Ingmar Bergmanin Kohtauksia Eräästä Avioliitosta oli tv-sarja 70-luvulta ja sitten siitä tehtiin myös leffa. En ole nähnyt kumpaakaan. No, tämän näytelmäversion on ohjannut ja sovittanut Pasi Lampela. Lavalla nähdään vain 2 näyttelijää, noin nelikymppinen pariskunta Johan (Eero Aho) ja Marianne (Merja Larivaara). Kaikki näyttää olevan erinomaisen hienosti; heillä on 2 ihanaa tytärtä, ihana koti, hyvät työpaikat ja onnellinen liitto. Mutta onko kaikki siltä miltä näyttää?
Tässä luodataan välillä sellaisia syviä tuntoja, että varmaan jokainen katsomossa istunut, joka on joskus ollut (pidemmässä) parisuhteessa tunnistaa sieltä tuttuja kuvioita. Aika rankkaa tekstiä ja rankkoja juttuja. Tässä liikutaan useamman vuoden aikajänteellä ja jonkunlainen kantava ajatus on se, että pariskunnat eivät koskaan pääse toisistaan kokonaan eroon. Marianne ja Johan eivät ainakaan. Vaikka ovat jo uusissa suhteissaan, niin silti he hakeutuvat toistensa läheisyyteen.
Molemmat näyttelijät ovat hirmuisen hyviä ja taitavia. Se tunne ja se taito. Kummallakin oli se hallussa. Ja Eero oli oikein mielettömän upeassa vedossa, jotenkin tosi vereslihalla. "Voiks kaksi ihmistä olla toisilleen rehellisiä, jos ne elää yhdessä, onkse ylipäänsä mahdollista".
Puvustus ja lavastus ja valot ja musiikki ovat kaikki sellaisia suht simppeleitä, ei mitään kikkailuita tai krumeluureja. Kaikki toimii, kaikki on läsnä.
Pidin kovasti, vaikka hieman tyhjiin puserrettu olo jäi.
Traileri (katsomisen arvoinen) löytyy myös.
Hesarin Suna Vuori kirjoittaa aika osuvasti 21.9.:
Tuntuupa vaihteeksi virkistävältä nähdä esitys, joka luottaa teatterin perusasioihin.
Napakasti rajattu ajaton aihe, selkeä ristiriita, hyvä teksti. Konstailematon ohjaus, kaksi vahvaa näyttelijää lähes paljaaksi riisutulla näyttämöllä.
Siinä se.
Ja vielä:
Pasi Lampelan sovitus keskittyy olennaiseen rajaamalla Johanin ja Mariannen lapset, ystävät sekä uudet kumppanit kuvan ulkopuolelle. Tuloksena on suurten käänteiden draamaa pienistä ihmisistä ja inhimillisistä vastoinkäymisistä.
Miten helposti kiintymys kääntyykään kyllästymiseksi ja kunnioitus halveksunnaksi. Tämän tarinanhan me haluamme kuulla yhä uudelleen siinä missä sen toisenkin: uskon, toivon ja rakkauden.
Ohjauksessa tunteet ovat väkeviä ja riidat rajuja. Eero Aho ja Merja Larivaara näyttelevät itseään säästämättä, selkeästi ja ihmisenkokoisesti. Nämä henkilöt me tunnemme. Näitä ihmisiä mekin ehkä joskus olemme tai olimme.
Ahon hermoherkästi esittämä Johan tosin tuntuu vielä esityksen lopussakin kääntyvän sisäänpäin, itseensä, vaikka Larivaaran valoisampi Marianne kurottuu kohti entistä puolisoaan.
Kaksi alempaa kuvaa otin minä, ja ylemmän copyright Helsingin kaupunginteatteri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti