tiistai 10. huhtikuuta 2018

Thalia-juhlassa palkittiin parhaita - ja minäkin olin päättämässä!

Tänä vuonna Thalia-juhla olikin minulle hieman erilaisempi. Muutamina viime vuosina näissä on tullut käytyä, mutta nyt ensimmäistä kertaa niin että olen ollut itse valitsemassa ehdokkaita! Tosin vain yhteen sarjaan, mutta vuoden teatterin esivalintaraadissa oli aivan mielettömän hienoa olla mukana. Ja kyllä mä myös ehdotin Kallo Collectivea Sirkuksen Lumo -palkinnon saajaksi, kun kerran ehdotuksia sai esittää myös suuri yleisö.


Mutta aluksi sananen vuoden teatterin valinnasta. Kuuluin esiraatiin, jonka tehtävänä oli valita 3-5 ehdokasta, joista sitten Pia Viitanen valitsi voittajan. Mutta miten kaikista ihmisistä juuri minä pääsin mukaan tämmöiseen arvovaltaiseen sakkiin? Viime syyskuussa sain sähköpostia Suomen Teatterit ry:n järjestöasiantuntija Hanna-Reetta Schrekiltä, jossa hän pyysi minua mukaan porukkaan. Eikä tarvinnut kauaa miettiä. Valtava kunnia tämmöiselle nobodylle eli rivikatsojalle, joka vain vähän bloggailee teatteriasioista. Raatiin kuuluivat Schreckin lisäksi Näyttelijäliiton puheenjohtaja, näyttelijä Helena Ryti, viime vuoden Vuoden Teatterin eli Riihimäen Teatterin toimitusjohtaja Matti Numminen ja Läntisen tanssin aluekeskuksen toiminnanjohtaja Sanna Meska.

Ensimmäisessä tapaamisessamme marraskuun lopussa kävimme läpi ehdotettuja teattereita, joita oli hieman toistakymmentä. Lisäksi kaikki saivat ehdotella omia teatterisuosikkejaan, ja perustella miksi. Koko syksyn mietin omia ehdokkaitani. En pelkästään näkemieni esitysten perusteella, vaan myös monesta muustakin näkökulmasta. Missä taloissa tuntui olevan hyvä henki ja viihtyvyys, millaiselta talo vaikuttaa ulospäin. Niinpä mulla oli kymmenkunta ehdokasta mielessä jo ensimmäisessä kokouksessa. Osa ei saanut kannatusta, osa sai.

Otin kokouksissa ehkä enemmän tarkkailijan ja kuuntelijan roolin, koska tunsin itseni aivan noviisiksi muiden ammattilaisten rinnalla. Kai minä olin se maallikkonäkemys raadissa. Mutta älkää ymmärtäkö väärin; koko sakki oli lämminsydämistä ja ihanaa ja kaikki raatilaiset saivat kyllä äänensä kuuluviin.


Ensimmäisen kokouksen saldo oli kahdeksan seminfinalistia ja joulutauon aikana oli tarkoitus että raatilaiset jalkautuvat tutustumaan niihin ehdokkaisiin mitkä olivat hieman vieraampia. Itselleni suurin osa oli tuttuja, mutta kyllä sitä tuli hieman veresteltyä muistiakin. Tammikuun kokouksen tavoite oli saada puserrettua listalta ne muutamat, mistä halusimme Pia Viitasen valintansa tekevän. Kyllä se onnistuikin ja jätimme jäljelle meidän mielestä kolme kovinta eli Universumin, Zodiakin ja Turun kaupunginteatterin. Tai täytyy sanoa vielä sellainen pieni anekdootti että yksi alunperin ehdottamani teatteri karsiutui pois niiden 8 semifinalistin joukosta, mutta se palasi tammikuun kokouksessa listoille ja aina kolmen joukkoon asti! Tämä ilahdutti minua suuresti, ihan kuin olisin ollut oikeassa koko ajan, mutta muut näkivät valon vasta myöhemmin (no eihän se niin mennyt, mutta näin haluan uskotella itselleni).

Tarttee sanoa että raadissa työskentely oli tosi mukavaa. Mitään konflikteja ei esiintynyt vaan kaikki saivat puhua ja perustella ja myös esittää eriäviä mielipiteitään. Jollain oli jotain syvällisempää tietoa yhdestä teatterista, toisella toisesta. Henki ja ilmapiiri koko raadin työskentelyssä oli todella kiva.

Olenkin tosi kiitollinen ja otettu että pääsin mukaan raatiin ja antamaan oman todella pienen panokseni tämän vuoden teatterin valinnalle. Kaikki kolme ehdokasta ovat todella upeita paikkoja, kuten minun mielestäni myös kaikki semifinalistit. Mutta vain yksi voi voittaa ja Pia Viitanen valitsi näin. Rutkasti onnea Zodiak - uuden tanssin keskus!


Hanna Terävä soitti myös ukuleleä


Ja sitten Thalia-juhlaan. Viime vuoden tapaan se pidettiin KOM-teatterissa. Mutta jostain syystä vieraita oli paikalla tosi vähän viimevuotiseen verrattuna. Ehkä tästä kannattaisi rummuttaa enemmän? Erinomainen klovni Hanna Terävä juonsi illan omaan personaalisseen tyyliinsä. Välillä me yleisökin jouduimme hieman temppuilemaan ja suukottelemaan toisiamme, jopa laulamaan, mutta hauskaahan se vain oli. Ja välillä saimme kuulla hieman Hamletiakin, mutta ihan alkuperäistekstiltä se ei kyllä kuulostanut... Ollakko vai eikö olla -monologi lähti hieman omille teilleen, kuiskaajasta huolimatta.


Jenny Jumppanen piti upean puheen - ja ihan ilman paperia!


Ensimmäistä kertaa jaettiin Voimavara-palkinto ja se meni Helsingin kaupunginteatterin yleisötyöntekijä Jenny Jumppaselle! Vau, todella hienoa! Jennyä on tullut vuosien varrella tavattua moneen kertaan, ja tämän iloinen olemus piristää aina päivää. Ja Jenny piti kyllä yhden illan parhaimmista kiitospuheista, kehuen mm. työpaikkaansa Helsingin kaupunginteatteria ""työpaikka jossa tunnet itsesti joka päivä tervetulleeksi". 

Ensimmäistä kertaa jaettiin myös työyhteisölle suunnattu Yhteisvoima ja sen sai Porin Teatterin lavastamon työporukka. Ainakin heidän kättensä jälki on hienoa, joten upeaa että myös henki on hyvä. Ja oli ihanaa kuunnella kiitospuhetta, missä yli 40 vuotta talossa ollut lavastamon esimies Esa Bragge liikuttui huomionosoituksesta.


Esa Bragge kehui kollegoitaan ja Porin teatteria


Illan mittaan kuultiin monenlaisia puheita; oli lyhyitä ja pitkiä ja varsin kantaaottaviakin. Hyvä niin.

Vuoden Teatteriteko -palkinto matkasi eduskuntaan kolmelle kansanedustajalle; Outi Alanko-Kahiluoto, Sanna Lauslahti ja Silvia Modig. Kolmikko on aktiivisesti puhunut taiteiden puolesta ja tehnyt myös aloitteita taiteilijoiden toimintaolosuhteiden parantamiseksi. Lisää tämmöisiä kansanedustajia saadaan äänestämällä heitä sinne! Ihan parasta oli että kullekin palkinnonsaajalle oli räätälöity oma aineeton palkinto. Esimerkiksi Alanko-Kahiluodon nimissä hankittiin 100 m2 ikimetsää Hämeestä. Huikean upeasti mietityt olivat nämä.


Vuoden teatterinäyttelijäksi valittiin Antti Laukkarinen, jota on tullut nähtyä paljon, erityisesti Teatteri Telakalla. Perusteluissa mainittiin erityisesti vieläkin Telakalla pyörivä Juha Hurmeen omakohtainen näytelmä Hullu, missä Antti vetää huikean upean roolityön. Yksi omista hänen suosikkirooleistaan on kuitenkin useaan kertaan nähty Täynnä elämää, tuo Ratsian Jyri Honkavaarasta kertova kahden näyttelijän musiikillinen ilonpito. Laukkarinen hakkaa siinä rumpuja kuin dervissi! Kiitospuheessaan Antti kiitteli kaikkia häntä äänestäneitä kollegoitaan ja erityisesti Hullu-työryhmää ja Juha Hurmetta. Viime vuonna hänellä oli roolit kuudessa eri näytelmässä - aika työllistetty friikku siis. Isot onnittelut!


        
Voittajan on helppo hymyillä - onnea vuoden teatterinäyttelijäAntti!


Parhaan näyttelijän palkintoa jakanut Suomen näyttelijäliiton pj Helena Ryti halusi myös mainita kaikki muut ehdolla olleet upeat näyttelijät: Petra Ahola, Annukka Blomberg, Ritva Jalonen, Santtu Karvonen, Antti Lang, Anne Niilola, Taisto Oksanen, Janne Varraskoski ja Linda Zilliacus. Kaikki heistä olen lavalla nähnyt ja hienoa työtä koko kymmenikkö tekee. Mutta näyttelijät ovat nyt äänensä antaneet, ja ne menivät Antille.


Säde-palkinnot jakoivat Aku Meriläinen ja Antti Puumalainen


Valosäde-palkinto ansaitusti Ville Seppäselle Espoon kaupunginteatterin Seuraavat 500 vuotta -näytelmän valosuunnittelusta. Kyllä mä sitä hehkutinkin, siis valosuunnittelua. Ville Seppänen mainitsi kiitoksessaan miten näytelmän lavastus oli oleellinen osa valosuunnitteluakin. Niinpä, ne kyllä kulkivat käsi kädessä. Äänisäde meni Tuomas Norviolle ja Mikko Perkolalle Zodiakiin tehdyn Licking Things -teoksen äänisuunnittelusta. Se jäi multa näkemättä, harmi. Videosäde-palkinnon ansaitsi Sanna Malkavaara Turun kaupunginteatterin Kybersielujen videosuunnittelusta. Se oli oikeasti hyvin ansaittu!


Kaikki Säde-palkintojen saajat olivat estyneitä saapumasta tilaisuuteen ja olivat lähettäneet videotervehdyksensä. Kaikille oli myös jaossa ensimmäistä kertaa upeat kiertopalkinnot, jotka olivat huikean näköisiä härveleitä. Kimmo Karjusen suunnittelemat (paitsi Ääni-Säde oli Antti Puumalaisen käsialaa) palkinnot muistuttivat steampunk-laitteita, ja toimivat valolla (Ääni-Säde sähköllä). Hienoja!


Kaisa Rasila oli illan tyylikkäin palkinnonsaaja


Illusion-palkinnon sai lavastaja Kaisa Rasila, jolla oli sekä illan lyhin kiitospuhe että tyylitajuisin vaateparsi. Vau! Voittajan valitsi viime vuoden voittaja Eeva Ijäs ja perusteluissa mainittiin miten Kaisa kulkee lavastustöissään valtateiden sijaan omia pienempiä polkujaan. 

Sirkuksen lumo -palkinnon sai Kallo Collective ansioistaan fyysisen teatterin kehittämisestä ja nykyklovnerian tunnetuksi tekemisestä Suomessa ja kansainvälisesti. Tästä ilahduin erityisesti! Kallo Collectiven esitykset ovat uniikkeja ja todella viihdyttäviä! Varmaan moni muukin heitä ehdotti palkinnon saajaksi kuin minä. Jenni Kallo ja ryhmän uusi taiteellinen johtaja Thom Monckton ottivat palkinnon vastaan.


     
Thom Monckton ja Virpi Kallo ottivat vastaan Sirkuksen lumo -palkinnon


Tanssin ja sirkuksen maineteko -palkinto meni Virpi Wirlander-Asplundille, joka pitkässä kiitospuheessaan sanoi erityisesti arvostavansa sitä että tunnustus tuli kollegoilta, että se tuli naiselle ja että se tuli Lappiin! Ohjaajapalkinnon sai Oulun kaupunginteatterissa työskentelevä Heta Haanperä ja dramaturgipalkinnon Anna Simberg.

Heta Haanperälle ohjaajapalkinto


Kiitos kotimaisesta näytelmästä -adressin saivat Uuden näytelmän ohjelma UNO ja Labbetin Reko -projekti. Kummankin hankkeen tavoite on lisätä laadukkaiden kotimaisten tekstien kirjoittamista teattereille. Ruotsinkieliseen Reko-projektiin en ole niin tutustunut, mutta Uuden näytelmän ohjelmaan kyllä, ja se on jo nyt poikinut paljon kaikkea hienoa. Onnea! Usein palkinto on jaettu sen perusteella missä teatterissa on ollut eniten kotimaisia kantaesityksiä, vaan nyt tehtiin toisin. Palkinnot jaettiin tahoille jotka tekevät työtä sen eteen että kotimaiset näytelmät ja teatterit kohtaisivat. Aika hyvä peruste mielestäni. Kummatkin tahot kiittelivät erityisesti näytelmäkirjailijoita - sekä myöskin rahoittajia, keitä ilman ei toiminta olisi edes mahdollista.


UNOn puolesta palkinnon vastaanottivat Saana Lavaste ja Saara Rautavuoma


Sokerina pohjalla eli viimeisenä sitten Vuoden teatteriksi valittiin Zodiak – Uuden tanssin keskus. Zodiak saa tunnustusta vahvasta taiteilijapolitiikastaan, joka tukee tekijöitä ammattillisessa kehittymisessä ja tarjoaa mahdollisuuksia verkostoitumiseen kotimaassa ja kansainvälisesti edistäen näin taiteilijoiden työllisyyttä. Kyllä Pia Viitanen mainitsi moneen otteeseen miten haastavaa valinnan tekeminen oli, yöuniakin vievää. Kaikki kolme finaalikandidaattia olivat niin tasaisen hyviä. 



Palkintoa oli vastaanottamassa taiteellinen johtaja Harri Kuorelahti, toiminnanjohtaja Raija Ojala sekä yleisötyövastaava Katja Kirsi. Jokainen sai pitää myös pienen kiitospuheenvuoron ja Ojalan puheesta jäi mieleen kiinnostava seikka! Kolmen finalistin joukossa on vain yksi perinteinen laitosteatteri, Zodiak ja Universum edustavat jotain ihan muuta. Kiinnostava havainto. Zodiakissa myös taiteilijat tekevät yleisötyötä, joten se on hyvin tasa-arvoinen toimija.


Zodiakin väki ja "palkintodiktaattori" Pia Viitanen


Kaiken kaikkiaan ilta oli tosi mukava ja rento. Ensi vuonna sitten taas uusiksi. Hurjasti onnea kaikille palkituille!


Kuvat otin itse.

torstai 5. huhtikuuta 2018

Suurenmoista! / Tampereen komediateatteri 4.4.2018

Voin kyllä taata, että tämän vinkeämpää tulkintaa et tule kuunaan kuulemaan Mozartin Taikahuilun Yön kuningattaren aariasta! Nimittäin kuin amerikkalaista laulajatar Florence Foster Jenkinsiä esittävä Leena Rousti kiekaisee, niin siinä melkein jo rappaus ropisee katosta,. Ja jos katsojilla olisi kristallilasit käsissään, niin helinällä särkyisivät nekin. Mutta hauskaa sitä "laulua" oli kuulla, ja jopa tämmöinen sävelkorvatonkin kuuli että nyt menee pieleen. Ja isosti.

Florence Foster Jenkins oli ilmeisesti omasta mielestään upea sopraano, joka konsertoi ja levytti aika ahkeraan ennen kuolemaansa 1944. Kenenkään muun mielestä hän ei sitten osannutkaan laulaa, vaikka kukaan ei sitä hänelle suoraan koskaan rohjennut sanoakaan. Suosittu hän silti oli, oliko sitten se huonosti laulaminen tarpeeksi viihdyttävää. Onhan siinä jotain tavattoman hienoa, että tekee omaa juttuaan mihin uskoo ja mitä rakastaa, ja muiden todellisista ajatuksista viis. Jenkinsillä oli onneksi rahaa toteutella omia visioitaan.


Peter Quilter on laatinut näytelmänsä Suurenmoista! (Glorious!) Jenkinsin elämästä, ja nyt sitten saimme nauttia tästä musiikkipitoisesta komediasta Tampereen komediateatterissakin. Elokuviakin aiheesta on tehty, mutta en ole nähnyt niistä edes sitä Meryl Streepin tähdittämää. Panu Raipian ohjauksessa ja Oskari Löytösen lavasteissa kelpasi näyttelijäporukan esiintyä. Tarina alkaa kun pianisti Cosme McMoon (Aku Sajakorpi) tulee työhaastatteluun - ja hänet pestataan saman tien Jenkinsin uudeksi säestäjäksi. Vaikka alussa hänenkin on ilmeisen vaikeaa pitää pokkaa Jenkinsin avatessa ääntään, niin nopeasti Cosmekin oppii myötäilemään ja hymistelemään, ja pitämään totuuden itsellään. Naisen laulutaidottomuus on yleinen salaisuus, jonka kaikki tuntuvat tietävän (paitsi toki nainen itse) mutta asiasta ei puhuta. Rouva Jenkinsillä on varaa levyttää ja järjestää konsertteja. Yleisön hän toki valitsee itse, ja jos nyt joku satunnainen nauraja vahingossa paikalle osuukin, niin kateellisten elämöntiä se vain on. Kadehdin kyllä tämän diivan rajatonta itseluottamusta ja uskoa omiin kykyihin!


Leena Rousti on tavattoman hieno laulaja ja esiintyjä muutenkin, ja aivan nappivalinta Jenkinsin rooliin. Hän onnistuu tekemään naisesta hieman hömelön vaikutelman, joka pyöreine silmineen vaikuttaa hieman yksinkertaiselta. Elina Vätön suunnittelemissa diivamaisissa vaateparsissa hän on kyllä varsinainen drama queen ja taitelijanero. Ja on varmasti todella vaikea laulaa noin pieleen, jo ihan teknisestikin. Aku Sajakorpi oli myös ilmiömäisen hyvä pianistimiehenä, joka tulee imetyksi Jenkinsin karisman taikapiiriin. Hieman peräkammarin pojan oloinen on tämä tyyppi. Parhaana ystävättärenä Marjut Sariola nauttii sherryä ja raahaa valkoista pikkukoiraansa pitkin lavaa. Bimbo se on tämäkin nainen, mutta hieman eri tavalla. On vaikea keksiä palvoiko hän Jenkinsiä ja tämän laulutaitoja näin paljon - vai onko kyseessä vain hyvä näyttelijätyö. Jenkinsin viinaan- ja naisiinmenevänä brittimiesystävänä loisti iki-ihana Ilmari Saarelainen. Immu oli kyllä mainio pienessä roolissaan. Pienissä kaksoisrooleissa nähdään vielä Miia Räikkönen, joka säkenöi varsinkin meksikolaisena espanjaa pajattavana topakkana kotiapulaisena.


Ja pakko kehua vielä toistamiseen niitä Elina Vätön pukuja, kertakaikkisen lumoavia luomuksia!

Tarinahan on aika höttöinen, seuraamme pienen siivun Jenkinsin elämää sieltä loppupäästä. Harjoittelua ja konsertoimista, pieniä arjen sattumuksia. Suurin hauskuus saadaan selkeästi irti muutamista lauluosuuksista, ja miten pieleen ne menevät. On tässä muutamia dramaattisia hetkiä ja lopusta jää positiivinen olo, vaikka hieman kaihoisakin. Ei sitä vajaassa kahdessa tunnissa kummia kerkeä. Mutta jäi tästä ainakin tälle katsojalle iloinen ja hyvä mieli, ja ennenkaikkea se tsemppausviesti: kyllä sitä voi ja kannattaa tehdä asioita mistä itse tykkää! Florence Foster Jenkins uskalsi elää kuten halusi.


Kuvien copyright Peera Lakanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Syyssonaatti / Espoon kaupunginteatteri 27.3.2018

Maailman teatteripäivää pitää tietenkin viettää teatterissa. Sitä en kyllä tiedä onko Ingmar Bergmanin raastava perhedraama Syyssonaatti siihen se paras näytelmä. Hieno näytelmä kyllä, mutta niin dramaattinen että ei paljoa naurattanut. Mutta toisaalta, tartteeko sitä teatterissa aina nauraakaan. Oli ilo katsella taitavien näyttelijöiden työskentelyä hienossa ohjauksessa.

Pasi Lampelan dramatisoima ja ohjaama Bergmanin näytelmä on varmaan monelle tuttu vuoden 1978 elokuvastaan, jossa päärooleissa Ingrid Bergman ja Liv Ullmann ilmeisesti sädehtivät (juu en ole nähnyt). Tai oopperan ystävät saattoivat nähdä sen Kansallisoopperassa viime syksynä. Mutta toimiihan se teatterin lavallakin erinomaisesti. Aikuinen tytär, papin vaimo Eva (erinomainen Leena Pöysti) asuu vaitonaisessa avioliitossaan miehensä Viktorin (Carl-Kristian Rundman) kanssa, hiljaisessa talossa. Pariskunnan ainoa lapsi Erik on kuollut, ja pappilan yhdessä huoneessa asustaa Evan sairas sisko Helena (Ulla Raitio), joka ei parin tunnin ajan puhua pukahda (kerran huutaa kyllä äiti). Siitä huolimatta Helena on vahvasti läsnä koko näytelmän ajan, muistuttamassa olemassaolollaan menneisyydestä.


Tähän pysähtyneeseen tunnelmaan pyyhältää Evan taiteilijaäiti Charlotte (Satu Silvo) joka ei ole tavannut tyttäriään seitsemään vuoteen. Aluksi kaikki näyttääkin auvoiselta, mutta pinnan alla kytee. Menneet tekemiset ja varsinkin tekemättä jättämiset kaivetaan hyvin pian esiin. Viktor vetäytyy näyttämöltä ja alkaa äidin ja tyttären välien selvittely. Tätä tuskaisaa rikkirepimistä on raskasta katsoa. Kumpikin syyttää toisiaan, vuorotellen hyökäten ja perääntyen. Katsoja ei tiedä kumman puolella sitä olisi. Narsistisen ja itsekkään Charlotte-äidin vai poikansa kuolemasta ahdistuneen Evan. Menneisyydestä paljastuu yhtä ja toista. Charlotte on hylännyt perheensä uransa ja vaihtuvien miessuhteiden takia ja eikä nytkään halua ottaa liian tiivistä kontaktia. Helenaa voi kyllä pikaisesti halata mutta sitten pitää päästä pois. Kotiasiat ahdistavat.

Eva on vatvonut ja puinut äitisuhdettaan vuosikausia, koittanut nuorempana miellyttää ja tulla hyväksytyksi, mutta ilmeisesti aika turhaan. Charlotten itsekeskeiseen maailmaan ei keskinkertainen tytär mahdu. Sairaasta tyttärestä puhumattakaan. Evan ja Viktorin välitkään eivät ole läheiset. Viktor kyllä ilmeisesti rakastaa, mutta silti se ei riitä Evalle, tai sitten tämä ei vaan kykene ottamaan sitä vastaan. Myös lapsen menetys kummittelee pariskunnan välissä. Eva saa hieman lohtua kuvitellessaan kommunikoivansa kuolleen poikansa kanssa. Leena Pöysti tekee riipaisevan roolin Evana. Se ahdistus ja avuttomaksi lapseksi taantuminen voimakkaan äidin edessä on ahdistavaa katsottavaa. Hetkittäin innostuessaan Eva on hurmaava ja säkenöivä, mutta silti tuomittu jäämään ikuisesti äitinsä varjoon. Jokainen katsoja jolla on tai on ollut vaikea äitisuhde voi löytää samaistumispintaa tästä.

Carl-Kristian Rundmanin Viktor on sivuosassa, kahden naisen taustalla. Hän suhtautuu viileästi anoppiinsa, on avuton rakkaudessaan Evaan ja menettänyt uskonsa poikansa kuoleman jälkeen. Papille hieman hankalampi homma. Hieman avuton ja sovitteleva mies pysyttelee enimmäkseen sivussa, antaen tilaa vahvoille naisille. Rundis on aina luotettava, peruskalliomainen näyttelijä.


Mutta kyllä Satu Silvo varastaa show'n. Toki Charlotten rooli on herkullinenkin, mutta tässä saa kyllä päästää sisäisen diivansa ja draamakuningattarensa täyteen kukkaan. Charlotte vie kaiken tilan ja hapen huoneesta, kysyy kyllä kuulumisia, mutta ei jaksa kuunnella vastauksia. Kritisoi Evan ja Viktorin rauhallista elämäntapaa. Koko perhe esittää jonkunlaisia ennallaanmäärättyjä rooleja, mistä on vaikea pyristellä irti. Charlottella tuntuu olevan miehiä joka maassa, ja vaikka yksi on juuri kuollutkin, niin ei sekään tunnu kauheasti surettavan. Hetkittäin kuitenkin näkyy pieniä säröntapaisia hänen huolettoman boheemissa panssarissaan. Ja ajattelen että siellä alla on hyvin epävarma ihminen, jonka tunne-elämä on taantunut johonkin teinin tasolle. Mutta sitten taiteilija-Charlotte saa taas vallan. Viha ja rakkaus ovat lähellä toisiaan, ja ne tuntuvat vuorottelevan äidin ja tyttären väleissä. Aivan loistava roolityö Silvolta - kuin hänelle luotu!

Markus Tsokkisen lavastusratkaisu on tyylikäs. Katsojat istuvat kahdella puolella lavaa, ja molemmissa päädyissä vesi valuu, kuin kyynelet taivaalta. Helenan makuuhuone toisessa reunassa ja Charlotten makuuhuone toisessa. Ja siinä välissä taistelutantereena olohuone flyygeleineen. Oleellinen osa esitystä tuo flyygeli. Ammattimuusikon tyttären ei kannattaisi paljoa pianoa soitella äitinsä edessä mikäli haluaa välttää nöyryytyksen. Mutta tottakai hän soittaa ja tottakai siitä alkaa taas yksi kiistely. Myös Heidi-Erika Tsokkisen puvut hehkuivat, erityisesti tietenkin diivan garderoobi!


Syyssonaatti on raskas näytelmä joka sai pohtimaan anteeksiantoa ja armoa. Olisiko helpompaa katkaista kokonaan siteet dominoivaan vanhempaan? Vai kantaa katkeraa kaunaa vuosikymmeniä? Onko se reilua että tytär joutuu hyvittämään äitinsä virheet? Kostetaanko omaa ankeaa lapsuutta seuraaville polville kuten tässäkin käy ilmi Charlotten kertoessa omasta lapsuudestaan? Voiko ihminen muuttua? Onko helpointa vaan paeta kaikkea, kuten Charlotte valitsee? Kuinka kauan menneisyyden taakkaa ja muistoja voi paeta? Näytelmässä ei ole siis onnellista loppua, vaan kaikki jäävät onnettomiksi. Katsoja jää kuitenkin hyville mielin - raskaudestaan huolimatta tämä oli erinomaisen hyvä esitys.

Ennen esitystä Pasi Lampela ja elokuvaguru Antti Alanen keskustelivat teatterin lämpiössä Bergmanista ja Syyssonaatista. Ihan alusta en ehtinyt herrojen jutustelua kuulemaan mutta kiinnostavaa se oli kyllä. Eva on päähenkilö, mutta tarina voidaan nähdä myös Charlotten näkökulmasta. Mielestäni näytelmässä kummatkin ovat päähenkilöitä. Mutta mieleen jäi erityisesti Lampelan toteamus: Ei ole olemassa mitään Shakespearen tai Molieren maailmaa, vaan ohjaajan on luotava se maailma. Niinpä Bergmanin maailmakin on luotava uudelleen, ja tässä Lampela on kyllä onnistunut hyvin.


Kuvien copyright Yehia Eweis.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 22. maaliskuuta 2018

Korjaamo / Kansallisteatteri 21.3.2018

Seppo Pääkkönen on minun mielestäni yksi Kansallisteatterin karismaattisimmista miesnäyttelijöistä, ellei jopa se kaikkein karismaattisin. Miehen hiljaisen intensiivinen olemus pääsee valloilleen ihan täysillä Mika Myllyahon kirjoittamassa ja ohjaamassa mainiossa uutuuskomediassa Korjaamo. Kun vielä Jukkis Palo täydentää karisma-annosta, niin kyllä sitä katsojaa hemmotellaan.


Korjaamo on aika hersyvä, mutta samalla myös ihmisluonnon syviä puolia luotaava tarina autokorjaamosta ja sen miehistä. Jallu (Jukka-Pekka Palo) on hieman konservatiivinen korjaamoyrittäjä, joka on jämähtänyt vanhoihin toimintamalleihin ja pyristelee heikosti kannattavan firmansa kuolinkorinan säestämää elämää. Lapsuudenkaveri Ola on taas saanut väliaikaisen hyllytyksen rehtorinhommistaan läpsäistyään oppilasta. Miehet eivät ole vuosikymmeniin olleet tekemisissä toistensa kanssa, mutta Jallu on kirjaimellisesti pelastanut Olan kadulta ja antanut hanttihommia korjaamosta, kunnes toinen pääsisi jaloilleen. Erilaiset sosioekonomiset taustat ja elämänurat aiheuttavat paljon jännitettä ja hykerryttäviä yhteenottoja. Miten saataisiin firma jaloilleen, ja lisää asiakkaita? Onko konkurssi vääjäämätön asia? Miten tulevat toimeen kaksi eläkeikää lähestyvää suomalaista miestä, kun heidät laitetaan samaan tilaan?


Ensi-illassa on hieman teknisiä vaikeuksia päästä alkuun, mutta se jotenkin sopii tähän näytelmään ja saa aikaiseksi leppoisan ja kannustavankin ilmapiirin pikkiriikkiseen Omapohjan katsomoon. Näitä miehiä on helppo sympatiseerata. Kumpaakin. Jallu on duunari, jolle korjaamo on koko elämä, neuvokkaan Kisu-vaimon lisäksi. Ola on käynyt läpi useamman rankan kriisin, mutta jaksaa silti olla optimistinen ja tsempata Jalluakin.

Korjaamo on sellainen pieni suuri näytelmä. Pintapuolisesti ollaan autokorjaamolla ja heitetään läppää, vähän rukataan moottoriakin, mutta kyllä tässä aika syvissä vesissä uidaan. Suomalaisen miehen mielenmaisema voi olla aika synkkäkin paikka, mutta onneksi huumoriakin löytyy (vaikkapa kun Ola treenaa Jallua käsilaukun ostossa!) Sivutaan suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä, rasismia ja politiikkaa. Jallulla on duunarin identiteetti eli kaikki on aina muiden ( = korkeakoulutettujen) vikaa ja itse ei ole syypää mihinkään... Leffatriviaa (ja autotriviaakin) saadaan aimo annos Olan ja Jallun nokitellessa ja haastaessa toisiaan. Miehet kiistelevät välillä kuin vanha aviopari. Tunti ja parikymmentä minuuttia mennään yhtä soittoa, eikä väliaika keskeytä meidän tempautumista mukaan tarinaan. Ja intiimi Omapohja tuo nämä tyypit ihan likelle, ja meidät osaksi autokorjaamon miljöötä. 


Kati Lukka on laatinut täysin katu-uskottavan autokorjaamon tyttökalentereineen ja erilaisine koneineen ja moottoriöjypurkkeineen. Parikymmentä vuotta sitten tuommoisia oli Suomi vääränään, ennen kuin autonkorjaus muuttui tietokoneilla analysoitavaksi high-tec hommaksi. Tuhannet jallut ovat joutuneet joko opettelemaan uudet kuviot tai pistämään pillit pussiin. Tietynlaista kaihoa hehkuu myös Auli Turtiaisen pukusuunnittelukin. Haalarilinjalla mennään. Nostalgiaa tarjoilee myös soundtrack (ja iso kiitos kun biisilista löytyy käsiohjelmastakin!) ja Samuli Laihon musiikki muutenkin. Mieli leijuu jonnekin Amerikan takamaille, pitkien tiesuorien maailmaan, missä taivas on rajana ja alla on iso amerikanrauta. Tulee sellainen juureva meno, kuin olisi itsekin kädet rasvassa ja moottoreita rukkaamassa.


Eniten hattua nostan kaksikolle Palo & Pääkkönen. Heidän karismansa, osaamisensa ja läsnäolonsa saavat Jallun ja Olan hahmot eloon ja uskottaviksi. On silkkaa ekstaasia seurata miesten työskentelyä yhdessä. Sitä tuntee itsensä ihan etuoikeutetuksi kun saa katsella tämmöistä esitystä.

Omapohja on todellakin pieni näyttämö, joten lippujen kanssa kannattaa olla nopea. Onneksi Korjaamo jatkaa syksyllä ohjelmistossa!



Kuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Adalmiinan helmi / Tampereen työväen teatteri 21.3.2018

Arkiaamu klo 10, katsomossa vain kaksi aikuista lapsiryhmien luotsaajien ohella. Se toinen oli muuten näyttelijä Paavo Kääriäinen. Ei kuulosta miltään superinnostavalta aamupuuhalta. Mutta Anne Rautiaisen edellinen ohjaustyön Kansallisteatterissa viime vuonna (Mestari ja Margarita) oli niin upea että väkisinkin piti suunnata Työvikseen katsomaan lastennäytelmää Adalmiinan helmi. Ja koska loppukevään osalta arkiteatterimenoja pitää rukata isolla kädellä (aloitan pääsiäisen jälkeen työt - eli kulttuuriharrastusta pitää hieman suitsia) niin nyt oli pakko mennä jos meinaa lainkaan!

Ja olinpas tyytyväinen että menin. Anna Krogerus on uudistanut Topeliuksen satuklassikon hienosti tähän päivään. Samalla kertomus on säilyttänyt taianomaisen satumaailmansa. Roolit eivät ole ihan tavanomaisen perinteiset, vaan kyllä nykypäivän katsojakin voi samaistua jalkaa polkevaan ärripurri-prinsessaan ja tämän curling-vanhempiin. Prinssi on hieman pöhkö mutta jotenkin sulkku, ja on tässä riemastuttavia nykyhahmojakin Nekalan mummosta Adalmiinan pissis-henkisiin kavereihinkin.


Tarinahan on se vanha tuttu: hallitsijaparille (Teija Auvinen ja Auvo Vihro) syntyy silmäteräksi luotu tytär Adalmiina (Katariina Havukainen). Haltiatarkummit antavat tälle upeat lahjat: toiselta kaunis helmi, joka tuo mukanaan kauneutta, viisautta ja rikkautta. Toisen kummin lahja onkin oudompi;  JOS helmi katoaa (ja sen mukana siis nuo kaikki muut asiat) niin tilalle Adalmiina saa sydämen voiman! Vuodet kuluvat, prinsessa on hemmoteltu ja aivan suoraan sanottuna kamala kakara. Vanhemmat haluavat suojella tätä kaikelta, ulkomaailmaltakin, ja siksi pitävät lukittuna linnaan. Vähätkin ystävänsä Adalmiina saa karkotettua käyttäytymällä epäkohteliaasti. Lopulta hän karkaa metsään, ja tottakai hukkaa helmensä ja sitten surkeana rumana ja köyhänä vaeltelee metsässä. Onneksi mummo korjaa tytön talteen ja tämä pääsee paimeneksi. Kolmen vuoden kuluttua tyttö kohtaa metsässä ihanan prinssin joka on etsimässä kadonnutta Adalmiinaa. Ja vaikka paimentyttö on köyhä eikä kauniskaan niin lempi leihahtaa koska tyttö on vaan niin ihana ja suloinen (se sydämen voima sieltä kai paistaa läpi).

     


Enpä paljasta enempää mutta kaikki voivat varmasti arvata että tarinalla on onnellinen loppu mihin liittyy prinsessa ja puoli valtakuntaa ja muuta sellaista. Että siinä mielessä aika perinteisillä linjoilla mennään. Kukapa joskus tekisi sadun missä metsään katoaakin prinssi ja reipas prinsessa tulee ja pelastaa tämän. Tai prinsessa katoaa mutta pelastaja onkin naapurivaltakunnan prinsessa? No yhtäkaikki, tässä oli kuitenkin sillä tavalla tuoreutta ja raikkautta, että hieman stereotyyppiset sukupuoliroolitukset eivät niin haittaa. Kuningas on ihanan hörhö höpsykkä, joka vaatii prinsessan syntymän jälkeen kaikkien pukeutuvan pinkkiin. Vihroa on ihana nähdä tämmöisessä hattarankevyessä roolissa. Ja hän on muuten yksi kiinnostava hahmo vielä joka tulee lopussa sovittamaan kruunua muiden naisoletettujen joukossa! Tästä myös pisteet työryhmälle - kerrankin transhahmo jossa ei pelkästään hihitellä mies mekossa-jutulle, vaan hänet kuvataan lempeästi. Jos kerran pukeutuu mekkoon ja tuntee olevansa tyttö, niin sitten saa olla. Se on niinkun ihan normaali juttu eikä mikään suuri ihmeellinen asia. Ehkä näin jollekin lapsikatsojalle saattaa jäädä mieleen että asia on ihan ookoo.


     

Esityksessä on muutenkin tosi paljon kaikkea pientä ihanaa ja aikuiskatsojaa huimasti viihdyttävää pikkujuttua. Irkkutanssia vetävä hovimies, keppihevosella ratsastava prinssi, noutopizza suruunsa vetävä kuningaspari, ämpärin iloisesti vastaanottava sauvakävelevä Nekalan mummo, kuulosuojaimia pitävät hallitsijat...  Pieniä piikkejä lastenkasvatukseen "tyhmät aikuiset saavat tyhmiä lapsia" ja miten Adalmiina on isänä mielestä "erittäin eritysherkkä" ja tytössähän ei ole mitään vikaa, kaverit ja opettajat vaihtoon! Hattaramaisen hersyvä lavastus ja sopivat kuninkaalliset puvut (Pirjo Liiri-Majavan käsialaa kummatkin) olivat kauniita katsella. Mökin mummon vuohilauma aivan ihastuttava hyppelyineen ja kisailuineen. Ja sitten iso kiitos varjoteatteri/projisointijutuista (Juha Haapasalo vastaa niistä ja valosuunnittelusta ja Tero Koivisto videoiden animoinnista). Vielä haluan mainita Kyösti Kallion äänisuunnittelun ja säveltämän Metsä on kotini-biisin!

Verneri Lilja oli aivan oivallinen ensin pöyhkeänä ja itsevarmana prinssinä, joka sitten kokee myös muodonmuutoksen omalla tavallaan. Kyllä sitä voikin metsän Miina olla parempi vaihtoehto kuin rikas rinsessa! Jukka Saikkosella oli monta pientä roolia, kuten myös Sonja Halla-aholla ja Milla Länsiöllä. Varsinkin vuohilaumana tämä kolmikko potkaisi kovaa sydänalaani. Teija Auvinen on myös oivallinen viisaana kuningattarena ja varsinkin vaatimattomana mummona. Mutta kaikista suurimman roolityön tekee ihana ja raikas Katariina Havukainen, vielä Nätyssä opiskeleva. Tämän Adalmiina on kujeilevan ilkikurinen, mutta myös kauhea bitch ja känkkäränkkä. Muuntautumiskykyinen ja hurmaava Havukainen saa hienosti tuotua esille Adalmiinan muuttumisen lempeäksi ja ihanaksi Miinaksi. Olipas valloittavan sydämellinen roolityö!


Alkuperäisessä sadussa nöyrä sydän oli se mitä sininen haltiatar antaa lahjaksi, mutta sydämen voima on kyllä parempi tänä päivänä. Kaiken kaikkiaan Anne Rautiainen onnistuu taas kerran ohjaamaan ihanan esityksen! Ja se jatkuu vielä tämän kevään lisäksi ensi syksynäkin, jee!


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Putkinotko / Teatteri Jurkka 17.3.2018

Kiinnostukseni Teatteri Jurkan Putkinotkoa kohtaan heräsi alunperin niinkin simppelistä syystä kuin Tiina Weckström. Ei niin että Weckström olisi mitenkään simppeli, vaan yksi suosikeistani. Sittemmin tuli tieto että hän joutui luopumaan roolista - vain 3 viikkoa ennen ensi-iltaa. Likipitäen lennossa rooliin vaihtui Tommi Eronen, hieno näyttelijä kyllä hänkin. Miten näyttelijä ottaa ison roolin (tai tässä tapauksessa lukuisat roolit) haltuunsa niin lyhyessä ajassa? Eronen vetää nimittäin yksinään Joel Lehtosen romaanin henkilöt. Vaikka tyyppejä on toki karsittukin, niin kyllä siinä saa salamannopeasti hahmosta toiseen muuntautua.


Ja hyvin Eronen selviää vajaan kahden tunnin urakastaan. Pienillä asusteiden vaihdolla ja tarkalla näyttelijäntyöllä hän hyppää milloin Juutas Käkriäisen, tämän Rosina-vaimon, tai osa-aikanaapurin Aapeli Muttisen housuihin. Tai jonkun muun. Mun suosikki on Muttinen, joka olkihatussaan käyskentelee leppoisasti eikä halua haastaa riitaa kenenkään kanssa. Ei tämä mikään farssi kumminkaan ole, vaan jotenkin elämän realiteettejä kuvaava arkimielinen esitys. Kukin henkilö elelee omassa pienessä kuplassaan, mitä eivät paljon ulkopuoliset asiat hetkauta. Siinä missä Käkriäinen keittelee pontikkaansa, voivat muut keskittyä omiin asioihinsa. Aina eivät asiat kohtaa, eivätkä ihmisetkään. Tasa-arvo oli sata vuotta sitten kaukana, jopa kaueampana kuin nykyään.

Tarinaa tuntemattoman ei kannata huolestua, sillä vaikka tästä on karsittukin tekstiä, ihmisiä ja kohtauksia, niin jollain tavalla kärryillä pysyy kummiskin. Yhdessä päivässä ehtii tapahtua monenlaista. Tuomo Rämö dramatisoi reippaalla kädellä ja ohjaa tarkasti.


Mika Haarasen ja Tuomo Rämön suunnittelemaa lavastusta hallitsee hutera klapipino ja katosta roikkuvat klapit, kengät ja muu sälä. Kyllä puupinosta saadaan kumman elävä rekvisiitta. Ja ihanasta tähtitaivaasta kiitos Kaukiaisen Sakulle! Ja Jani Orbinskin suunnittelemssa äänimaisemassa kesäiset luontoäänet pääsevät irti.

Minut Putkinotko jätti hieman hämmentyneeksi. En tiedä mitä odotin, enkä oikein sitäkään mitä sain. Toisaalta tämä oli pienimuotoisen hienoa, toisaalta taas oudon vaisua. Periaattessa ei mitään moitittavaa, mutta minut tämä Putkinotko jätti nyt jopa välinpitämättömäksi. Mitä sitten olisin kaivannut? (juu, Tiina Weckström ei tainnut ollut oikea vastaus). En osaa edes sanoa. Ehkä alkuteoskaan ei ole minua puhutteleva.


Kuvien copyright Marko Mäkinen 2018.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 17. maaliskuuta 2018

Axel - soolo miesäänelle / Lavaklubi, Kansallisteatteri 17.3.2018

Axel - soolo miesäänelle ui kuin varkain kevään kulttuurikalenteriini, koska näin esittelypätkän Kansallisteatterin kevätkauden avajaisissa tammikuun alussa. Ja olen todella kiitollinen että menin ja koin ja näin sen. Itsellänikin oli silmä kosteana useassakin kohdassa, mutta Lavakubille jäi monta voimakkaasti kyynelehtivää ihmistä esityksen loputtua. Luihin, ytimiin - ja ennenkaikkea tunteisiin käyvä oli tämä. Heini Junkkaala on koostanut ja ohjannut esityksen Axelin haastatteluiden pohjalta.


Esitys on monellakin tapaa intiimi. Jo tilana täyteen myyty Lavaklubi on pieni ja kotoinen. Kun vielä esitys ei rajoitu pelkästään lavalle, vaan Axel liikkuu huoneen reunasta toiseen, suurten naispotrettien viereen, flyygelin ääreen ja muualle, ja tulee ikäänkuin meidän katsojien joukkoon. Tarinat tulevat iholle kirjaimellisesti. Toinen merkillepantava seikka mikä tekee tästä hyvin intiimin on Markus Lindénin häkellyttävän kaunis ja pienimuotoinen äänisuunnittelu. Ääntä käytetään monipuolisesti, se tulee eri puolilta lavaa, ja välillä pöytien päälle sijoitetuista kaiuttimista. Välillä kuulemme Axelin entisen äänen, sen kauniin naisenäänen, laulavan, välillä Axelin nykyinen ääni liittyy duettoon. Kumpikin kuulostaa upealta, yhdessä ja erikseen. Välistä mikrofoni raapii parransänkeä, kuin konkreettinen todiste miehisyydestä. Sihinät ja suhinat, rihinät ja rahinat. Mikrofonilla voidaan muotoilla naisen ääriviivoja tai omia kurveja, luoda uniikkeja äänikuvia. Iso kiitos myös kattavasta biisilistasta käsiohjelmassa, jossa on muutenkin paljon asiaa.

Axel kertoilee meille pieniä välähdyksiä elämästään. Miten pienistä asioista minuus voi olla kiinni. Miten istut, jalat levällään vai ristissä. Leikkiikö sitä pienenä tyttönä parranajoa tai tunkee sukkia housuihin. Kun haluaa pelata miesten sarjassa jalkapalloa, mutta lajiliitto ei hyväksy asiaa. Miten laulaminen on niin tärkeä osa minuutta ja omaa itseä, että pelko sen katoamisesta on ainoa asia miksi ei halua muuttaa sukupuoltaan. Kun inhoaa rintojaan ja naisellisia muotojaan. Kun 17-vuotiaana tulee kaapista, ja on siten lesbo. Vaikkei se lesboidentiteettikään ihan oikealta tunnu. Jos suhde omaan kehoon on niin vaikea ettei seksistäkään meinaa tulla mitään. Ei naisten eikä varsinkaan miesten kanssa.


Opin esityksessä jotain uusiakin asioita. Kuten vaikkapa sen että äänihuulet paksunevat testosteronin vaikutuksesta, ja kurkunpää ei useimmiten ole enää tarpeeksi iso. Sen seurauksena ääniala useimmiten pienenee. Tämä oli minusta erittäin kiinnostavaa tietoa, mistä löytyy todella kattavasti lisätietoa mm täältä blogista. Axel pelkäsi äänen menettämistä, äänen muuttumista, sitä ettei voi ilmaista itseään omalla äänellään. Hän teki paljon surutöitä ennen hormonihoitoja, surutyötä äänensä takia.

Minuus ja identiteetti, mitä ne ovat? Axelin lesboidentiteetti vaihtui kolmekymppisen miehen identiteetiksi - ja samalla sai enemmän statusta. Vaikka hän toistaiseksi haluaakin pitää kohdun ja munasarjat (ja kärsiä joka kuukausi niiden mukanaan tuomista rasitteista) niin nimi vaihtui. Ei ollut vaihtoehtoja, vaikka olisi halunnut vanhan nimensä pitääkin. Oma nimi on iso osa ihmisen identiteettiä; itse en olisi valmis luopumaan edes sukunimestäni. Niin monta yhteistä vuotta meillä on. Mies/nainen (tai cis/trans) akselilla ajattelu on aika kapeakatseista. Sitä kun ihminen voi olla paljon muutakin (btw, Juuso Kekkosen erinomainen Outo Homo -monologi käsittelee näitäkin asioita erinomaisesti - siitä on viimeiset esitykset ympäri Suomea tänä keväänä). Axelin voimakas samaistuminen Kullervoon, erityisesti siihen Gallen-Kallelan versioon. Se voima ja uho ja näyttämisen halu.


Soisin että tämä esitys jatkuisi pitkään, kiertäisi Suomea, mahdollistaisi mahdollisimman monen ihmisen sen näkevän ja kokevan. Toukokuulle on vielä 3 lisäesitystä Lavaklubilla.

Ei Axel tunnu sataprosenttisen sinut olevan uuden identiteettinsä kanssa. Ei hän tiedä oliko ratkaisu oikea. Sama ihminen hän kuitenkin on, nyt Axelina kuin aikoinaan Annikanakin. Joskus joku vahingossa kutsuu Annikaksi ja se tuntuu kuulemma aika lohdulliselta. Annika ei olekaan ihan kokonaan kadonnut.

Minua itkettää.



Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Mitro Härkönen.