tiistai 14. marraskuuta 2017

Kalevalanmaa / Kansallisbaletti 14.11.2017

Näitä Suomi 100-juhlavuoden esityksiä on jo niiiiiin nähty, mutta kyllä mä oikeastaan olen kaikista näkemistäni tykännyt. En ole sillä tavalla niin ronkeli. Mutta tarttee sanoa että tämä Kenneth Greven massiivinen kiitos ja kunnianosoitus satavuotiaalle Suomelle eli Kalevalanmaa on kyllä sieltä parhaasta päästä, ellei ihan jopa paras juhlavuoden spektaakkeli. Esitys mikä ihan jokaisen suomalaisen tulisi nähdä. Suuria tunteita, parhaat mahdolliset esiintyjät ja hirveän hienoa tarinankerrontaa. Mitä sitä voisi ihminen muuta toivoa?


Mukaan on tanssijoiden, Nick Daviesin johtaman oopperan orkesterin & kuoron lisäksi valjastettu muutamia oman alansa huippuja, myös kansainvälisellä mittapuulla. Kimmo Pohjonen haitarissa ja Värttinä laulu- ja kantelehommissa, Mikki Kunttu lavastuksen, valaistuksen ja projisointien suunnittelijana sekä Erika Turunen puvustustaikurina. Musiikki on hykerryttävä ja nostalginen potpuri kaikkea mahdollista, ja säveltäjä Tuomas Kantelinen on toiminut neuvonantajana musiikillisissa asioissa. Huipputiimi siis. Mutta on sitä ennenkin menty metsään, vaikka olisi millaisia mestareita tekemässä. Nyt ei mennä, kaikkea muuta.


Odotukset olivat korkealla, ja kyllä niihin vastattiinkin. Ensimmäinen näytös sukelsi heti syviin vesiin. Suuria ja pakahduttavia tunteita ja kurkkuani kuristi monessa kohtaa. Ja itkuhan se silmiin tuli, jo paljon ennen sotakohtauksia. Kun homma toimii, se toimii. Satuin esitykseen, jossa pääroolit miestanssijoilla oli miehitetty kotimaisilla suosikeillani: Samuli Poutanen Väinämöisenä, Jani Talo Lemminkäisenä ja Frans Valkama Ilmarisena. Kaikki kolme virtuoosimaisia ja upeita tanssijoita. Ja ne Poutasen ihmeelliset kierrehypyt!!


Kalevalanmaa ei kerro ainoastaan Kalevalasta, vaikka ei sen tunteminen ainakaan pääpiirteissään varmaan haittaa tee. Vaan se kertoo meistä suomalaisista, jotka tätä Kalevalanmaata asustamme - ja olemme asuttaneet jo tuhansia vuosia. Matkalle meidät johdattavat kiistelevät vahtimestari (Teemu Tainio) ja näyttämömies (Jouka Valkama). Että niinkun ollaanko me samanlaisia vai erilaisia? Yleisökin saa osallistua, kun herrat tenttaavat kellä on mökki ja kuka on käynyt Kanarialla. Makkaraa ja kossua olen sentään minäkin nauttinut. Kaukaa menneestä, tarkemmin ottaen 11000 vuoden takaa, lähdetään liikkelle. Historian ja myyttien alkuhämärästä. Kun jää ja lumi peitti maan.

Keskeltä tätä kuuluu alkukantainen valittava ääni, joka tulee haitarista. Uljas soturi heiluu miekkoineen ja hienoine nahkaruutuhousuineen (jotka tuovat mieleeni jotenkin kalansuomut!), kas Väinämöinenhän se siinä! Kalevalan henkilöt heräävät esiin, Aino (Linda Haakana) ja tämän varjo (Valeria Quintana) tanssivat kauniisti, ja sitten nähdään lavalla lauma upeita hirviäkin! Hyytävän upea Pohjan akka Louhi (Rebecca King) ja tämän mustanpuhuvat tyttäret ovat kuin karanneita gootti-fetisistien bileistä. Tyrmäävää!


Ensimmäisen näytöksen aikana näemme Kalevan ja Pohjan väkeä, upeita joukkokohtauksia, värikkäitä pukuja, kuulemme kauniisti soivaa kuoroa (ja erityisesti ihastelen naiskuorolaisten järvimaisemamekkoja!), yhdessä ja erikseen. On maamme valistajia Runebergiä, Snellmania ja Lönnrotia - ja Minna Canth naisliikkeensä kanssa. Värttinä laulaa, haitari soi, Nälkämaan laulut ja Narvan marssit ja itselle hieman vieraampaa klassista mm. Klamilta ja Madetojalta. Hurjan hieno kirvestanssi miesporukalla - nyt rakennetaan maata! Ja tukkilaiset!


Mukaan on poimittu myös viittauksia kultakauden taiteilijoihin, Simbergin Haavoittunut enkeli ja Gallen-Kallelan Lemminkäisen äiti vilahtavat lavalla. Mutta sitten päästään sotakuvauksiin ja kyynelkanavani aukeavat totaalisesti. Rumpalit nousevat orkesterimontusta kuin juoksuhaudasta, marssittamaan manttelipukuiset miehet lavalle. Upeat, upeat koreografiat. Ja sitten se tulee: punainen (Atte Kilpinen) ja valkoinen (Ilja Bolotov) sotilas kohtaavat henkeäsalpaavan kauniissa, koskettavassa ja selkäpiitä karmivassa duetossa. Sydämeni nyrjähtää sijoiltaan.


Kaiken taustalla jatkuvalla syötöllä Louhi koottaa viekoitella ihmisiä hunningolle, mutta onneksi pieni pirtsakka Sisu (Arne Estlander) auttaa ja pelastaa monessa kohtaa! Upeita Tuonelan joutsenia nähdään myös tummanpuhuva parvi häikäisevän kauniine pukuineen.


Sen verran tunteet ovat pinnassa että väliaika tulee loistavaan saumaan. On aikaa rauhoittua ja koota itsensä. Miten voi esitys vaikuttaa näin vahvasti? Toivon että toinen näytös olisi kevyempi, ja taas toiveitani kuullaan. Nyt sitten lähdetään jälleenrakentamaan Suomea. On rintamamamiestalon rakennustalkoita, lavatanssia ja kaikenlaista hilipatihippaata. Aivan hulvatonta ja hienoa menoa. Kukkamekkoja ja portsarien taskumatteja. Satumaata ja Onnen maata, haitaria ja kesäiltoja. Polkkaa, tangoa ja Rotestilaulua. Yleisökin pääsee laulamaan, ja kyllä me lauletaankin! Suominostalgia on nyt huipussaan. Tässä esityksessä ei pönötetä!


Mutta sitten on myös se kolikon kääntöpuoli. Maaseudun autioituminen, teollistuminen Aalto-jakkaroiden valmistuksineen, Chydeniuksen koskettava Laulu siirtotyöläisestä, laudat ovien edessä. Onneksi on luvassa lisää iloistakin menoa, tottakai Sibeliuksen Karelia-sarjan Alla Marcian tahdissa: Vappubileet! Marimekko! Urheilumenestykset! Tom of Finland! Pessi ja Illusia! Lauma Kekkosia!

Katsoja ei meinaa perässä pysyä, ja kaikkia tyyppejä ei kerkeä edes tunnistamaan kun uusia pukkaa lavalle. Hellyyttävää ja hymyilyttävää. Silti siellä taustalla vaanii se kaamea Louhi, naruista ohjaillen kännyköihinsä liimautuneita suomalaisia.


Valitettavasti esityksen loppuhuipennuksen keskeyttää pieni tekninen kaapelivika, mutta ongelmat on tehty ratkottaviksi ja pian esitys jatkuu. Kunhan ensin itse maestro Greve ja talon viestintäjohtaja Liisa Riekki käyvät lavalla pyytämässä keskeytystä anteeksi. Tässä vaiheessa yleisö seisoisi vaikka päällään mikäli Kenneth sitä oivaltaisi pyytää. Sen verran hienosti tämä on temmannut kaikki mukaansa.


Greve vastaa Kalevalanmaan koreografiasta, ja teoksen ideointiin on käytetty useita vuosia ja paljon avustavia ihmisiä. Dramaturgia on merkattu Greven ja Pirjo Toikan nimiin. Lopputulos on upea sulatusuuni; menoa ja meininkiä, mutta kyllä välillä on seesteisiäkin hetkiä. Katsoja kerkeää hieman hengähtämään ennenkuin Väinämöinen joukkoineen tempaa taas mukaan tanssiinsa.


Kimmo Pohjosen monipuoliset haitaristaan loihtimat äänet ovat jo oma taiteenlajinsa, ja sopivat tähän kokonaisuuteen täydellisesti. Upeasti laulava ja hienosti eri rooleihinsa eläytyvä oopperakuoro saa myös bonusmaininnan. Päähenkilönä koko tarinan halki kulkee upeasti tanssiva Linda Haakana Ainon roolissa, läpi eri tapahtumien, välillä sivustakatsojana, välillä enemmän osallistuen. Vaatteet ehtivät vaihtumaan reissussa moneen kertaan, aina tyylikkäinä kuitenkin. Lavastuksessa käytettiin paljon liikkuvia palkkeja, joista saatiin loihdittua vaikka mitä. Ja toki hienoja projisointeja. Kuorolaiset ja kaikki oli integroitu upeasti esitykseen mukaan, esimerkkinä riemastuttavat tangolaulannat! Valot nyt olivat kaikinpuolin huikaisevat, mutta erityisesti siinä punaisen ja valkoisen sotilaan duetossa kahden erivärisen spottivalon käyttäminen oli koskettava. Miten ne rajasivat nämä kaksi epätoivoista pieneen tilaan.


Tunteisiin vetoavaa ja pateettista. Kyllä, roppakaupalla. Joku voisi jo sanoa että liikaakin. Mutta myös aivan mahdottoman hienoa ja kaunista ja (lisää tähän vapaavalintaisia ylisanoja pari lisää). Kaikkea mahdollista ja mahdotontakin on ympätty mukaan, mutta ei tämä pelkästään nostalgiaöverissä piehtaroi. Muitakin nykyajan menoa suomivia kommentteja nähdään, sen kännykkäsidonnaisuutemme lisäksi. Käsiohjelma kannattaa hankkia myös, koska siitä löytyy mm. musiikkilistaus sekä pieni historiakatsauskin (esityksen teemoihin) kolmella kotimaisella. Lisäksi jokaista esitystä ennen lipunhankkineet pääsevät pienelle pikakierrokselle esityksen maisemiin, kannattaa olla hyvissä ajoin paikalla jonottamassa.

Kaikille niille jotka eivät paikan päälle pääse (vaikka se suositeltavaa olisikin, esityksiä on aina 9.2.2018 asti) niin Kalevalanmaa on mahdollista nähdä Yle Areenalta suorana nyt lauantaina 18.11. (lähetys alkaa jo 18.50) tai myöhemmin tallenteena Stage24-palvelussa. Ja meille ketkä sen pääsimme katsomaan livenä, uudelleenfiilisteltäväksi.


Vaikka Kansallisbaletti saakin varmaan hienon ja pätevän uuden johtajan Madeleine Onnesta, niin kova ikävä Kenneth Greveä tulee. Lämmin kiitos näistä vuosista.


Kuvien copyright Mirka Kleemola
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Pieleen meni / Oulun kaupunginteatteri 11.11.2017

Jos ei iltapäivällä nähty Pöljänpojan vakuutus ollut ihan esitys minun makuuni, niin onneksi illan Pieleen meni (eli Näytelmä joka menee pieleen) pelasti kaiken! Tuttu ja hyväksi todettu komedia sai ensi-iltansa Oulussa jo viime keväänä, ja nyt viedään viimeisiä esityksiä. Lauantai-ilta on otollinen esitysajankohta tälle, ja katsomossa oli paljon nuorta väkeä ja riehakkaita porukoita. Hyvä hyvä!


Aiemmin samalla viikolla kävin tämän katsastamassa astetta pienemmässä teatterissa eli Kouvolassa. Oulussa on selkeästi paremmat resurssit käytettävissään. Ja toki arkipäivän eläkeläisvoittoinen yleisö on hieman erilainen kuin lauantai-illan nuorempia sisältänyt sakki. Jo heti alkumetreillä lähdettiin liikkelle isolla vaihteella. Kadonnutta koiraa huudeltiin ja etsittiin, katsomosta käsin. Myös joku CD oli hukassa, tällä kertaa Popedan tuplalive. Lisäksi yhdelle katsojalle tuotiin kypärä päähän siltä varalta että katosta putoaisi lamppu. Tunnelma oli siis hyvin viritetty ja katsomo lämmitetty ennenkuin esitys edes virallisesti alkoi. Loistavaa!


Kaikesta huomaa että esityskertoja on takana jo reipas määrä. Porukka on hyvin hitsautunut yhteen, ajoitukset ja muut tekniset jipot (joita tässä näytelmässä siis piisaa) toimivat ja kaikki sujuu kuin tanssi. Tai niin hyvin kuin se nyt tämmöisessä voi sujua, kun kaiken on tarkoitus mennä hieman pieleen. Asiaa auttaa kun yleisö on niin hyvin mukana kokoajan, jo heti alun yhteisjumpasta alkaen. Lisäksi kaikki yhdessä ulvomme naurusta katsomosta mukaan vedetylle avustajalle, joka ei saa edes työkalupakkia maasta. Mutta silleen hyväntahtoisesti toki.


Nyt ollaan seuraamassa Pohjois-Pohjanmaan Polyteknisen Draamaseuran esitystä Murha Havershamin kartanossa, vuosi on 1922 ja tämä epäonninen näyttelijäporukka onnistuu kyllä vetämään kaiken tavattomalla hurmiolla. Kukin kykyjensä mukaan...


Konkari Pertti Sveholm vastaa ohjauksesta, joka toimii vallan oivallisesti. Jokainen esiintyjä pääsee vuorollaan parrasvaloihin ja näennäisen huonosti näyttelevät tyypit loistavat kyllä. Tämä on näytelmä missä lavastus ja sen tekninen toteutus on erityisen tärkeää. Ilmeisesti speksit ovat aika tarkat, koska näkemissäni versioissa (tämä on jo neljäs teatteri missä kyseisen näytelmän siis näen) mennään aika tarkkaan samannäköisellä lavastuksella. Kiitos Jyrki Seppä onnistumisesta tällä saralla Oulussa. Lavastuksen lisäksi myös puvustus on Sepän käsialaa, ja siinäkin ollaan klassisella linjalla. Toimii. Äänisuunnittelu (Jari Niemi) ja valaistus (Jukka Kyllönen) toimivat erittäin tarkoituksenmukaisesti ja viihdyttävästi, kuten kuvaan kuuluukin.


Millainen oli sitten oululainen näyttelijäensemble? Erittäin hienossa vedossa. Mika Nuojua poskiinsa puhaltelevana hovimestari Perkinsinä toi tuulahduksen vanhan ajan palvelukulttuurista silmiemme eteen. Mainio suoritus! Murhattulla miehellä eli Charles Havershamilla (Timo Reinikka) on hieman epäkiitollinen rooli, koska hän on aika paljon pois näyttämöltä. Mutta sitäkin loisteliaammat ovat hänen sekä lavalta poistumisensa - että sinne paluunsa. Ajoituksen mestari!

Thomas Colleymoore (Mikko Leskelä) ja Cecil Haversham (Joose Mikkonen) ovat jatkuvasti tuokkanuottasilla, ihan kirjaimellisesti. Onhan toinen murhatun miehen veli ja toinen tämän morsiamen veli. Sekavaa suhdesoppaa? Sitäkin... Loistavaa näyttelijäntyötä kummaltakin. Erityisesti miellyin Mikkosen tapaan vetää roolinsa överiäkin överimmaksi. Harrastajanäyttelijän kaikki mahdolliset kliseet hyödyntäen. Siis kun ammattilainen näyttelee huonosti näyttelevää harrastelijanäyttelijää... Ja liekö pöyheämpää kampausta enää lavalla nähty kuin tämä Thomasin töyhtö? On tällä mieletön alteregokin: Havershamin hullu letkunheiluttaja!


John Cleesemäinen olemus on aina plussaa komediassa, ja varsinkin farssissa. Siitäpä täydet pisteet Janne Raudaskoskelle, joka tarkastaja Carterina pääsee revittelemään kunnolla. Suupielestä salavitiä puhumisen mestari. Florence Colleymoorena säteilee Elina Keinonen, joka taitaa myös dramaattiset diivan elkeet. Tätä tuuraamaan joutuu Heli Haapalainen, joka vetääkin sitten sellaiset Kesil-kiekaukset antaumuksella että oksat pois. Huikea roolityö! Humaltuva tuuraaja vie Sinol-päissään pisteet kotiin. Kun plari leviää yleisön joukkoon ja sitä sitten keräillään pitkin penkkiriviä... Osallistavaa teatteria parhaimmillaan :-)

Loistava ensemble täydentyy valo- ja äänimiestyypillä (Aki Pelkonen), joka kadonneen Popeda-levynsä lisäksi joutuu etsimään sisäistä komedienneään Florencen tuuraajan tuuraajana. Aivan huikea suoritus kaikenkaikkiaan. Mieshän suorastaan sukeltaa rooliinsa täysin rinnoin. Varsinkin kun kyseessä on korostuneen maskuliininen äijä, sellainen roudarin perikuva.


Koko porukka tekee kyllä pistämättömän upeaa työtä ja kaikkien näyttelemistä on ilo seurata. Hienoa! Näin tehdään onnistunut komedia. Kaikki antavat hyvin toisilleen tilaa ja tukevat toistensa työtä. Tekstille ja erityisesti sen ajoitukselle annetaan aikaa ja taukoja, eikä rynnätä vaan kiireellä läpi. Silti tässäkin vauhdissa hengästyy. Esimerkiksi Cecilin ja Thomasin miekkailukohtaus mykkäelokuvamaisine musiikkeineen on slapstick-viihdettä omimmillaan.


Esityksiä on jäljellä enää joulukuun puoliväliin, eli nyt kannattaa kiiruhtaa varaamaan omasi. Tämä naurupommi kannattaa tulla katsomaan hieman kauempaakin. Usko pois. Agatha Christiekin tulisi.

Ensivisiitti viihtyisään Oulun kaupunginteatteriin oli siis sittenkin menestys. Kaksi kiinnostavaa esitystä, joista toinen ei nyt täysillä kolahtanut, mutta toinen sitäkin enemmän. Tulen toistekin!


Esityskuvien copyright Jussi Tuokkola, teaterikuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

lauantai 11. marraskuuta 2017

Pöljänpojan vakuutus / Oulun kaupunginteatteri 11.11.2017

Mika Nuojua-viikkoni jatkui Oulussa eli koska nyt muutenkin oli vähän asiaa näille nurkille niin piti se heti katsoa mitä mielenkiintoista menisi Oulun kaupunginteatterissa. Ensimmäisenä silmiin sattui Pöljänpojan vakuutus, esitys mitä olin himoinnut näkeväni jo tovin. Oikeastaan siitä asti kun Pekka Huotarin omaelämäkerrallinen kirja julkaistiin, ja kun siitä Helsingin kaupunginteatterissa nähtiin versio vuosi sitten joulukuussa. Enpä silloin päässyt, mutta onneksi nyt osui!


Kirjaa en ole lukenut, vaikka esiintyvien taitelijoiden omaelämäkerralliset kirjat kiinnostavat aina. Mutta nyt sitten lavalla! Oululainen Huotari on itse dramatisoinut tekstinsä ja toki kokeneena teatterimiehenä osaa sen tehdä hyvin. Ohjauksesta vastaa Kari-Pekka Toivonen. Ja lavalla heiluu koko kaksituntisen ajan tasan yksi ja sama mies eli Mika Nuojua, Oulusta kotoisin hänkin.


Mistäköhän sitä alkaisi. Ensimmäinen asia mikä tarttuu korvaan on esityksen kieli. Aluksi alliteraatio kuulostaa korvaan kivalta, mutta tämä hauskuus loppuu muutaman tovin jälkeen. Kieli on kivaa kun sillä leikkii, mutta kahta tuntia en pysty kuuntelemaan tätä. Korvani huutavat apua ja hoosiannaa. En jaksaisi varmaan tätä aikaa kuunnella minkäänlaista tekstiä, mutta kun tässä vielä viinaan menevä suomalainen mies ahdistuu ja törttöilee ja säätää kuvionsa umpisolmuun... Muutama kielikuva heti alusta: pollastani pistettiin päävalo pois, purin purskeeksi pari ja kävin kaakeleille kyljelleni, survoin suppoja suoleen. Tallustin terveystorppaan. Pumppu piti pitkiä pausseja. Tavallaan niinkun kalevalaista poljentoa, mutta liika on liikaa. Sitten taas teatteriseuralaistani Riikkaa ei asia häirinnyt lainkaan! Niin yksilöllisiä me katsojat ollaan.


Jos tämän kieliahdistuksen sulkee pois niin mitä jää jäljelle? No, se keski-ikäinen omat asiansa tehokkaasti sotkeva mies, joka käy läpi elämäänsä, lapsuuttaan, avioliittooaan. Vali vali vali. Taas kerran se miten isien pahat teot periytyvät lapsille... Navanalusjutuilla ja oululaisaspektilla saa kyllä yleisöstä lempeää hörähtelyä ja irtonauruja. Mutta minä en nyt imaudu tarinaan millään tavalla mukaan. En tiedä olisiko asiaa auttanut ns. normaali kielikään. Nyt hämäsi se että kieli oli kuin pakottamalla pakotettu tähän muottiin. Sanavalinnat ja kaikki tehty täysin sen ehdoilla, että millä kirjaimella sana alkaa ja sopiiko se sitten kokonaisuuteen. Tai ainakin tämmöisenä minä asian koin.

Hattua nostan Mika Nuojualle kyllä. Ensinnäkin kaikkien erilaisten roolien vetäminen on hieno saavutus, mutta kun vielä pitää muistaa niitä alkusoinnullisia reploja se kaksi tuntia. Pidin erityisesti niistä kohdista kun mies veti pikkupojan roolia. Poika joka jaksoi uskoa unelmiinsa ja aikakoneeseen, vaikka isä juopotteli ja oli yrmy. Miten historia taas toistaakaan itseään! Äidin sekoaminen pakotti pojan ottamaan vastuuta itsestään ja muistakin aivan liian varhain. Nuojua on hyvin ilmaisuvoimainen näyttelijä, joka pistää koko kroppansa likoon.


Kiitosta ansaitsee myös Jussi Hukkasen taidokas ja monisyinen lavastus. Pienelle studionäyttämölle (ihana miljöö muuten, katsomossa pieniä ravintolapöytiä) oli loihdittu hyvin moneen muuntautuva kompakti lavastus. Myös Pekka Kolehmaisen projisoinnit olivat tärkeitä.

Esityksen jälkeen jäi hieman hämmentynyt olo. Kai tämä on sitä äijäteatteria, ja siksi en ymmärtänyt? Kielellä kikkailu on kivaa mutta ei se saisi olla itsetarkoitus. Siellä täällä mausteena. Mutta tällä nyt mentiin ja vaikka moni katsoja tuntui tykkäävän niin minä en ollut haltioissani.


Valokuvien copyright Kati Leinonen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 10. marraskuuta 2017

Näytelmä joka menee pieleen / Kouvolan teatteri 9.11.2017

Elämäni ensimmäinen vierailu Kouvolan teatteriin! No pitikö sinnekin asti taas ängetä, voisi joku kysyä. No piti. Koska paloin halusta nähdä miten mestarillinen Näytelmä joka menee pieleen toteutetaan muualla Suomessa. Tampereen teatterin loistava versio oli nähtynä tässä vaiheessa pari kertaa, ja Lontoossakin kerran. Mutta mites sitten Kouvolassa, jossa on astetta pienemmät resurssit kuin näissä teattereissa?


Hyvin siellä selvittiin. Teksti on toimiva ja viihdyttävä, joten kaikki on enää kiinni näyttelijöiden ammattitaidosta ja ajoituksista, ohjauksen tarkkuudesta sekä teknisen henkilökunnan onnistumisesta. Pikkujuttuja :-) Ohjaajana toimi Mika Nuojua. Tästä viikosta olikin kehkeytymässä varsinainen Mika Nuojua-teemaviikko, koska olin menossa vielä viikonlopuksi Ouluun, katsomaan kahta tähdittämäänsä näytelmää! Tekstin käännös oli sama tuttu Mikko Koivusalon käännös mitä Tampereellakin käytettiin. Mitäs sitä hyväksi havaittua muuttamaankaan.

Näytelmähän kertoo innokkaasta harrastajateatteriporukasta, ketkä ovat tekemässä murhamysteeriä nimeltään Murha Havershamin kartanossa. Sellainen perinteinen Agatha Christie-henkinen juttu, tiedättehän. Mutta kuten usein tämmöisissä tuppaa käymään, moni asia ei ihan mene siten kun on suunniteltu. Tässä tapauksessa ei juuri mikään. Kaikki menee pieleen mikä on mahdollista mennä. No, näillä mennään, ja tässä tapauksessa juuri sitä pääsemme me katsojat nauramaan. Näyttelijät jotka joutuvat esittämään huonosti näytteleviä näyttelijöitä. Ei helppo rasti se.


Ensi-ilta oli ollut juuri edellisellä viikolla, ja nyt olin katsomassa päivänäytöstä. Yleisö oli hieman iäkkäämpää, ja ehkä hieman vaisuakin. Tosin yleisöstä poimittu nainen, joka tuli pitelemään takanreunaa sai nauratettua katsomoa heti alussa... Teosta oli myös hieman lokalisoitu, koska tällä kertaa näytelmää esittää Pohjois-Kymen Polytekninen näytelmäseura ja kateissa on Dingon CD-levy. Kauheasti en kyllä ennen esitystä bongaa tyyppejä etsimässä sitä levyä saatikka koiraa, mutta ehkä ne vaan eivät osuneet silmiini.

Näyttelijäporukka tekee tasaisen varmaa työtä. Hovimestari Perkins (Hannele Laaksonen) on vaihtanut sukupuolta, mutta ei haittaa hommaa mitenkään. Panu Poutanen oli oivallinen tuplaroolissaan, ylinäyttelevänä "näyttelijänä" joka jumittaa vilkuttelemaan yleisölle joka välissä. Koko kroppansa oli mukana käsimerkeillä havainnoimisissa. Ja Raimo Räty tämän onnettoman esiintyjäseurueen ohjaajana, ja itse tarkastajan roolissa, toi hyvin ilmi tuskastumisensa "näyttelijöihinsä". Satu Taalikainen oli myös huikea sijaisnäyttelijänä; joka kerta kun sanoi kekil niin repesin nauruun. Näyttämömestari (Rebecca Viitala) muuttuu vietteleväksi seksipommiksi ja vetää hienosti lärvit jouduttuaan lavalle varamiehen varamieheksi.


Sanna Halmeen lavastus ja pukusuunnittelu on toteutettu pieteetillä ja kunnon brittikartanotyyliin. Valosuunnittelu (Antti Helineva) ja äänisuunnittelu (Kari Mitikka) on tässä esityksessä aika oleellista, miten se kaikki tehdään uskottavasti piirun verran pieleen. Tai saadaan ainakin näyttämään siltä. Ihan kaikki tekniset ajoitukset eivät mene sataprosenttisesti nappiin, mutta viiveet ovat niin pieniä että mahtaako suuri yleisö sellaisia huomatakaan. Minä vaan, kun tiedän mitä odottaa ja mitä tapahtuu seuraavaksi. Tai mitä pitäisi tapahtua. Mutta kunhan tätä hieman pidempään vedetään, niin homma loksahtanee kohdalleen.

On todella virkistävää vierailla itselleni ihan uusissa teattereissa. Näkee "uusia" näyttelijöitä, ja ehkä vanhoja tuttuja näytelmiä tuoreilla voimilla tehtyinä. Matkailu todellakin avartaa. Kiitos Kouvola!


Kuvien copyright Timo Tuviala.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 9. marraskuuta 2017

Päämäärä Tuntematon / Tampereen komediateatteri 8.11.2017

Tampereen Komediateatterin panostus Suomi100 -teemaan olikin aika mainio pakkaus. Odotukset olivat liki pilvissä, koska tämähän on ihan eeppinen produktio! Panu Rajala kynäilee, Panu Raipia ohjaa, dramatisoi ja lavastaa - ja ennen kaikkea huikea Tuukka Huttunen näyttelee kaikki kymmenet eri roolit! Päämäärä Tuntematon kertoo siitä miten Väinö Linna kirjoitti klassikkonsa Tuntemattoman sotilaan, miten se otettiin vastaan, mistä hän ammensi ideansa ja miten tämä kaikki vaikutti häneen ihmisenä.


Tarina on kiinnostava, ja koska Linnan elämä ei ole kauhean tuttua itselleni, myös paljon uutta sisältävä. Linnan vaiheet tulevat tutuksi ja varsikin hänen omat sotakokemuksensa, mitkä sitten jalostuivat pikkuhiljaa kirjaksi. Rajala on kyllä yhdistellyt hyvin erilaisia juttuja ja loihtinut mukaansatempaavan tarinan. Joka sitten vielä on napakasti dramatisoitu. 

Finlaysonin duunari naputteli konettaan, tuota valtavaa Remington Kymppiä, mikä dominoi koko lavaa, Kerttu-vaimo (äänenään Miia Selin) huuteli välillä taustalta kommenttejaan, lähinnä ehkä Linnan elämäntapoihin puuttuen, ja muut pirkanmaalaiset kirjailijat kuuntelivat, kannustivat, ja loivat uskoa. Tämän ns. Mäkelän piirin keskushahmona hääri kirjastonjohtaja Mikko Mäkelä, joka oli yksi Linnan tärkeimpiä tukijoita. Toki Linna kirjoitti kirjansa yksin, mutta sparraajina oli monenlaisia tyyppejä. Pirkanmaan kirjailijapiirit tuntuivat olevan miehen tukena yhtenä rintamana. 


Kirjailija Linna oli jo julkaissut, mutta koki Sotaromaaninsa olevan se hänen tuleva pääteoksensa. WSOY:llä ei meinattu aluksi millään uskoa teokseen, mutta onneksi silloisen johtaja Yrjö Jäntin isä innostui, ja vaati Tuntemattoman julkaistavaksi. Loppu on niinsanotusti historiaa. Paljon tupakkaa ja mustaa kahvia Linnalta kirjoitusprosessissa kyllä kului ja terveyskin reistaili. Mutta lopussa kiitos seisoi. Oli kyllä tavattoman mielenkiintoista seurata yhden suomalaisen kirjallisuuden klassikon syntytarinaa näin näyttämöllä!

Tuukka Huttunen on tehnyt tukun upeita rooleja viime vuosina, mutta tässä hän kyllä jollain tasolla ylittää itsensä. Muuntautumiskykyisenä esiintyjänä hän hoitaa roolivaihdot lennossa ja todella pienillä jutuilla. Jo pelkästään lippalakki saa ihmeitä aikaan. Mutta ennenkaikkea tietysti tarkkanäköinen, hyvin ajoitettu ja lahjakas näyttelijäntyö loistaa. Uskomatonta millainen henkilögalleria tähän vajaan pariin tuntiin mahtuu. Videoilla nähdyt osuudet on kuvattu jo paljon aiemmin, ja hyvin sitä mies osaa itsensä kanssa näytellä, kolmeakin roolia yhtäaikaa. Tykkäsin erityisesti poikamaisen innostuneesta Jaakko Syrjästä, maanläheisestä Antero Rokasta, hersyvästi kikattavasta Linnan työkaverista, kiroilevasta Lahtisesta ja myhäilevästä Edvin Laineesta. On muuten aikamoinen saavutus näyttelijälle laulaa itsensä kanssa viisiäänisesti! Eli isoimmat aplodit Tuukalle.


Välillä kuullaan otteita lehtikriitikeistä ja välillä katsellaan kun Tuntemattoman hahmot seisovat kovennettua. Näin jälkikäteen on tietysti tragikoomista kuulla WSOY:n esilukijan Mikko Kilven todella negatiivisia kommentteja kirjasta, esimerkiksi "pahinta on eri murteiden käyttö". Että sitten murreprofessori tarkastaisi kirjan kielen, ja vaatimuksena oli että se pitäisi muuntaa kirjakielelle. Tästähän Linna sitten (ihan syystäkin) pillastui. Millainen olisi kirjakielinen Tuntematon? Aika tylsähkö sanoisin. Kyllä ne eri murteet ja eri tyypit jotka niitä puhuvat ovat yksi teoksen suola. Vaatimaton reilun 4000 kappaleen ensipainos katosi kaupoista nopsaan ja Linnan taloyhtiön edustaja antoi poikien julkaisukekkerien metelin anteeksi. Hesarin Toini Havun legendaarinen murskakritiikki ei (onneksi) hillinnyt ostajia.


Ilari Kellokoski vastaa videopuolesta, ja hyvää työtä on tehnytkin. Esityksessä käytetään myös paljon arkistokuvia. Kaisa Loposen pukusuunnittelu on taitavaa koska niin pienillä jutuilla pärjätään. Vähempi on taas kerran enempi. Lavastukseen ei projisointien lisäksi tarvita kuin se valtaisa Remington, jonka on loihtinut lavalle Oskari Löytönen. Mutta Remingtonista on todella moneksi!

Päämäärä Tuntematon on tavallaan historiallinen näytelmä, ja samalla myös hyvin koskettava, ja hauska. Tämän parissa viihtyy hyvin oli Tuntematon sotilas sitten tuttu teos tai ei. Tylsiä kohtia ei ole lainkaan, mutta ei tämä mitään jatkuvaa tykitystä ole kumminkaan.  

Tämän nähtyäni tuntuu että olisin oivaltanut jotain tärkeää niin Suomen 100-vuotisjuhlista, kirjailijan työstä, historiasta ja nykypäivästä, ja ennenkaikkea Tuntemattoman sotilaasta. Bonusta teatterille hienoista vanhoista aiheeseen liittyvistä leffajulisteista aulassa!


Kyllä tarttee siis yhtyä Aamulehden kriitikko Matti Kuuselan 5 tähden kritiikkiin. Näytelmän loppu oli ehkä hieman töksähtävä, mutta en tiedä millainen loppu tähän sitten olisi sopinut. Menkää oitis katsomaan, esitykset jatkuvat ensi keväälle (huhtikuun loppuun asti). Ja toivon mukaan siitä vielä paljon pidemmällekin. Päämäärä Tuntematon on todellinen helmi.


Esityskuvien copyright Peero Lakanen, loppukuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Seitsemän veljestä / Turun kaupunginteatteri 7.11.2017

Turun kaupunginteatterin "uusi" Seitsemän veljestä on varmaan yksi odotetuimmista esityksistä tässä maassa tänä vuonna. Olihan se jollain tasolla vastine 1970-luvun alun massiiviseen menestystarinaan eli Holmbergín ohjaukseen, josta tuli valtava hitti. Moni katsoja tuntui väliajalla muistelevan ja vertaavan tätä esitystä siihen. Mutta aika kultaa muistot, ja yli 40 vuoden takaisesta esityksestä on sen verran aikaa, että Turun kaupunginteatteri saattoi tehdä tämän tulkinnan puhtaalta pöydältä, ilman mitään Holmbergin painolastia. Hyvässä ja pahassa.


Ohjaaja Lauri Maijala ottaa kyllä sekä Kiven klassikkotekstistä että nuoresta näyttelijäseitsikostaan kaiken irti! Ihan kaikkea "vanhaa" ei unohdeta, koska alun viitteellisen yksinkertainen lavastus kumartaa suoraan sinne Holmbergin suuntaan. Vaan se ja veljesten kartuilla rytmiä hakkaaminen onkin silmänlumetta, ja pian pääsemme varsinaisesti vauhtiin. Vauhtia tässä meinaan kyllä piisaa koko kolmetuntisen esityksen ajan. Silti jokainen veljes saa oman tilansa, yksilönä, eikä ole vain osanen mölisevää sonnilaumaa.

Joonas Saartamo on äkkipikaisuuksissaan jo aika yliampuva Juhani, ja jää vähän roolinsa vangiksi. Olli Rahkonen astmaisena Aapona hyörii siellä muiden mukana. Joel Mäkisen Timo juoksentelee kuin viitapiru pitkin lavaa, paikoin jo aika hysteerisenä. Laulua tekisi mieli luikautella, mutta toiset estelevät. Jonas Saaren Lauri ei paljoa puhua eikä pukahda, kunnes sitten liitokset repeää. Pyry Äikää Tuomaksena on hieman pienemmässä roolissa, kuten ehkä myös Paavo Kinnusen Eerokin. Markus Järvenpää on yksi taitavimpia ikäluokkansa näyttelijöitä, ja tämän Simeoni kyllä oivallinen roolityö taas kerran. Oivallinen veljeskatras! Jos kohta olisi ollut kiinnostavaa nähdä Eero Milonoff lavalla Tuomaksena, kuten aluperin piti.


Itselleni veljeksistä nousi esille muutama, joiden roolityöt ansaitsevat erityismaininnan. Laurin (Jonas Saari) kehityskaari ja kasvu ihmisenä on silmiinpistvän hienosti tehty. Pitkän aikaa hän hiipii nurkissa eikä sano mitä, mutta se kypsyminen nähdään myöhemmin. Ja kun Laurin pitkä pinna napsahtaa poikki, nähdään maanisen hysteerinen kohtaus! Väliaplodit olivat totaalisen ansaitut. Loistavaa näyttelijätyötä. Toisena on Timo (Joel Mäkinen) jonka hienoa pianonsoittotaitoa ja lauluääntä hyödynnetään myös upeasti. Tämä Timo taitaa olla hieman drama queen tässä porukassa.

Lukuisia sivurooleja urakoivat Ulla Koivuranta (esim. poikien enkelisiipisenä äitinä) ja Petri Rajala (mm. viherpiipertäjä Toukolan hemmona ja poikia seinään paiskovana lukkarin) luovat tälle veljeskatraalle semmoiset raamit missä temmeltää. Näissä rooleissaan kumpikin venyi kyllä hienosti.


Nämä veljekset telttailevat, grillaavat ja kuseskelevat. Joulupöydässä pussaillaan ja lässytetään keskenään; kyllä se sopukin maittaa ainakin näin joulukuvaelman hengessä. Kohtauksia on yhdistelty, muokattu, lyhennelty, modernisoitu. Silti (tai siksi) tämä toimii kyllä kokonaisuutena. Lopussa lähtee pojilla vähän homma käsistä, mutta onneksi joukkoitsemurhaan ei kuitenkaan päädytä. Kyllä se lukeminen taitaa sittenkin viedä voiton palkkasotilaankin urasta, vaikka ihan tankilla käydään houkuttelemassa. Jonas Saaren laulama Sydämeni laulu Joel Mäkisen flyygelillä säestämänä kyllä osuu ja uppoaa.

Janne Vasaman lavastus täyttää hyvin sekä suuren lavan että myös sen suomalliskansallisen habituksen mitä tältä näytelmältä ehkä odotetaankin. Kotoisat työväentalomiljööt täytettyine eläimenpäineen, Hiidenkiwi-ravintola neonvaloineen, lasiseinäinen saunakoppi. Sopii näille veljeksille passelisti. Kokonaisuus on muutenkin tuotu johonkin määrittelemättömään nykyaikaan taiten, juuria ja Kiven hersyvää kieltä unohtamatta. Maijala on lisännyt omiaan dramatisoinnissaan, ja kieli istuu hyvin veljesten suihin näinkin. Myös Tuomas Lampisen puvustus muuntaa veljekset ruutupaitajunttilookista urbaaneihin pukuhemmoihin suitsait-sukkelaan. Välillä mennään myös harjastukissa ja rohdinvaatteissa joulupöytään. Tunnelmasta toiseen. Olen myös kirjoittanut muistiin äänisuunnittelun ja sille ison sydämen. Monipuolista äänimaisemaa, hienoja efektejä ja hyvin kuuluvat äänet. Kiitos niistä Iiro Laaksolle.


Härät ja muut luonnonilmiöt on saatu jännällä tavalla modernisoitua nekin. Kaikkea ei tartte sanoa ja näyttää suoraan vaan viittauskin riittää.

Jatkuvaa nahistelua ja nujakointia, semmoistahan se näiden velikultien elämä on. Ja kamppailua yhteiskunnan paineissa, kun pitäisi osata lukea että saisi naisen. Ja sitähän nämä kaikki vartoovat. Ellei nyt naapurin Venlaa, niin jotakuta. Se oppimisen paine ja lukutaidon merkitys on yksi näytelmän avainjuttuja. Ja onneksi sen kohkaamisen ja meuhkaamisen tasapainoksi on niitä seesteisiäkin hetkiä. Kuten vaikkapa Timon herkästi pianolla soittama ja laulama Laulu oravasta (kokonaan uusi Maijalan sävellys tämäkin). Hiidenkiwessäkin aika tuntuu etenevän niin hitaasti että melkein haukotus tulee. Tätä kohtausta olisi kyllä voinut hieman lyhentääkin, kun ravintolassa on vain juomaa vaan ei ruokaa. Mitäkö siitä seuraa? No, kännäämistä toki, ja Simeoni sortuu jo kovempiin aineisiinkin, vetäen Eeronkin mukaansa. Mutta tämä poppoo pitää yhtä!


Siitä bonusta että koko näyttämötilaa (ja katsomoakin) käytetään laajasti hyväkseen, niin korkeus-, syvyys- kuin leveyssuunnassakin. Istuin parven kolmosrivillä ja valitettavasti sieltä jäi kyllä osa tapahtumista näkemättäkin, siis mitä permannolla tapahtui. Koska tässä ei kyllä pysytä siellä lavalla kokoaikaa. Permannolla kannattaa siis istua mikäli haluaa kaiken nähdä.

Nämä veljekset tulevat iholle. En voi sanoa ihan kaikesta täysillä tykkääväni, mutta tavattoman kiinnostava ja paikoitellen mahtipontinenkin versio tämä oli. Sellainen joka jäi mietityttämään, että pitäisi nähdä uudelleen, muodostaakseen lopullisen mielipiteensä.

Ehdottomasti kannattaa mennä kuitenkin itse katsomaan. Sitä voi sitten paheksua miten klassikko on pilattu, tai ihastella miten se on taitavasti tuotu tähän päivään. Esitykset jatkuvat toukokuulle 2018 asti, eli varmasti ennättäää, vaikka loppuvuodelle ei enää lippuja saisikaan.



Kuvien copyright Otto-Ville Väätäinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 2. marraskuuta 2017

Alastomat kundit lavalla / Ravintola Hercules 1.11.2017

Melko lailla kaksi vuotta sitten Alastomat kundit lavalla valloitti kulttuuriareena Glorian - ja katsojien sydämet. Esityksen jälkeen sitä olivat niin mies- kuin naiskatsojatkin ihan haltioissaan. Käyppä vilasemassa mitä heistä silloin olin mieltä. Nyt sitten oli revanssin aika eli Alastomat kundit suorittivat paluun estradille. Muutama asia oli muuttunut, mutta pääasia oli ennallaan: rohkeita (ja alastomia) tyyppejä lavalla viihdyttämässä!


Siinä missä viimeksi esiintymispaikkana oli teatterimainen miljöö, oli revyy tuotu nyt alkulähteilleen eli gay-ravintolaan. Ja livepianisti oli vaihtunut nauhalta tulevaan musiikkiin. Siinä hyvänä puolena oli monipuolisemman musiikin mahdollisuus. Kundit olivat yhtä lukuunottamatta kaikki uusia. Mutta bonusta ensinnäkin rohkeammasta castingista. Sillä nyt ei saatu suunnilleen samasta muotista valettuja timmejä nuoria miehiä, vaan oli pitkätukkaa, tatuoitua ja bodattua punkhenkistä heppua, hieman mahakkaampiakin miehiä. Eli pisteet tästä! Castingissa oli mukana kuulemma reilusti porukkaa eli kyllä tämä kiinnostaa esiintyjiäkin.


Ville Mustonen oli se viime kerrallakin mukana ollut heppu, sellainen viattoman naapurinpojan näköinen. Mutta kun herra polkaisee esittelybiisin jälkeen homman käyntiin Nakusiivoojalla, niin siinä saa pölyt nurkista kyytiä! Kyllä tämmöisen siivoojan voisi omiinkin nurkkiinsa ottaa huiskimaan :-) Tykkään edelleen kovasti myös Valtteri Turusen hilpeästä Pornotähti Terhakka Tervakoskelta-vedosta! Ja nämä biisit tuntuvat olevan yleisön suosikkejakin.


Nallekarhumainen Aleksi Parviainen uppoutui Tauno Palon maailmaan ja suomifilmitunnelmaan. Yleensä tämmöiset kaihoisat slovarit eivät nyt minuun vetoa. Mutta Tauno Palo! Ja ihana pitkätukkanallekarhu! Kim Gustaffson on valloittava kiharapörröineen. Kristoffer Ignatius on fyysisesti oikein passeli laulamaan Adonis-biisin, ja tässä on muuten aika hienot koreografiat, Jyri Nummisen käsialaa ne. Kuten biisien oivalliset ja viihdyttävät suomennoksetkin. Ohjauksesta vastaa tälläkin kerralla Jermo Grundström.


Eri tyyppiset esiintyjät tuovat biiseihin uusia ulottuvuuksia. Osa laulaa paremmin, osa esiintyy paremmin, mutta kaikki ovat täysin rinnoin mukana. Kyllä tässä vatkataan ja veivataan, ja heilutellaan tahtipuikkoa ja rytmimunia. Ihan oikeastikin! Niitä miesten heiluvia vehkeitä ei nyt jaksa katsoa enää alkuminuuttien jälkeen, vaan ihan muut asiat varastaa huomion. Se riemu ja tekemisen meininki välittyy katsomoonkin. Tätä on oikeasti hauska katsoa. Eikä se ilo johdu siitä että näkee alastomia miehiä lavalla, vaan siitä ilosta mikä esiintyjistä välittyy. Miettikääs nyt; lauma pseudomunkkeja hymisemässä niitä eri nimikkeitä miehen sukuelimelle. Se on pakko nähdä!


Ravintolan lavalta miesten äänet kyllä kuuluvat, sillä tällä kertaa heidät on mikitetty. Silikoniremmit kiinnittävät mikit selkään. Ja koska vaatteita ei ole niin kiinnityssysteemi on oivallinen.

Näitä kundeja on mahdollisuus katsella ja kuunnella Gay Club Herculeksen tiloissa aina 9.12. asti, joten suosittelen lippukauppoja. Hauska mutta hieman lyhyt (tunti 20 minsaa) esitys kannattaa mennä tsekkaamaan - siitä voi iltaa jatkaa sitten Helsingin yöhön!



Kuvien copyright Mika Laurila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.