torstai 19. tammikuuta 2017

Punainen viiva / Red Nose Company, Kansallisteatteri 19.1.2017

Näin edellisen kerran Punaisen viivan maaliskuussa 2016, ja se oli kyllä yksi kulttuurivuoteni kohokohtia. Mutta toki kun tilaisuus tarjoutui, niin halusin nähdä sen uudelleenkin. Red Nose Companyn esitys kiertää tänä vuonna Suomea ahkerasti, ja juhlavuosi potkaistiin käyntiin komeissa raameissa Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä kolmen loppuunmyydyn esityksen voimin.


Vajaassa vuodessa esitys on hieman muuntunut ja kehittynyt. Vaikka toki improvisaatiota viljalti hyödyntävä esitys on jokaisella esityskerralla uniikki, niin nyt se oli selkeästi poliittisempi ja kantaaottavampi kuin viime maaliskuussa. Ajassa se oli kiinni viittaamalla niin Bernerin tienkäyttöehdotuksiin kuin Axl Smithin salakuvausoikeudenkäyntiinkin. Kainuun hipsterit Mike ja Zin kummastelivat aluksi miten Ilmari Kianto ei ole koskaan ennen kelvannut Kansallisteatteriin (lienee tosi väite, vaikka hämmentääkin hieman). Teatteripomo Myllyaho oli myös varoitellut miten pienen näyttämön yleisö on hieman hidasta. Tämän kommentin jälkeen väliaplodejakin alkoi tulla ripeämmin ja enemmän. Ja koettiin illan aikana sekin ihme, että Miken paljas takapuoli sai ensimmäistä kertaa väliaplodit!


Mutta eihän Punainen viiva pelkkää takapuolen näyttämistä tai hipsterimeininkiä ole. Vaan oivallinen tulkinta ehkä yhdestä parhaimmista kurjuuden maksimointi -kirjasta koskaan. Kaksi etevää ja multilahjakasta esiintyjää Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen) vetävät reilussa parissa tunnissa koko kirjan tapahtumat läpi, loihtien kaikki henkilöt ja eläimetkin eloon. Lisäksi kuulemme paljon faktatietoa itse Ilmari Kiannosta ja paljon klassikkobiisejä. Esityksessä kaikki on limittäin ja lomittain, mutta hyvin yhteen soljuvasti. Punainen viiva on kokonaisvaltainen elämys, mikä viihdyttää ja herättää myös ajatuksia. Monet kirjan teemoista (1900-luvun alun köyhälistön kurjuus ja äänioikeuden saaminen) ovat yllättävän ajankohtaisia taas tänäkin päivänä.

Loppukiitoksissa ohjaaja Otso Kautto, valosuunnittelija Antti Kujala, Mike, Zin ja tuottaja Niina Bergius


Näin toisella kertaa sisäistin myös paremmin miten hyvin soitetut biisit istuvat käsiteltävään kohtaan tai aiheeseen lyriikoiltaan. Hatunnosto siis siitäkin. Aika monet aplodit klovniherrat saivat, ihan ansaitustikin! Eeppinen kursailukohtaus oli juurikin niin eeppinen kun muistinkin. Ja muitakin ihanan karmaisevia kohtia (esim. äänestys narunvedoista, jolla onkin kauaskantoiset seuraukset). Ja Kuppari-Kaisa! Suomi Neito synnytystuskissa!


Esityksen jälkeen oli Lavaklubilla Suomi100-kiertueen käynnistystilaisuus eli esityksen jatkot. Klovni nimeltä Hannibal toivotteli meidät tervetulleiksi ja kertoi illan kulusta. Ensiksi pääsimme kuulemaan paneelikeskustelua aiheesta Punainen viiva. Paneelin jäseninä teatterin monitoimimiehet Mika Myllyaho ja Otso Kautto (Punaisen viivan ohjaaja) sekä presidentti Tarja Halonen ja puheenjohtajana toimi teatterin monitoiminainen Tanjalotta Räikkä. Kiinnostavia ensikohtaamisia oli, koulun pakkolukemisesta alkaen.


  

Paneelin lopuksi Mike ja Zin ojensivat presidentti Haloselle oman punaisen nenän! Kuulimme myös kaksi kappaletta Mike & Zin duon esittämänä (varsinkin U2:n Desire Eino Leinon sanoituksilla oli hieno) ja sen jälkeen päästettiin Quo Vadis Poetry Band irti. Siinä vaiheessa kello oli jo sen verran, että piti lähteä Espoon bussia kohtia ja vanhempien luo yöksi. Kiinnostavia keskusteluja illan mittaan ehdin käydä, kiitos kaikille niistä!

  

Tuukka Vasama oli myös radion kulttuuriohjelma Kultakuumeen vieraana 11.1.2017.


Allekirjoittanutkin pääsi Zinin ja Miken kanssa kuvaan!


Lämmin kiitos Red Nose Company kutsusta!
Kuvat otin itse.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

BLAM! / Kristján Ingimarsson Company, Aleksanterin teatteri 18.1.2017

Ollaan Aleksanterin teatterin loisteliaassa teatteritalossa. On nykysirkusesitys BLAM!in tämänkertaisen Suomen visiitin ensi-ilta. Lavalla on tylsä, harmaa toimisto, sermeineen ja loistevaloineen. Kolme konttorirottaa ja niitä kyttäävä pikkupomo. Paperien pyörittelyä ja tietokoneen ruudun (jossa lukee Very Important Project) tuijottelua. Kunnes yhtäkkiä hiljaisen konttorin puhkaisee toiminta! Eikä mikä tahansa toiminta, vaan toimintaelokuvista (ja vähän muistakin) vaikutteita imevät kekseliäät pukumiehet pääsevät irti. Kaikki alkaa aika kesysti: pientä hupsuttelua pomon selän takana, lemmekkäitä katseita pulputtavaan vesiautomaattiin, mappien kolistelua.


Ja juuri kun esitys alkoi päästä vauhtiin, loikkasi yksi hemmoista toimistosermin yli sen verran vauhdikkaasti, että otsa aukesi! Pidettiin taukoa, kutsuttiin yleisöstä lääkäriä, pohdittiin jatketaanko. Lopulta n. puolen tunnin tauon jälkeen oli Didier Oberlén otsa laastaroitu ja esitystä jatkettiin. Tapaturma taisi kerätä enemmän palstatilaa kun itse esitys... Toki Yle teki jutun ensi-iltapäivän harjoituksista jo.

Koska työntekijät keksivät omaa kivaansa, niin pitää se pomonkin koittaa päästä mukaan. Jos ei muuten niin hohottamalla kännykän kanssa itsekseen. Siinä missä työntekijät kuvaavat temppujaan pomon kyttäyskameralla ja omilla kännyköillään, koittaa pomo pitää omaa karateshow'taan. Pikkuhiljaa pomo otetaan mukaan toimintaan. Ja sitä meinaan piisaa! Nitojista ja muista toimistotarvikkeista saa oivia aseita, vesiautomaatti muodostaa tanssiparin pöytälamppujen avulla ja mappikoteloista ja CD-levyistä saa toimivan androidin. Viimeisen päälle hiotut ääniefektit ja musiikki täydentävät actionleffatunnelmaa. Kummat sähköhäiriöt rätisevät lampuissa ja saluunan liikkuvassa pöydässä läiskitään korttia (post-it laput taipuvat moneksi) liipasinherkkien urbaanien lännensankarien kera. Kerkeämme näkemään elokuvagenrejä laidasta laitaan; scifiä, kungfua, romanssia, ramboilua, viidakkomeininkiä...

Ja sitten! Noin tunti on kulunut, kun herra Oberlén otsa alkaa vuotamaan uudestaan ja esitys keskeytetään kokonaan. Pettyneenä lähden kotiin. Yleisö saa rahat toki takaisin tai vaihtoehtoisesti voi mennä katsomaan esitystä jäljellä olevaan neljään esitykseen. Vakaana aikomuksenani oli tulla lauantaina iltapäivällä uudelleen, mutta siinä vaiheessa flunssa oli äitynyt jo sellaiseksi, että viisi tuntia autossa + esitys olisi liikaa. Harmittaa vallan vietävästi.

Hetkittäin esityksestä tuli mieleen mainion The Office brittisarja, tai ainakin se miten siinäkin tylsistyneet työntekijät keksivät hyödyntää toimistoympäristöään omaksi huvituksekseen. Ja kuten Jussi Tossavainen HS:n jutussaan totesi, niin Monty Python-aspektilta (varsinkin John Cleesen koikkelehtiminen) ei voinut välttyä. Mutta tämä oli kuitenkin tosi uniikki sirkusesitys. Huimia hyppyjä, arjen akrobatiaa ja parkour-tyylistä liikkumista, mutta ei sinällään sellaisia perinteisiä sirkustemppuja. Vaan aivan loistavasti ajoitettuja, hillittömän hauskoja ja hetkittäin aika aivotontakin menoa. Kauheaa meteliä ja mäiskimistä, mutta oudon viihdyttävää. Ajoitus oli kellontarkkaa.


Koko sakilla näytti olevan suojuksia kauluspaitojensa alla, mutta eivät semmoiset toki päävammoilta suojaa. Valtaosa yleisö ei kyllä tainnut esityksessä edes oivaltaa että jotain oikeasti sattui, ennenkuin peli vihellettiin poikki. Kai se näytti kuuluvan esitykseen. Onneksi Oberlé selvisi viidellä tikillä ja torstain lepopäivällä (joka oli kalenterissa jo valmiiksi). Eihän sirkus varmaan liene sen vaarallisempaa kuin urheilu tai muukaan esittävä taide, koska temput harjoitellaan niin hyvin ja huolella. Joskus vaan sattuu työtapaturmia.

Tanskalaisryhmä Kristján Ingimarsson Company on kiertänyt BLAM!:in kanssa maailmalla jo useita vuosia, Tampereellakin kesällä 2014 (silloin vielä ryhmä toimi nimellä Neander). Aikatauluongelmien takia en silloin päässyt katsomaan. Ja nytkin jäi loppuhuipennus näkemättä. Mutta jo tämän tunnin perusteella kyseessä oli huikea spektaakkeli, joka jokaisen kannattaisi pyrkiä katsomaan.

Näitä juttuja ei ehkä kannata kokeilla omassa toimistossa... Tai ehkä sittenkin ihan vähän.


Kuvien copyright Søren Meisner
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 31. joulukuuta 2016

Teatterivuosi 2016 - omat katsomismäärät paukkuivat!

Koska vuonna 2016 näin kaikkien aikojen ennätysmäärän erilaisia esityksiä, niin joukkoon mahtuu ihan järjetön määrä helmiäkin. Siksipä taas oli pakko koostaa useampi erilainen top-lista.

Tykkään kovasti erilaisten listojen laatimisesta, mutta on tämä pirun hankalaa myös. Miten sitä voi valita vaan vaikka 10 parasta esitystä, kun niitä näkee satoja? Tuntuu ihan mahdottomalta tehtävältä, mutta koitetaan. Nämähän eivät sitten ole missään järjestyksessä, paitsi mielivaltaisessa.

Vertailun vuoksi vuoden 2015 parhaat, vuoden 2014 parhaat ja vielä 2013 ja 2012 ja 2011



Vuoden 2016 parhaat tanssiteokset

Liikkeen Legendat Kansallisbaletissa. Monta erilaista teosta samassa illassa.

Hirveän hauska ja koskettava HKT/Helsinki Dance Companyn Pieniä Pääosia vahvisti käsitystäni koreografi Jyrki Karttusen neroudesta.

Royal Ballet'n Frankenstein jonka näin valitettavasti vain elokuvateatterissa. Upea Steven McRae Hirviönä on niin taitava, että itkettää jo muistikuvakin.

Teatteri FAQ vetäisi sellaisen Takkutukkakeijun, että siinä oli pitelemistä.

The Sleeping Beauty - Taas yksi uusi Matthew Bournen New Adventures-ryhmän tanssiteos. Tämä on muuten nähty Suomenkin telkkarista, mutta halusin nähdä livenäkin. Ei kaduta.

Tanssiteatteri MD:n Mikä **t*n Pikku Prinssi? oli ihana tanssillinen uusiotulkinta klassikosta!

Visuaalisesti Wheeldonin koreografioima Kungliga Baletten:in Alice i Underlandet noudattaa jo aiemmin DVD:ltä näkemääni ROH-versiota, mutta olihan tämä livenä ihan huikean upea! Siksi piti mennä Tukholmaan asti katsomaan.

Miehen tanssi - mikä cocktail tanssia, musiikkia, keikkaa, standuppia ja vaikka mitä!!

Tanssiteatteri MD:n Secunda Prattica oli myös kokonaisvaltaisesti hieno teos.



Vuoden 2016 parhaat musikaalit / musiikkiteatterit

Tampereen Työväen Teatterin Viita 1949 - koska Eeva Kontun musiikki.

Hedwig and the Angry Inch Tukholmassa oli jo kauan kuulunut must-see listoilleni, ja kun sen vihdoin livenä näin, niin olihan se hieno elämys! Ola Salo on vaan niin ihmeellinen.

Myönnän että Waltteri Torikka mut alunperin houkutti katsomaan Åbo Svenska Teaterin Taikahuilua, mutta esitys olikin niin upea puvustukseltaan, lavastukseltaan ja koko 60-luvun scifileffamiljöineen, että siinä jäi Torikan Papagenokin melkeen toiseksi.

HOMO! on kaikin tavoin hieno musiikkiteatterijuttu, ja Kaarinan nuorisoteatterilaiset puhalsivat siihen uutta ytyä. Raikasta ja mahtavaa.

Ypäjän musiikkiteatterin My Fair Lady on osoitus siitä että kyllä pölyisen (musikaali)klassikonkin voi uudistaa perinpohjin ja siitä tulee kuin uusi! Bonusta lohikäärmeestä!

Jostain syystä tämä klassikko on jäänyt näkemättä, joten kun National Theatre toi sen lavalle niin... The Threepenny Opera oli juurikin niin huikea kuin kuvittelinkin.




Vuoden 2016 parhaat Shakespearet

Teatteri Vanha Juko: Rikhard III. Onneksi tämän sain lopulta nähdä, suurten vaikeuksien jälkeen. Teki meinaan vaikutuksen. Suuren.

Romulan taiteellisen teatterin Myrsky kuljetti pitkin Prosperon saarta jalkapatikassa. Huikea!

Grus Grus Teatterin Hamlet - koko totuus Turun linnassa. Jo miljöökin oli uniikki, ja koko toteutus!

Sekaisin Wilistä - mikä huippukombo! Williamin elämä & teot tiivistettyinä! Hauskinta ehkä ikinä.

Teatteri Harakka Tapaus Hamlet oli yksi omintakeisimmista tulkinnoista. Vaikutuin!

Rikhard III Kansallisteatteri oli todella odotettu. Eikä tarvinnut pettyä.

Richard III Almeida:ssa oli myös vaikuttava. Yksinkertaisen hienoa. Ja Ralph Fiennes taiturimainen.

Regent's Park Open Theatre toi hieman erilaisen Henry V:n, koska pääosassa oli Michelle Terry. Toimi suosikkinäytelmäni näinkin roolitettuna.


2016 tuntuikin olevan näemmä kahden Shakespearen kauppa: eli Richard III ja Hamlet :-) Jostain syystä niitä kävin katsomassa aika paljon...



Vuoden 2016 parhaat kotimaiset

Kansallisteatterin Mahdolliset maailmat oli yksi vuoden eniten odotetuimpia näytelmiä mun listalla, ja lunasti odotukset kyllä. Monitasoinen ja hieno näytelmä, jonka näin lopulta kolmesti.

Odotin ja en pettynyt. KOM-teatterin Pasi Was Here oli mulle varmaan vuoden 2016 SE juttu. Näin sen kuudesti, ja joka kerta sain siitä uutta irti. Ihan mieletön elämys.

Lahden kaupunginteatterin Vertigo oli viipyilevän kaunis ja ihana elämys.

Robin Hoodin Sydän Turun kaupunginteatterissa vei mun sydämen totaalisesti! Piti käydä katsomassa uudelleenkin. Ihana, ihana koko perheen näytelmä.

Espoon teatterin Meidän luokka oli rankka ja vaikuttava. Upea valaistus ja lavastus viimeisteli kokonaisvaltaisen elämyksen.

Tommi Kinnusen kirjaan perustuva Neljäntienristeys vaikutti sekä alkuvuonna Turussa että loppuvuonna Kotkassa. Molempi parempi. Mestariteos.

Ehkä yksi parhaita komedioita koskaan on eittämättä Tampereen teatterin Näytelmä joka menee pieleen - mikä porukka ja mikä toteutus!

Teatterikesässä tuli koettua monen monta hienoa elämystä, mutta islantilaisten Lokki oli kyllä niistä suurin.


Kunniamaininnat

Vesta-Linnea ja Aavelapsen arvoitus oli ihastuttava koko perheen näytelmä TTT:n & Teatteri Siperian kimppatuotantona.

Siipirikko oli Ulla Virtasen mestarinäyte. Koskettava ja vaikuttava monologi.

Anna Paavilaisen monologi Play Rape iski kuin leka.

Hullu Teatteri Telakalla. Koska Juha Hurme on vaan parhautta.

Kansallisteatterin Sumu:ssa oli jotenkin niin nerokas teksti että oksat pois.

Vaikka tämä upea Johannes Holopaisen Sotilaspoika-monologi oli myös viime vuonna listoillani, niin siellä se on tänäkin vuonna. Sitäpaitsi näin sen kaksikin kertaa. Tammikuussa Kansallisteatterissa ja joulukuussa KOM-teatterissa. Joka kerta vaan yhtä vaikuttava.

Suomen kaunein / Tampereen teatteri & Teatteri Siperia. Herkisti ja hauskuutti.

Vampyyrien tanssi / Helsingin kaupunginteatteri - näin tämän kaikkiaan... 5 kertaa, ja oli kiehtova omalla tavallaan.

Raisa Omaheimon monologi Läski liikutti kyyneliin asti, monella eri tasolla.

Tavattoman koskettava Teatteri Siperian Toinen katse tuli suoraan iholle. Ja syvemmällekin.

Lokki Teatteri Jurkassa oli paras esimerkki siitä mitä pelkistämisellä voidaan saada aikaan.

Väriä ja vauhtia ei puuttunut Turun kesäteatterin Vaahteramäen Eemelistä.

Ulkomaalainen Tampereen teatterissa onnistui kahdella tasolla; viihdytyksessä ja vakavammillakin teemoilla.

Teatteri Kantanäky vetäisi sellaisen kabareen että! Homot on perheestä tyrmisti minut upeudellaan.



Vuoden 2016 parhaat ulkomaiset

Travesties - Ratkiriemukas karnevaali, joka jatkaa esityksiä West Endillä keväällä 2017!

Harold Pinterin The Caretaker iski suoraan sydämeeni. Todella vaikuttava esitys kaikkineen.

The Painkiller oli niin hulvaton komedia että harvoin näkee. Yksi ikisuosikeistani eli Sir Kenneth Branagh hauskimmassa roolissaan ikinä.

Harry Potter and the Cursed Child veti sellaisen ilotulituksen etten ole koskaan ennen ikinä nähnyt lavalla mitään tämmöistä. Vieläkin olen ällistynyt. Tarina ei ehkä ole ihmeellisin, mutta se esitys. Tai oikeastaan kaksi, sillä näytelmässä on kaksi osaa.

The Dazzle  - intiimi, absurdi ja surullinenkin tarina kahdesta veljeksestä joiden mielet järkkyvät. Andrew Scott oli huimassa vedossa; onneksi näin tämän kahdesti.

The Deep Blue Sea - Helen McCroryn bravuuri. Synkeänkaunis ja riipaiseva.


Kunniamaininnat:

Sarah Kanen Cleansed oli se näytelmä, josta Suomenkin media uutisoi (kuinka katsojat pyörtyilevät, oksentavat jne). Mutta olihan se aika vaikuttava.

Bug oli kaikessa vainoharhaisuudessaankin pieni helmi. James Norton oli hyytävä.

Piti mennä katsomaan Bristoliin asti, mutta olihan se Long Day's Journey Into Night nähtävä, koska Jeremy Irons teatterin lavalla.



Vuoden parhaat sirkukset ja muut erikoisjutut

Red Nose Companyn Punainen Viiva veti maton alta monipuolisella klovniversiollaan klassikosta! Onneksi esitystä on mahdollisuus nähdä ympäri Suomea vuonna 2017!

CircOpera - taitavasti sirkusta ja oopperaa ja kaikkea yhdistelevä spektaakkeli Oopperatalolla.

Houkutus & Only bones - nykysirkusta/fyysistä teatteria hyvin pienimuotoisen eleettömästi.

Vuonna 2016 nukketeatteri räjäytti multa melkein pään irti. Yksi ehdoton helmi oli Tehdas Teatterin & Kuuma Ankanpoikanen -ryhmän yhteisjuttu Rakkaudella Agatha, minkä näin Mukamas festivaaleilla. Murhamysteeri jyrsijänukkien avulla. Voiko mitään näin hienoa ollakaan?

Norjalais-ranskalainen yhteistyö eli Plexus Polairen Ashes vei myös pisteet kotiin. Henkeäsalpaavaa nykynukketeatteria.

Yablochkov Candle oli Aino Vennan ja Ilona Jäntin henkeäsalpaava trapetsi/musiikkijuttu! Sen näkee ainakin toukokuussa 2017 Kapsäkissä!

The Ricochet Project: Smoke and Mirrors. Kiehtovan kaunista nykysirkus/akrobatiaa taitavan kaksikon käsistä.

Kanadalaisryhmä Cirque Alfonsen Barbu oli äijä/partasirkusta parhaimmillaan. Mikä meno!



Vuoden pettymykset

No Man's Land - vaikka Ian McKellen oli tosi hieno, niin en tiedä mikä tässä tökki.

Kenraali ja Casanova - ei nyt lähtenyt kaikesta huolimatta.

Liisa Ihmemaassa - liian heppoisia visuaalisia ratkaisuja.

Rock of Ages - joku tässä vaan... ei ollut mun teekupillinen.

Lazarus - ei lähtenyt nyt Bowie-musikaali, ei.

The Entertainer - ei edes Kenneth Branagh saanut tätä toimimaan.



Tilastoja

Ne kuuluisat sanat viime vuoden katsauksesta: "Koitan pyhästi vähentää ensi vuodelle, mutta... Koitan myös lisätä tanssijuttuja ja sirkusta omaan kulttuuriallakkaani." 

Ensimmäisessä tavoitteessa en onnistunut, koska esityksiä kertyi vuonna 2016 peräti 229. Kyllä. Kaksisataakaksikymmentäyhdeksän. En edes käsitä miten se on mahdollista! Se tekee yli 19 esitystä joka kuukausia, keskiarvona. Hullun hommaa. No, esimerkiksi kesäkuu oli hiljaisin, vain 8 esitystä. Ja syyskuu taas kiireisin, 26 esitystä (tammikuussakin 25).

Piikkejä tulee aina niinä kuukausina kun on Lontoon reissu, koska silloin sullon joka päivälle niin paljon kuin mahdollista. Osa sielläkin nähdyistä on sitten arkistomateriaalia (eli istun niinä päivinä kun ei ole esityksiä usein kahdessa eri arkistossa katsomassa vanhoja näytelmiä tietokoneen ruudulta). Viime vuonna kävin Lontoossa/Briteissä 5 kertaa ja Tukholmassakin kerran kulttuurimatkalla. Lontoosta teatteripiipahdukset myös Bristoliin ja Southamptoniin. 48 esitystä oli siis Suomen rajojen ulkopuolella. Shakespearen näytelmiä näin 15 ja lisäksi kaksi mitkä kertoivat hänen elämästään jollain tavalla.

Mutta sentään toinen toiveeni toteutui, eli tanssia ja sirkusta näin enemmän kuin aiemmin. Tanssiesityksiä 19 ja erilaisia sirkusjuttuja 13. Lisäksi nukketeatteri sai minut niin lumoihinsa, että sitä pyrin nyt katsomaan entistä enemmän. Ja toki lisää sirkusta ja tanssia tälle vuodelle. Oopperassakin kävin neljä kertaa. Klassista musiikkia kuuntelemassa istuin Tampere Filharmonian konserteissa (13 kpl) ja muissakin (mm. HKO, RSO) 18 konsertin verran. Lisäksi kevyempää musiikkia 7 konserttia.

Käyntimäärän mahdollistaa se ettei minulla ollut vuonna 2016 lainkaan töitä. Toisaalta taas sitkeästi vaivannut astma (ja siitä seurannut immuunivajaus = pyydystin flunssia ja keuhkotulehduksia jatkuvalla syötöllä) pisti perumaan useitakin esityksiä, koska en vaan voinut mennä yskimään, niistämään ja häiritsemään muiden taidenautintoja. Esimerkiksi Kansallisoopperan Taikahuilu ja NT Liven As You Like It jäivät tämän takia kokonaan näkemättä. Lisäksi aina ei ollut rahaa mennä ihan kaikkea katsomaan; ainakin muutama NT Live/Bolshoin baletti leffateattereissa jäi väliin siksi. Loppukesästä sain museokortin, joten erilaisissa näyttelyissä tuli käytyä sen jälkeen kymmenissä, toki alkuvuonnakin aika monessa.

Jotenkin onnistuin kasvattamaan kirjojen lukemistakin. Koiranäyttelyitä ja -tuomarointeja oli lisäksi kymmeniä että ei se elämä pelkkää kulttuuria ole.

Vuonna 2017 ajattelin koostaa lisäksi excel-taulukkoon kulttuurikokemusten kustannuksia :-) Voi olla että tulokset ovat karmaisevia...


Vuoden 2016 parhaat elokuvat
(eivät missään järjestyksessä)

The Danish Girl
The Lady in the Van
Son of Saul
X-Men: The Apocalypse
Captain Fantastic
Swiss Army Man
Hunt for the Wilderpeople
Fantastic Beasts and Where to Find them
Trumbo

Elokuvia kävin katsomassa leffateatterissa 58 kappaletta, joka oli ihan kohtuu hyvä saavutus. Paljon kiinnostavia jäi näkemättäkin, kun joko poistuivat ohjelmistosta niin pian tai eivät edes tulleet Suomeen. Osa näistä listankin leffoista oli festareilla tai ulkomailla nähtyjä.

perjantai 30. joulukuuta 2016

Tyttö ja varis / Tampereen teatteri 31.12.2016

Lähtökohtaisesti pidän Sirkku Peltolan näytelmistä. Uutukainen, nyt harvinaislaatuisesti Tampereen teatterille kirjoitettu Tyttö ja varis on tyypillinen Peltolan näytelmä. Hyvässä ja ehkä hieman myös pahassa. Pienen ja hyvän ihmisen ahdinko suuressa (ja useimmiten) kolkossa ja tylyssä maailmassa. Liikuttavaa, surullista, tunteita herättävää, huumoria unohtamatta. Mutta samalla ehkä myös hetkittäin tulee tunne että olen nähnyt tämän ennenkin.

Useimmiten Peltola (esikois)ohjaa omat tekstinsä, mutta nyt ohjaajan pestiin tarttui Anna-Elina Lyytikäinen. Ehkä hieman ulkopuolisempi ote tekee hyvääkin välillä. Ainakin minun silmääni kokonaisuus miellytti, ja oli oikein tasapainoista katsottavaa. Enkä tarkoita tätä nyt sillä että näytelmäkirjailijan oma ohjaus ei toimisi, useimmiten varmaan toimiikin. Olen tätä miettinyt jonkun verran ja keskustellutkin teatteribloggaajakaverien kanssa, että onko se hyvä vai huono asia että näytelmäkirjailija aina ohjaa oman teoksensa. Eihän siihen mitään yksiselitteistä vastausta ole.


Tyttö ja varis on pienimuotoinen kertomus kahden naisen epätodennäköisestä ystävyydestä, ihmisyydestä, ja ennen kaikkea yksinäisyydestä. Säde (upean, upean, upean roolisuorituksen tekevä Ritva Jalonen) on alkoholisoitunut, yksinäinen syrjäytynyt reppana, joka pölähtää Armin (Tuija Vuolle) elämään kuin salama kirkkaalta taivaalta. Armi taas on eläkeläinen, jolla ensisilmäyksellä tuntuu olevan asiat paremmin kuin hyvin. Siisti, vauraan oloinen koti, äitiinsä hyvin yhteyttä pitävä aikuinen poika ja monenlaista rientoja ja ystäviä. Mutta mitä pinnan alta löytyykään kun sitä raaputtaa hieman. Näiden kahden erilaisen naisen kautta pääsemme katsomaan syvemmälle ihmisen sieluun. Miten yksinäisyys rampauttaa, mitä äidinrakkaus voi äärimmillään aiheuttaa. Kummankin naisen elämä ja kohtalo riipaisee sydämestä, mutta hieman eri tavalla.

Sitten on taas keski-ikäinen menevä mies Ipe (Jukka Leisti), joka siivousfirman työnjohtajana pääsee pompottamaan alaisiaan. Mutta liekö kovin onnellinen tai elämäänsä tyytyväinen hänkään. Yksi alaisista on rento ja juuri mistään murehtimaton Jarde (Antti Tiensuu) joka elää tässä ja nyt.

Marjatta Kuivaston vähäeleisen tyylikäs lavastus sopi tyyliin kuin nenä päähän.


Hyvä näytelmäteksti jaksaa pohdituttaa vielä myöhemmin. Tyttö ja varis ei ole poikkeus siinä mielessä, koska jäin miettimään yksinäisyyden teemaa vielä pitkäksi ajaksi. Sitä miten paljon nykypäivänä on yksinäisyyttä. Tuntuu että mitä enemmän on erilaisia sosiaalisen median kanavia ja muita mahdollisuuksia tavata uusia ihmisiä ja ylläpitää vanhoja ihmissuhteita, niin sitä yksinäisempi ihminen onkaan. Huomasin sen konkreettisesti itse joulun aikaan. Minulla on laaja kaveri/tuttavaverkosto; olen ulospäin suuntautunut ja minun on melkoisen helppo tutustua uusiin ihmisiin. Ja on toki hyviä ystäviäkin. Mutta kun tulikin kriisitilanne, niin ei sitten kuitenkaan ollut ketään kelle soittaa. En halunnut vaivata läheisiä omilla murheillani, koska kaikilla on kuitenkin niitä omia juttujaan, kiireitään ja murheitaan. Ja vielä joulun/uudenvuoden tienoo eli lomia, vapaata, matkustamista, sukulointia. Monellakin tavalla olen nykyään yksinäisempi kuin ennen, vaikka tuttavapiiri on hyvinkin laaja. Enkä liene tämän asian kanssa yksin. Lisäksi nykyään pidetään ehkä kulisseja enemmän ja kauemmin pystyssä kuin ennen. Jos perheessä on joku kriisi, se ei useinkaan laukea ennenkuin asiat ajautuvat lopullisesti lukkoon. Ja silloin usein on jo liian myöhäistä.

Kyllä Tyttö ja varis liikuttaa ja itkettääkin. Mutta sitä katsoessa koin myös katarttisen kokemuksen - en ole yksinäisyyteni kanssa yksin! Joten kiitos elämyksestä, Sirkku Peltola ja koko työryhmä. Esitykset jatkuvat toukokuun puolelle.


Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 29. joulukuuta 2016

Ulkomaalainen / Tampereen teatteri 29.12.2016

Loistava teatteri on loistavaa.

Ja hyvää esitystä haluan usein mennä katsomaan uudelleen. Niin nytkin. Näin Ulkomaalaisen ensi-illassa syyskuussa ja tykkäsin kuin hullu puurosta. Tiesin jo silloin että haluan nähdä tämän uudelleen ja fiilistellä. Moni teatteri talvilomailee joulun ja uuden vuoden välissä, vaan jostain syystä Tampereen teatterissa ei. Joten oiva aika mennä teatteriin (onko mun kalenterissa sitten huonoa aikaa? Ei taida). Sillä viikolla sain katsottua kaksi syksyllä missaamani esitystä, sekä uusintana tämän. Iso kiitos Tampereen teatterille siis!

Mikä tässä Ulkomaalaisessa sitten vetoaa? Ja oliko se nyt erilainen kuin 2.9.? Vastaan jälkimmäiseen ensiksi. Oli ja ei ollut. Erilaisuutta siihen toi Ellardin näyttelijä. Syyskaudella Martti Manninen veti roolin, mutta armeijan harmaat kutsuivat miestä vuodenvaihteessa ja puikkoihin astui Ilkka Uolevi. Oikein hienosti tämäkin Ellardin roolin veti. Lisäksi esitys oli 4 kuukauden aikana kypsynyt ja hioutunut ja porukalla piti pokkakin paremmin. Ja nyt toisella kertaa sain tekstistä enemmän irti. Kiinnitin huomiota pieniin asioihin, kuten Owenin pahuuden pilkistämisiin ja pastorin epärehellisyyteen jo alusta asti. Muutenkin tarinaa tuli nyt seurattua enemmän kun ei mennyt kaikki huomio Charlien ihailuun.


Näyttelijät olivat kaikki edelleen ihan mahtavia, ja jotenkin roolit istuivat nyt vielä paremmin kuin ensi-illassa. Ville Majamaa ansaitsisi edelleen kaikki mahdolliset palkinnot. Tämä Charlie todellakin löytää itsensä ja paikkansa kokemustensa aikana. Tarinalla on oikein onnellinen loppu. Myös Aliisa Pulkkisen Betty ja Eeva Hakulisen Catherine ovat nyt jotenkin syvempiä hahmoja. Tomi Alataloa on aika ilo katsella ja kuunnella. Ja Matti Hakulinen saa pastorista irti uusia epämiellyttävyyden säikeitä. Ilpo Hakala on ihan hyytävän loistava taikauskoisena ja karmivan vastenmielisenä Owenina.

Ulkomaalainen on siitä nerokas komedia, että se on hetkittäin ihan hulvattoman hauska, mutta sitten taas pitää sisällään niin vakavia ja selkäpiitä karmaisevia asioita ja teemoja, että kukaan ei jääne kylmäksi. Yleisöstä huomaa kyllä hienosti miten hiljaista tulee jossain vaiheessa kun rasismi alkaa nostamaan päätään näyttämöllä. Ja jotenkin itse en voinut olla miettimättä USA;n tämän hetken tilannetta, nyt Trumpin aikakauden kynnyksellä. Kuinka paljon Owenin ja pastorin kaltaisia tyyppejä siellä maassa on, ja miten heille annetaan ehkä nyt enemmän tilaa mellastaa.

Ja aina on kiva katsoa näytelmää joka samalla sekä viihdyttää että herättää muunkinlaisia tunteita. Esityksiä 17.5.2017 asti, vahva suositus!


Kuvan copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella lipulla.

keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Patriarkka / Tampereen teatteri 28.12.2016

Jostain syystä mulla jäi tämä Patriarkka näkemättä syyskuussa kun oli Tampereen teatterissa ensi-illassa. Mutta koska teksti on Juha Jokelan niin pitihän se nähdä. Myös ohjaaja Samuli Reunanen on tehnyt parikin kiinnostavaa työtä. Tai siis, kiinnostavia töitään on varmasti paljon enemmän, mutta itse olen nähnyt viime aikoina kaksi. Toinen oli Riihimäen teatterilla The Grimm Book of Horrors viime keväänä ja toinen Tampereen teatterin Lokki muutaman vuoden takaa.

Patriarkan keskipisteenä on eläkevuosia Normandiassa viettävä, mutta sitä ennen pitkän uran rakennusalalla urakoinut ja yhteiskunnan asioitakin hoitanut ikiteekkari Heimo Harju (Heikki Kinnunen). Heimo on suurten ikäluokkien edustaja, mahtipontinen ja itsekäs äijä, joka kokee että häntä varten on jossain vielä yksi (työ)projekti. Heimon imaginäärisen projektin takia taakse jää Normandia. Vaimonsa Virpi Harju (Ritva Jalonen) on vihdoin sopeutunut ja viihtyy Ranskassa ja kokee ahdistusta Suomeen paluusta. Mutta sekös vanukasregressioon vajonnutta Heimoa liikuttaisi. Suomessa odottavat aikuiset lapset Jarno ja Jonna. Jarno (Risto Korhonen) viettää juuri nelikymppisiään ja käy läpi siihen liittyviä kriisejä, vaikkei hän mitään neljänkympin kriisiä tunnustakaan. Jarmon vaimo Petra (Mari Turunen) odottaa perheen kolmatta lasta ja on aika topakka nainen kaikin puolin. Jonna (Elisa Piispanen) jää hieman vaisummaksi henkilöksi.


Sitten on vielä Heimon vanha kaveri Kale (Jukka Leisti), jonka kanssa on äijäilty vuosikymmeniä, samoissa työhommissa ja vapaallakin. Kale on varsinainen niljake, "vanha irstas pervo", mutta vaimon (Kirsimarja Järvinen) tämäkin on onnistunut saamaan. Henkilökavalkadin täydentää Marko (Arttu Ratinen), energia-alalla työskentelevä Jarnon vanha koulukaveri, joka houkuttelee Kalea ja Heimoa ydinvoima-alalle. Ja jonka vaatteet tuottavat muuten suurta iloa silmilleni. Näemme myös Virpin ja Heimon nuorina (Pia Piltz ja Antti Tiensivu), jossa heidän tutustumistaan valotetaan lisää.

Taas kerran Juha Jokela nivoo yhteen yhteiskunnallisia, ajankohtaisia teemoja (Patriarkan kantaesitys oli syksyllä 2012 Kansallisteatterissa) linkittäen ne ihmisten välisiin monisyisiin suhteisiin. Perhedraamaa tavallaan. Teksti on napakkaa ja hauskaakin, mutta aika paljon siellä on kriittisyyttä ja sivalluksia moneen eri suuntaan. Suuret ikäluokat, mitä kaikkea sillä äijäenergialla on saatu aikaan. Kun miehet ovat menneet ja touhunneet, naiset ovat jääneet jalkoihin. Heinon ja Virpin kotiinpaluujuhlissa kuullaan kiinnostavia puheita, erityisesti miniänsä Petran pitämä "jäykkien fallosten sukupolvi" -puhe. Kukin reagoi tähän tavallaan; nostiko Petra kissan pöydälle vai loukkasiko Heimon ja Kalen tunteita? Kriisejähän siitä seuraa, kuten odottaa saattaa.


Tässä ruoditaan niin riittämättömyyden tunteita, kyllästymistä, muutoksen tarvetta. Pelataan shakkia, elämän metaforana? Kuullaan ydinvoimasta, fiilistellään nuoruutta, ruoditaan suomalaista yhteiskuntaa ja politiikkaa. Siinä missä suuret ikäluokat nappasivat paikkansa yhteiskunnassa, ovat heidän keski-ikäiset lapsensa hieman tuuliajolla. Monellakin eri tapaa. Sukupolvien välinen kuilu ammottaa, vai onko se sukupuolten välillä?

Näyttelijät ovat kaikki hyviä ja roolituksetkin onnistuneita. Erityisesti pidin vahvoista naisrooleista. Niin Ritva Jalonen kuin Mari Turunenkin suorastaan säkenöivät näyttämöllä. Jukka Leisti esittää rasvaista ällömiestä pieteetillä. Ja mun ikisuosikki Arttu Ratinen on aina hyvä, nytkin takkiaan kääntävänä ydinvoiman puolestapuhujana.


2 h 40 min on aika pitkä aika näytelmälle, ja niin taaskin. Vaikka sinällään Virpin ja Heimon nuoruuskuviot ovatkin kiinnostavia, niin olisin itse ehkä jättänyt ne kokonaan pois. Toisaalta pidin kovasti siitä miten siirtymiset aikatasosta toiseen tapahtui. Toinen asia mistä pituuden lisäksi hieman nipotan on repliikkien muistaminen. Ehkä joulutauko teki tepposet. Ja hienosti Jukka Leisti kommunikoinnin kuiskaajan (tai ei se kyllä mitään kuiskannut) kanssa hoiti, ei sillä.

Periaatteessa tämä oli hyvä näytelmä, mutta sitten taas se ei kuitenkaan kolahtanut täysillä. En tiedä miksi. Mutta kyllä Juha Jokela kirjoittaa osaa, se on vissi! Käy itse tsekkaamassa; esitykset jatkuvat toukokuulle asti.


Kuvien copyright Harri Hinkka
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 23. joulukuuta 2016

Homot on perheestä / Teatteri Kantanäky, ravintola Suxes 22.12.2016

Onneksi on ystäviä jotka suosittavat mulle esityksiä. Muuten olisi tänäkin vuonna mennyt monta kiinnostavaa juttua ohi. Osa on ollut semmoisia minkä näkeminen on ollut harkinnassa, mutta kaverin suositus sai kallistumaan katsomisen puolelle. Osa on ollut sellaisia mitkä ovat syystä tai toisesta päässeet livahtamaan ohi joskus ei-niin-tarkan teatteritutkani. Joten tässä yhteydessä lämmin kiitos kaikki te ihanat, keiden ansiosta kalenterini on ollut entistäkin täydempi tänä vuonna!

Frida siis oli enskarissa katsomassa tätä Teatteri Kantanäyn Homot on perheestä -esitystä. Ja piti siitä niin paljon että minulle asiaa hehkutti. Eikä tarvinnut puolta sanaakaan niin olin myyty (ei tarvinnut päästä edes Taruun sormusten herrasta astikaan). Onneksi jouluviikolle esitys sopi mun allakkaan ja kiva oli saada Frida seuraksi uusintakierrokselle. Samaan esitykseen sattui vielä bloggarikollega Linneakin!


Siis joo. Homot on perheestä on viides musiikkirevyy/kabaree tai miksi ikinä sitä haluaakin kutsua, minkä Teatteri Kantanäky toteuttaa. Samalla teemalla eli "kabaree kaikissa sateenkaaren väreissä" mennään tälläkin kertaa. Miten multa on mennyt aiemmat ohi, en tiedä. Enää koskaan ei mene yksikään, sen voin vakuuttaa. Meinaan Homot on perheestä oli järisyttävän taitavasti tehty, hysteerisen hauska ja kaikin puolin hykerryttävän ihana kokemus! Esityksiä on vielä alkuvuonnakin, kaikki loppuunmyytyjä, mutta muutama lisäesityskin on nyt saatu! Vahva suositus!

Lavalla seitsemän tyyppiä (ja pianisti/muusikko Maaria Mustakallio), jotka tarjoasivat meille huikeita versioita tutuista biiseistä ja monen monta mainiota sketsiä. Ohjauksesta vastasi Tapio Väntsi ja lavalla hurmasivat Kiisu Alén, Neko Koski, Teemu Loikas, Tiina Paananen, Marko Virtanen, Timo Väntsi ja Anna-Kaisa Väänänen. Kaikki aivan erinomaisen loistavia ja monipuolisia esiintyjiä! Koko sakki on ollut tätä käsikirjoittamassa ja puvustamassakin, eli monipuolisesti lahjakas seurue.

Kaiken teemana on perhe ja sen eri variaatiot. Ja kyllä siitä aiheesta saa monenmoista sketsiä, biisiä, hahmoa ja vaikka mitä! Muutamia sellaisiakin aspekteja mitä en ole tullut ajatelleeksikaan. Johtoajatuksena on tietysti suvaitsevaisuus. Jos jotain negatiivista esityksestä pitää keksimällä keksiä niin musiikkia olisi voinut olla vielä enemmänkin.

Hannu-setä (Timo Väntsi) ja veljenpoika (Marko Virtanen) drinksuilla


Saimme seurata sympaattisen Hannu-sedän ekaa ulkomaanmatkaa. 64-vuotiaan Hannun piti odottaa kaapistatuloaan, kunnes äiti vihdoin 105-vuotiaana kuolee... (äiti on muuten todella hersyvä hahmo). On myös kaksi vanhempaa rouvaa, jotka uimahallissa katselevat miehiä. Siellä on musikaalihomo Marco, taidehomo Jorma, homoisä Jani jne. Entäpä sitten naispari jonka lapsi tarvitsee erilaisia valtion hankkeita, kuten vaikkapa MiMa (Miehen Malli). Spermakoira tullissa nuuskimassa lesboparien tilaamia lasteja. Tai mimmoisia ovat omaiset, kun vuodesta 1977 asti yhdessä olleen miesparin toinen puoli kuolee - ja miten he lopulta saavat pitkän nenän! Naisten hedelmöitys- ja lisääntymisasioista on saatu aikaan paljon hupia, mm. aivan mainio Lentävä kalakukko-versio uusilla sanoilla ja hienosti esitettynä!

Ja entäpä sitten perheellisten vs sinkkujen kesälomasäädöt työpaikoilla! "Kun sulla on perhe niin narsismi katoaa". Mulla hieman silmät muuten kostuu tässä vaiheessa kun tyyppi kertoo ketä kuuluu hänen perheeseensä. Myös Sound of Music -biisi Do Re Mi toimii suomeksi fetismiversiona. Loreenan euroviisubiisi Euforia saa kokonaan uuden tulkinnan Dysforia-nimisenä. Ja tukuttain muita juttuja. Kaikki eivät toki saa ulvomaan naurusta, vaan herkistävät muilla tavoilla. Mutta esityksen päätarkoitus lienee viihdyttää - ja siinä onnistutaan paremmin kuin hyvin.

Do Re Mi Marian ja lasten uudelleentulkitsemana


Ehkä kuiteskin hauskoin juttu allekirjoittaneelle oli se seikkailu missä esiintyivät Kulli Peppuli, kaverinsa Glamwise Kanki sekä velho Gaydalf, yksinäinen kruisaaja Analgorn, ja omituinen hyypiö Runkku. Arvannettekin mikä juttu tämä oli? Nyt vietiin vaan penisrengasta tuhottavaksi Yksisilmäiselle Vuorelle ja jatkuvasti kiimainen silmä tarkkailee matkaa.. Runkku sihisee "sssse on meidän penisrengasssss". Oikeasti, nauruun kuoleminen oli toooooosi lähellä.

Tottakai kieli oli roisia (hei, siksipä esitys onkin ravintolassa eli K18) ja välillä vähän överiäkin. Pitkäkin tämä oli, yli 2,5 tuntia, mutta ei tosiaankaan tuntunut pitkältä. Poskilihaksiin sattui nauramisesta vielä seuraavanakin päivänä. Miten tää porukka onkin oivaltanut näin monta hyvää juttua!

Kuten sanottua, minut nähdään jatkossakin Kantanäyn esityksissä! Tee siis itsellesi palvelus ja suuntaa Turkuun. Lisäesityksiin saa vielä lippuja. Ravintola Suxes on pieni paikka, joten lavakin on pikkiriikkinen. Hyvin siellä mahtuu silti kaiken vetämään. Tunnelma on kohdillaan eli katossa alusta loppuun. Paikan ainoa miinus on vessojen tulviminen, en tiedä saatiinko ongelmaa fiksattua.


Valokuvien copyright Ami Koiranen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.