keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Jemina on täällä taas!

Tänään on vihdoin se päivä kun ihana diiva, tanssilegenda ja monitahoinen Jemina on taas ilonamme! Nimittäin Jeminan uusi show saa ensi-iltansa Kaapelitehtaan Pannuhallissa illalla. Jemina - The Great American Show! Konfetteja, hurraahuutoja ja vaaleanpunaisia ilmapalloja!

Minulla on ollut ilo ja kunnia kuulua Team Jeminaan tämä alkuvuosi. Eli olemme päässeet seuraamaan harjoituksia ja viemään Jeminan ilosanomaa eteenpäin. Porukan ensimmäinen kokoontuminen oli jo joulukuun alussa Leipätehtaalla. Kuohuviinilasillisilla nostimme maljat tälle ihanalle porukalle!


Itse pääsin harjoituksiin kaksi kertaa helmikuussa, mutta valitettavasti kaksi viimeisintä helmi-maaliskuun taitteessa jäivät muun elämän vuoksi väliin. On aina superkiinnostavaa päästä katsomaan miten työryhmä harjoittelee, miten esitys saa muotoaan. Nämä avoimet harjoitukset ovat olleen aina perjantaisin, tanssijoiden viimeinen viikkotunti ennen vapaata. Ymmärrettävästi siinä vaiheessa takki on usein ollut jo aika tyhjä. Harjoituksissa on ollut hauskaa, sekä tanssijoilla että katsojilla. Semmoinen yhdessä tekemisen ilo on välittynyt hyvin jokaisesta.


Harjoituksissa nähtiin hääkohtauksen treenausta. Morsiamia ainakin piisasi! Iloinen cheerleader/paraatitunnelma ja klassisia kysymyksiä: "aukeaako jalat toisella pussyllä?". Ekoissa harkoissa oli mukana myös yksi alaikäinen katsoja, ja hän lähti huoltajansa kanssa pois ennenkuin alettiin puhumaan sen enempiä pussyistä. Esityshän on K18, osittain A-oikeuksin varustetun esityspaikkansa takia, ja osittain myös sisällön vuoksi. "Make me great again, look how I die, yeah!". Ekoissa harkoissa (siis tämän meidän Team Jeminan ekoissa harkoissa, toki tanssijat olivat jo koko viikon treenanneet) oli myös Keijun ja Mörön nukketeatteriesitys Sebastian-nimisen miekkosen johdolla. Tanssija Heidi Naakka solahtaa sikamaisen nukeilla leikkivän miehen nahkoihin mutkatta. Tekstit tehtiin impropohjalta ja murre tuli Heidin kotiseuduilta Kajaanista.

     

Sitten kaivetaan korkokengät esiin! On kiehtovaa nähdä miten tanssijan koko olemus ja liikekieli muuttuu kun pitääkin tanssia korkeilla koroilla. Varsinkin miehillä, jotka niillä vähemmän ovat tottuneet kävelemään. Tosin tarttee todeta että jokainen näistä esityksen miestanssijoista liikkuu korkkareissa paremmin kuin minä kuunaan. Että ei se sukupuolesta ole kiinni. Rantapallojen kanssa kikkaillaan näppärästi korot jaloissa.


Esityksessä liikutaan paljon niin sukupuoliroolien rajamaastossa kuin leikitellään stereotypioilla ja sukupuolilla yleensäkin. Jollain tavalla tämä on myös sellainen trumpismin ja ylipäätään populismin vastaisku. Ollaanko ihan amerikkalaisuuden ytimessä, se jää nähtäväksi. Kuulemma viimeisimmissä harkoissa oli kuvauskielto ja ei niistä saanut oikein mitään hiiskahtaakaan.

     

Tanssiryhmän harjoitukset alkoivat helmikuun alussa, mutta sitä ennen Karttunen oli käynyt jokaisen kanssa jo kuvioita ja asioita läpi. Uusi teos on aina haasteellinen, mutta tässä on vielä tanssijoita useasta eri porukasta, joten kaikki eivät välttämättä ole tehneet yhteistyötä ennen. Osa porukkaa on Zodiakista, osa HDC:n vakkareita ja sitten on vielä yksi opiskelijakin TeaKista. Yksi kysymys mitä käytiin koko tanssijaryhmän kanssa läpi oli tämä: Jos olisit toista (vastakkaista) sukupuolta niin millainen olisit? Jokainen sai pohtia tätä ja luoda omaa hahmoaan sen perusteella.

Tarinarunko oli toki olemassa ennen harjoituksia. Paljon erilaisia fragmentteja, joista sitten poimitaan aineisto lopulliseen esitykseen. Mikäli vanhat merkit paikkansa pitää, niin jotain juttuja mitä me pääsimme harjoituksissa näkemään, ei nähdä koskaan valmiissa esityksessä. Esitys muotoutuu lopulliseksi vasta harjoitusten aikana.

Tähä asti muuten kuvat olivat 10.2. harkoista, loput kuvat on otettu 17.2.


Toisissa harkoissa viikkoa myöhemmin tehtiin ihan erilaisia juttuja. Suuri muotinäytös esittelee erilaisia kaloja. Tanssija Jyrki Kasper totesi että kuluneella viikolla on kirkastunut muutama kohtaus. Kaikilla on hyvät fiilikset; harjoituksissa nauretaan paljon, mutta opetellaan myös paljon askelia. Mikko Paloniemi toteaa että ryhmässä ja musiikin kanssa on tehtävä kompromissejä. Esitykseen on tulossa todella paljon pukuvaihtoja. Luvassa on ainakin 128 pukua!


Mies Jeminan takana, vai pitäisikö sanoa Jeminan alter-ego eli Jyrki Karttunen vastaa monesta. Sen lisäksi että hän on koko konseptin isä ja tekee koreografiat, niin hän myös tanssii mukana. Jeminan roolissa tottakai. Muuten tekijätiimi on pitkälti tuttua Karttusen ja HDC:n monesta aiemmasta esityksestä. Tuomas Fränti vastaa musiikista ja äänisuunnittelusta sekä Karoliina Koiso-Kanttila puvustuksesta. Lisäksi Jukka Huitila lavastaa ja suunnittelee valot ja Heidi Räsänen toimii ohjaajana sekä käsikirjoittajana.


Eilen oli muuten Ylen sivuilla juttua Jeminan toisesta tulemisesta; kannattaa lukea.

       

Minulla on täysi luotto tähän taitavaan porukkaan ja uskon että esityksestä tulee sekä hauska että kiinnostava, yhteiskunnallista kantaaottavuutta unohtamatta. Esityksiä on 8.4. saakka, ja uskallankin jo ennen ensi-iltaa suositella sitä kaikille hyvän viihteen ja tanssitaiteen ystäville. Jemina on kerännyt itselleen melkoisen fanijoukon ja en usko että kenenkään tarvitsee pettyä.


Kiitos mahdollisuudesta olla mukana Team Jeminassa - on ollut hienoa seurata tanssiteoksen muodostumista. Innolla odotan tätä iltaa kun näen sen vihdoin valmiina lavalla, kaikessa värikkyydessään ja loistossaan!


Kuvat olen ottanut itse.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Arktinen hysteria / Kansallisteatteri 16.3.2017

Muistan vieläkin Marko Tapion Arktisen Hysterian kaksi kirjaa vanhempieni kirjahyllyssä. Koskaan en niitä tullut lukeneeksi, mutta kirjan kansien fontti ja värit houkuttivat nuorta kirjahyllyn selaajaa. Mutta koska en tarttunut kirjoihin, oli minulle koko tarina tuntematon. Kuten kirjailija Marko Tapiokin. Taiteellisen Tapperin veljeskvartetin (Harri kirjailija, Kain kuvanveistäjä ja Yrjö lavastaja) vanhimmainen kirjoitti romaanien lisäksi näytelmiä. Ja vaikka Arktinen hysteria on ilmeisesti arvioitu hänen pääteoksekseen, sekin on vaipunut aika unholaan.

 Hotinen, Kahiluoto, Hirvikoski, Bergroth


Onneksi helmikuun alussa Kansallisteatterin ja WSOYn Bloggariklubilla valotettiin teosta ja tekijää tarkemmin! Vieraana olivat ohjaaja Atro Kahiluoto, näytelmän toinen dramatisoija Juha-Pekka Hotinen (toinen on ohjaaja), Kansallisteatterin (ja tämän näytelmän) dramaturgi Aina Bergroth sekä Kansallisteatterissa debyyttinsä tekevä Reija Hirvikoski, joka vastaa esityksen lavastuksesta sekä projisointien ja pukujen suunnittelusta.

Arktinen hysteria oli alunperin neliosaiseksi suunniteltu eepos, joka valitettavasti jäi kesken kirjailijan kuoltua vuonna 1973. Tämä teatteriprojekti on muhinut jo vuosia, ja nelisen vuotta sitten asia sovittiin teatterinjohtaja Myllyahon kanssa. Heti sen jälkeen Suomen Kirjallisuuden Seuran arkistoista löytyi aineistoja, myös 3 ja 4 osien luonnoksia ja muistiinpanoja. Marko Tapion kuoltua oli arkistoihin viety laatikkokaupalla tavaraa, joita kukaan ei ollut sen syvemmin tutkinut. Edes kirjailijan leski ja poika eivät olleet tietoisia sadastakuudestatoista liuskasta kolmososan tekstiä. Näytelmäprojekti sai uutta puhtia ja tekijät aineistoa! Ja me pääsimme hipelöimään kopionivaskaa tuosta aineistosta!

Tässä ne 116 liuskaa kolmatta osaa!


Juha-Pekka Hotinen oli ollut Arktisesta hysteriasta innostunut aina 1970-luvun lopulta, kun hän opiskelijana törmäsi kirjaan. Hän rinnastaa teoksen Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogiaan, kuvauksena suomalaisen keskiluokan syntymästä. Kirjailijan oma poika Janne Tapper ei halunnut ohjata teosta näyttämölle, vaikka teatteriohjaaja onkin. Siispä puikkoihin saatiin toinen kirjailijan tuotannon pitkäaikainen ihailija Kahiluoto. Hän pitää Marko Tapiota raikkaasti toisenlaisena suomalaisena kirjailijana.

Materiaalia oli paljon. Mutta miten työstetään kahdesta valmiista romaanista ja nipusta muistiinpanoja kokonainen ja toimiva näytelmä? Tekijät päätyivät "simultaaniteatterin" ratkaisuun eli kaikki eri aikatasot ovat kokoajan läsnä näyttämöllä. Tarttee tunnustaa nyt näytelmän nähneenä, että se oli katsojalle aika haasteellista. Tunnustan myös että lähdin katsomaan näytelmää Bloggariklubin inspiroimana.

Tekijät pohtivat myös miksei Marko Tapio ole niin tunnettu kirjailija kuin Väinö Linna? Ehkä teksti on vaikeampaa ja Arktinen hysteria sai aikoinaan huonon vastaanoton kriitikoilta, varsinkin pääkaupunkiseudun lehdissä. Tapion ihmiskuvan ankaruus, ja se että hän koitti ratkaista kaikki kirjallisuuden ongelmat yhdessä teoksessa, saattoivat myös vaikuttaa suosion vähyyteen.


"Alaston nuori tyttö syö humalassa raakaa kalaa" - tämä oli Marko Tapion avainlause. Sitä on hyödynnetty näytelmän mainosjulisteessa. Kyllä se huomion varastaa. Tosin näytelmässä ei valoteta lainkaan tätä, kuka tyttö on ja miksi hä syö raakaa kalaa, ja vieläpä päihtyneenä. Tiedon vei Tapio mukanaan hautaan.

Mutta millainen oli sitten itse näytelmä? Melkoisen sekava, ainakin näin tarinaa tuntemattomalle. Henkilöitä oli paljon ja monilla näyttelijöillä oli useita rooleja. Itse en ainakaan pysynyt kärryillä kuka oli kuka ja missäs ajassa nyt liikutaan, paitsi hetkittäin. Tämä on tarina isistä ja pojista, Björkharryjen hankalistakin perhesuhteista, ja samalla Suomen historiaa.


Insinööri Harry Björkharry (Timo Tuominen) on vastuussa patotyömaasta, jossa on vuoto. Työntekijät lakkoilevat ja vuotoa ei saada tukittua. Miehen pitäisi soittaa äidilleen ja pyytää rahaa palkkoihin, jotta miehet palaisivat ruotuun ja pato saataisiin pelastettua. Koska teos jäi kesken, meille jää ikuisesti arvoitukseksi mitä lopulta tapahtuu. Välillä hypätään katsomaan Björkharryn vanhempien tarinaa. Taisto Reimaluoto tekee hienon roolin isä-Viki Björkharrynä. Varakkaana äitinä nähdään Tarja Heinula. Muu ensemble Timo Torikka, Annika Poijärvi, Marja Salo, Heikki Pitkänen ja Petri Liski venyvät moneen.


Upea näyttelijöiden lavaorkesteri rytmittää menoa kilinällään ja kolinallaan, välillä työmiehet juopottelevat. Reija Hirvikosken monipuolinen lavastus ja puvustus kuvastaa hyvin 1960-lukua. Ja tässä oli ihanat musiikit! Siitä bonusta että käsiohjelmassa on listattu käytetty musiikki. Kiitosta muutenkin hyvästä käsiohjelmasta; siinä on monta kiinnostavaa kirjoitusta niin kirjailijasta kuin teoksestakin.

Hetkittäin lavalla näkyvät tyypit ovat karikatyyrimäisiä hahmoja, kuin ala-asteen näytelmäkerhosta. Tiedättekö tyylin: nyt tää vähän näyttelis näin, ja menis istumaan tähän ja olisi oikein teatraalinen... Siitä tuli outoa keveyttä tekstiin, joka ei muuten ole mitään kovin hauskaa. Jossain vaiheessa varsinainen näytelmä keskeytyy ja näyttelijät alkavat lukea tekstejä ja muistiinpanoja ja pohtimaan mitä tässä voisi seuraavaksi tapahtua.


Oli tämä kyllä aika erikoinen esitys. Olin hämmentynyt ja harvemmin teatterissa käyvä seuralaiseni myös. Mitä tässä tapahtui? Toisaalta joskus on ehkä hyväkin kokea sellaista mistä ei oikein ymmärrä mitään...


Tällä hetkellä Kansallisteatterissa pyörii kaksi liki samannimistä näytelmää. Lippumyymälästä meinasin saada väärän näytelmän käsiohjelman ja lämpiöissä pyöri hämmentyneitä ihmisiä lippujaan katsellen. Oli siellä selkeitä opasteita ja ainakin Pienen näyttämön lämpiöön tultiin huutelemaan, että Odysseia menee alakerrassa Willensaunassa. Siitä huolimatta ihmisiä oli tunkemassa väärään esitykseen. Nyt on selkeästi arktisuutta ilmassa!


Esityskuvien copyright Sakari Viika, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Äidin rakkaus / Kansallisteatteri 15.3.2017

Kansallisteatterin uusi näytelmä Äidin rakkaus kiinnosti jo alunperinkin, mutta kun vielä sairastapauksen vuoksi yhdeksi näyttelijäksi vaihtui Eero Aho, niin kiinnostus lisääntyi eksponentiaalisesti.

Marko Järvikallas on kirjoittanut intensiivisen kolmiodraaman. Liisa Mustosen tarkassa ohjauksessa näyttelijäkolmikko venyy kihelmöiviin suorituksiin. Äidin ja pojan keskinäinen suhde on se ydin minkä ympärillä kaikki pyörii. Julius (Markus Järvenpää) on nuori mies, jolla on selkeästi ongelmia elämänhallinnan ja kaiken muunkin kanssa. Yhdyskuntapalvelun suorittaminen takkuaa, samoin äidin helmoista poissaolo. Tämän äiti Saara (Kristiina Halttu) on tavannut ihanan uuden miehen Tapanin (Eero Aho) jonka kanssa he suunnittelevat ja haaveilevat vaikka mitä. Mutta miksei Saara voi esitellä Tapania pojalleen? Mitä hän pelkää?


Äidin ja pojan suhde on kaikkea muuta kuin normaali. Tai mikä nyt sitten on normaalia. Ei ainakaan yhdessä saunomiset tai samassa sängyssä nukkumiset. Järjetön mustasukkaisuus molempien taholta ei ainakaan auta tilannetta. Siihen väliin on samettihousuisen ja hieman liian kiltinoloisen Tapanin vaikea päästä. Tilanne räjähtää käsiin kun miehet tapaavat.

Jos pojalla ei ole kaikki ihan kohdillaan, niin ei kyllä ole äidilläkään. Loppujen lopuksi on vaikea päättää kumpi heistä on häiriityneempi. Katsojille selviää myös mitä isä-Juhanille on tapahtunut, tai ainakin se miksei hän enää ole kuvioissa mukana.


Kaikki näyttelijät tekevät ihan hirveän hienot roolit. Markus Järvenpään intensiivinen katse ja uhkaava olemus hyytävät Omapohjan pienessä tilassa niin, että väristykset vaan käyvät katsojan läpi. Toisaalta hänen Juliuksensa on myös lapsellinen; poika joka ei osaa päästää äidin helmoista irti eikä pysty hanskaamaan tyttöystäväasioitakaan (se kuukuppiepisodi!). Kristiina Halttu on samaan aikaan rakastunut Tapaniin ja luultavasti oikeasti uskoo että suhde voisi toimia, ja Tapani hänet pelastaa. Mutta samaan aikaan riippuvuutta lähenevä suhde poikaan saa hänet kääntymään Tapania vastaan.


Eero Aho on monipuolinen näyttelijä, mutta tämänkaltaista roolia hän ei kovin usein ole teatterissa viime aikoina esittänyt. Hänen Tapaninsa on rauhaa rakastava, sovitteleva, sovinnainen ja kaikista hyvää uskova hömelö. Jolla silti on omat epäilyksensä Saaran ja Juliuksen suhteesta. Tapanin ja Juliuksen kohtaus, missä Tapani koittaa naminami-höpöhöpö-jutuillaan saada poikaa avautumaan - ihan huippu! Myös hidastettuna tehty yksi kohtaus (tiedätte kyllä mitä tarkoitan kun näette) on hienoa katsottavaa.

Omapohjassa istutaan tällä kertaa kahdella puolen "lavaa" ja se tuo oman intiimiytensä pieneen tilaan. Paula Koivusen vaaleasävyinen lavastus ja puvustus on hyvinkin niukkaa ja tarkoituksenmukaista. Ilkka Niskanen peilaa valosuunnittelulla hyvin esityksen tunnelmia. Esityksessä on paljon hiljaisiakin kohtia jotka kertovat enemmän kuin äänet tai musiikki. Lopussa soi perinteinen gospelhitti Sometimes I feel like a motherless child ja sen alakuloiset sanat sopivat tämän näytelmän tunnelmaan paremmin kuin hyvin.


Läheisriippuvuus, äidinrakkaus, vallankäyttö, alistaminen, vapaus... tärkeitä ja vaikeitakin teemoja. Ei tämä näytelmä päästä katsojaa ihan helpolla, mutta kyllä hyytää veren ja menee luihin ja ytimiin. Vajaassa puolentoista tunnin esityksessä ei ole edes väliaikaa antamaan taukoa tiheästä tunnelmasta - ja hyvä niin. Pidin tästä ihan valtavan paljon! Loppukevään esityksiin on paremmin tilaa, mutta Omapohja on niin pieni näyttämö että esitykset täyttyvät nopsaan.


Kuvien copyright Tuomo Manninen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Macbeth / Kansallisteatteri 14.3.2017

En tiedä olisinko mennyt toista kertaa katsomaan Macbethiä ellei olisi ollut samana iltana Bloggariklubia Kansallisteatterilla. Toisaalta ensi-illan jälkeen oli niin hämmentynyt olo, enkä oikein tiennyt mitä mieltä esityksestä olisin ollut. Että sikäli toinen katsomiskerta selkeytti hieman ajatuksiani. Ehkä.

Meillä oli ilo saada kuunnella kiinnostavaa paneelikeskustelua ennen esitystä. Vieraina Bloggariklubissa olivat kaksi kustannustoimittajaa WSOY:ltä eli Saara Pääkkönen ja Alice Martin, näyttelijä/ohjaaja Jussi Nikkilä sekä Kansallisteatterin dramaturgi Eva Buchwald. Kaikki suuria Shakespeare-faneja. Oli kiinnostavaa kuulla niin keskustelijoiden kuin paikalla olleiden parinkymmenen kirja/kulttuuribloggaajan omasta Shakespeare-suhteesta. Monella oli hyvinkin läheinen suhde näytelmiin. Ja koska WS on aihe josta jaksan puhua ja kuunnella vaikka loputtomiin, niin tämä oli todella kiinnostavaa!

Saara Pääkkönen, Alice Martin, Jussi Nikkilä, Eva Buchwald


Oli myös mielenkiintoista kuulla WSOY:n Shakespeare-käännösurakasta, vaikka siinä ei sinällään ollutkaan kauheasti uutta tietoa. Mutta koska paikalla oli kaksi koko projektin ajan mukana ollutta kustannustoimittajaa, niin aina jotain ihania uusia tiedonmurusia tarttui matkaan. Kyllä kaikkien näytelmien uudet suomennokset olivat iso kulttuuriteko kustantajalta! Ja vaikka joistain näytelmistä oli tehty paljon muitakin käännöksiä Cajanderin jälkeen, niin teatterikäyttöön tarkoitetuista on aina jätetty jotain pois. Hyvinkin ymmärrettävää. Sen sijaan näissä WSOY:n käännöksissä on koko tekstin lisäksi runsaasti alaviitteitä ja kiinnostavia esipuheita jne. Sen lisäksi käännökset ovat oikeasti uusia käännöksiä, eivät muokkauksia vanhoista, eivätkä varsinkaan Jylhän, Cajanderin tai muiden töihin perustuvia. Sitäpaitsi oli kaksi (tosin alkuperältään hieman kiisteltyä) näytelmää mitä ei oltu koskaan aiemmin edes käännetty suomeksi (Perikles ja Kaksi jalosukuista). Kirjasarjan käännökset eivät myöskään perustu nähtyihin esityksiin, mikä on myös tärkeä huomio.

Koska Macbeth oli illan näytelmänä, niin sen käännösasioita ruodittiin vielä syvällisemmin. Kiinnostavin kysymys oli miksei työryhmä käyttänyt olemassa olevaa Matti Rossin käännöstä, vaan päätyi tekemään omansa. Eva Buchwaldin vastaus oli selkeä: Rossi ei antanut lupaa lisätä tai muokata tekstiään. Ja koska työryhmä halusi mukaan modernin tekstinpätkän (Antti Nylénin monologi näytelmän lopussa) niin he päätyivät kääntämään tekstin uudelleen itse. Mutta tämä ei lopulta ollutkaan ainoa syy. Tekstissä oli muutamia alkusointuasioita mitkä olivat Buchwaldille tärkeitä. Lisäksi Rossin käännöksestä on jo tovi aikaa, ja oli muutamia sanoja mitä Buchwald ja Reinikainen halusivat modernisoida (esim. filthy air = saaste,ja patient = suvaitsevainen). Näytelmässä on kohta kun Duncan (alunperin portinvartija) kritisoi ja kommentoi oman aikansa yhteiskunnallisia asioita (portinvartijan kop, kop, kop-monologi) ja se tapahtuu hyvin erilaista kieltä käyttäen kuin muu näytelmä. Kansallisteatterin versiossa käytetään moderneja ilmauksia kuten saatanan sipilöijä ja tulta päin. Järkeenkäypää kun se näin selitettiin.


Tekstien ja käännösten lisäksi keskustelussa pohdittiin myös miksi esimerkiksi Macbeth ja Kansallisteatterissa myös parhaillaan pyörivä Rikhard III (jonka ohjauksesta Jussi Nikkilä vastaa) ovat edelleen niin suosittuja ja ajankohtaisiakin näytelmiä. Ja miksi ylipäätään Shakespeare on edelleen suosittu. Saara Pääkkösen mielestä Shakespeare luotaa ihmisluontoa niin hyvin. Vaikkakin osa näytelmistä on älyttömän tyhmiä (olen taipuvainen samaan mielipiteeseen). Alice Martin on samoilla linjoilla sanoessaan, että WS tutkii ihmistä ja näytelmät ovat valtavan monipuolisia. Jussi Nikkilän mielestä RIII auttaa ihmistä tunnistamaan itsessään näitä pahoja puolia, tämmöistä minä minä minä-ajattelua. Eva Buchwaldille Shakespeare on aina ajankohtainen, ja Macbeth oli hänelle teini-iän rakas näytelmä. Panelistit pohtivat myös Rikhard III ja Macbethin hahmoja, mitä heissä on samaa ja mitä erilaista.

Alice Martin halusi tietää onko Duncanin roolia korostettu tässä Macbeth-versiossa, koska Esko Salminen on niin ihku :-) Tähän ei saatu selkeää vastausta, mutta ajatus on kyllä kutkuttava ja olen samaa mieltä... Muutenhan Duncanin rooli ei ole kovin suuri, koska hänet murhataan niin alkupuolella näytelmää, eikä repliikkejäkään ole kauheasti.


Lopuksi jokainen keskustelija sai kertoa minkä Shakespeare-tuotannon he haluaisivat Suomen teatterilavoilla nähdä. Kiinnostavaa!

Saara Pääkkönen: Titus Andronicus
Alice Martin: Troilus ja Cressida
Jussi Nikkilä: Antonia ja Cleopatra, Julius Caesar ja Loppiaisaatto
Eva Buchwald: Cymbeline, Kuinka äkäpussi kesytetään ja Venetsian kauppias.

Mitäköhän toiveita mulla itselläni olisi... Ainakin Rikhard II, Coriolanus, Henrik V.

Ilta oli todella kiinnostava, ja oli myös hienoa päästä tutustumaan teatterin yläkerran kabinettiin, mitä käytetään kokoustilana. Kiitos Kansallisteatteri, WSOY, kaikki keskustelijat ja bloggaajakollegat!


Mutta sitten illan Macbethiin. Vajaa viikko kulunut edellisestä katsomiskerrasta. Nyt istuin permannolla ihan takana. Sinällään hyvä, koska kokonaisuuden hahmotti hieman paremmin takaa. Kolmetuntisen esityksen aikana ajatukset kerkesivät harhailla moneen kertaan (ei koskaan hyvä merkki). Varsinaisia muutoksia esityksessä en huomannut, koska ensi-illasta oli niin vähän aikaa. Nyt tosin Macbeth muisti monologinsa kokonaan...

Korviin tarttui muutamia kauniita tekstinpätkiä, kuten Malcolmin Minussa soi rikosten koko skaala, kaikissa mahdollisissa sävelissä ja Macbethin Neptuksen valtameri ei saisi kättä puhtaaksi. Pohdin myös kenet suomalaisen näyttelijän haluaisin nähdä Macbethin roolissa (tämä jäi vielä mietintäasteelle). Välillä Luusuaniemen Macbeth replikoi kun vanhoissa Suomi-filmeissä. Pohdin myös useammankin näyttelijän kohdalla, että huutaminen ei tuo yhtään lisää uskottavuutta rooliin. Uskottavuuden tulee syntyä muualta kuin äänenvoimakkuutta lisäämällä. Se noitien toinen kappale, Hämmennelkää, missä käytettiin Cajanderin suomennosta, kuulosti tekstillisesti hienolta (ja hieman vanhanaikaisena erittäin sopivalta noidille).


Macduff palaa kotiinsa ja löytää perheensä murhattuna. Eikä hänellä ole enää skottiruutuista takkia yllään, vaan armeijan hiekanvärinen pilottitakki. Eli hän on luopunut skottiväreistä liityttyään Englantiin, ja käännyttyään lopullisesti Macbethiä vastaan. Tämmöisiä pieniä vihjeitä oli nyt toisella kerralla helpompi poimia. Ja Macbethien avustaja Seyton War is over t-paidassaan lopussa!

Mutta pakko hieman surullisena todeta ettei tämä toisellakaan kerralla vakuuttanut minua.


Kuvat otin ihan itse (esityskuva on ensi-illasta).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Sata lasissa - rakkauden viiltoja / Tanssiteatteri ERI 9.3.2017

Turkulainen Tanssiteatteri ERI tekee korkeatasoisia ja kamalan hienoja tanssiteoksia, huumoria unohtamatta. Tämä Suomi100-vuoden esitys Sata lasissa - rakkauden viiltoja ei ole poikkeus tästä kaavasta. Koreografit Eeva Soini ja Lasse Sairela ovat laatineet monitahoisen ja monipuolisen koosteen, missä tarkastellaan tanssillisesti monia suomalaisia elementtejä. Tommi Kinnunen on kirjoittanut pieniä kertomuksia suomalaisuudesta, jotka lomittuvat tanssin väliin ja kanssa paremmin kuin hyvin. Siinä missä Soini ja Sairela ovat neroja tanssitaiteen puolella, niin Kinnunen on sitä tekstin parissa.


Onhan tässä toki kliseisiä juttujakin, suomineidosta koivuihin ja suomifilmiestetiikkaan. Ja saunaan! Mutta niin paljon uniikkia ja kaunista ja hienoa että nuo suomikliseet unohtuu pian. Tai en mä niitä kyllä edes halua unohtaa. On itsenäisyyspäivän vastaanottoa monine Kekkosineen. Ja kyllähän Pelastusarmeijassakin jotain niin kotoista on. Samalla kun liikutaan lapsuudesta leskeyteen niin Kalevala-teemat kummittelevat siellä taustalla. Sataan vuoteen mahtuu niin paljon kaikkea.

Upeaa katsella miten monipuoliset tanssijat muuntuvat lettipäisiksi koululaisiksi tai variksenpelätinkaltaisiksi. Lapsina raapustetaan kömpelöitä kouluaineita (tai kovispojan rakkauskirjettä tytölle); nuorina vedetään breakdance-kuvioita. Virkatut ylioppilaslakit päättävät yhden elämänvaiheen. Aikuisuuteen kuuluu parimuodostuskuviot humppatansseineen ja riitelyt Sibeliuksen tahdissa. Saunakohtaus on todella näyttävä ja hauska.


Tanssijakuusikko Laura Alho, Toni Laakkonen, Tiina Lindfors, James McNamara, Lassi Sairela ja Eeva Soini ovat kokeneita konkareita ja äärimmäisen monipuolisia. Heidän liikekieltään on iloa katsoa. Ja koskaan ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu!

Kun lapset ovat muuttaneet kotoa on vain tyhjät tilat ja vanhat tavarat - mitään ei saisi kotoa vierailevien lasten mielestä koskaan muuttaa. Kuinka tuttua tämäkin! Ja miten lakananvedosta saa oivan ja hauskan tanssin! On anonyymejä partnereita, on shamaanimaista Pohjan Akkaa (Tiina Lindfors) sulilla ja hapsuilla ja Mari Boinen musiikilla. Akselin ja Elinan häävalssin tahdissa voi vanhempi ja yksin jäänyt naisihminen muistella menneitä ja tanssia tuolin kanssa. Koskettavaa tämäkin. Mitä vaatteita sitä puolisostaan säästää, koska eihän tämä siellä vaatteissa ole.

Mua kosketti kaikkein eniten Sivustakatsojan ääni, missä Toni Laakkonen tanssii niin kauniisti, että taas itkin. Se teksti on erittäin kaunis ja osui henkilökohtaisesti syvälle.


Tuula Bergqvistin vaatesuunnittelu on yksinkertaisen nerokasta. Valkoisiin asuihin maalatut siniset raidat toimivat. Samoin koivujen pilkulliset rungot istuvat hyvin vaatteisiin. Linnan juhlien kekkospuvustus on huikea! Lavastuksessa käytetään suomalaista taidetta myös, erityisesti Särestöniemen omakuva siinä Sivustakatsojan äänessä vaikutti. "Hullu urkuri" Valtteri Lipasti säestää nurkassa urkuharmonillaan. Musiikkia tulee paljon myös nauhalta, ja se on ihastuttavan monipuolista.

Tässä on paljon haikeita ja surumielisiä kohtauksia, joiden jälkeen sai pyyhkiä silmiään vaivihkaa. Mutta myös riemastuttavia ja hulvattomia. Kuten elämässäkin. Kaunista, herkkää, lumoavaa. Rakkaus viiltää joka tapauksessa. Joka iässä, jokaista, joskus.

Esityksiä on vielä 5.5. asti, mutta jäljellä vain viisi, ja niistäkin muutama jo loppuunmyyty. Suosittelen lämpimästi lippujen hankkimista siis mahdollisimman pian ettet jää ilman!


Kuvien copyright Matti Kivekäs
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Macbeth / Kansallisteatteri 8.3.2017

Macbeth on monellakin tapaa minulle erittäin rakas näytelmä, ehdottomasti top5:ssä jos suosikki-Shakespearen näytelmiä mietitään. Monta monituista tulkintaa on tullut teatterin lavalla nähtyä, mutta silti odotan uutta versiota aina ihan kauheasti. Kaksi suosikkiani vuosien varrella on, joiden ohi ei ole vielä muut tulkinnat menneet. Toinen oli Kenneth Branagh-versio Manchesterissa 2013 ja toinen samana vuonna Jamie Lloydin ohjaama Lontoossa (James McAvoy nimiroolissa). Mahtaisiko tämä Kansallisteatterin uutuus nousta samaan kastiin?

No ei nouse ei. Odotukset olivat korkealla, mutta... Siis minulla ei ole mitään vanhojen klassikkojen modernisointia vastaan, päinvastoin. Sillainhan ne pysyy tuoreina kun niistä pyyhitään pölyt pois aika ajoin. Ohjaaja Janne Reinikainen on lähtenyt kunnianhimoisesti uudistamaan Macbethiä, alkaen uudesta käännöksestä yhdessä dramaturgi Eva Buchwaldin kanssa. Näytelmästä on tiputettu monia henkilöitä ja kohtauksia kokonaan pois ja uutta tekstiäkin on lisätty (lopussa Antti Nylénin kirjoittama teksti). Osaa reploista on siirretty kokonaan toisille ihmisille, esimerkiksi portinvartijan puheita Duncanille tämän kuolinhetkeen.

Kati Lukan lavastus on ultramoderni; kromia, lasia ja loisteputkia. Pyörivää lavaa käytetään hyvin avuksi eri miljöiden luomiseen. Sama betoniporras/lasi/metallihäkkyrä toimii kaiken keskipisteenä. Max Wikströmin valoista tykkään, ne räpsyvät, hehkuvat, paljastavat ja peittävät. Milloin loistevalot ja milloin valonheittimet. Välillä valaistaan katsomoakin, ja lavan sivustojen teatterinaamiopatsaat saavat kohdevalot Malcolmin yleisölle osoitetun monologin aikana.

   

On aivan mahtavaa että suomalaisissakin käsiohjelmissa on muutakin sisältöä kun tekijälistaukset. Nyt oli tosi kiinnostava pieni katsaus näytelmän puvustukseen ja pukujen värimaailmaan. Skottiruutuja tai kilttejä ei ole kokonaan unohdettu, vaan esimerkiksi Macduffilla on hieno skottiruudullinen prätkärotsi ja muusikko Jusu Berghäll on pukeutuneena kilttiin. Ja se ihana keltainen väriripaus siellä ja täällä: Lady Macbethin keltaiset yöpuvut ja kaavut, keltainen tyyny, monarkkiperhoskuvioinen iltapuku ja Macbethin keltainen taskunenäliina lopussa, ja päivällisen pöytäliina. Miesten sotilasasuihin on haettu inspiraatiota brittisotilaiden Afganistan-operaatioista. Sekä Macbeth että Lady vaihtavat asua useita kertoja esityksen aikana, ja jokainen asu on kyllä silmiä hivelevän esteettinen. Tuulahduksia 60/70-luvuilta. Kiitos Tarja Simone näistä!

Tykkään kovasti että näissä uusissa Kansallisteatterin Shakespeare-jutuissa on livemusiikkia, ja vieläpä niin hienosti käytettynä että se meinaa varastaa koko show'n! Rikhard III:n yksi monista valttikorteista oli nimenomaan henkeäsalpaavan hieno musiikki. Siinä missä RIII:ssa Mila Laine soitti yksinään monenlaisia instrumenttejä, niin nyt saman tekee Jusu Berghäll. Mieheltä sujuu rummut, huilu, kitarat, saksofoni, bassoklarinetti jne. Kilttipukuinen mies putkahtaa esiin milloin mistäkin päin lavaa. Musiikki on eklektinen sekoitus kaikenlaista ja hyvin tenhoavaa. Kolme noitasiskosta Weird Sisters (Sonja Kuittinen, Pihla Maalismaa ja Fanni Noroila) muodostavat modernin laulutrion, ja laulavat myös kaksi kappaletta Shakespearen lyriikoin. Nämä biisit eivät niin kolahda, mutta sen sijaan Maalismaan tulkitsemat Great Business (Shakespearea tämäkin) ja ennen kaikkea bluesklassikko Troubled Waters ovat upeat. Mikä ääni! Äänisuunnittelija Timo Hietanen vastaa näiden sävellyksistä (paitsi Troubled Watersin on säveltänyt Arthur Johnston).


Yksi näytelmän kauneimmista kohtauksista on loppupuolella. Macbeth on romahtamassa, vaimo on kävelemässä kohti kuolemaansa, sataa ja lavan edessä muusikko soittaa fonilla syntikkamaton päälle hyvin surumielistä sävelmää. Vihertävä valo, melankolinen musiikki ja valuva sade tuo mieleen Blade Runner -leffan. Upea!

Miksei tämä sitten kauheasti kolahtanut meikäläiseen?

Yksi ongelma olivat näyttelijäsuoritukset. Antti Luusuaniemi tekee hienon roolin lavalla, mutta ei hän ole Macbeth. Joku siitä roolista jää puuttumaan. Parta ja musta kiltti pukevat miestä kyllä paremmin kuin hyvin. Katariina Kaitue viettää Lady Macbethin roolissa 25-vuotistaiteilijajuhlaansa. Roolihan on hyytävän upea, varmaankin yksi parhaita Shakespearen naisrooleja. Mutta ei tämäkään nyt lähde. Pariskunnan keskinäiset välit ovat alussa sensuellit, mutta repeilevät sitten, Ladyn vähätellessä ja haukkuessa miestään. Tässä versiossa pariskunta listii itse Macduffin perheen, ja tästä hypätäänkin suoraan Ladyn Out damned spot-klassikkomonologiin (pois perkeleen tahra). No, kädethän ovat valmiiksi veressä (mutta kun se pitäisi olla harha mitä Lady unissakävellessään koittaa pestä käsistään).


En aina ihan ymmärrä naisnäyttelijöiden käyttöä miesrooleissa. Malcolm (Fanni Noroila), Seyton (Pihla Maalismaa) ja Lennox (Karin Pacius) eivät ole suurensuuria osia, mutta ihan hyvin kukin roolinsa vetää. Mutta en näe syytä miksei näissä olisi voinut miesnäyttelijöitä käyttää. Noitakolmikko povaa Macbethille yhtä jos toista ja lopulta näyttävät tälle myös maailmanlopun kuviakin (Hitleristä Putiniin). Konkarit Seppo Pääkkönen (Banquo) ja Esko Salminen (Duncan) tuovat kaivattua karismaa lavalle, ja Salmisen mukana tuulahduksen myös Shakespeareä.

Toinen ongelma minulle oli se ylenpalttinen yltäkylläisyys. Jotenkin kaikkea oli liikaa, mutta silti liian vähän. Tämä taitaa olla ohjauksellinen ongelma ainakin osittain. Videoprojisointeja on paljon, välillä ihan pidempinä pätkinä ja välillä nopeatahtisena tykityksenä. Kaikenlaista luontoon ja tieteisiin liittyvää. Vesistöä, ötököitä, DNA-juosteita... Luonnonsuojelun ja planeetan tuhoamisen teemat toistuvat näissä. Välillä pyöreä taustakuva on kuin möllöttävä täysikuu kaiken taustalla, välillä mikroskoopin näkymä.

Neljännen rivin keskellä oli erinomainen paikka, ja varsinkin kun Macbeth likipitäen istui syliini vieraillessaan katsomossa värväämässä palkkamurhaajia. Mutta jotenkin siihen muutamien näyttelijöiden puhe puuroutui eikä meinannut saada selvää. Liekö akustiikasta, ensi-illan hermoista vai huonosta artikulaatiosta johtuvaa.

Kyllä mun tarttee tunnustaa, että paikka paikoin myös kieli särähti korvaan. Jotenkin se kun Lady Macbeth hokee nukkumaan, nukkumaan, nukkumaan, niin mieleeni tulee ennemmin Teletapit hokemassa uudestaan, uudestaan, uudestaan! Sitten on Macbethin kaikista hienoin puhe eli sound and fury -monologi, joka yleensä saa mut silkalla kauneudellaan kyynelehtimään. Nyt ei mitään tunnereaktiota, paitsi korkeintaan ärsytystä käännöksestä. "surkea näyttelijä, joka kekkuloi ja hikoilee aikansa lavalla...". Joskus mietin miksi pyörä tarvitsee keksiä uudelleen. Jos ja kun Cajanderin käännös on liian vanhanaikainen (sitä oli kuitenkin käytetty lauluissa!) niin mitä vikaa on Rossissa? Käännösasioista lisää valaistusta myöhemmin.


Onko joku muukin pohtinut näytelmän mainonnassa käytettyjä weimarinseisojia? Niitä käytetään myös lavastuksen osana (Macbethin huoneessa lopussa). Macbeth puhuu eri koiraroduista ja niiden tarkoituksesta (värvätessään niitä Banquon murhaajia) - mutta mahtaakohan hän mieltää itsensä sitten weimarinseisojaksi? Nehän ovat monipuolisia lintukoiria, joita on käytetty myös suurriistan metsästykseen. Harvinaisia kyllä, ja sellaisia yhden miehen koiria, jotka ovat vieraita kohtaan pidättyviä.

Oliko lopun saarna maapallon ja ihmiskunnan tuhoutumisesta koko näytelmän juju, se silta millä vanha teksti yhdistettiin nykypäivään? Vai tarpeeton katsojien moraalinen herätysyritys? Antroposeenin aikaa tässä eletään, ja ihmiskunta on tuhonnut kaiken macbethien avulla. Onko meillä enää mitään toivoa?

Summa summarum. Yritystä on, mutta mulle tämä Kansallisteatterin Macbeth jättää onton olon. Kolme tuntia kohkaamista, mutta mitään tunteita ei ainakaan tässä katsojassa herää. Paljon hyviäkin juttuja oli, mutta. Halusin niin kovasti rakastaa tätä näytelmää. Moni on kuitenkin tykännyt, että ehkä ongelma on vain minussa.


Kuvien copyright Mitro Härkönen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 2. maaliskuuta 2017

Karkotetut / Rakastajat-teatteri 2.3.2017

Nyt on rankka esitys. Vaikka seuraankin uutisia ja luen lehtiä, niin poistuin esityksestä järkyttyneenä. Tapahtuuko tämmöistä oikeasti Suomessa, vuonna 2017? Kyllä vain. Porilainen Rakastajat-teatteri on ajan hermolla ja asian ytimessä. Karkotetut saattaa olla yksi tämän vuoden tärkeimpiä näytelmiä, ja sitä soisi esitettävän myös pääkaupunkiseudulla (koska sieltä harvaa tulee lähteneeksi Poriin "asti" teatteriin). Ja jokaisen suomalaisen pitäisi nähdä tämä.

Käsiohjelmassa käsikirjoittaja ja ohjaaja Elina Izarra vastaa kysymykseen "Onko tämä näytelmä totta?" (on ja ei). Hän valottaa taustoja ja monivuotista hanketta näytelmän taustalla.

Karkotetut ruotii ei vain Suomen, vaan koko Euroopan (ja itse asiassa maailmanlaajuista) ongelmaa. Miljoonat ihmiset asuvat siirtolaisina ja osa ilman minkäänlaisia lupia vieraissa maissa. Vuosittain lähetetään/karkotetaan suuri määrä ihmisiä pois asuinmaastaan. EU käyttää valtavia summia rahaa vuodessa näihin palautuksiin. Ja mitä näille ihmisille sitten tapahtuu? Minne he joutuvat ja miten heidän elämänsä järjestyy? Seuraako mikään taho mitä näille karkotetuille tapahtuu sen jälkeen kun heistä on päästy eroon? (vastaus: ei seuraa).


Karkotetut-näytelmässä seurataan tarkemmin kahden perheen kohtaloa. Kumpikin tarinoista pohjautuu oikeisiin ihmisiin ja oikeisiin tapahtumiin. Toisaalta on Ugandasta lähtenyt Kabiite, joka on päässyt uuden elämän syrjään uudessa kotimaassaan. Mutta millä todistat paluun Ugandaan olevan vaarallista? Millä todistat suhteesi rakkaaseen, koska tämä on naimisissa toisen kanssa, ja vielä samaa sukupuolta kuin sinä? Tytön kohtalo on raastava, epäreilu ja silti kaikessa kurjuudessaankin jollain tavalla lohdullinen.

Toisessa perheessä on Kolumbiasta aikoinaan Suomeen muuttanut Salma ja tämän Suomessa syntynyt tytär Maria. Äiti opiskelee, elättää perhettään siivoamalla ja on naimisissa irakilaisen miehen kanssa. Sitten juuri ennen äidin maisteriopintojen päättymistä (kirjaimellisesti JUURI ennen publiikkia) perhe karkotetaan. Pelkästään jo se tuntuu uskomattomalta, mutta vielä pahemmalta tuntuu seurata perheen arkea takaisin Kolumbiassa. Miten Mariaa kiusataan koska tällä ei ole mitään yhteistä paikallisten lasten kanssa, miten tämä ikävöi Suomea ja lumea. Lopuksi perhe pääsee takaisin Eurooppaan, edes hieman lähemmäksi Suomea.

Esityksen jälkeen olin vihainen, surullinen ja kauhistunut. Ymmärrän että karkotusasioissa toimitaan lain puitteissa, mutta missä on terve järki? Miksi laki on tämmöinen? Miten nämä asiat ovat edes mahdollisia? Miten eri virastot ja virkailijat pallottelevat ihmisiä luukulta toiselle ja siirtelevät ihmisiä kuin roskia. Poliisit, maahanmuuttovirasto, hallitus - kukaan ei ota vastuuta mistään. Kapulakielellä vaan suolletaan tekstiä ja täysin absurdeja päätöksiä ja lauselmia. Ihmisiä pidetään Suomessakin aidatuilla alueilla kuin karjaa, odottamassa vain kunnes heidät voidaan kipata jonkun muun maan murheeksi.

   

Tätä oli hetkittäin jopa vaikea katsoa, koska tuntui niin pahalta. Onneksi mukana on paljon huumoriakin, muuten ei tätä pystyisi käsittelemään. Osa hahmoista (kuten yli 150 saattolennolla mukana ollut pirtsakka poliisi tai EU:n kidutuksen vastaisen komitean todella salaperäinen jäsen toinen kulmakarva kohollaan tai pystyyn nukahtava poliisihallituksen poliisi - joita kaikkia muuten esittää mestarillisesti Tomi Alatalo) on vedetty niin överiksi että ne ovat jo huvittavia. Hyvä niin. Huumori keventää tätä sopivasti. Ilman huumoria tämä olisi kai liian ranteet auki -meininkiä. Osa asioista on kyllä semmosia ettei tiedä itkisikö vai nauraisiko (esimerkiksi suomalaisten poliitiikkojen lausunnot tai se virastojen pompottelu ja vastuun siirto). Mutta pakko se kai on nauraa, vaikka hysteerisenä, koska se toinen vaihtoehto on liian raskas.

Ruotsissa on sattunut myös kuolemantapaus saattokeikan yhteydessä. Mutta sehän on ihan ookoo, koska siellä on "suuremmat volyymit" näitä tapauksia. Ylilyöntejä sattuu. Yksi kuollut mutiainen sinne tänne.

Videoita käytetään myös aika paljon, haastatteluita, puheita ja muuta. Ja musiikkia! Helsingin poliisisoittokunta tahdittaa perinteisellä musiikillaan monia kohtia, muuttaen ne niin absurdeiksi että ihan kuin olisimme jossain toisessa todellisuudessa. Muutenkin hetkittäin tuntuu että tämä on täysin fiktiivistä, koska eihän tämmöistä voi oikeasti tapahtua tai olla olemassa. Miten joku ihmisen "toimeentuloedellytys" voi olla 2200€ KÄTEEN tienattua rahaa (ja vielä 400€ lapsesta). Kuinka moni suomalainenkaan saa sen verran? Voin valistaa että itse en ole koskaan tommoisia palkkoja nähnytkään, mutta ei mua ole vielä karkoitettu sentään pois tästä lintukodosta. Olenkin syntynyt tänne. Ai mutta niinhän tämän näytelmän Maria-tyttökin oli, mutta karkotetuksi tuli hänkin. Perusteena mm. ettei lapsella ole siteitä Suomeen. Kenellä niitä sitten on ellei täällä syntyneellä ihmisellä??? Ulkomaalaislaki menee kaikessa edelle, vaikka pitäisi ajaa lapsen etua. Huoh, raivo nousee taas pintaan, vaikka tämän näkemisestä on kohta kaksi viikkoa.


Koko näyttelijänelikko tekee hirveän hienoa työtä. Kaikilla on iso tukku rooleja klaarattavanaan, ja yksi isompi päärooli. Miia Lindström on koskettava Kabiite, Ulla Raitio upea kolumbialaistyttö Maria ja Angelika Meusel tämän äiti-Salma. Tomi Alatalo on Amir, mies joka varailee lentoja Suomeen tulijoille. Siihen ei tarvita kummia maskeja, vaatteita tai peruukkeja; taitava näyttelijäntyö riittää. Punatukkainen Raitio on täysin uskottava kolumbialaistaustaisena pikkutyttönä. En käsitä miten näin rankkaa aihetta käsitellessä voi näyttelijän psyyke pysyä kasassa. Hattua nostan koko porukalle. Pauliina Koivusen kuormalavoihin perustuva lavastus ja arkinen puvustus loivat hyvät puitteet. Johannes Vartolan valo- ja äänisuunnittelu (sekä yhdessä ohjaajan kanssa tehty videosuunnittelukin) täydensi petollisen yksinkertaisen näytelmän visuaalisen ilmeen.

Yhdessä kohdassa yleisön edustajat lukivat Marian suomalaisten luokkakaverien tälle lähettämiä kirjeitä. Mullekin lykättiin yksi luettavaksi, ja se oli aika vaikeaa, koska vain kovasti pinnistelemällä pystyin siihen ilman että olisin turskahtanut vollottamaan.

Teatterilla on jonkunlaista valtaa ja voimaa, ainakin vaikuttaa katsojiin. Olen hyvin iloinen, että tämä on yksi tapa toteuttaa sitä. Vaikka Karkotetut oli katsomiskokemuksena ahdistava ja raskas, niin olen enemmän kuin iloinen että sain nähdä tämän. Tämä haastoi ja kosketti, herätti ja vaikutti. Suosittelen rankkuudesta kaikille; esityksiä Porissa 5.4. saakka.


Kuvien copyright Eeva Meusel.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.