torstai 15. helmikuuta 2018

Taru sormusten herrasta / Turun kaupunginteatteri 15.2.2018

Ensiksi varoitus: jos aiot mennä katsomaan esityksen, etkä halua tietää liiaksi, niin lue vain tämä ensimmäinen kappale. Muu juttu sisältää paljastuksia juonesta ja kaikesta muustakin. Kerron tässä vain että: esitys on todella ansiokas ja erinomaisesti toteutettu eli kannattaa ehdottomasti hankkia liput ja suunnata Turkuun! Olipas se kokemus! Turun kaupunginteatteri tarttuu liki mahdottomaan urakkaan ja onnistuu siinä upeasti. Mikko Koukin ohjaama Taru sormusten herrasta taipuu lavalle erittäin mallikelpoisesti. Tässä on oivallinen seikkailu kaikille fantasian, ja erityisesti tietysti Tolkienin ystäville. Turun TSH on pienen hobitin asialla, eikä niinkään luotaa maailmojen sotia tai tapahtumia isommassa mittakaavassa.


Ja sitten kehuja:

Sami Keski-Vähälän käsikirjoius on oivallinen tiivistys Tolkienin kolmeosaisesta eepoksesta. Paljon on karsittu henkilöitä, tapahtumia ja oikaistu hieman mutkia sieltä täältä. Tuloksena on napakka seikkailukertomus, joka toimii varmaan ihan tarinaa aiemmin tuntemattomallekin. Rohania edustaa vain Eowynin pikainen piipahdus lavalla, ja Faramiriäkään ei sitten tarvita. Denethor ja Eomer, joutaa mennäkin. Bilbon synttärijuhlia ei ole, saatikka poneja tai hevosia (paitsi huikaisevan hienot, karmivan kauheat ja hyytävän pahat Mustat Ratsastajat) ja moni muu asia on poissa. Mutta ei niitä oikeastaan osaa edes kaivata, koska tämä toimii ilmankin. Tai kaipaa ja kaipaa, mutta ei niin kauheasti.


Se ilahdutti että näytelmä pohjautuu enemmän kirjoihin kuin Peter Jacksonin elokuviin. Ja tarina keskittyy hobittien matkantekoon, melkein jo muun Sormuksen saattueen kustannuksella. Toiset henkilöt jäävät melkeinpä statistin osaan, kuten Legolas ja Gimli. Myös se ilahduttaa että mukaan on mahtunut Tom Bombadil ja Kultamarjakin (jotka Jackson jätti elokuvistaan pois)! Ja toisaalta niinkin pieni hahmo kun Sauronin Suu. Se oli myös hyvä että taistelut, varsinkin sieltä loppupäästä, on sivuutettu melko nopeasti. Silti Oula Kitin erinomaisia taistelukoreografioita nähdään paljon. Muutamia lisäyksiä Tolkienin tekstiinkin on tehty, mutta ehkä pissavitsi oli tarkoitettu nuoremmille katsojille (ikäsuositus on 11 v). Olin kyllä tosi iloisesti yllättynyt tarinan toimivuudesta näin lyhennettynä ja sovitettuna!


Pitkähän tämä on, eli neljä tuntia, mutta se on jaettu kolmeen tunnin mittaiseen näytökseen, joita erottelee liki puolen tunnin väliajat. Olisi voinut vetää toki yhdelläkin väliajalla ja parilla hieman pidemmällä näytöksellä, koska nyt itse näytelmäosuus oli se 3 tuntia. Ihan normaali Shakespeare-pituus se. Ensimmäisen näytös loppuu siihen kuin Saattue lähtee matkaan Rivendellistä, ja toisen näytöksen päätteeksi joukot (tässä versiossa entit, ja muu Sormuksen Saattue paitsi Frodo ja Sam) saapuvat Rautapihaan taistelemaan.

Tekstissä hykerrytti ja nauratti monet repliikit. Frodon toteamus eihän Mordoriin voi vain mennä! sai aikaan ihan tyrskähdyksen (ehkä se on niin kulunut meemi, Jacksonin leffaversiosta tuttu one does not simply walk into Mordor, vaikka siinä sen sanoo Boromir). Sam muutenkin koomisena hahmona vastaa monista oivallisista lausahduksista: Ei saa kutittaa senkin puska Vanhalle Halavaukolle ja Minä pidän nyt lembaläpeni kiinni. Ei ihan Tolkienin kynästä, mutta tässä yhteydessä toimii kyllä.

 

Seuraava kehu menee lavastukselle. Harvoin nimittäin näkee Suomen teattereissa näin upeaa lavastusta kun tässä. Upeaa työtä Teemu Loikas! Isoa lavaa ja sen pyöröä käytetään tehokkaasti hyödyksi, samoin lattian hydrauliikkaa. Elementtejä tulee ja menee ja katoaa ja nousee ja laskee huikeaa tahtia. Frodon kotoisa sukukoti Repunpää, Morian synkät kaivokset, lattian läpi nouseva Pomppivan Ponin majatalo, Viimapää, Tuomiovuori, Rautapiha, Fangornin ikimetsä, Lorien valopuineen... paikkoja on kymmeniä ja jokaiseen upeasti suunniteltu ja toimiva lavastuselementti. Rivendell oli kaunis! Katosta laskeutuvat puulatvukset tai Lukitarin seitti tai Vanha Halavaukko tai kerrassaan huikaiseva Puuparta! Nerokkaita oivalluksia jota ei voi kehua tarpeeksi. Nyt istuin kakkosrivin keskellä, joten sellaista suurta kokonaisukuvaa ei tällä kertaa saanut, mutta yksityiskohtia saattoi silmäillä hyvin. Ja niitä kyllä riitti!

Aivan älyttömän iso kiitos (ja silmänurkatkin melkein kostuivat) lavastajalle/työryhmälle pienestä ja kauniista yksityiskohdasta Repunpään seinällä. Nimittäin Tolkienin valokuvasta piippua polttelemassa. Ei varmasti näy kovin taakse tämä yksityiskohta, mutta kakkosriville näkyi. Toinen mieltä lämmittävä kunnianosoitus on Bilbo laulamassa pari riviä Toni Edelmannin säveltämästä Merelle-laulusta (Edelmann kun teki musiikin Ryhmäteatterin TSH-esitykseen, jota vedettiiin Suomenlinnassa 1988-89). Edelmann menehtyi lokakuussa 2017 ja runsaasta (teatteri)sävellystyöstään TSH-musiikki on mulle läheisin.

Näyttämöä kehystää valtava kaari, kuin sormuksen puolikas. Sitä hyödynnetään monessa kohtaa esityksessä mm. projisoiden siihen kaikenlaista, mutta parhaiten ehkä silloin kun se näyttää sormukseen kaiverretun haltiakielisen tekstin.


Myös Pirjo Liiri-Majavan vaatesuunnittelu hivelee silmiä. Hobittien vaatteiden maanläheiset värit ja ruutukuosit (alussa Bilbolla oleva punainen asu!!), Aragornin luumunvärinen nahka-asukokonaisuus, haltioiden pastellisävyiset ja kevyen ilmavat asut. Arwenin ja Galadrielin hulppean ylhäiset asusteet. Ja sitten oli monenkirjavat örkit, uuh! Voisin kuvitella että TSH on pukusuunnittelijalle jonkunlainen paratiisi tai unelmaduuni, koska on niin paljon kansoja ja vaikka mitä kaikkea mitä pitää huomioida. Klonkun ihonmyötäinen trikookostyymi puki kantajaansa niin hyvin että sitä tuskin huomasi. Kylkiluut ja selkänikamat näyttivät varsin aidoilta. Vaatteiden tulee olla näyttäviä ja kauniita, mutta niissä pitää kyetä myös taistelemaan, kiipelemään ja liikkumaan monipuolisesti. Onhan se haastavaa. Elrondin vaatteet ovat aivan erityisen upeat!

Janne Teivainen (valosuunnittelu) ja Iiro Laakso (äänisuunnittelu) ovat kumpikin onnistuneet työssään loistavasti. Linnut laulavat Konnussa ja näyttelijöiden äänet eivät huku muun äänimassan alle. Muutamia kertoja mikit hieman pätkivät, mutta ehkä se oli ensi-iltaongelmia. Mustien Ratsastajien äänet tulivat nauhalta, ja ääniä muokattiin muutenkin välillä (esim. Gandalfin ääni kun hän esittelee Frodolle sormuksen vaarallisuutta alussa). Sanna Malkavaaran näyttävät projisoinnit ovat aika isossa osassa ja toimivat kellontarkasti. Kaikki nuo lentävät ja kirkuvat linnut! Ja Morian portilla uhkaavat lonkerot... Ja tarttee sanoa että pyrotekniikkaa on paljon, ja varsinkin Tuomiovuoren kohtauksessa kakkosrivillä tuntuu että kulmakarvat kärventyvät ja silmät piti laittaa pitkäksi aikaa kirkkauden takia kiinni. Elävää tulta nähtiin näyttämöllä moneen otteeseen; hienoa katsottavaa. Tero Aalto on mies näiden takana. Pakko mainita myös Minna Pilvinen naamiointisuunnittelusta; myös kaikki örkkimaskit yms ovat hänen käsialaansa.


Monet jutut toimivat aika mainiosti, esimerkiksi miten ympäröivä maailma muuttuu kun Frodo laittaa sormuksen sormeen. Hidastuksilla, valoilla ja äänillä on saatu tuotua tämä hyvin esille. Näyttämösavuakin käytetään paljon ja se toimii hyvin. Ylipäätään näyttämöhenkilökunta ansaitsee erityisen kunniamaininnan kaikesta. Enttien liikuttelusta ja lavasteiden sujuvista vaihdoista ennenkaikkea. Ihan syystäkin tämä porukka astuu lavalle ensimmäisenä loppukiitoksiin! Örkkien ja Klonkun liikkuminen seiniä pitkin toimii paremmin kuin hyvin, ja muutenkin on hyödynnetty paljon näitä vaijerien ja köysien käyttöä. Monenlaisia ylläreitä on luvassa! Lukitari ja sen valtava verkko. Tulta syöksevä Balrog ja sympaattinen Puuparta (Heikki Nousiaisen äänellä muuten) ovat mainioita. Ja nämä kaksi ovat ihan väliaplodinsa ansainneetkin! Sauron on saanut olomuotonsa (eli suuren liekehtivän silmän) Jacksonin elokuvista, mutta tässä yhdistyy hienosti videoprojisointi ja valonheitin.


Koko näyttelijäensemble on erinomainen, hyödyntäen talon omaa väkeä mutta myös oivallisia vierailijoita. Olen todella iloinen että yksi Turun kaupunginteatterin suosikkimiehiäni eli Stefan Karlsson on nostettu päärooliin Frodoksi. Mieshän on täydellinen! Ei ainoastaan fyysisesti (koko hobittinelikko on sikäli sopivia rooleihinsa, että kukaan ei ole pituudella pilattu) vaan kaikinpuolin muutenkin. Tämä Frodo on harkitsevainen ja vakaa, viaton ja rehti, velvollisuudentuntoinen ja yhä raskaammaksi käyvän taakan alle liki musertuva. Karlsson tuo nämä eri puolet hienosti esille. Hänen Frodonsa elää ja hengittää, on käsinkosketeltavan inhimillinen (hobittimainen?). Myös Hannes Suominen Samina nousee uskollisena ja luotettavana ystävänä todella isoon osaan, varsinkin kolmannessa näytöksessä. Sam on vakaa ja hieman yksinkertainenkin, ja Suominen on fyysisestikin ihan Sam. Samin olemuksesta Klonkku kyllä jaksaa kuittailla: paksu, tyhmä hobitti. Ehkä Sam on sitäkin, mutta kultainen sydän ja uskollinen loppuun asti. Frodon ja Samin läheinen ystävyyssuhde on koeteltuna moneen otteeseen, mutta kaiken se kestää, kirjamellisesti.


Markus Ilkka Uolevi (tai Tampereen teattereissa hänet tunnetaan nimellä Ilkka Uolevi) on tullut nähtyä Tamperen teatterin Ulkomaalaisessa pari kertaa hienossa Ellardin roolissa, ja TTT:n Suku on syvältä -komediassakin. Mutta kummankaan perusteella en olisi voinut mitenkään varautua tähän! Miehen esittämä Boromir on raamikas sankari, joka on kiivas, kärsimätön ja ahnekin. Kiihkeä pölhö, mutta ah niin uljas! Myöhemmässä vaiheessa näyttelijä palaa lavalle, nyt tyystin erilaisena eli ylitsevuotavan kohteliaana Sauronin Suuna. Hertsyykkeli, meinasi sydän pysähtyä. Mieshän olisi voinut olla Kreivi von Krolock eli vampyyrikreivi Vampyyrien tanssi -musikaalista. Korskea, ylväs ja julmetun upea ilmestys. Eli tässä oli yksi illan positiivisimpia näyttelijävalintayllätyksiä! Tosin mä olisin voinut haluta nähdä herran jopa isommassakin roolissa, vaikka Aragornina...


Kun kuulin ensimmäisen kerran että TSH tulee Turun kaupunginteatteriin aloin ensimmäiseksi miettimään roolijakoa. Alusta asti itselleni oli selvää että Klonkkua ei voi esittää kukaan muu kuin Miska Kaukonen. Onneksi toiveeni toteutettiinkin, sillä Kaukonen on täydellinen Klonkku. Olihan tämä hyvin kaukosmainen roolisuoritus, mutta huh huh. Presidentti Putinin ja Harry Potterien Dobbyn ulkonäkökaima Klonkku herättää sekä sääliä että inhoa, muissakin kun hobiteissa. Ja riemastusta, koska tämä on hahmona niin herkullinen, että ehkä se on vaikea pilata. Kahdessa ensimmäisessä näytöksessä Klonkku enemmän ja vähän vain vilahtelee, ja väläyttelee klunks klunks-ääniään, mutta kolmas näytös on sitten yhtä Klonkku-juhlaa. Bravo! Klonkku on elastinen, laiha, luihuinen ja karmiva. Kun tämä keskustelee itsekseen ja hokee hobiteille eri tie, eri tie, niin ei voi kun kiitellä Kaukosen näyttelijäntaitoja. Lisäksi esityksessä hyödynnetään erinomaisesti taitavaa stunttia eli Jaakko Hutchings suorittaa kaikki vaativimmat kiipeily ja putoamistemput. Hienoa työtä kyllä, molemmilta.


TSH on aika miehinen näytelmä mutta on tässä muutama naisroolikin sentään. Anna Victoria Ericsson tekee hyvin pienen ja iloisen roolin Kultamarjana ja hieman isomman (mutta silti tosi pienen) ylväänä Arwenina. Kaunis ja hienostunut. Tämän ja Aragornin romanssi ohitetaan kyllä aika nopeasti. Ylhäinen on myös viileä Galadriel ja Kirsi Tarvainen saa äänensä todella uhkaavan sävyn, kun tämä näyttää Frodolle ja Samille Peiliään ja Frodo tarjoaa Sormusta tälle. Ihan selkäpiissä asti tuntuu kauhun värinä katsojassakin.

Pippin (Markus Riuttu) ja Merri (Teemu Aromaa) on mun suosikkihobitit, varsinkin Pippin. Ja aivan valloittavan ihanasti nämä nytkin esiintyvät. Eläväiset, iloiset ja aika huolettomat veikkoset. Hömelöt ja hyväntahtoiset puolituiset, joille ruoka on kaikki kaikessa. Markus Järvenpää teki niin hienon roolin Turun kaupunginteatterin Robin Hoodina pari vuotta sitten, että ehkä se oli hänen Aragorn-koe-esiintymisensä. Mutta erinomaisen hyvä hän on tässäkin. Sankarillinen ja ritarillinen. Olli Rahkonen on oikein mainio Tom Bombadil (tai Bombadilin Tomppa, kuten hän itse esittelee itsensä - tulee heti mieleen eräs muu Rahkosen esittämä Tomppa!), mutta Legolas olisi mielestäni kaivannut haltiamaisempaa roolitusta. Sellaista hieman androgyynimpää, kevyempää. Toisaalta Legolasin rooli on niin mitättömän pieni tässä versiossa, että onko sen niin väliäkään. Mika Kujala on rauhallinen ja vakaa Gandalf. Tosin tämä velho voisi olla hieman pidempi. Petri Rajala on hyvin samankaltainen Saruman kun oli Tom of Finland musikaalissa Jumala! Aika mainio siis. Viime vuosina Turussa tukun hienoja rooleja tehtaillut Jonas Saari saa tässäkin monenlaisia hahmoja esittääkseen. Mainio Bilbo (se omistushalu Sormukseen!), niljakas Briin portinvartija, ylhäinen haltia Haldir ja ruma örkkipäällikkö Gorbat.


Jos nyt jostain pitäisi nillittää, niin vaikka näyttelijöitä on paljon (reilut parikymmentä), niin joukkokohtaukset, kuten örkit marssimassa tai Aragornin kruunajaiset, jäävät silti vaatimattomiksi.  Ehkä tämä on yksi syy että massiiviset taistelukohtaukset on jätetty suosiolla pois. Hyvä niin.

Summa summarum: Turun kaupunginteatteri on tehnyt kyllä todella hulppean Tarun, josta ei tiukinkaan Tolkien-puristi voi kauheasti marista. Ensi-iltalaisseuralaiseni kyllä nutisi hieman miten Frodoa ja Samia kuljettanut vene rantautui väärälle rannalle, mutta pääpiirteissään oli kyllä erittäin tyytyväinen hänkin, vanhan liiton Tolkien-fanina. Muutamiakin erinomaisia tulkintoja aiheesta olen nähnyt (Ryhmäteatterin legendaarinen versio 80-luvun lopulla, Sagan Om Ringen Svenska Teaterissa 2001, musikaaliversio Lontoossa 2007) mutta kyllä tämä turkulaisten loistosuoritus menee heittämällä kärkeen.


Faneille on myynnissä t-paitoja ja kangaskasseja (12 euroa kappale) ja tottakai käsiohjelma (5 €) kannattaa ostaa myös. Tarjolla on oma nimikkoleivos, mutta sitä en ole maistanut. Nätti se ainakin on.


Esityksiä on toukokuun puoliväliin, mutta kevät alkaa olla jo aika loppuunmyyty, erityisesti viikonloppuesitysten osalta. Syksyn esityspäivät julkaistaan ja liput tulevat myyntiin maaliskuussa. Kannattaa huomioida että koska tämä on 4-tuntinen näytelmä niin alkamisajat vaihtelevat klo 16 tai 18 Lippujen hinnatkin ovat aika maltilliset, erityisesti kesto huomioiden (21-42€).



Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen, muut omia, paitsi virallisen ensi-iltakuvan otti Marita Koivisto.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

perjantai 9. helmikuuta 2018

Häiriö / Teatteri Jurkka 9.2.2018

On suoranainen mysteeri miten piskuinen huoneteatteri Jurkka onnistuu tekemään ajankohtaista ja kantaaottavaa ohjelmistoa vuosi toisensa jälkeen. Nyt vuorossa oli Raisa Omaheimon ja Elina Kilkun yhteistyö Häiriö. Pari vuotta sitten kaksikon edellinen proggis Läski teki valtavan vaikutuksen minuun, ja ihan samaa luokkaa on tämäkin esitys. Siinä missä Läski pureutui ulkonäköön ja ylipainoon, niin Häiriön keskiössä on mielenterveys.

Työryhmä keräsi ihmisiltä omia kertomuksia häiriöistään ja vastauksia tuli tosi paljon. Niitä apuna käyttäen sitten esitys alkoi muotoutumaan. Lavalla urakoivat Raisa Omaheimo sekä Kati Palokangas ja tuloksena on koskettavaa, karmaisevaa ja todella karua kertomaa mielenterveyssairauksien maailmasta. Täyteen ahdettu Jurkan katsomo pidättää hengitystään, välillä hymähtelee epäuskosta ja kyllä tässä saa hetkittäin nauraakin, muuten sitä voisi parahtaa hysteeriseen itkuun. 80 minuuttia menee tosi nopeasti. Osa kertomuksia koskettaa syvältä, osa sattuu suoraan johonkin ytimeen.


Opin paljon uutta asiaa tautiluokituksista ja mm. Kelan kuntoutuspsykoterapiasta. Kuka saa hoitoja, ja millä kriteereillä. Ja mikä kaikki on pielessä Suomen mielenterveyspalveluissa. On aivan uskomatonta kuulla näitä tarinoita ja miettiä että elämme vuotta 2018, ja meillä pitäisi olla terveyspuolen palvelut kunnossa. Ei paljon siltä tunnu. Taitaa todellakin olla kuten esityksessä korostetaan: ennen mielisairaalaan jouduttiin, nykyään sinne päästään.

Ihmisten omakohtaisia kokemuksia symboloi valtavat kirjepinot, joita Omaheimo ja Palokangas kantavat estradille selkä vääränä. Ja sitten on myös Duploja, joista tehdyt tornit kaatuvat herkästi. Ja tyhjät taulunkehykset, joihin mahtuu monenlaisia kokemuksia.

Esityksessä nähdään monologeja, nopeasti rytmitettyä tekstiä tyyliin Trainspottingin Choose life-tykitys, lauluja, lausuntaa... Lisäksi kuullaan tukku vinkkejä miten masennuksesta pääsee! Ketamiini, magnesium, liikunta, hengitystekniikka, terveellinen ruokavalio...! Kyllä se noilla lähtee. No entäs jos ei lähdekään? Kuka saa hoitoa; se joka sinnikkäimmin jaksaa hakea vai se joka tarvitsee eniten?

Häiriö on sellainen esitys joka tarjoilee kamalan määrän kysymyksiä ja raskasta pohdittavaa, mutta ei vastauksia tai ratkaisuita. Muuta kuin sen että paljon on pielessä. Jollain ihmisellä pitää olla lappu keittiön pöydällä. Lappu jossa lukee Älä tapa itseäsi. Että sen näkeen joka aamu, ja että muistaisi noudattaa lapun pyyntöä. Hiljaiseksi vetää. Yksi kokee olevansa sairaus ihmisen valepuvussa. Ei tämä silti niin raskas esitys ole kuin luulisi. Onneksi. Päällimäinen tunne poistuessa on viha. Viha, suru ja myötätunto.


Jos nykyinen mielenterveyskuntoutus tähtää vain työhön - sinne palaamiseen, siellä jaksamiseen, sinne pääsemiseen, niin tulee kyllä sellainen olo että sekö se on tärkeintä elämässä. Jos olet eläkeikäinen, niin eihän semmoisia tarvitse "parantaa", koska heillä ei ole enää sijaa työelämässä. Tähänkö on menty?

Onneksi esitys ei paapo eikä lässytä, vaan enemmänkin sallii meidän yhdessä tutustua asiaan, sen kummemmin kiihkoilematta. Sosiaalipornoa tai tirkistelyä tästä ei onneksi tehdä.

Tämä esitys kosketti ja meni ihon alle. Häiriö on Läskin tavoin sellainen mikä jokaisen suomalaisen tulisi nähdä. Ns. terveiden siksi että näkisivät miten täällä toiset elävät, millainen todellisuus voi olla jos ei ole ihan samalla viivalla kuin muut. Ja ns. sairaiden siksi että vertaistuki on tärkeää, kukaan ei ole yksin, vaikka siltä usein tuntuisikin. Voisiko joku taho antaa rahallista tukea työryhmälle että esityksen kanssa voisi kiertää ympäri maata vaikka seuraavat pari vuotta?

Kaikki esitykset ovat olleet loppuunmyytyjä jo pitkään, mutta onneksi kerrankin olin ajoissa liikkellä. Lisäesityksiä ei näillä näkymin ole luvassa, harmi kyllä.



Kuvien copyright Marko Mäkinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 8. helmikuuta 2018

Rakastunut Shakespeare / Helsingin kaupunginteatteri 8.2.2018

Haa! Aivan mainiota että muutamia vuosia sitten Lontoossa minutkin valloittanut näytelmä Shakespeare in Love tuli nyt Suomeenkin. Ennen näytelmäähän oli jo elokuva (joskus näinkin päin että leffa on ensin, ja näytelmä tehdään sen perusteella), joka 7 Oscaria voittaneena oli varsin suosittu. Minäkin tykkäsin kovasti, eikä vähiten huikean hienon näyttelijäkaartin takia.

Helsingin kaupunginteatteri on tarttunut tähän alunperin Marc Normanin ja Tom Stoppardin kynäilemään teokseen Rakastunut Shakespeare (teatteriin sen mukaili Lee Hall) reippaalla otteella. Lopputulos on visuaalisesti loisteliasta ja ihanasti 1500-luvun lopun Lontoon teatterimaailman käänteitä tutkailevaa draamakomediaa. Kari Arffman ohjaa tasaisen varmalla otteella monikymmenpäistä joukkoa HKT:n suurella näyttämöllä.

      

Rakastunut Shakespeare kertoo 1500-luvun lopun Lontoosta, kun näytelmäkirjailija William Shakespeare (reippaasti, varsinkin Violan maalaisserkkuna, irrotteleva Heikki Ranta) koittaa väsätä uutta näytelmäänsä Romeo ja Esteri, merirosvon tytär, mutta inspiraatio ei vaan millään ota tullakseen. Will on kahden näytelmän (ja teatterinjohtajan) loukussa. Kunnes hän sitten kohtaa ihanaisen ilmestyksen eli neiti Viola de Lessepsin (suloisen raikas Miila Virtanen) ja teksti alkaa taas suorastaan virrata sulkakynästään. Tottakai tytöllä on vastenmielinen kosija lordi Wessex (Mikko Vihma), jolle tytärtä naitetaan. Mutta niin vaan rakkaus voittaa (vai voittaako?), ja Will saa monen kommervenkin kautta näytelmänsäkin valmiiksi. Apuna suhdesuhmuroinneissa häärää Violan Imettäjä (aivan hurmaavan roolin tekevä Heidi Herala). Ja tottakai shakesperemäiseen tapaan mukana on paljon roolileikkejä, sillä tuohon aikaan naiset eivät teatterin lavoille päässeet, vaan Viola joutuu tekeytymään Thomas Kentiksi päästäkseen esiintymään. Siitä tulee omia lisäkiemuroitaan tarinaan.


Kiinnostavinta mulle tässä näytelmässä on kuitenkin se lontoolaisen teatterimaailman kuvaus, ei niinkään söpö romanssi. Sain suurta iloa kaikista Shakespeare-näytelmiin viittauksista ja ylipäätään koko tuon ajan teatterijutuista. Teatterinomistajat Henslowe (Jari Pehkonen) ja Burbage (aina valloittava Petrus Kähkönen) taistelevat katsojista ja uusista näytelmistä, kauhea koronkiskuri Fennyman (aivan hykerryttävä Rauno Ahonen) haluaa taas kaikilta rahaa. Sitten on myös Willin kaveri ja näytelmäkirjailijakollega Kit Marlowe (ihana Tuukka Leppänen) ja sekalainen joukkio näyttelijöitä (mun suosikkina ehdottomasti Sam eli Jyrki Kasper, jonka ripsien räpsytys Ethelinä on vertaansa vailla). Tämän sakin harjoittelua ja toilailua lavalla ja sen ulkopuolella katselisin enemmänkin, mutta kai sille romantiikkapuolellekin pitää antaa tilaa. Aah, ja sitten on vielä loistava diiva eli Ned Alleyn (jota mestarillisesti tulkitsee Kari Mattila).

      

Tavallaan Rakastunut Shakespeare palvelee kahdensorttisia katsojia. Niitä jotka tykkäävät elokuvissakin romanttisista komedioista (minä en, muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta) ja niitä jotka tykkäävät teatterin historiasta, näytelmistä, näytelmäkirjailijoista ja erityisesti Shakespearesta (no minä minä minä!). Monet kohtaukset olivat muunnoksia jostain Shakespearen näytelmästä, erityisesti Romeo ja Juliasta, mitä tässä koitetaan niinkun kirjoittaa ja näytellä, siis siellä näytelmässä näytelmän sisällä. Shakespearensa tunteville tässä on tosi paljon kätkettyjä kultahippuja mitä saa löytäessään hykerrellä. Willin ja Violan romanssi kietoutuu taitavalla tavalla yhteen fiktionaalisten Romeon ja Julian tarinan kanssa. Haluaisin ehkä jopa uskoa että näin ne asiat oikeasti menivät. Kun mukana on kuitenkin niin paljon oikeita historiallisia henkilöitä (esim. Lontoon teatterilaiset) ja tapahtumia (esim. Marlowen kuolema). Mutta mene ja tiedä vaikka tämä olikin se totuus!


Periaatteessa esityksessä ei ollut mitään vikaa. Kiinnostava tarina, kaunista katsottavaa ja näyttelijävalinnatkin oikein oivalliset. Silti tämä esitys ei oikein temmannut mukaansa, lähtenyt lentoon, tai sytyttänyt minua paloon. Enkä lainkaan tiedä missä vika oli. Sillä hyvin tehtyä perusteatteriahan tämä oli. Varsinkin Katariina Kirjavaisen toimiva lavastus ja Elina Kolehmaisen loisteliaat puvut olivat ilo silmälle, varsinkin pieteetillä toteutettu puvustus. Jyrki Karttunen oli taas loihtinut hienoja koreografioita ja varsinkin ne hovin tanssikohtaukset oli ihania!


Bonusta lavalla vierailleesta koirasta, näkemässäni näytöksessä se oli espanjanvesikoira Kida, joka selvisi osastaan mainiosti. Ja taas kerran: näytelmä missä on miekkailua ei voi olla huono (kiitos Oula Kitti taas taistelukoreografioista). Käsiohjelmassa on mukavasti tietoa historiallisista henkilöistä, sen ajan teatteritoiminnasta sekä myös aika kattavat biografiat työryhmän tyypeistä.


Tämä oli minulle neljäs (!) esitys Helsingin kaupunginteatterilla reilun viikon aikana, mikä on ihan ennenkuulumatonta mulle. Ohjelmistopolitiikka ei ole ollut aina niin kovin houkuttelevaa minun mielestäni, mutta jotenkin nyt on ollut paljon kiinnostavia juttuja. Oisko tää kevät jo uuden johtajan eli Kari Arffmanin käsialaa, koska hänethän valittiin tehtävään jo helmikuussa 2016, vaikka astui hommiin vasta loppuvuodesta. Ja kysyttyäni asiaa Arffmanilta vastaus oli myöntävä. Hyvä näin! Ehkäpä tulenkin vierailemaan jatkossa myös aiempaa tiuhemmin HKT:llä.


Kuvien copyright Tapio Vanhatalo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Näytelmä joka menee pieleen / Tampereen teatteri 7.2.2018

Moneskohan kerta tämä jo oli kun olin katsomassa tätä näytelmää Tampereella? Kolmas? Loppuvuonna tuli koettua sama juttu Kouvolassa ja Oulussa, joten suht tuoreessa muistissa oli. Vaikka siellä toki oli hieman erilainen meno kuin Tampereella. Tässä meinaan on sitä jotain, sellaista magiaa ja taikaa... Koska tää porukka!

Pieniä muutoksia oli ensemblen kokoonpanossa. Tomi Alatalo keskittyy Kansallisteatterissa Lemminkäiseen, joten tilalla hömelönä sähkö/valomiehenä nähdään aina oivallinen Martti Manninen. Muuten porukka on ennallaan. Tampereen teatterissa oikeasti taitaa olla Suomen parhain komediasakki, ainakin tässä lavalla nyt. No miten esitys on muuttunut? Peruskuvioiltaan ei mitenkään, mutta näyttelijät irrottelevat enemmän ja vetävät omia kuvioitaan välillä. Kaikki toki esityksen raameissa. Taas kerran katsomo ulvoi naurusta, ja vaikka tämä alkaa jo aika tuttua katsottavaa ollakin, niin melkein piti silmiä pyyhkiä taas. Nauruterapiaa parhaimmillaan. Lari Halmeella on varmaan Suomen eläväisimmät kulmakarvat ja ilmeikkäimmät kasvot ja Arttu Ratinen vetää tanssimuuveja joista Travoltakin olisi ollut kateellinen. Jaksan ihmetellä miten tällä sakilla voi pitää pokka!


Tämähän on aika älyvapaata kohellusta mutta niin hyvin tehtyä ja aikataulutettua kohellusta, että katsomiskokemus on taatusti viihdyttävä. Yleisö pääsee eläytymään kunnolla, ja äkillisiä tilanteita piisaa kyllä. Taas kerran näyttämötekniikan tyypit ansaitsevat isot kiitokset ja kumarrukset. Koska upeiden näyttelijöiden ajoitusten lisäksi myös tekniikalla ja sen ajoituksella on niin valtavan iso rooli.

Näytelmä joka menee pieleen on millintarkkaa ja enemmän kuin viihdyttävää työtä. Ja kyllä se murhamysteerikin lopulta selviää, kun juonenkäänteitä ja syyllisiä on löytynyt enemmän kuin laki sallii. Esityksiä on enää tämän kevään, joten mikäli mielit katsomaan ehkä Suomessa tällä hetkellä hauskinta näytelmää niin varaa lippusi NYT.


Kuvan copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 6. helmikuuta 2018

Älä pukeudu päivälliselle / Helsingin kaupunginteatteri 6.2.2018

Totean taas miljoonatta kertaa, että yleensä farssi ei ole mun juttu. Joskus toki joo, jos se on hyvin tehty. Miksi niitä pitää sitten ängetä katsomaan? Hyvä kysymys! Olen tämänkin Marc Camolettin Älä pukeudu päivälliselle nähnyt ennen (Tampereen teatterissa 2014) - ja tykkäsinkin. Ja sitä samaa se oli nytkin. Hyvin tehtyä teatteria, mutta ei mitään elämää syvempää.


Henri Kapulaisen ja Pentti Kotkaniemen suomentamaa näytelmää on vedetty vuosikausia pitkin ja poikin Suomea eri nimillä (Lainalakanat ja Ranskalainen pyjama nyt ainakin), ja aina se vaan ilmaantuu teatterien ohjelmistoihin. Onko tämä erityisen tykätty farssi sitten vai mistä johtuu suosio? Tällä kertaa komediamestari Jaakko Saariluoman kynsissä näytelmässä on kyllä vauhtia ja vaarallisia tilanteita roppakaupalla. Tämä on oikeastaan esitys mihin sopii kauhean iso liuta osuvia suomalaisia sananlaskuja. Mitä useampi kokki, sen mielenkiintoisempi soppa.

Juonihan on sellainen tyypillinen farssi. Väärinkäsityksiä, vääriä identiteettejä, railakkaita menoja ja tuloja lukuisista ovista. Ylinäyttelemistä ja vähän elämää suurempaa touhua. Siis ihan arkisia juttuja, mutta semmoinen tietynlainen överiksi veto tekee kaikesta hieman vauhdikkaampaa. Kun muuten on peruselementit (puvustus, lavastus, valot, äänet) kunnossa, niin kaikki jää oikeastaan näyttelijöiden ammattitaidon ja ohjauksen taidokkuuden varaan.

      

Ja ammattitaitoa tästä porukasta löytyy. Ei nämä kovin syvällisiä henkilöitä ole, eikä se toki ole tarkoituskaan. Tarkoitus on koheltaa sen verran paljon että katsoja viihtyy ja viihdyttyy. Nää roolihahmothan on oikeasti aika kamalia; kaikki pettää ja huijaa ja kieroilee ja valehtelee. Mutta ne tekee sen ihanan hykerryttävästi. Pekka Strang on oivallinen neuroottisena ja arkisena Harrina, joka joutuu vähän niinkuin vahingossa vedettyä mukaan ystävänsä Matin (Pertti Sveholm) suhdesuhmurointeihin. Matin naiskuviot kun ovat monimuotoiset ja kaverin jeesiä tarvitaan sumuttamaan vaimoa ja rakastajatarta ja kohta ties vaikka ketä. Strang on kerrassaan valloittava. 

Matin vaimoa esittävä Jonna Järnefelt syttyy toisessa näytöksessä paremmin vauhtiin ja Sanna-June Hyde on viileäntyylikäs malli/kokki/rakastajatar. Mutta illan parhaan roolisuorituksen vetää kyllä ehdottomasti Katja Küttner, joka tulee paikalle kokiksi mutta joutuukin esittämään tyttöystävää. Rahan nyhtö tolloilta miehiltä onnistuu vaivatta. Varsin pirskahtelevan helmeilevä roolisuoritus! Ihan lopuksi ovesta kävelee sisään vielä Joachim Wigelius, jonka pelkkä fyysinen olemus herättää kaikissa lavalla olijoissa kutkuttavaa kauhua! Lopussa onkin sitten vielä juonenkäännettä luvassa kerrakseen. Se parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa, vai miten se nyt meni. Suutari pystykööt lestissään ja muita valikoituja sananlaskuja. Yksi vielä: syvissä vesissä ne isot kalat jne... (viittaan tällä Harriin).


Kyllä tässä menee jo salarakkaat ja kaikki muutkin sekaisin. Olosuhteet huomioon ottaen ihan viihdyttävä pläjäys, joka kyllä täytti farssikiintiöni koko loppuvuodeksi. Pikkutuhmailukiintiö taisi myös täyttyä hetkeksi. Tämä olisi kyllä oivallinen pikkujoulukauteen, mutta tuntuu yleisö sen löytäneen näin kevään korvallakin. Minä se en taaskaan muistanut miten ankea teatteripaikka tuo Arena-näyttämö on. Varsinkin aulatilat ovat puutteelliset, ja esityksen jälkeen narikka sumppuuntuu ihan totaalisesti. Eli vastaisen varalla koitan muistaa: ei katsomaan mitään talviaikaan, kun mukana pitää olla takki.


Kuvien copyright Tom Röllich
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 5. helmikuuta 2018

Tabu / Kansallisteatteri 4.2.2018

Miten upea homma että teatteriguru Kristian Smedsin ja Timo K. Mukan mestarillinen Tabu palasi täksi kevääksi Kansallisteatteriin. Kulttuuriteko suorastaan. Näin sen loppuvuodesta 2015 ja kokemus oli harras, pyhä ja aivan mykistävä. Jotenkin tuntui että halusin kokea sen saman fiiliksen uudelleen. Menin, koin - ja mykistyin taas.

Hypnoottinen Pekka Kuusiston ja Itä-Helsingin musiikkiopiston nuorten viululahjakkuuksien loihtima musiikki, Seela Sellan ja Tero Jartin vähäeleisen tyylikäs esiintyminen, absurdit ja monitahoiset kohtaukset, Teemu Nurmelinin käsittämättömän hieno valosuunnittelu ja uskonto-symboliikka sulautuvat kaikki yhteen transsinomaiseksi kokemukseksi. Tässä lillutaan jossain normaaliuden ja tuonpuoleisen välitilassa. Josta ei halua palata ehkä enää takaisin.


Ei ole suinkaan sattumaa että tätä esitetään nimenomaan ja vain sunnuntaisin. Esityshän on liki uskonnollinen kokemus ja korvaa paremmin kuin hyvin jumalanpalveluksen. Ainakin tämmöiselle kirkosta eronneelle. Timo K. Mukan suhde uskontoon oli monimuotoinen ja Tabussa on paljon uskonnollista kuvastoa. Tämä esitys luottaa enemmän visuaalisuuteen ja äänimaisemaan kuin puhuttuun tekstiin. Sitä on nimittäin minimaalisen vähän. Mutta ei sitä tarvitakaan, koska tämä puhuttelee erinomaisesti näinkin.

Ehkä yksi komeimmista kohdista oli kolmen rälläkän (?) muodostama kolmio, joka sinkosi kipinöitä valkoiseen suojapukuun verhoutuneen Seela Sellan päälle. Meteli ja kipinäsuihkut olivat huumaavat. Jumpe se näytti hienolta. Muutenkin ne siirtyvät valotspotit, ja valojen ja varjojen tehokas yhteiskäyttö oli hienoa katsottavaa. Jaksan edelleen ihmetellä myös miten kukaan jaksaa seistä käsivarret suorina sivuillaan niin kauan kun Jartti jaksaa. Respect! Ja Seela Sella määrittelee nimityksen teräsmuori ihan uudelle tasolle.

      

Sekin on hienoa kun ohjaaja/dramaturgi Smeds oli rennosti alussa lavan reunalla istuen toivottamassa kaikki tervetulleiksi ja pyysi ettei kukaan räpläisi puhelimiaan esityksen aikana. Ei kaikki katsojat varmaan ajatelleet kuka se tyyppi siellä sellasia höpisi. Mutta onneksi viesti meni perille ja puhelimen valoja ei näkynyt.

Ellei muistini minua totaalisesti petä niin silloin 2015 esityksessä istuimme aluksi pitkään pimeässä ja oli hiljaista. Nyt istuimme pimeässä, mutta Kuusisto loihti viulustaan erilaisia ääniä ja musiikkia. Eipä ainakaan katsojien tarvinnut empiä alkoiko esitys jo, vai oliko joku tekninen vika (viimeksi taisi olla ilmassa sellaisia epäilyitä...). Myös lopun armollinen hiljalleen kajastava valo avatuista ovista palautti arkeen lempeästi. Moni taisi ihmetellä kun lopussa ei taputettukaan. Aplodit olisivat rikkoneet esityksen luoman taikapiirin liian tehokkaasti.


Tabun nähtyäni maailma tuntuu taas hetkellisesti siedettävältä paikalta. Kiitos Kristian Smeds ja työryhmä. Lämmin kiitos Kansallisteatterille, että Tabu palasi pieneksi ajaksi takaisin ohjelmistoon.


Kuvien copyright Ulla Jokisalo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Lallis / Rauman kaupunginteatteri 3.2.2018

Lähtökohtaisesti jukebox-musikaalit ei ehkä ole ihan mun juttuni, mutta kyllä niitäkin kohtuuhyviä on tullut nähtyä vuosien varrella. Rauman teatteri vakuutti mut syksyllä upealla Rakastunut Ryti -esityksellään. Ja vaikken koskaan ole Lallintalolla Köyliöllä itse käynytkään, niin onhan se nyt ihan legendaarinen keikkalava kaikille yhtään musiikkiasioita seuraaville. Ja kokoontumispaikkana lähiseutujen nuorille noin muutenkin. Oivallinen idea siis, tehdä musikaali juurikin Lalliksesta! Täkynä mukaan oli napattu pitkän linjan musiikkimies Pauli Hanhiniemi!


Nooh, Osku Valveen ja Otto Kanervan kynäilemä juonihan on erittäin höttöinen. On kapinallinen teinityttö Katja, jonka tiukkapipoiset konservativiivanhemmat haluavat tälle siivon ja tylsän poikaystävän ja joka itse hinkuaa vaan porilaisen punkkari-luuseri-Timon perään. Tämä notkuu Lalliksella, harrastaa bänditouhuja ja sekoilee. Tässäpä se. Mukana häärää Katjan isän hammaslääkäri/metsästäjäkaveri, Timon parit Lallis-kaverit, Lalliksen musikaalinen talonmies, isän palkkaama hämärä yksityisetsivä, paras kaveri Tellu sekä parhaana kaikista muka-uskonnollinen pianonsoitonopettaja rouva Käsnänen!


Musiikkivalintojen punainen lanka..., oliko sitä? Ensiajatuksena on että biisien takana olevat artistit ovat esiintyneet joskus Lalliksella. Mutta näinköhän nää kaikki ois käyny? Isoin osa ainakin! Koska musiikkia löytyy monelta kovalta kotimaiselta J. Karjalaisesta Juiceen ja Sielun Veljistä Yöhön. Kolmatta Naista tottakai (oikeasti yksi illan huippukohtia oli Pauli Hanhiniemi laulamassa Oi Suomen nuoria!), mutta myös Reino Helismaata ja Jukka Kuoppamäkeä. Kun esitys kertoo keikkapaikasta ei biisien tarvitse muodostaa mitään loogista juonenkulkua. Bonuksena kuultiin uusi Pauli Hanhiemen biisi Huominen on ***ton, jona pitäisi olla Spotifyssä kuultavana. En löytänyt millään, mutta vinkatkaa jos joku löytää niin voin laittaa linkin. Nelihenkinen livebändi Perttu Suomisen johdolla soitti Lalliksen "yläkerrassa" napakasti ja aika kivoilla sovituksilla näitä tuttuja biisejä.

Esiintyjät olivat hyviä ja laulutkin sujuivat. Olipas kiva yllätys nähdä lavalla myös Mikko Töyssy, joka viimeksi hurmasi Hämeenlinnan teatterin Naisia hermoromahduksen partaalla -esityksen taksikuskina! Raisa Sorri rouva Käsnäsenä on aivan mahtava hahmo ja Sorri ottaa roolin todella haltuunsa. Tiia Ollikainen oli teinipimun roolissaan napakka ja raikas. Pauli Hanhiniemi oli hyvin paulihanhiniemimäinen (eli aikas hyvä) Lalliksen laulavana yleismiesjantusena. Köyliön laulava maanviljelijä Juha Kulmala erityisesti Katjan kunnollisena poikaystäväehdokkaana oli hersyvän huvittava.


Otto Kanervan ohjaukselta kaipasin jotain napakkuutta tai sitten se oli vain ensi-iltajännitystä. Nyt tämä oli vähän kuin iso karaokeilta. Lauantainen ensi-iltayleisö ei ainakaan innostunut rokkamaan tuoleillaan. Olihan tässä hauskojakin kohtia ja hyviä vitsejä, mutta aika vaisua oli meno enimmäkseen.

Ihan parasta (ja kamalaa) oli Helena Nykäsen kasarihenkinen puvustus, ja Oskari Löytösen lavastus. Lallintalon lautaseinä muuntuu kätevästi kodeiksi jne. Kyllä tuommoisia huusholleja ja vaatteita on nähty, puhumattakaan kampauksista (niistä kiitos Tuula Kupiainen-Koivistolle). Kamalaa toki vain sen kasarirumuuden takia. Rauman teatterin lava ei ole suurensuuri, mutta kyllä siinäkin monenlaista Sami Vartiaisen suunnittelemaa koreografiaa mahtuu vetämään.


Ei tämä Lallis nyt ihan mun musikaali ollut, mutta uskon että aika monen on. Kenelle tätä siis suosittelisin? No varmaan kaikille joilla on joku omakohtainen muisto tai kokemus Lalliksesta. Ja aika monella varmaan onkin, koska sinne tultiin aikoinaan bussilasteittain matkojenkin takaa. Nostalgiannälkään tämä onkin varmaan oiva herkkupala. Lisäksi tätä voi varman suositella myös hardcore-Hanhiniemi-faneille. Kevään esitykset alkavat olemaan aika täynnä, varsinkin viikonloput, mutta syksy on jo myynnissä. Kevyt irtiotto arjesta, sitä Lallis kyllä tarjoaa! Niinkuin nimikaimansakin oletettavasti!

Ja Rauman teatterin henkilökunta on ihana!


Kuvien copyright Harri Joensuu.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.