keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Joulu Soikoon! konsertti / Tampereen teatteri 7.12.2016

Ei tartte olla kummoinenkaan ennustaja sanoakseen että tästä tulee mahtava jokavuotinen perinne Tampereen teatterille! Aivan hirveän viihdyttävä ilta tänään upeiden muusikoiden ja hienojen laulajien parissa. Joulu Soikoon! konsertti keräsi yhteen huippumuusikot, näyttelijät ja taustatiimin. Pia Piltz oli sekä dramatisoinut että ohjannut tämän - bravo!

Tyylikkäät teatterimiehet ja säkenöivä kapellimestari.


Teatterimusiikin Midas eli Eeva Kontu luotsasi pianon takaa 20-päistä Tampere Pops -orkesteria, välillä toki tarttuen itsekin huiluun tai saksofoniin. Bändiä olen nähnyt mm. kapellimestari Santtu-Matias Rouvalin kolmekymppiskekkereissä The Entertainer Tampere-talossa, mutta upeasti soittavat myös hieman pienemmällä lavalla. Loistavaa menoa! Lisäksi mun suosikkibasisti Petri Mäkiharju oli taas mukana soittamassa. Sovitukset olivat virkistävän erilaisia, ja siis erittäin hienoja. Moni kappale oli mulle aiemmin tuntematonkin.

Kulttuuri/teatteribloggaajat Karri, Gekko, Laura, minä ja Talle


Ensimmäisessä satsissa kuultiin hieman perinteisempiä ja rauhallisempia joululauluja. Tai kuten kapu Kontu sanoi, tietäjien merkeissä. Oli Arttu Ratinen (ja Saara Lehtonen & Martti Manninen) laulamassa Varpunen jouluaamuna, upean Saara Lehtosen tulkitsema huikea Christmas lullaby (minkä muistin viime helmikuulta, kun ravintola Kivessä Sugar-musikaalin tyypit tulkitsivat Songs for a new world -biisejä). Sitten oli ihan paras naiskolmikko Pia Piltz, Annamaria Karhulahti ja Saara Lehtonen, vetäisemässä Carola Häggvistin Himlen i min famn. Ja Matti Hakulinen Juicen Jouluvirren kimpussa, huh. Koko ensemble oli pukeutunut näyttävästi mustiin, miehillä vimpan päälle smokit yllä.

Kyllä tämmöisen tekijäjoukon kelpaa kohpotella kuohuviiniä! Kiitos!


Ihania piparkakkuja ja lämmintä glögiä sisältäneen tauon jälkeen jatkoimme hieman räväkämmällä menolla. Nyt mentiin pikkujoulufiiliksissä! Ville Majamaan Sleigh Ride oli varsin vauhdikas ja Arttu Ratinen tulkitsi Jingle Bells punaisiin sonnustautuneen naiskolmikko Piltz/Karhulahti/Lehtonen laulaessa taustoja, vau! Yksi Tampereen teatterin karismaattisimmista nuorista miehistä on saletisti Martti Manninen, ja hänen versionsa biisistä Joulutaivas tähtineen oli yksi illan hienoimpia esityksiä. 

Mutta tarttee sanoa että illan ehdoton kohokohta (myös mikäli aplodien volyymista ja pituudesta voidaan mitään päätellä) oli Annamaria Karhulahti ihanissa jääkarhuntassuaamutohveleissaan (ne oli omat!) ja aamutakissaan laulamassa Kaksion tyttö! Huhhuijaa - siinä saatiin ihailla niin jatsia kuin oopperaakin. Ihan mahtava veto joka jäi varmasti kaikkien mieleen ikuisiksi ajoiksi!

Oli myös hauska nähdä Anssi Valikainen esiintymässä vaihteeksi vaatteet päällä (viimeksi näin hänet Alastomat Kundit Lavalla -esityksessä, yllään vaan pieni siivousessu). Ja entä sitten Mikko Nuopponen, joka viimeksi aiheutti hengenahdistusta nahkahousuissaan Riihimäen teatterin The Grimm Book of Horrors:issa.

  
Tallen kanssa päästiin näin hienoon seuraan: Martti Manninen ja Saara Lehtonen

Raimo Salmen hieno valosuunnittelu oli kaunista katseltavaa taustalla tuikkivine tähtineen. Naispuoliset laulajat vaihtoivat useamman kerran vaatteita, ja esimerkiksi Elisa Piispasen yllä ollut kultakoristeinen puku oli todella kaunis. Kauhean vaikea uskoa että aika vähillä harjoituksilla tässä mentiin. Päänäyttämöllekin olivat päässeet harjoittelemaan vasta tänään.

Loistava ilta siis kaiken kaikkiaan! Ensi viikon torstaina 15.12. on vielä toinen esitys, mihin saa vielä lippuja (vaan ei varmaan enää kauaa). Ja toivon mukaan ensi vuonna sitten uudelleen! Ja sitä seuraavana... ja sitä seuraavana. Jospa tästä tulisi yhtä pysyvä jouluperinne Tampereen teatterille kun Aleksanterin kirkon joulukonsertti (se on muuten taas ensi sunnuntaina) ja Saiturin joulu.

 
Yksi hauskimmista kuvista. Ratisen Arttu poseeraa, mutta mua ei näemmä kiinnosta :-)


Kiitos koko loistava esiintyjäporukka ja Tampereen teatteri! Oli myös tosi kiva tavata paljon tuttuja näin mukavissa merkeissä. Tämmöstä piristysruisketta tarvitaan jokaisen ihmisen elämään (ja hei, mä en edes itkenyt takuuvarmassa itkemisbiisissä Varpunen jouluaamuna!).


Kuvien copyright Sanna Huhtala, Laura Ulmanen ja minä itse. Ottikos joku muukin, Talle?
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 6. joulukuuta 2016

Sotilaspoika / KOM-teatteri 5.12.2016

Tällä viikolla KOM-teatterin Aulanäyttämöllä on ollut mahdollisuus kokea mahtava monologi Sotilaspoika, jopa viisi kertaa. Loppuviikon näytöksiin on vielä muutamia lippuja jäljellä, joten suuntaa teatterin sivuille niitä ostamaan. Et nimittäin tule katumaan. Mistäkö tiedän sanoa näin? Mulla tämä oli jo kolmas kerta kun onnistuin näkemään Sotilaspojan, ja joka kerta se on ollut yhtä vaikuttava. Rohkenisin jopa väittää, että yksi väkevimpiä teatterikokemuksia koko elämässäni.


Ensimmäinen kerta oli toissavappuaattona Lappeenrannassa. Meitä oli kourallinen ihmisiä, mutta hei, vappu ja Lappeenranta. Toinen kerta oli viime tammikuussa Kansallisteatterin Omapohjassa, missä esityksiä oli kaksi. Hieman toinen ääni kellossa, koska tupaten täyttä oli. Tämän vuoden elokuussa Sotilaspoika voitti pääpalkinnon Pärnussa (kansainväliset Monomaffia-festarit). Tammikuun esityksen jälkeen lainasin kaverilta Dalton Trumbon alkuperäisen Johnny Got His Gun -kirjan, mutta sain sen luettua vasta nyt. Pääsin kirjassa puoliväliin ennen esitystä ja loput luin seuraavana yönä. Huh, oli vakuuttava myös kirjana. Viime huhtikuussa olin yksi niistä harvoista ketkä kerkesi näkemään elokuvan Trumbo Suomessa. Se poistui hyvin nopeasti myös Tampereen indie-helmi-Niagarasta, eikä palannut enää koskaan sinne, eikä Finnkinolle tullut koskaan. Mielenkiintoinen leffa kirjan kirjoittajasta, ja pääosaa esittänyt Bryan Cranston saikin roolistaan mm. Oscar, BAFTA, Golden Globe ja Critics's Choice -ehdokkuudet. Hyvin ansaittu kyllä.

Eli nyt kolmannella kerralla olin suht hyvin henkisesti varustautunut katsomiskokemukseen. Mutta ihan kuin kahdella ensimmäiselläkin, tämä iski kuin leka päähän, tyhjensi ilmat keuhkoista ja jätti jäljelle vaan sisältä tärisevän ja pakahtuvan katselijan. Onneksi vieressä istui kaveri jonka kanssa fiilisteltiin ja hehkutettiin tätä koko kävelymatka KOMilta rautatieasemalle. Kiitos Pasi! Niin, jotkut saa oman juttunsa Sotilaspojasta tehtyä kun minä vielä ajoin kotia kohti...


Essi Räisänen on sovittanut ja ohjannut Sotilaspojan ehjästi ja tarkasti. Tätä oli nyt päivitettykin hieman, mm. Donald Trumpin puheella. Valitettavasti esityksessä oli hieman teknisiä ongelmia (ensin meni ääniraidan sulake ja myöhemmin sitten kuohuviinipullo kolahti kivilattiaan hieman liian kovaa), mutta niistäkin selvittiin. Tosin olisin odottanut jonkun muun kuin esiintyjän alkavan etsimään rikkalapiota ja kihveliä, ja lakaisemaan siruja estradilta... Pauli Riikosen upea äänimaailma on tärkeä, ja sen huomasi hyvin vasta kun ääni katosi sulakehässäkässä. Poliittiset puheet, aseet, räjähdykset, musiikki - toimii.

Sotilaspoika on järkyttävän ajankohtainen edelleenkin, vuonna 2016. Kuinka monta kymmentä, sataa, tuhatta sotilasta vaurioituu ja vammautuu joka päivä jossain päin maailmaa? Tämä Joe edustaa jokaista (kotimaansa) vapauden, itsenäisyyden, demokratian, kunnian, säädyllisyyden jne puolesta kuollutta ja loukkaantunutta sotilasta. Turhuuksien turhuus.


Se minua jaksaa myös ihastuttaa, että siinä missä päähenkilö Joe on elävä ruumis; vailla käsiä, jalkoja ja suurinta osaa aistejaan, niin esityksen Sotilaspoika on liki jatkuvasti liikkeessä. Hypnoottisesti. Ja se intensiivinen ote katsojiin; katseilla, kosketuksilla, flirttailulla Sotilaspoika saa meidät syömään kädestään.

Tämä on tärkeä näytelmä (ja kirja), ainakin niin kauan kun maailmassa riehuu yksikin sota. Ja vielä senkin jälkeen. Toivon että Sotilaspoikaa olisi mahdollista nähdä eri puolilla Suomea, eri teattereissa, vielä monta monituista vuotta. Ja niin kauan kun tätä esitetään, niin kauan mut löytää katsomosta.


Ja kukaan ei voisi olla parempi Sotilaspoikaa esittämään kun Johannes Holopainen. Ei kukaan.


Esityskuvan copyright Marleena Liikkanen, muut kuvat omia.

lauantai 3. joulukuuta 2016

CLIP! / Espoon kaupunginteatteri 3.12.2016

Espoon kaupunginteatteri tunnetaan omien produktioidensa lisäksi hienoista ja monipuolisista vierailuesityksistään. Niin kotimaisten pienempien teatterien, maakuntateatterien että ulkomaalaisten erikoisuuksien. Näistä jälkimmäistä saatiin taas nauttia männä viikonloppuna kun kanadalainen klovni Philippe Trépanier saapui vierailulle Espoon Kulttuurikeskukseen CLIP!-esityksensä kanssa.


Lauantain iltapäivän esityksessä yleisö koostui pääasiassa lapsista perheineen. Ja hyvin tämä show kaikenikäisille istuikin. Tosin luulin että tämä olisi oikeasti sanaton esitys, mulla jonkun verran englantia silti käytettiin. Aika moni aikuinen kuului lapsilleen sanoja ja lauseita kääntävän; kaikki kun eivät englantia ymmärtäneet. Mutta ei se kielitaidottomuus paljoa haitannut, sillä kaikki kuitenkin klovnin tohellukselle nauroivat. Paitsi se yksi eturivin pieni poika joka parkui hillittömästi ja poistui sitten (onneksi) pian äitinsä kanssa. Mitä lie pelästynyt hän.

Trépanier on näyttämömies, jonka pitäisi laittaa esiintymisareena kuntoon konferenssia varten. Pöydät, rekvisiitat, valkokankaat, tiedättehän. Mutta kun ei hommista meinaa tulla yhtään mitään. Hän tempuuilee tavaroiden kanssa vahingossa, mutta myös tietoisesti. Hän haluaisi töihin sirkukseen! Seuraa vajaa tunti kaikenlaista tohelointia. Vesimukin, vaatetelineen, työkalupakkien, huonekalujen kanssa. Kaikesta saa irti hupia jos vähän yrittää. Ja näemmä vaikkei yrittäisikään. Jugurtin syöminen lattialtakin onnistuu... (yleisöstä kuuluu monta yääääk-huutoa).


Yleisö otetaan hyvin mukaan esitykseen, varsinkin siinä vaiheessa kun heppu alkaa viritellä videokameraansa. Lapsikatsojat kiljuvat riemusta viimeistään kun aletaan hillua ilman päällyshousuja! Lopuksi mies väläyttelee diabolon kanssa myös jongleeraustaitojaan.

Yves Dagenaisin ohjaama esitys on sopivan pitkä (tunnin) ja sopivan viihdyttävä koko perheelle. Trépanier on hyvin arkisen näköinen heppu, ja siitäkin saa irti komiikkaa. Kyllä tässä sai nauraa ja viihtyä niin aikuinen kuin lapsikin. Kun mies hokee "professionell" joka tempun jälkeen käy hihityttämään... on ammattimaista niin, mutta ei sillä tavalla kun mies tarkoittanee.


Kuvien copyright Édouard Plante-Fréchette, La Presse
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 2. joulukuuta 2016

Kilpakosijat / Tampereen työväen teatteri 2.12.2016

Työviksen uutukaismusikaali on taas kerran osoitus siitä, että siinä talossa on roppakaupalla upeita musikaalinäyttelijöitä! Siis sellaisia keiltä sujuu niin laulaminen, näytteleminen kuin tanssiminenkin. Yhtä aikaa. Maiju Lassilan Kilpakosijat (vuodelta 1913!) saattaa olla läpeensä kulunut, mutta tämä "kansanmusikaali" on niin raikas, railakas ja menojalkaa vipattava, että tarinakin saa uutta puhtia!


Tommi Auvinen vastaa dramatisoinnista ja ohjauksesta, ja mielestäni onnistuu molemmissa turkasen hyvin. Musiikkihan tässä kuitenkin on pääosassa ja en osaa kuvitella ketään Sari Kaasista sopivampaa siihen sävellyspestiin. Iloisesti Värttinän hengessä liikutaan eli kansanmusiikkia kahdelle jalalle. On seassa hieman rauhallisempiakin kappaleita, mutta pääsääntöisesti iloista ja vauhdikasta musiikkia tämä on. Joka saa hymyn huulille.

Sikasen isän ja pojan kosioaikeistahan tässä on kyse. Kumpainenkaan ei ole käynyt rippikoulua, joten naimalupaakaan ei siten ole. Mutta kun naisiin tekisi mieli ja sopivia leskirouvia olisi tarjolla roppakaupalla. Sitä teemaa sitten vatvotaan reilut 2 tuntia. Mutta missään vaiheessa meno ei käy tylsäksi tai itseään toistavaksi. Koska menoa ja meininkiä on kuin pienessä itäsuomalaisessa kylässä. Kuten vaikkapa Rääkkylässä. Vaikka tässä ollaankin Pielisjärvellä.


Siinä missä Sari Kaasinen on säveltänyt musiikin, ovat sanoitukset peräisin Maiju Lassilalta, SKS:ltä ja Teija Auviselta. Ja niitä esittää vallan loistava Joonas Mikkilän luotsaama kvintetti. Tämä musiikki on niin mukaansatempaavaa, että voi kun tästäkin saisi CD:n, kuten Viita 1949-musikaalista. Mutta ei kuulemma ole luvassa. Harmi. Jouni Prittinen vastaa huikean vauhdikkaista koreografioista. Siellä helmat hulmuavat ja jalalla pistetään enemmän kuin koreasti. Ylipäätään kaikki joukkokohtaukset ovat upeita.

Pentti Helin ja Jari Ahola on vallan mainio kaksikko isä ja poika Sikasena. Petra Karjalainen on taas kerran supertaitava Saastamoisen Kaisana, jolta ei kosijoita puutu. Tykkään Petran äänestä kovasti. Yksi Kaisan kosijoista on Leskisen Antti (todella hienon roolin vetävä Vesa Kietäväinen). Toinen taitavaääninen työvisläinen on Eriikka Väliahde, joka ei taaskaan petä. Kylässä on kovin paljon laulu- ja tanssitaitoisia väkeä, joista parhaimpina esille nousevat Hanna Gibson ja Jyrki Mänttäri. Kaikkiaan porukkaa on kyllä paljon, mutta kyllä TTT:n Suurelle näyttämölle väkeä mahtuu.

    

Erkki Saaraisen suunnittelema pyörivä puinen puoliympyrä on näppärän monikäyttöinen lukuisine ikkunaluukkuineen ja toisen puolen taivaineen. Näytelmässä on lukuisia hienoja hetkiä, vaikkapa se kun naislauma vetelee kirveillään koivupölleihin laulun tahdissa! Ja entäpä kun Mikko Perhonen (mainio Severi Saarinen) haastaa murretta niin nopsaan, ettei tämmönen hidas hämäläinen pysy perässä. Mun takana istuva vanhempi rouvashenkilö totesikin vieruskaverilleen että nyt tartteis tekstitystä. Lisäksi on pakko mainita Mänttärin Jyrkin breakdance-henkiset tanssimuuvit. Istuvat muuten ihan hyvin kansanmusiikkiin!

Ja tottakai se suomalaisen kansankomedian pakollinen viinajuonti- ja humaltumiskohtauskin on oltava. Viinaanmenevän lukkarin (Mika  Honkanen) olisi liian kliseisenä voinut kyllä jättää poiskin. Toisaalta valtaosaan yleisöstä tämä tuntui uppoavan, että sikäli.


Kyllä tämä on ehdottomasti katsomisen arvoinen, pidit sitten kansanmusiikista, musikaaleista tai suomikomedioista. Iloista menoa koko rahalla. Ja kukas se väittikään ettei Suomessa osata tehdä mitään omia musikaaleja. Minä sanon siihen että höpön höpö. Menkää katsomaan ja nauttimaan Kilpakosijoista ja sanokaa vasta sitten!


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 30. marraskuuta 2016

Rikhard III / Kansallisteatteri 30.11.2016

Tätä oli odotettu, kuin kuuta nousevaksi.

Shakespeare.
Rikhard III.
Kansallisteatteri.

Odotukset olivat siis melkoisen korkealla. Jotenkin tämä tuntui alusta asti sellaiselta esitykseltä, jolta oli lupa odottaa suuria. Eikä todellakaan tarvinnut pettyä. Tuntuu että tässä versiossa on kaikki kohdallaan. Paatunut Shakespeare-fanikin (eli minä) hyrisi tyytyväisyydestä. Hienoa että Kansallisteatterikin ehti juhlistamaan Shakespearen juhlavuotta, vaikka ihan näin viime tingassakin. Ja miksi sitten juuri tämä Shakespearen klassikko? Miksipä ei, teemoiltaan Rikhard III ainakin on niin valitettavan ajankohtainen.


Willensauna sopi esityspaikaksi paremmin kuin hyvin. Sopivan intiimiä, kaikki on juuri siinä lähellä. Kun Gloucesterin herttua nojautuu eturivin ihmisten pariin supattamaan, niin sitä tietää todellakin olevansa mukana. Näyttämön ja katsomon raja hämärtyy. Tapahtumia tuodaan hyvin myös katsomon puolelle, esimerkiksi tyrmäkohtaukset ja Gloucester rukouksen pauloissa tapahtuu oikeastaan näyttämön ulkopuolella. Sisääntulot on myöskin toteutettu hyvin monipuolisesti koko tilaa hyödyntäen.

Ensimmäisenä on pakko kehua musiikista loistavaa Mila Lainetta! Elävä musiikki oli tämän näytelmän henki ja sielu. Upeaan pukuun sonnustautunut Laine istui lavalla koko esityksen ajan, soittaen luuttua, selloa, nokkahuilua, rumpua - ja laulaen! Herttileijaa miten kaunis äänikin vielä. Ensimmäisessä näytöksessä kuultu kappale oli saanut sanoitukset Rikhard II -näytelmästä (se kolmannen näytöksen kohtaus missä RII puhuu kaveriporukalleen kuninkaiden kuolemasta ja "sillä Kuolema on perustanut hovin onttoon kehään, joka kiertää kuninkaiden ohimoita"). Ensimmäiset isot aplodit siis musiikista!

Enemmän ehkä näyttelijänä tunnettu Jussi Nikkilä on ohjannut ennenkin; tämä on hänen kolmas ohjaustyönsä. Eivätkä LAMDA:ssa suoritetut Shakespeare-opit ole menneet hukkaan. Nikkilän Rikhard III on napakka, hallittu, kaunis, sopivan pituinen, oivallisesti kaikki näytelmän ydinkohdat sisäistänyt ja todella hyvin tehtyä teatteria. Joka mittapuulla. Sitäpaitsi tässä on todella paljon huumoriakin, monella eri tavalla.


Myös näyttelijävalinnat ovat todella onnistuneet. Kristo Salminen on sopivan niljakas ja kiero nimiroolissa. Gloucesterin herttua on vallanhimoinen mies, joka ei karsasta mitään keinoja päästä sinne minne haluaa eli kuninkaaksi. Salminen pyörittelee silmiään, kuiskailee, esittää harrasta, juonii, mukanöyristelee  ja mielistelee. Surkastunut käsi, lievä kyttyrä, rasvainen tukka ja upea meikki täydentää lookin. Kyllä tämä on varsin uskottava mies. Ja juuri sopivan vastenmielinen. Manipuloiva Rikhard kontroilloi myös muusikkoa. Ja on tällä hienoja reploja... kuninkaansa/veljensä kuolemankin mies kuittaa: "sellaista se hosuminen teettää".

Niin loistava kuin Salminen onkin, niin miten minusta silti tuntuu että se on Antti Pääkkönen joka varastaa show'n? Ensinnäkin tämän kuningatar Margareeta on jotain niin mykistävän upeaa ettei paremmasta väliä. Jo ulkoinen habitus juhlavine pääkoristeineen saa miltei suun loksahtamaan auki, mutta kun Margareeta avaa suunsa niin en tiedä pyörtyisinkö onnesta! Vimmainen sellonsoitto säestää Margareetan kirousta, jota väkevämpää en muista nähneeni tai kuulleeni lavalla konsanaan. Sen lisäksi että Pääkkönen on huikea Margareeta, on hän myös sopivan jähmeä kuningas Edvard IV, reppanan luottavainen Clarence (se Clarencen ilme kun tämä tajuaa veljensä pettäneen tämän!), luihunoloinen Stanley ja vieläpä ruttolääkärinaamioinen pormestarikin. Upeita suorituksia kaikki tyynni.

Heikki Pitkänen ahkeroi myös tukun upeita rooleja. Näistä Edvardin (Rikhardin veljen siis) leskirouva Anna upeine silmienpyörityksineen salpasi hengen. Myös lordi Hastings on vallan upea tyypittely. Ja naukuvaääninen salamurhaaja Tyrrel! Lisäksi Pitkänen on toinen hieman överiksi vedetyistä murhaajista. Juha Varis on aivan mahtava juonitteleva Buckingham ja myös poikansa luonteesta kärsivä Yorkin herttuatar (eli Rikhardin äiti) sekä toinen grosteskimurhaajista. Milka Ahlroth voimakkaassa silmämeikissään vakuuttaa apeana Elisabethina (kuningas Edvardin leski) ja myös Towerin Brakenburynä. Ihanan raikkaina nuorten prinssien rooleissa hehkuvat Helmi Oja ja Isabella Ruotimo.

Kuten huomata saattaa, tässä mennään aika monella roolisuorituksella per tyyppi, nimiroolia lukuunottamatta. Eli vaihdot ovat hetkittäin salamannopeita. Suuri hatunnosto pukijoille ja muille näyttämöassistenteille näistä. Välillä vaihdot ovat niin uskomattomia että sitä unohtuu hetkeksi äimistelemään. Kun vaikkapa Yorkin herttuatar vaihtaa Buckinghamiksi, liki lennossa. Tähän esitykseen sopii jotenkin ällistyttävän hyvin miehityksillä leikittely. Nikkilä kertoi, että alunperin piti koko roolitus hoitaa Shakespearen ajan hengessä miesnäyttelijöillä, mutta sitten päädyttiin kuitenkin ottamaan mukaan Milka Ahlroth ja pikkuprinssejä esittäneet tytöt. Hyvä niin. Mutta onneksi jäi jäljelle kuitenkin nämä roolinvaihdot; sopivat tähän erittäin hyvin.


Petrolinsiniset seinäkankaat, kynttilänvalo, viirit seinällä (ensin Yorkin aurinko, toisessa näytöksessä Rikhard III:n oma valkoinen villisika) ja toisen näytöksen pelkistetty look hienoine spottivaloineen. Niin Katri Renton lavastus kuin Pietu Pietiäisen valosuunnittelukin toimii. Erityisesti kynttilät ja soihdut olivat upeita, ja onneksi mikään ei syttynyt palamaankaan, vaikka Hastings kaatoikin yhden kynttilänjalan :-) Myös Saija Siekkisen puvustus oli loisteliasta. Kauniita pukuja jokainen. Ja lisäksi peruukit ja maskeeraus (Petra Kuntsi) olivat upean monipuolisia. Visuaalisesti esitys miellytti ainakin tämän katsojan silmää kovasti.

Ei oikeastaan haitannut lainkaan että tästä oli jätetty paljon henkilöitä poiskin (mm. Catesby, Rivers, Grey, Richmond) ja heidän replojaan ja tekojaan oli laitetty muille. Paljon oli myöskin tiivistetty tekstiä ja lisättykin juttuja, mm. yksi uusi lemmenjuoni tuomaan lisäjännitettä. Tiivistys ja muokkaus toimii, ja kokonaisuus on hyvin eheä. Matti Rossin kääntämä kieli soljuu vapaasti ja ymmärrettävästi. Jos sukulaisuusuhteet tuntuvat monimutkaisilta, niin käsiohjelmasta löytyy sukupuu kuvineen. Hyvä lisä, jos kohta aika hyvin esityksessäkin annetaan katsojille vinkkejä kuka on kuka.

Kaikesta tiivistämisellä ja muilla ratkaisuilla on esitys saatu puristettua reiluun kahteen tuntiin. Tuntuu ihan uskomattomalta saavutukselta, mutta on se mahdollista. Välillä tahti on aika kiivasta, mutta mm. musiikin rauhallinen tempo saa tahtia sopivasti tyynnytettyä. Loppuratkaisu on ehkä hieman hätäinen, mutta moderni ote lopettaa tämän kyllä aika tehokkaasti. Nikkilällä on sitäpaitsi hyvä perustelu miksei tässä ole esimerkiksi Bosworthin taistelua - viidellä aikuisnäyttelijällä on hankala tehdä massiivisia ja näyttäviä joukkokohtauksia.

Sitäpaitsi näytelmä alkaa miekkailulla. Ja tässä on myös perioditanssia, siitä myös superkiitos. Ja mansikoiden syöntikään ei ole koskaan ollut näin intiimiä.


Monta monituista versiota olen tästä näytelmästä nähnyt, tänäkin vuonna useamman. Ja kyllä tämä Kansallisteatterin inkarnaatio nousee sinne kärkijoukkoihin. Tähän asti teatterisuosikkini ovat olleet Tim Carrollin ohjaama Globe Theatren versio Apollo Theatressa 2013 (nimiroolissa Mark Rylance) ja Richard Gooldin ohjaama versio Almeidassa 2016 (nimiroolissa Ralph Fiennes). Sen sijaan esim. Jamie Lloydin ohjaus Trafalgar Studiossa 2014 (Martin Freeman nimiroolissa) oli valtava pettymys.

Kyllä tämä tekee heti mieli nähdä uudelleen, sillä katsomista ja nauttimista riittää useammallekin kerralle. Olemme pienellä Shakespeare-fanijoukolla menossa maaliskuussa, mutta saatan kyllä pistäytyä ennen sitäkin fiilistelemään. Uskoisin, että tälle on luvassa lisäesityksiä Willensaunassa ja/tai siirto Pienelle näyttämölle. Tällä tietoa esitykset loppuvat maaliskuussa ja ne alkavat olemaan jo aika täysiä.

Kävin ensi-iltaa edeltävänä iltana Kansallisteatterin Lavaklubilla kuuntelemassa ohjaaja Jussi Nikkilän mietteitä näytelmän tiimoilta. Toinen toimittaja Jari Forssin haastateltava oli WSOY:n suuressa Shakespeare-hankkeessa kustannustoimittajana toiminut Alice Martin. Keskustelu rönsysi laidasta laitaan, niin suomennoksesta Nikkilän vaikutteisiin (hän piti kovasti myös Rylancen versiosta!) ja työryhmän ylistyksestä klassikkonäytelmien toteutukseen.


Myös yleisöllä oli hyviä kommentteja ja kysymyksiä. Paljon keskusteltiin eri klassikkojen, myös Shakespearen, modernisoinnista ja eri esittämistavoista. Jussi Nikkilä totesikin osuvasti: "ehkä klassikkoja on myllätty jo niin paljon, niin ehkä nyt sitten voi tehdä perinteisesti". Yhden katsojan mielestä modernisoidut versiot ovat usein politisoituja. Yleisössä keskusteltiin myös ollaanko modernisoiduissa versioissa kiinnostuneita itse näytelmästä vai käytetäänkö näytelmää oman agendan ajamiseen? Nikkilä kyllä totesi, että teatteri olisi todella tylsää jos aina pyrittäisiin siihen 400 vuotta vanhaan ilmaisuun (Shakespearen tapauksessa). Sitäpaitsi aina tekijöillä on jonkunlainen oma agendansa. Tosin herran oma agenda jäi hieman epäselväksi (mutta esityksen jälkeen ihan sama mikä se oli!).


Lavaklubi oli ääriään myöten täynnä, ja esityksen liputkin ovat myyneet hyvin. Eli on ihana todeta että Shakespeare kiinnostaa suomalaisia näin hyvin. Selkeästi tämmöiselle epookkiversiolle on tarvetta ja tilausta. Ja tätä voi vallan hyvin tulla katsomaan vaikkei olisikaan kovin kummoisia pohjatietoja brittikuninkaallisista tai Shakespearestä. Toki jonkunlaisilla pohjatiedoilla tästä saa enemmän irti, mutta uskoisin että ihan pelkästään hyvänä näytelmänäkin toimii.

Kun lopuksi kummaltakin vieraalta kysyttiin miksi tämä Kansallisteatteri Rikhard III kannattaa tulla katsomaan, niin saatiin hyvät tiivistykset. Alice Martin: Tilaisuus saada tuntuma siihen millainen on Shakespearen näytelmä. Jussi Nikkilä: Siinä näytellään mielettömän hyvin.

On helppo yhtyä Alice Martinin sanoihin "tämä tuntuu Shakespeareltä". Niin todellakin tuntui.


Esityskuvien copyright Tuomo Manninen, Lavaklubin kuvat omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 29. marraskuuta 2016

Pasi Was Here / KOM-teatteri 29.11.2016

Kuudes kerta toden sanoo, vai miten se nyt menikään. Todesta en tiedä, mutta kyllä tämä Veikko Nuutisen kirjoittama ja Lauri Maijalan ohjaama Pasi Was Here on mulle yksi vuoden 2016 parhaita teatterikokemuksia. En kai mä muuten sitä kuutta kertaa olisi halunnut nähdä?

En osaa oikein edes selittää miksi tämä kolahti muhun niin kovaa. Osittain loistavan tekstinsä vuoksi, ja sen kokonaisvaltaisen nostalgisuuden. Osittain loistavien näyttelijäsuoritusten takia. Osittain kokonaisuuden, koska tässä toimi vaan kaikki niin kovin hyvin yhteen. Olisin mielelläni katsonut muutaman kerran ehkä lisääkin, mutta pahus kun 3.12. oli sitten se kaikkien aikojen viimeinen Pasi. Onneksi sain sumplimalla vielä yhden esityksen omaan kalenteriini viimeiselle viikolle.


Oli hauska nähdä näytelmän kehityskulku helmikuun ensi-illasta marraskuun lopun vikalle esitysviikolle. Nyt vikalla viikolla siellä jo irroteltiin monessa kohtaa ja välillä tuntui siltä että pokka alkoi hieman repeillä. Mutta onneksi kyseessä ovat ammattilaiset ja homma pysyi hanskassa. Mutta oli ihana hykerrellä katsomossa, siinä vakipaikallani kakkosrivin keskellä, ja fiilistellä mielessään.

On aina mahtavaa kun joku näytelmä jatkaa esityskautta alkuperäisestä, ja täyttää katsomot ihan loppuun asti. Pasin näki lopulta yli 27000 katsojaa, mikä on melkomoinen määrä niinkin pienikatsomoiselta teatterilta kun KOM-teatteri on. Hurraa! Sain itsekin houkuteltua monia tuttuja ja puolituttuja katsomaan tätä, ja kaikki kyllä tuntuivat tykkäävän.

Pasi Was Here jää kyllä mieleeni erittäin pitkäksi ajaksi. Lämmin kiitos Vilma Melasniemi, Johannes Holopainen, Juho Milonoff, Robert Enckell sekä koko KOM-teatterin väki. Te olette ihan parhaita!


Kuvan copyright Tanja Ahola
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

maanantai 28. marraskuuta 2016

Taju / Helsingin kaupunginteatteri 28.11.2016

Taas lisää näitä keski-ikäisen alkoholisoituneen suomalaisen taiteilijamiehen henkilökuvauksia. Voi kääk, eikö niitä ole nyt nähty, tänä syksynä varsinkin? Vaan ehei, tämä onkin enemmän kertomus sellaisen tyttärestä. Toki se taiteilijaisä on jatkuvasti taustalla, ja hetkittäin koittaa varastaa pääroolinkin. Mutta onneksi tyttären tarina on niin kiinnostava, että se jaksaa kantaa hyvin koko esityksen.


Liisa Urpelainen on kirjoittanut mielenkiintoisen henkilökuvan Taju Sallisesta. Taiteilija Tyko Sallisen ja tyttärensä vaikea ja monimutkainen suhde on se juttu jonka ympärille kaikki kietoutuu. Taju ei pääse isäänsä pakoon, ei vaihtamalla nimeä, ei pakenemalla ulkomaille, eikä edes kirjoittamalla itselleen onnellisen lapsuuden. Tyko palaa piinaamaan, kummittelemaan, supattamaan korvaan. Aina uudestaan ja uudestaan. Ei ole ihme että mieli järkkyy ja Tajun matka päätyy mielisairaalaan.

Taju Birgitta Tiara Sallinen käytti kirjailijanimenään Irja Sallaa, ja avioliiton solmittuaan myös Taju Rantalaista. Elämä Suuren Taitelijapersoona isän kanssa ei ollut helppoa, varsinkaan sen jälkeen kun Tyko haki tyttärensä tämän äidiltä. Ainakin Urpelaisen mukaan Tyko oli kamala tyranni, joka kiusasi vaimoaan ja tytärtään kaikin mahdollisin keinoin. Enimmälti kuitenkin verbaalisesti. Haukkumalla, huorittelemalla, väheksymällä ja olemalla kaikin puolin hyvin vastenmielinen mies. Tajusta hän halusi poikaa, ja kaikki naiseuteen viittaavakin aiheutti hurjistumista. Ei ole mikään ihme että tuollaisen lapsuuden jälkeen tyttären mieli ei ollut ihan tasapainoinen. Missä on syy ja missä seuraus, mutta omat epäonnistuneet avioliitot, ainoan lapsen menetys ja sodanaikaiset kokemukset Saksassa eivät ainakaan voineet mielenterveyttä edistää.


Laura Jäntin ohjaama näytelmä alkaa Tyko Sallisen kuolemasta. Aikuinen Taju haluaa krematorion vahtimestarilta varmistaa että isä on varmasti palanut. Isä-tytärsuhde on kyllä riipaisevaa katsottavaa, koko näytelmän ajan. Tuntuu pahalta katsoa miten pieni lapsi syyttää itseään vanhempiensa myrskyisästä liitosta ja avioerostakin. Ja miten hän tuntuu aikuisenakin löytävän vain huonoja miehiä, isänkö peruja sekin.

Ursula Salo on ihan erinomaisen loistava Tajuna. Sujuvasti hän vaihtaa lennossa luottavaisesta ja hämmentyneestä lapsesta laitostuneeseen aikuiseen. Ja Saksassa keimailevasta naisesta isäänsä elämästään ulos kirjoittavaan tyttäreen. Hän on kertoja, hän on taiteilija. Santeri Kinnunen on häkellyttävä maanisena ja manipuloivana Tyko Sallisena. Pianisti ja muusikko Eero Ojanen on valtavan isossa roolissa instrumenttinsa kanssa. Milloin saamme kuulla cabaret-lauluja Saksassa ja milloin hän toimii posteljoonina. Upeaa soittoa ja heittäytymistä!



Iida Kuningas, Rauno Ahonen ja Antti Lang vetävät kukin lukuisia pienempiä rooleja. Erityisesti Kuninkaan Helmi-äiti riipaisee sielua. Ja Antti Langin italialaiset kaksoset!

Taju etenee hypellen lapsuuden, Saksan, mielisairaalan ja muiden välillä. Onneksi sekava kokonaisuus ei häiritse, koska tarina pysyy hyppelehtivyydestä huolimatta kasassa. Taas opin paljon näistä ihmisistä ja ihmismielestä yleensäkin. Pidin tästä kyllä, ja seuralaiseni oli ihan haltioissaan näytelmästä.

Ja saako loppuun tunnustaa: en ole koskaan pitänyt Tyko Sallisen maalauksista, ja nyt en pidä hänestä henkilökohtaisestikaan. Aion silti mennä katsomaan Helsingin Taidemuseoon alkuvuonna avautuvan näyttelynsä, nyt kun tietää taas lisää.


Kuvien copyright Stefan Bremer
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.