vauras leskirouva joka perustaa orpokodin miehensä muistoksi. Pastori Manders (Adam Kotz) auttaa paperitöissä ja toimii rouvan uskottuna muutenkin. Näiden välillä on jännitettä muutenkin. Kun lesken poika Oswald (mielettömän taitava Jack Lowden) palaa kotiin niin menneisyyden haamut ja salaisuudet alkavat paljastua. Palvelijatar Regina ja tämän isä, kirvesmies Jacob liittyvät kuvioihin myös.


Lesley Manville oli henkeäsalpaavan hieno, herkkä ja samalla voimakastahtoinen nainen! Mielettömän hieno suoritus. Kaikki muutkin näyttelijät osaavat asiansa. Varsinkin Adam Kotz pastorina ja Jack Lowden Oswaldina tekivät niin hienoa näyttelijäntyötä että oksat pois. Adam Kotz on ollut varmaan biljoonassa tv-sarjassa ja leffoissakin. Jack Lowden on mulle aiemmin tuntematon suuruus, mutta taatusti haluan nähdä herraa jatkossa enemmänkin, sen verran loistavasti näytteli. Oli muuten Chariots Of Firen pääosassa, joka alkoi Hampstead Theatressa ja siirtyi sieltä West Endille 2012. Ihana skotti!

Loppukohtaus sai mut liikuttumaan kyyneliin asti. Ja aika monen muunkin katsomossa. Oli tosi rankkaa siirtyä pois teatterista sellaisen tunnemyrskyn jälkeen. Ymmärrän hyvin että näyttelijät olivat aika puhki. Jack Lowdenia en kehdannut edes pyytää yhteiskuvaan, koska herra oli sen näkönen että on vuodattanut sielunsä ja sisimpänsä tyhjiin.


90 minuuttia ilman väliaikaa. Aika meni kuin siivillä. Ei sitä oikeastaan huomannut miten pitkä tämä oli, koska tarina ja esiintyjät olivat vaan niin hyvät. Mä olin matineassa, joten koko loppuiltapäivä meni vähän synkissä fiiliksissä. Illaksi olisi kaivannut jotain kevyttä, mutta sen sijaan sainkin ihan kuraa...

Adam Kotz ja allekirjoittanut

Olin kyllä tyytyväinen stage doorilla että onnistuin saamaan kaikkien muiden nimmarit paitsi Brian McCardien. Varsinkin koska kyseessä oli matinea ja näyttelijöillä kiire. Ja myös koska esitys oli niin tunteita riipivä ja ei varmaan kovin helppo näyttelijöillekään. Varsinkin Lesley manvillelle ja Jack Lowdenille. En kehdannut sitten heitä valokuvaankaan houkutella. Pääsin kuitenkin kaikille kehumaan miten loistavia olivat.



Virallisten kuvien copyright Hugo Glendinning

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Good People / Hampstead Theatre 7.3.2014

En ole pitkään aikaan käynyt Hampstead Theatressa, joten oli korkea aika. Se on kuiteskin niin kiva paikka; yksi mun Lontoon suosikkiteattereita. Ja supertyytyväinen että menin, sillä Good People oli vallan hirveän hyvä näytelmä! Jotenkin lämminhenkinen ja kotoinen, vaikkakin kovin traaginen ja masentavakin. Amerikkalainen David Lindsay-Abaire oli tämän kirjoittanut, omista tutuista paikoistaan ja hieman kokemuksistaankin. Jonathan Kent ohjasi (ohjasi muuten myös Private Livesin).


Imelda Staunton esittää elämässään hieman epäonnistunutta yh-äitiä Margaretiä, joka ainaisen myöhästelyn takia saa potkut surkean kaupan kassalta. Esimies (Matthew Barker) ei potkuja haluaisi antaa, mutta vaihtoehtoja ei enää ole. Yksi iso syy myöhästelyyn on kehitysvammainen tytär.

Margaret viettää aikaa bingossa ja muutenkin kahden naisen kanssa, joista toinen on vielä vuokraemäntäntänsä. Dottie (June Watson) ja Jean (Lorraine Ashbourne) ovat kanssa jumiutuneet eteläiseen Bostonin työläislähiöön. Elämä on raskasta, harmaata ja vailla vähiä iloja (no, on se bingo).

Imelda Staunton (Margie), Lorraine Ashbourne (Jean) & June Watson (Dottie) bingossa


Sitten eräänä kauniina päivänä Margaret törmää vanhaan koulu (myös poika-)kaveriinsa Mikeen. Tästä on tullut menestyvä mies, ja tokihan sellaisella voisi olla Margaretille töitä. Mike (Lloyd Owen) on päässyt pois duunaritaustasta ja levottomasta nuoruudestaan. Margaret vähän niinkun kutsuu itse itsensä Miken ja tämän vaimon bileisiin, ja vaikka juhlat peruuntuvatkin, niin menee silti. Seuraa vaivaannuttava vierailu, jossa myös Miken vaimo Kate (Angel Coulby) joutuu tahtomattaankin sotkeutumaan menneiden selvittelyyn. Menestyvän miehen imago rakoilee ja hillitty käytös muuttuu. Margie käyttää viimeisen valttikorttinsa eli tyttären isyyden...

Näytelmän perusvire on sellainen melankolinen, ja väkisinkin tulee kauhea surku Margaretia. Elämä on epäreilua ja poispääsy surkeista oloista liki mahdoton. Ymmärrän hyvin miksi Margaret koittaa kiristää Mikea, mutta hirveän säälittävää se silti on. Näytelmä on kuitenkin myös hauska ja viihdyttävä.

Kunniamaininta vielä erinomaisen nerokkaasta lavastuksesta Hildegard Bechtlerille.


Kaikki tyypit ovat älyttömän herkullisia & loistavia ja roolitus on ihan nappiinsa tehty. Jokainen näyttelijä on hirmuisen lahjakas ja hyvä. Muita en ole lavalla nähnyt aiemmin kun Matthew Barkerin parikin kertaa. Imelda Staunton on tehnyt piiiiiitkän uran niin teatterissa kuin tv/elokuvapuolella, mutta varmaan moni parhaiten muistaa hänet Harry Potter-leffoista kamalana Dolores Umbridgenä. Mutta herranjee että nainen oli pikkiriikkinen! Yhteiskuvaan ei suostunut, mutta sentään raapusti nimmarin. Paitsi ei onneksi ammattinimmarimetsästäjille ei, jes! Siitä hatunnosto!


Tykkäsin ihan kauhean paljon, ja ilmesesti kaikki muutkin, sillä peruutuslippuja jonottavien ihmisten määrä oli aika suuri. Onneksi olin hankkinut omani hyvissä ajoin, ja paikatkin olivat erinomaiset. Kaikki esitykset olivat loppuunmyytyjä ja aika pian tulikin uutinen että näytelmä siirtyy West Endille Noel Coward Theatreen 10.4.-13.6. Ehdottomasti kannattaa mennä katsomaan jos mahdollisuus siihen on. Lippuja saa ainakin vielä ihan hyvin. Arvostlelut olleet pääsääntöisesti 4 ja 5 tähteä, ja ihan syystä!


Esityksen jälkeen jäätiin Marien kanssa siihen aulaan notkumaan ja juttelemaan, ja oli kiva saada kaikilta esiintyjiltä nimmarit :-) Mitään varsinaista stage dooria kun ei ole, ja ei tartte ulkona onneksi odotella.

Hampstead Theatren omilla sivuilla on hyvin linkitetty arvosteluihin.

Tässä kuitenkin yksi eli Susannah Clapp Guardianissa:

In her whip-sharp delivery, Staunton makes you hear what she might have been. She shows what she has become in a poultry walk and a face that constantly fights off crumpling. Lorraine Ashbourne and June Watson are marvellous as her beady chum and her battle-axe landlady who sells rabbit ornaments made from Styrofoam balls. The evening would be worth it just to watch them at bingo. Still, the debate is elsewhere. Hildegard Bechtler's ingenious design revolves to show the other side of Boston: the rich bit, to which Staunton's high-school boyfriend, now a doctor, has migrated. The doc's idea of an ornament is an expensive blob of glass, given to his wife as a "push present". Lloyd Owen cleverly makes him both complacent and rough. The scenes between him and Staunton, who cajoles and carps after a job, are wincingly embarrassing, funny and laden with grief. Most impressively, they spin the audience's sympathies around. This is that unusual spectacle: an American play about class. Which is – since this dramatist knows about these things – a play about money. No one comes out unscathed.


Matthew Barker on aina kovin kohtelias


Lloyd Owen oli lavallakin superkarismaattinen


Angel Coulby on monelle varmaan tuttu Merlin-sarjasta



Näytelmän viralliset kuvat copyright Johan Persson
muut omia tai Marien ottamia

Cause Célèbre / (Old Vic) V&A Archive 7.3.2014

Taas yksi Terence Rattiganin näytelmä nähty! Tämä jäi näytelmäkirjailijan viimeiseksi työksi, ja hyvä että hän ehti nähdä tämän vielä lavalla ennen kuolemaansa.

Anne-Marie Duff ja Tommy McDonnell

Oli toki muitakin syitä katsoa tämä kuin se että on Rattiganin näytelmä. Pääosassa taituroinut Anne-Marie Duff oli yksi niistä. Ohjaaja Thea Sharrock toinen. Ja muitakin kiinnostavia näyttelijöitä: Freddie Fox, Niamh Cusack mainitakseni. Ja yllättäen myös Timothy "Benedict Cumberbatchin isä" Carlton!

Carlton ja Fox käsiohjelmasta


Anne-Marie Duff on ihastuttava, elegantti, sensuelli Alma Rattenbury. Joka on ollut aiemminkin naimisissa, ja nyt sitten vanhemman miehen kanssa (Carlton). Näytelmässä liikutaan kahdessa aikatasossa: nykyisyys käsittelee oikeudenkäyntiä (Alma pidätetty miehensä murhasta) ja mennyt osuus aikajaksoa 4 vuoden takaa, kun Alma palkkasi nuoren apupojan/autonkuljettajan (josta tuli tämän rakastaja). Kolmiodraama siis.

Näytelmä perustuu tositapahtumiin, ja sijoittuu Bournemouthiin ja Lontooseen 1934-35. Aikoinaan tämä murha ja oikeudenkäynti oli valtava skandaali ja mediatapahtuma - mikään ei ole siis muuttunut. Ihmiset jonottivat oikeudenkäyntiin! Ei kai silloinkaan suuri yleisö voinut vastustaa juttua missä oli huumeita, viinaa, seksiä, rahaa ja julkkiksia). Media tuomitsi Alma Rattenburyn, ehkä osittain siksi kun tämä oli julkkis itsekin. Rattigan oli muuten 23 v silloin 30-luvun alussa, eli muisti ne asiat hyvin kirjoittaessaan tätä 70-luvun puolivälissä.

Edith Davenport oli kuitenkin fiktiivinen hahmo, joka perustui Rattiganin omaan äitiin. Omakohtaisuutta Rattiganin oman elämän ja näytelmän välillä on muitakin; hänkin hemmotteli omia paljon nuorempia miesystäviään ja seuraavassa hetkessä kohteli näitä kun palvelijoitaan.

Oliko murhaaja lopulta Alma vai tämän rakastaja George Wood (Tommy McDonnell), tätä oikeus pohtii.


Freddie Fox on loistava Jack Davenportina (joka saa sukupuolitaudin epämääräisestä paikasta Paddingtonissa) ja Niamh Cusack tämän äitinä. Alman oikeudenkäynti on linkki Davenportien ja Rattenburyjen välillä, koska Edith Davenport toimii valamiehistön puheenjohtajana. Hän on itse eroamassa pettävästä miehestään, ja inhoaa kaikkea mitä Alma edustaa.

Alma: Flesh being willing but the spirit being weak.
Judge: It's the other way around I think.
Alma: I expect so.


Lavastus ja puvustus hyvin ajankuvaista, kaunista. Takaumat on toteutettu oikeudenkäyntilavastuksen eteen valojen avulla. Sellainen oikeussalidraama tämä on enimmäkseen, ja miten flirttaileva Alma alistuu kohtaloonsa ja haluaa suojella nuorta rakastajaansa.

Ja muistinko jo mainita että A-M Duff oli ihana, kuten aina!

"When an older person loves a younger, it's the younger who dominates. Because the younger has so much more to give" sanoo Edith Davenport näytelmässä. Niinpä.


Esitys taltioitu Old Vicissä 12.5.2011.


Charles Spencer/Daily Telegraph:

Anne-Marie Duff is electrifying as Rattenbury, capturing all the complexity of a woman driven by love and lust, at times repellent in her manipulation and vulgarity, at others deeply moving in her flayed emotions and what we come to recognise as a truly noble generosity of spirit. 

Niamh Cusack is equally moving as the jury foreman, whose suffocating love for her son — excellent Freddie Fox —seems almost as dangerous as Rattenbury’s passion for her toy boy, played by Tommy McDonnell with a persuasive mixture of the vulnerable and the cocksure.



Esityskuvan copyright Alastair Muir