torstai 14. syyskuuta 2017

Koivu ja tähti / Kansallisteatteri 13.9.2017

Suomen kulttuurikentällä lähes ikoninomaiseen suosioon nousseelta Pirkko Saisiolta tilattiin Suomi 100 -juhlavuoden teos Kansallisteatterin Suurelle näyttämölle. Tuloksena oli tämä Koivu ja tähti, löyhästi Topeliuksen samannimistä satua jatkava kolmetuntinen tarina, jota Laura Jäntti ohjaa kokeneella otteella. Tarina suomalaisista, historiastamme ja mahdollisesta tulevaisuudestamme.


Kolmen tunnin jälkeen olo on aika sekava. Näyttämö oli täynnä jatkuvana vyörytyksenä kaikenlaista. Oli puhuvia puita ja eläimiä, satuhahmoja, sotilaita, rapujuhlia viettäviä vihervassareita, Leninpatsasta kantavia hiippareita, lakonisia kommentteja esittäviä thaimaalaisia, sukulaiskansan edustajia värikkäisssä toppatakeissaaan, lintuja, myyttisiä hahmoja, jääkarhuja ja teatterikriitikoita, ja ties vaikka ketä. Kohtaukset ja tunnelmat vaihtuivat niin tiuhaan ettei perässä meinannut pysyä. Aikatasosta toiseen siirryttiin sujuvammin kuin snapsilaulu kajahtaa. Yhteiskuntakriittisyyttä, kommenttia maahanmuuttoon, ilmastonmuutokseen, nykymaailman menoon ylipäätään. Olisiko hieman vähempi riittänyt? Nyt tuli sellainen tunne että Saisio on halunnut ängetä yhteen ja samaan esitykseen kaiken mahdollisen mikä hänelle on tullut mieleen Suomi 100-teemasta. Ähkyhän siitä seuraa.


Tiina Weckströmille ja Jukka Puotilalle nostan hattua. Päähenkilöinä Hagarina ja Kristofferina he sujuttelevat perintötorpasta toiseen sellaisella vauhdilla että päätä huimaa. Aikatasojen halki on mahdollista vaihtaa näemmä liki lennossa. Koko ensemble näyttelee hyvin, toiset liki kymmenenkin roolia, ja näyttämömiehet ovat myös mukana erilaisissa rooleissa. Erityisesti thainaiset Lee (Sonja Salminen) ja Ann-Lee (Elsa Saisio) jäivät mieleen. Nämä naiset ovat hieman ulkopuolisia, ja sitä kautta kommentoivat suomalaisten hassuja tapoja. Petri Mannisen sympaattinen Ville menee itänaapurimielisyydessään ehkä hieman pitkälle, mutta hahmo on hersyvä. Ja Heikki Pitkänen Mustiin Pukeutuneena Herrasmiehenä vie jääkarhun kera rapujuhlijat lakonisen arvokkaasti lauttaretkelle. Ja Karin Pacius upeana Koivuna, huokailee ja soljuu.


Tarja Simone on käyttänyt vaatesuunnittelun punaisena lankana kierrätystä. Jääkarhujen turkit ovat muovipussisuikaleita, niittymarien takit vanhoja täkkejä ja päiväpeitoista on saatu hameita jne. Vaatteet edustavat sellaista mökkiestetiikkaa eli värikästä ja kirjavaa. Vähän niinkuin tämä koko porukka. Statement sekin. Hattua nostan kierrätysteemalle, mutta muuten puvustus noudattaa koko esitystä komppaavaa hieman liian levotonta linjaa. Värikästä ja räväkkää, mutta ehkä hieman vähempikin riittäisi. Ja ne puiden kaavut ovat upeat! Keskellä lavaa oleva hieno metalliputkista muodostettu metsikkö helkkyy ja välkehtii. Kati Lukan lavastus yhdistää muinaiset laulumaat ja nykyaikaisen kiireisen menon. Näyttämömiehet joutuvat todellakin tekemään töitä siirrelleessään hirsimökkejä pyörölavalle ja siitä pois. Morten Reinanin valot osuvat ja sädehtivät hienosti metallikappaleista. Ja ne puut, ne hienot puut. Roikkuvat, puhuvat, ripustetut sinne sekaan. Tähtien kimmeltäessä. Tämä on hieno!


Rapujuhlatodellisuus vastaan muinaisaika. Me vastaan ne. Suomi vastaan ulkomaalaiset. Onko vastakkainasettelun aika todellakin ohi? Mitä ihmettä metsissä, noissa meidän ikiaikaisissa pyhissä paikoissa, oikein tapahtuu? Outoa kieltä solkottavat sotilaat ovat ottaneet vallan, ilmansuunnat siirtyvät paikoiltaan ja puhuvat eläimet juoksentelevat pitkin poikin. Suomensukuiset marit vaeltavat meille paremman elämän toivossa. Siinä jäävät erikoisjuustotkin syömättä ja vanhat kaunat unohtuvat kun yhdessä koitetaan vain selvitä. Kuittailua sinne ja tänne; kulttuuripiireihin, valtaapitäviin tahoihin, ilmastoänkyröihin...

Miten paljon meidän menneisyytemme muokkaa meitä, onko meillä edelleenkin muka arkaainen maailmankuva? Onko nykyajan ihminen todellakin niin kiinni kännyköissään ja omissa projekteissaan ettei oivalla olevansa matkalla lopulliseen tuhoon? (Vastaan itse: tuntuu olevan).


Toinen näytös alkaa hykerryttävällä kohtauksella missä mökillinen yhteen kerääntyneitä naisia räplää kukin omaa kännykkäänsä tai muuta digitaalista laitettaan. Näkymä lipuu silmien editse, osuvana kommenttina tähän aikaan. Esityksen aikana soi matkapuhelinkin, ja vaikka se taitaa kuulua yleisöstä ja ei kuulu mukaan näytelmään, niin jotenkin sekin sopii. Vaan jospa se ehkä kuuluikin?

Jotenkin Markus Fageruddin musiikki ja äänimaisemat sopivat tähän hyvin. Sellaisia helkkyviä ja avaruushenkisiä kohtia, jotka kutittelivat jotain sisimmissäni, olisiko sitten niitä muinaiskieliä?


Kyllä tässä saa nauraakin. Mutta paljon vähemmän kuin odotin. Sellaista hymähtelyä ja pientä naurunkiherrystä kuuluu. Ehkä me vain nauramme katsoessamme peiliin, koska monikin katsoja saattaa itsensä lavalta tunnistaa. Suurimmat naurumyräkät sai aikaan varmaankin ensimmäisen jääkarhun sisältä paljastuneen tyypin ammatti tai monelle tunnistettava henkilöhahmo. Mutta tämäkin johtunee ehkä ensi-iltayleisössä vallinneesta suuresta kulttuuripersoonakeskittymästä.

Istuin rivillä 7 ja hetkittäin oli vaikea saada selvää kaikista repliikeistä. Liekö tämä ollut äänentoistollinen vai mikä ongelma, mutta toivon mukaan ongelma poistuu.


Mä en oikein missään vaiheessa päässyt kärryille mitä tässä oli tarkoituksena sanoa. Hetkittäin hienoja hetkiä ja yksittäisiä kohtauksia, mutta kokonaisuutena ihan liikaa kaikkea. Ollaan tässä suomalaisuuden ytimessä, mutta nyt on liian monta kokkia tai soppaa, tai ainakin syöjiä. Kaiken tämän yltäkylläisyyden keskellä olisin kaivannut hieman karsimista. Piimää ja pettuleipää manchegon ja camembertin sijaan. Kauheasti halutaan sanoa mutta lopputulos on liian hajanainen. Ehkä se oli just se juttu. Ei ole enää mitään yhtenäiskulttuuria vaan kaikki on pirstoutunut.



Valokuvien copyright Stefan Bremer; loppukumarrruskuva oma.
Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla.

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

MyBaby / KOM-teatteri 12.9.2017

Haluavatko KOMilaiset tehdä näytelmän toisensa perään, missä saa rypeä ja rällästää, taantua lapseksi ja lutrata jollain, vähissä vaatteissa? Siltä ainakin taas tuntuu, kun kolmannessa näytelmässä peräkkäin esitetään lapsia tai lapsellisia hahmoja, jotka hyppivät munasillaan ja roiskuttavat jotain pitkin poikin lavaa. Mutta eipä se haittaa, koska rapatessa roiskuu ja jos on hauskaa, on hauskaa. Katsojallakin kyllä.


Salla Vilkan ja Hilkka-Liisa Iivanaisen kirjoittama MyBaby vyöryttää eteemme startup-bisnesmaailman kaikkine siihen kuuluvine lieveilmiöineen ja hörhelöineen. Keskiössä on Glowheadz-niminen dynaaminen ja luova yritys, jossa ideoidaan, keksitään ja innovoidaan. Keinoäly ja virtuaalitodellisuus paiskaavat kättä ja tuotekehittelyn tuloksena MyMom ja MyDad-tuotteiden jatkoksi tulee MyBaby. Yhteisesti jaettava vauvakokemus eli ah-niin-muodikkaalle jakamistaloudelle perustuva uudenlainen tapa kokea lapseuden ja vanhemmuuden hyvät ja huonot puolet. Mitäpä sitä enää muksuja perinteisin tavoin hankkimaan, kun oman imeväisen tai leikki-ikäisen voi tilata yhtä helposti kun pizzan. Kyllä firmat toimittavat jos on tarpeita. Ja tarpeitahan on helppo luoda.

Firmaa johtaa dynaaminen toimitusjohtaja Nirsku (Johannes Holopainen), joka saa tilaisuuden näyttää kyntensä kun toinen perustajajäsen ja käytettävyyssuunnittelija Mikko (Niko Saarela) jää hoitovapaalle koti-isäksi. Nirsku pistää tuulemaan! Omien lisääntymishaaveidensa ja -tuskiensa kanssa kamppaileva palvelumuotoilujohtaja Milla (Eeva Soivio) tulee vahingossa ideoineeksi MyBaby:n, mutta pystyykö hän itse elämään innovaationsa kanssa. Kun koekaniiniksi putkahtaakin koulutettu näyttelijä Jesse Miettinen (Niko Saarela), joka taantuu helposti tissiä imeväksi piltiksi. Onhan se toki niin että "ammattitaito syntyy kokemuksen kautta" kun vauvaakin esittää.


Firman käyttäjäkokemusjohtajaksi palkataan kotiäitinä (ja Mikon vaimona) kunnostautunut Heta (Vilma Melasniemi), joka aamupalakokkauksien lisäksi pistää hommiin vauhtia. Nyt lähtee meinaan käyttäjäkokemukset uudelle tasolle! Lisäksi developer ja konseptisuunnittelija Sasha (Juho Milonoff) kipuilee isätraumaisena ja sisältösuunnittelun johtaja Fanni (Emmi Parviainen) ei taas halua minkäänlaista suhdetta lapsiin. Oleellisesti mukana on myös AI-Fabio (Lauri Maijalan äänellä), jolla välillä tulee ohjelmoinnin rajat vastaan kun Milla kyselee liian vaikeita.

Kai se sitten tämmöisissä startup-yrityksissä kaikilla on oltava hieno titteli. Koko homma naurattaisi vielä enemmän ellei sitä tietäisi ja luulisi kaiken tämän jargonin ja heittäytymisen olevan ihan oikeasti totta, kymmenissä ja sadoissa yrityksissä juuri tänä päivänä. Satuin esitykseen minkä jälkeen oli lyhyt keskustelutilaisuus. Mukana oli Hupparihörhö eli startupyrittäjä Sami Kuusela, ja kyllä hänkin sen vahvisti: näytelmä oli kyllä aika autenttinen kuvaus startupmaailmasta. Huh!

Hupparihörhö esityksen jälkeen puhumassa startupeista näyttelijöille.


Välillä firman työntekijät pitävät meille, potentiaalisille asiakkailleen, Founders Talkeja ja pitchaavat (onko tälle jotain suomenkielistä nimeä, koska pitsaavat tuo mieleen vaan italialaisperäisen pikaruokalätyn) meille tuotteitaan ja ajatuksiaan. Hetkittäin alkaa jo tuntua että olemme siirtyneet Slushiin kuulemaan oikean firman oikeita markkinointihöpötyksiä. Mutta sitten ollaan Experience Loungessa katsomassa miten simuloidaan supistuksia sähköpaimenella "tää on yhteinen kokemus, nyt nautitaan" - ja se kohellus ampuu niin yli. Tähän ei startup-maailma pysty! Tosin yllättävän paljon yhteistä tarttumapintaa startupfirman ja teatteriesityksen välillä on...  Molemmissa on pakko uskoa siihen omaan juttuun ja innostua työstään, aina uudestaan ja uudestaan. Kovaa unelmoimista ja tosi vaikeaa.

Milja Ahon futuristinen lavastus on ihanan raikas ja toimiva. Kaksi isoa kuplaa, joiden pyöreät muodot muistuttavat kohdusta ja vauvamasusta. Ja raikkaat värit! Ja Siru Kososen puvut toimivat, valtavista vaipoista synnytyskaapuihin ja trendikkäisiin vaateparsiin. Koko näyttelijäporukka on ihan liekeissä, ja tekee takuuvarmaa laatua taas kerran. Nää on niin hyviä nää tyypit.

Virtuaalitodellisuus on tehnyt tuloaan jo pitkään, ja kyllä se sieltä tulee. Lahtaat sitä sitten örkkejä tai juokset maratonia, kyllä se VR-lasit päässä onnistuu. Yhteisöllisyys ja perhekeskeisyys on niinkun tärkeää - ja sitten kaikki räpläävät niitä omia älylaitteitaan. Kai sitä voi sitä sitten olla yhdessä virtuaalisesti? Mua huvittaa suuresti tämä näytelmässä mainittu konsepti human centered life. Niin, olisiko se elämä sellaista?


Perheys, äitiys, vanhemmuus. Mitä se on, mitä se voisi olla. Periaatteessahan MyBaby kuulostaa toimivalta konseptilta. Minäkin, lapseton ihminen, voisin kokeilla joskus. Tilaisin lapsen seuraksi katsomaan teatteria tai animaatioleffoja. Sen voisi sitten lähettää eteenpäin kun esitys loppuu. Hirmu kätevää ja näppärää. Teoriassa siis toimii, mutta mikä on käytäntö. Glowheadzissäkin kokeillaan miltä tuntuu hoivata kahta muksua, ja omat kommervenkkinsä siinä on.

Hilkka-Liisa Iivanaisen ohjaama MyBaby on anarkistinen esitys, joka toimii hyvin satiirisena kannanottona nykymaailman menoon. Mutta samalla myös hersyvänä ja hulvattomana farssimaisia piirteitä saavana hullutteluna. Välillä sai nauraa vedet silmissä (synnytyskokemukset!) ja välillä vielä kovempaa. Mutta sai sitä tuntea hieman myös myötähäpeää; miten noi aikuiset ihmiset kehtaa ja viitsii. Siis tämmöisiäkö tyyppejä meillä nyky-yhteiskunnassa on. Sellainen ilkikurinen pohjavire tässä silti on: mitä jos tämä onkin totta muutaman vuoden kuluttua? Onko kukaan ajatellut eettistä puolta, ja lapsen etua? No miksipä kulutushysteerinen ihminen sellaisia ajattelisi... Vaikka tässä ollaankin muutama vuosi tulevaisuudessa, niin tämä VOISI tapahtua jo 2017. Kyllä tämä naurattaa ja viihdyttää, mutta kaiken sen koheltamisen ja kohkaamisen ohella on tässä vakavampiakin ajatuksia, kun oikein pysähtyy miettimään.


Vielä on kaksi aihepiiriin liittyvää keskustelutilaisuutta jäljellä, tulevaisuudesta 10.10. ja perheestä 28.11. MyBaby-esityksiä on kyllä vielä 16.12. asti, eli varmaan ehtii vielä nähdä.

Keväällä komilaiset palannevat yhteiskuntapoliittiseen ja hieman draamallisempaan ruotuun (no olihan tässäkin poliittisuutta!) kun ensi-iltaan tulee Anneli Kannon Veriruusut-kirjaan perustuva näytelmä; kansalaissodan naiskaartilaisten tarina. Jään odottamaan erittäin suurella mielenkiinnolla.


Kuvien copyright KOM-teatteri, keskustelutilaisuuden kuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Uittovoima / Täsmäteatteri 9.9.2017

No nyt on jotain ainutkertaisen uniikkia ja hienoa nähtävillä Tampereella! Hopiti hop hetimmiten ostamaan liput Uittovoimaan, niin kauan kun esityksiä on (8.10. asti), ja lippuja riittää. Jokaiseen esitykseen kun mahtuu vain 40 nopeinta. Lipun hinnalla saa vielä vegaanikeittolautasellisen ja kahvit talkoohommien jälkeen. Ei paha diili. Niin, ja aivan loistavan ja ajankohtaisen esityksen.


Täsmäteatterin porukka on päässyt hurmaamaan mut jo muutamia kertoja aiemminkin, ja tekee sen taas. Tämmöistä lämminhenkistä ja ainutlaatuista ja energistä esitystä ei pääse ihan joka kuukausi katsomaan. Koukkuniemen kesäteatterin Unholan parissa viihdyin toissakesänä, ja sitten viime syksynä ihana 2400 sekuntia vei syömmeni.


Me katsojathan olemme oikeastaan osallistumassa hieman historian hämäriin vajonneen tamperelaisen kuriositeetin eli Pispalan Uittotunnelin talkoisiin. Talkoovierailumme aikana saamme kuulla tunnelin kiinnostavan historian (sössittiin ja jahkailtiin sitä kunnan päättävissä elimissä ennenkin!) ja pääsemme ihan itse tutustumaan hands on-tyylisesti mistä tässä kaikessa on kyse. Ei meitä ole verottajalle ilmoitettu saatikka vakuutettu, mutta kyllä me siellä ihan luvallisesti ollaan. Vai ollaanko? Koska kiukkuinen radiomies Virta on sitä mieltä että tunneli on hänen omaa temmellyskenttäänsä, ja siinä talkoolaiset on vaan tiellä kun radioon pitäisi saada ohjelmaa aikaan. Talkoolaisraukat ovat hieman puun ja kuoren välissä. Tai tässä tapauksessa, vettä tihkuvien betoniseinien ja lehtiä rapisevan lattian välissä. Siinä kaksi tukinuittosuvun vesaa Virta ja Koski ottavat yhteen ja kipunat lentävät. Kahdeksan keltahaalarista talkookuorolaista koittaa luovia, luutia, tanssia ja temppuilla, mutta ei auta.


Meitä talkoolaisia kuskataan ja johdatellaan, valossa ja varjossa. Istumme viinalaatikoilla, katsomme, ihmettelemme ja haltioidumme. Anna Kankila Koskena ja Santeri Helinheimo Mäntylä Virtana ovat energisiä, lumoavia ja lahjakkaita. Siinä missä Koski on epävarma virkamies on Virta räväkkä radioshowmies. Molempien päämäärä taitaa sitten kuitenkin olla sama, alun vastakkainasettelusta viis.


Vastuullisuus, yhteisöllisyys, työelämän murros, entiset ajat, talkoohenki... Monenlaiset asiat risteilevät mielessä. Satoja metrejä pitkä tunneli on hämmentävä näyttämö, ja pienillä asioilla saadaan aikaan häkellyttäviä visuaalisia helmiä. Välillä pääsemme ulos ihmettelemään keltahaalaristen heppujen ihmissuhdevatulointia ja surkeita pallonheittotaitoja.


Ohjaaja Meri-Maija Näykki kiitteli ensi-iltayleisöä ja runsasta tukijoukkoa esityksen jälkeen. Hän halusi korostaa ettei ole olemassa mitään "laitosteatterit vastaan me" asennetta, vaikka semmoistakin on mediassa väläytelty. Uittovoima on saanut aika paljon huomiota (parin sivun ennakkojuttu Hesarissa on pienelle ryhmälle aika iso juttu) ja monessakin jutussa on sivuttu jollain tavalla pienen ryhmän vastakkainasettelua isompiin toimijoihin. Kyllä Suomeen mahtuu monenlaisia toimijoita ja kaikkia tarvitaan. Talkoohenkeä voisi herätellä vähän muutenkin henkiin.


Uittotunneli todellakin tuntuu heräävän eloon, muuttuvan niin tärkeäksi osaksi esitystä että se suorastaan liimautuu ihon alle. Se ujuttautuu myös Virran ja Kosken ihon alle, ihan kirjaimellisestikin. Oodi tunnelille raikaa, tai soljuu ehkä ennemminkin. Rakasta mua niinkuin et ois tehty kivestä. Tunnelilla on kanttia muistella ja miettiä menneitä ja tulevia, Rantatunnelin torneista tulevaan Kansiareenaan. Musiikki ja äänimaisemat (Helinheimo Mäntylän käsialaa) sopivat ja soivat kauniisti tähän tilaan, tähän paikkaan, tähän esitykseen.


Erityisen iso kiitos Alina Pajulalle, joka vastaa mestarillisesta valosuunnittelusta, sekä myös pelkistetyn karusta lavastuksesta ja puvustuksesta. Valojen käyttö on erityisen ihmeellistä ja jotenkin hämmentävää. Miten koko liki kolmesataametrinen tunneli muuttuu kaleidoskooppimaiseksi matkaksi. Tätä esitystä on ollut tekemässä iso joukko ihmisiä; hieno esimerkki kollektiivisuudesta ja yhteiseen hiileen puhaltamisesta. Iira Halttusta saamme kiittää niin tässä päivässä ja ajassa kiinni olevasta käsikirjoituksesta (sekä esitysdramaturgiasta yhdessä Meri-Maija Näykin kanssa). Ja jotenkin tommoiseen tilaankin saadaan onnistuneet ja aika hulvattomatkin koreografiat (kiitos Emilia Keskivinkka).


Mielenkiintoisen Tukkijoki-kokemuksen myötä pääsemme takaisin ulos. Sivistyksen pariin. Siirtymäriitti. Valoisaa. Ihan kuin syntyisi uudelleen. Ihan kuin olisi ollut tunteja pois. Ihan kuin olisi kokenut jotain mullistavaa.


Tampereen Sähkölaitoksen lainatakki takaisin naulakkoon. Ei palellut (mutta kyllä pipo, hanskat, pitkät kalsarit, villapaidat sun muut ovat silti tarpeen) vaikka vesi vihmoi ja muutenkin koleaa oli. Tarjolla oli muuten myös Särkänniemen vihreitä takkeja jos ei toi oranssi ollut hyvä.


Vaikka ulkopuolella saattoi olla koleaa, tuli sisäpuolelle tosi lämmin olo. Ehkä ihmiskunnalla on sittenkin vielä toivoa.

   

Ensi-illassa saimme nauttia keiton ja kahvien lisäksi myös kuohuviinistä ja mustikkatäytteisistä tuulihatuista, nam nam. Talkoomuonitus täydensi täydellisen teatterielämyksen. Ja tunnelma oli muutenkin rento; ihmiset rupattelivat keskenään kynttilöiden palaessa. Mekin pääsemme osaksi yhteisöllisyyttä! Ihanaa.


Esityskuvien copyright Anna Björklund, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Evangeliet enligt Lasarus / Grus Grus Teatteri & Åbo Svenska Teater 8.9.2017

Joskus ihmiselle tekee ilmeisesti ihan hyvää poistua omalta mukavuusalueltaan. Mulla yksi niistä epämukavuusalueita on ruotsin kieli. Miksipä sitten katsomaan ehdoin tahdoin senkielistä esitystä? Koska olen tykästynyt Grus Grus Teatterin juttuihin. Koska nukketeatteri ja Ishmael Falke. Ja koska mä ihan oikeasti luulin että tässä ei a) puhuta edes kauheasti b) esitys on tekstitetty suomeksi. Ja kuinka väärässä sitä ihminen voikaan olla!

Selvisin kuitenkin hengissä, ymmärsin puheesta ehkä noin 85% ja jopa viihdyinkin! Vaikkei raamatullisten tekstien ymmärrys olekaan vahvinta kieliosaamistani, semminkin kun toinen näyttelijöistä puhui vielä riikinruotsia.

Ishmael Falken ohjaama (ja yhdessä Sofia Molinin kanssa käsikirjoitama) Lasaruksen evankeliumi oli mielenkiintoinen tutkielma Lasaruksesta, hänen siskoistaan Martasta ja Mariasta. Mitä ihmettä Jeesuksella oli tämän kaiken kanssa tekemistä? Johanneksen evankeliumissa Lasarus oli se tyyppi kenet Jeesus herätti henkiin. Sen verran raju temppu tämä henkiinherätys oli että se ikäänkuin naulitsi Jeesuksen kuolemantuomion. Näin siis Raamatun mukaan. Pienen minuutin maistiaisen esityksestä voi muuten katsella täällä.

Mutta Åbo Svenska Teaterin pienellä studionäyttämöllä nähdään näyttämöltä enimmäkseen kateissa oleva Lasarus. Tämä on jo kuollut ja siskonsa kertovat tarinaa. Lasarus sairastui, ja siskorassut toivoivat vanhan kaverin Jeesuksen tulevan auttamaan. Turhaan. Ruumisarkussa Lasarus tulee lopulta paikalle, mutta mitä enää on tehtävissä? Auttaisiko soitto Jeesuksen puhelinpalveluun?

Tahti on välillä niin verkkainen että katsojakin vaipuu horrokseen. Pitkiin aikoihin ei sanota mitään. Tämä hypnoosinomainen tunnelma rikkoutuu kuitenkin yhtä nopeasti kuin alkoikin.

  

Esitys yhdistelee herkullisesti mukaan myös akrobatiaa. Loistava esiintyjäkaksikko Sandrina Lindgren ja Sofia Molin ovat ilmeikkäitä, notkeita, loistavia ja kaikenpuolin säteileviä Marttana ja Mariana. Hetkittäin he vajoavat itsekin jonnekin transsinomaiseen tilaan, asioita ja kuvioita ja lauseita toistellen. Ikuinen luuppi, kuin se elämä missä Lasaruskin (tai Lasse kuten siskot häntä kutsuvat) joutuu pyörimään. Jälleensyntymisen ja kuoleman välissä. Haluavatko naapurit ja tuttavat juhlia Lassen paluuta? Mene ja tiedä. Mutta siskot ainakin haluavat. Tytöt kyllä huolehtivat, syöttävät, juottavat ja lukevat Lasselle. Lasse ei vaan huoli maallisista herkuista enää. Siskot lukevat Pinokkiota Lasselle ja tämä näyttäisi ymmärtävän. Tai ainakin kuuntelevan. Aika pysähtyy ja katoaa. Ympyrä sulkeutuu lopulta ja kaikki katoaa pimeyteen. Ehkä siskokset lopulta luopuvat ajatuksesta että Lasarus oikeasti eläisi ikuisesti. Tai elää toki, muistoissa. Mutta mitä itse tekisit jos kuollut veljesi palaisi takaisin?

Jumalanpilkkasyytteitä ei tästä esityksestä varmaan saada aikaan. Lasarusta esittävä hyvin todentuntuinen ruutupaitainen nukke sopii hyvin esittämään elämän ja kuoleman rajalla häälyvää miestä. Lasaruksen zombiemaisuus tulee kyllä esille ihan loppumetreillä, valojenkin juuri sopivasti sammuessa. Ensi-illassa ollut lukiolaisyleisö (sekä minä) ainakin pomppasi metrin ilmaan.

Reilun tunnin jaksaa istua ilman taukojakin. Lasaruksesta on vain kolme esitystä ainakin nyt tähän hätään, ja niistä viimeinen perjantaina 15.9. Ehkä jatkossa lisää? Kannatti kyllä ehdottomasti valita tämä Lasarus, niiden kaikkien muiden houkuttelevien ensi-iltojen sijaan mitä samalle perjantaille oli tarjolla.


Kuvan copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 8. syyskuuta 2017

HITtoCaBBAret / Tanssiteatteri ERI 7.9.2017

Tanssiteatteri ERI se jaksaa hurmata minut joka esityksellään. Miten nämä ihmiset osaavatkin tämän; tanssin ja musiikin keinoin saada minut joka esityksessä sekä nauramaan tikahtumiseen asti että tihrustamaan itkua kuin viisivuotias? Kyllä se jotain erikoisvoimia vaatii. Tai ERIkoisvoimia ainakin. Vaikka katsomossa saa istua jalat suussa ja joka kerta vannoo että ensi kerralla menen takariviin käytävän kohdalle, niin epämukavuus unohtuu heti kun valot syttyvät lavalle ja ensimmäiset tahdit kajahtavat. Huh.

Tällä kertaa mukaan on valjastettu aivan briljantti ruotsalaisduo Lise&Gertrud (Lise Hummel ja Gertrud Stenung), joiden näennäisen yksinkertaiset ja taatusti uniikit sovitukset erilaisista hittibiiseistä vievät mennessään. Instrumentteinaan piano ja sello, sekä kummankin kaunis lauluääni, he loihtivat käsittämättömän hienoja ääniä. Ja saavat kyllä katsomossa muitakin itkemään kuin minut. Musiikkia kuulemme niin Abbalta, Queeniltä, U2:lta kuin Elton Johniltakin. Mutta vanha kunnon Syyslaulu on ehkä se kaunein. Tai sitten Over the Rainbow, koska se liittyy niin oleellisesti sitä ennen kerrottuun tarinaan, jonka jälkeen ei taida katsomossa olla kenenkään silmät kuivina.


Tämän erinomaisen musiikkivalikoiman päälle on sitten helppo tanssia, vai onko? Mestarikoreografi Tiina Lindfors on taas loihtinut hauskoja, kauniita, herkkiä, koskettavia ja ilkikurisen kekseliäitä tanssikuvioita. Miten tällein voi edes tanssia? Välillä otetaan tuolit käyttöön, tai läskipukua tai muuta, mutta kaikki lähtee sielusta ja nerokkuudesta. Lindfors on myös ohjannut ja käsikirjoittanut tämän tunteiden vuoristoratakabareen. Upeat upeat punahehkuiset puvut (ja toki muutkin esiintymisasut) on suunnitellut Tuula Bergqvist.

Illan aikana sukkuloidaan sujuvasti kolmella kotimaisella (miten tämä Turun reissu olikin näin kielikylpypainotteinen?), pohditaan miten yleisöä saadaan houkuteltua kabareen avulla, tai ylipäätään millä yleisöä saadaan katsomoon? Pitääkö olla nykytanssia, avantgardea, pornoa? Onko kolmemetrisellä munalla varusteltu mies paremmissa asemissa naisen saamisen suhteen? Vähän väliä antiikkipuhelin pirahtaa soimaan jossain nurkassa, ja joku kiihtynyt katsoja antaa palautetta. Laatu ei muka myy ja kukaan ei halua nähdä kabareeta. Ja kilin kellit! Tätähän me nimenomaan haluamme nähdä. Pyhät kabareekuviot, kuten Abbat laitetaan tanssimaan sillipurkkeina ja pahvihahmoina. Kaikesta tehdään hieman pilkkaa, sillä tavalla hauskasti ja kevyesti tottakai. Mutta pienellä napakkuudella toki. Välillä saamme tekstityksenkin jos ruotsinkieli tuntuu vaikealta.


Klassisemman tanssimenon ystäville myös pieni balettiesitys, mutta siihenkin on saatu ujutettua niin kosolti huumoria mukaan että mahasta saa pidellä. Parodia on vaikeaa, mutta onnistuessaan aivan hillitöntä. ERI:n upeat tanssijat taipuvat aina moneen, ja vaikkei tanssijoista kukaan enää ihan teiniosastoa edustakaan, niin vanhentumista ei kyllä oikein mistään huomaa. Tiina Lindfors antaa meille myös laulunäytteitä ja seremoniamestarin elkein johdattaa show'ta eteenpäin. Eeva Soini, Lasse Sairela, Toni Laakkonen ja James McNamara komppaavat kaikki upeasti. Steppaava McNamara! Soinin ja Lindforsin duetto Here, There and Everywheren tahtiin oli niin sensuellin upea että sitäkin katsellessa herkistyi. Kumpi onkaan pahempaa, olla vanha vai lesbo?

Illan aikana otetaan lempeän ironisesti kantaa moneen asiaan vanhenemisesta tasa-arvoon. Mutta se kaikki tehdään hymyillen eikä saarnaten. Elämänilo kuultaa läpi kaikesta. Ei uusi aina ole hyvä; kaikki taide perustuu traditioihin. Monesti määrä korvaa laadun nykyään. Surullista mutta totta.


Viimeistään encorena kuultu Imagine avaaa loppujenkin kyynelhanat. Parissa tunnissa on kyllä koettu sellainen tunnemyrsky että moni muu teos voi moisesta vain haaveilla. ERIläiset eivät haaveile vaan tekevät. Laatu todellakin korvaa määrän.

HITtoCaBBAret:ia on nyt esitetty Suomen ja Ruotsinkin puolella sen aikaa, että nämä olivat tällä erää viimeiset esitykset. Mutta kenties ja toivon mukaan myös HITtoCaBBAret palaa joskus. 23.9. olisi vielä Oopperatalolla yksi näytös, johon on vielä saada lippuja myynnissä. Menkää. Ette kadu.



Kuvien copyright Matti Kivekäs, loppukumarruskuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Kamelianainen / Kansallisbaletti 5.9.2017

Kamelianainen on sellainen baletti mistä ei ollut kauheasti mitään ennakkotietoja. Paitsi että se perustuu Alexander Dumas nuoremman menestyskirjaan, ja siinä on Chopinin musiikki. Siispä ei ollut oikein odotuksiakaan. Dumas'n omaelämäkerrallinen alkuteoshan on kääntynyt kymmeniin eri tulkintoihin La Traviata-oopperasta näytelmiin ja elokuvaversioihin. Joitain niistä (kuten leffan Moulin Rouge) olin nähnytkin, mutta en esimerkiksi ole lukenut Dumas'n kirjaa.


Kaunis ja suosittu kurtisaani Marguerite (Eun-Li Ha) heilastelee paroni de Varvillen (Wilfried Jacobs) kanssa mutta sitten kohtaa ihmeellisen Armandin (Ilja Bolotov) - ja se on menoa. Intohimo vie mennessään ja paroni saa jäädä. Paroni koittaa saada Margueritea takaisin, turhaan. Armandin isä (Antti Keinänen) kuitenkin vaatii naista lopettamaan suhteen, säädyllisyyden (!) nimissä. Marguerite hylkää siis Armandin ja palaa paronin luo. Armand suivaantuu ja tulee esittelemään uutta naistaan juhlissa Margueritelle, joka romahtaa. Korskea Armand julkeaa jopa heittää setelitukon Margueriten päälle. Ei olekaan ihme että paroni haastaa tämän kaksintaisteluun. Keuhkotauti vaatii lopulta veronsa. Kuumehoureisena Marguerite kuvittelee paronin ja Armandin kaksintaistelun korppien raakkuessa. Ja sitten Marguerite kuolee, tanssittuaan vielä kerran unissaan Armandin kanssa. Tarinaa on muokattu aika paljonkin alkuperäisteoksesta, mutta mitä se sitten haittaa. Toimii se näinkin. Kauniina yksityiskohtana mukana on myös laulua! Mukana on myös paljon rakastajia, kosijoita, kesävieraita, juhlavieraita ja muuta väkeä.


Tämä on Bostonin baletin tuotanto, joten puvustus, lavastus yms tulevat sieltä. Lavastus onkin krumeluurisen hienostunutta. Koreografi Val Caniparoli on tehnyt jotenkin ajattoman ja sielukkaan tulkinnan. Teemathan ovat ikiaikaisia ja jokainen katsoja voi löytää jotain samaistuttavaa. Tanssijat ovat taitavia, erityisesti Eun-Li Ha, joka on perhosenkeveä ja eteerisen kaunis roolissaan. Margueritena hän joutuu myös näyttelemään paljon eikä pelkästään tanssimaan. Keuhkotaudin yskänkohtaukset ovat kovin uskottavia. Varsinkin duetot yhdessä Armandin kanssa ovat todella kauniita. Bolotov on hieno tanssija myös. Mutta ei tässä pelkästään sairauden varjossa mennä! Maaseudulla on valoisaa ja kepeää ja Pariisin juhlakohtauksissa kimmelletään ja tanssitaan iloisesti. Joukkokohtaukset ovat näyttäviä ja näemme paljon hienoja nostoja ja heittoja. Miesjoukon tanssi samppanjalasien kanssa! Myös Armandin ja isänsä lohduttava tanssi toisen näytöksen lopussa on huikean kaunista katseltavaa. Pidin myös unikohtauksesta missä uni-Armand (Atte Kilpinen) ja uni-Marguerite (Mafalda Fideles) tanssivat yhdessä.


Lähtökohtaisesti en ole suuri Chopinin ystävä. Liikaa pianoa. Sitä oli vähän liikaa tässäkin baletissa, mutta menihän se kokonaisuudessa, kun soittamassa olivat taitavat Johannes Piirto ja Marko Mustonen. Ja Philippe Béranin johtamassa musiikissa oli muutama yllätyskin kun yhtäkkiä tuli mieleen Monty Pythonin The Lumberjack Song! No, se johtui vaan Mozart-lainasta (Giovannin ja Zerlitan duetto Là ci darem la mano oopperasta Don Giovanni). Mitä kyllä kuultiin aika monessa kohtaa balettia. Orkesterimontussa laulavan Anna-Kristiina Kaappolan kauniisti tulkitsema Melancholie päätti esityksen. Aki Alamikkotervo lauloi samaisen toisen näytöksen lopussa.


Kokonaisuudessaan Kamelianainen oli taitavasti tehtyä ja hyvää perusbalettia. Ei mikään paras ikinä-teos, mutta varsin katsottavaa. Draamaa ja suuria tunteita ja kaunista tanssia.


Ainoa mikä hieman häiritsi tätä astmaista (ja myös hieman nuhaista) katsojaa oli jossain lähistöllä istuva hajuvesipilveen kietoutunut nainen. Olin doupattu täyteen lääkkeitä etten niistäisi esityksen aikana (2 väliaikaa riitti siihen) ja sitten jouduin moisen hajuhyökkäyksen kohteeksi. Huh. Veikkaan että Kansallisbaletin katsojakunta lutraa hajusteilla enemmän kuin muissa kulttuurilaitoksissa, ja tuoksuttomia esityksiä lienee siitä syystä mahdotonta järjestää. Harmi.


Kuvien copyright Mirka Kleemola, paitsi loppukiitoskuva on oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 4. syyskuuta 2017

KAR / Fekete Seretlek & Studio Damúza, Sampo 2017, 2.9.2017

En oikein tiedä mitä odotin tältä tšekkiläispoppoolta. Mielenkiintoista esitystä varmaan. Sen myös sain. Ennakkotietona oli: "esineteatteria ja konsertti pohjautuen teemoihin Anna Kareninasta". Sitähän se olikin, mutta paljon muutakin. Kuusihenkinen Fekete Seretlek on musiikillisesti monipuolinen sakki, jotka ovat kaikki myös taitavia näyttelijöitä. Nyt mentiin slaavilaisissa tunnelmissa; musiikki pohjasi vanhoihin venäläisiin kansanlauluihin, mutta aika mielenkiintoisilla sovituksilla. Esityskielenä oli periatteessa englanti, mutta tšekkiä ja venäjääkin kuultiin. Ja suomea, vaikkapa faktoja lehtokurpasta! Tunnustan että tipahdin kärryiltä aika alkumetreillä, mutta ei haitannut menoa lainkaan.


Porukka oli kuin suoraan jostain viktoriaanisen ajan eksentristen hautausurakoitsijoiden kesäpäiviltä. Makaaberia, outoa, ja jotenkin silti hilpeää. Vodkan kanssa läträtään ja sitä tarjoillaan auliisti myös yleisölle. Tai sitten teetä, kaikkea löytyy. Istumme kynttilänvalossa, seuraamme pysyykö kontrabasisti vanhanmallisilla rullaluistimilla pystyssä, ja saadaanko haitaristi herätettyä henkiin. Se elää! Välillä koko sakki puhkeaa musisoimaan, välillä kuulemme Anna Kareninan tekstiä.

Esineteatteri. No, sitä että lyömäsoittaja ja muutamat muut nappaavat satunnaisia kapistuksia ja elävöittävät tarinaa niillä. Oli ne sitten paperiarkkeja, lyömäsoitinkapuloita tai jalan mallisia juomalaseja. Lyömäsoittajamies soittaa kaikenlaista mitä käsiin osuu, mutta isossa osassa on sellanen steelpan-mallinen Ufo-ilmankostutin eli hang (tai ainakin kovasti sitä muistuttava).


Meno äityi kyllä vauhdikkaaksi monellakin tapaa. Jännittäviä hetkiäkin saimme kokea kun ympäriinsä lentelevistä paperiarkeista yksi syttyi kynttilöissä tuleen. Mutta onneksi yleisössä ja esiintyjissä oli valppaita ja nopeita ihmisiä. Näimme steppikenkiä, akrobatiaa, sähkökitarasooloa parvella, totuuden samovaarin, leikkijunia, viikatemies, tuliseinää. Erikoinen performanssi siis, ja kai se Anna Kareninakin siellä jossain piilotteli. Ehkä pitsiasuihin sonnustautuneessa naissellistissä? Videopätkästä saa pienen maistiaisen esityksestä!

Hieman hämmentynyt mutta varsin viihdytetty olo jäi. Monipuolista ja absurdia oli tämä. Todettakoon vielä että Nukketeatteri Sampon uudet tilat Erottajalla ovat toimivat ja viihtyisät. Ja värikkäät! Kahvilasta sai pieniä herkkujakin.


Kaikenkaikkiaan ensimmäinen Sampo 2017 festari oli ihana kokemus, ainakin sen kolmen esityksen perusteella mitä ehdin katsomaan. Toivon että tästä tulee, jos ei nyt jokavuotinen, niin ainakin säännöllinen perinne. Kyllä Helsinkikin tarvitsee oman nukketeatterifestivaalinsa. Kiitos festivaalin tiedottaja Anna Martikaiselle yhteistyöstä!


Kuvien copyright Vojtěch Brtnický.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.