lauantai 17. syyskuuta 2016

Bonnie ja Clyde / Teatteri Jurkka 17.9.2016

Mulla oli paljon ennakko-odotuksia tätä Iida Hämeen-Anttilan ja Essi Räisäsen käsikirjoittamaa ja dramatisoimaa Bonnie ja Clydeä kohtaan. Vaikken mitään kritiikkejä ollutkaan lukenut, niin olin kuullut jo yhdeksän ihmisen kommentit, mielipiteet ja hyvin mietityt kirjoituksetkin aiheesta. Sen siitä saa kun on teatteri Jurkan järjestämällä teatterikritiikkikurssilla, ja käy katsomassa pakettiin kuuluvat näytelmät (Lokki sekä Bonnie ja Clyde) eri aikaan muiden kanssa. Kaikenlaisia mielikuvia alkaen Clyden rumista sukista risteili päässäni. Ja tottakai ensimmäisenä huomioni kiinnittyi niihin sukkiin (eikä ne nyt NIIN rumat olleet).


En nyt ihan niin ekstaasissa kävellyt ulos katsomosta kuin jotkut kurssikollegani, mutta hyvällä fiiliksellä kuitenkin. Muistikuvani vuoden 1967 elokuvasta ovat enintäänkin hatarat, mutta pääpiirteet miehen ja naisen pakomatkasta pankkeja ryöstellen oli toki tuttu jo ennenkuin altistuin yhdeksän hengen näytelmäanalyyseille. Mutta nyt ei olla 30-luvun jenkeissä laman aikaan, vaan jossain ihan muualla. Ei välttämättä Suomessakaan, vaikka Nordea-pankki ja RSO:n kausikortti mainitaankin. Hylättyjä taloja, hylättyjä paikkoja. Ajalla ja paikalla ei ole väliä, vain näillä arjen ankeutta pakenevilla nuorilla.

Bonnie (Essi Hellén) toimii tarjoilijana surkeassa kuppilassa, kunnes sinne törmää Clyde (Markus Järvenpää). Elo ei ole kohdellut kumpaakaan silkkihansikkain, ja puolivahingossa nämä lyövät hynttyyt yhteen ja aloittavat maanisen ajomatkan. Pakoon todellisuutta, pakoon entisiä elämiä, pakoon järjestäytyneen yhteiskunnan normeja. Siinä sivussa ryöstellään kauppoja, pankkeja ja mitä tielle sattuu. Päästään maistamaan hieman sitä ns. parempaa elämää. Suussa kuplii samppanja, mutta sisällä kuplii vapaus ja elämän huuma. Karu todellisuus iskee kuitenkin ennen pitkää. Bonnien kaipaama valtameri onkin vain leväinen ja ruskea.


Näyttelijät tekevät Essi Räisäsen taitavassa ohjauksessa hienoa työtä, ja hengittävät nämä hahmot eloon. Bonnie on arkeensa kyllästynyt ja vapautta janoava, ja Hellén tuo tämän vapaudenkaipuun esille hienosti. Clyde ei halua takaisin vankilaan, ja pohtii moneen otteeseen miksi Bonnie läksi hänen matkaansa. Paremmasta elämästä unelmoiminen on täyttänyt molempien päät ja toisissaan he kenties näkevät mahdollisuuden pelastukseen. Reppanat, rikkinäiset ihmispolot. Heidän välillään kipunoi ja räiskyy, ja hetkittäin myös suoranainen kiima valtaa auton. Eikä pelkästään heidän välillään, vaan koko tämä ryöstelyn ja pakenemisen aiheuttama hurmio, kiihko ja vimma. Ei ole mitään menetettävää. Kun kaikki on mahdollista.


En voinut olla ajattelematta muutamassa kohdassa, että onko tämä kaikki vain unta tai unelmointia. Tapahtuuko tämä pakomatka todellisuudessa vai sepittävätkö Bonnie ja Clyde toisilleen tarinoita paremmasta elämästä? Mikä on totta ja mikä mielikuvitusta. Sen saa katsoja päättää. Totta tai tarua, tähän on helppo nykyihmisen samaistua. Niin monen elämä lienee samassa jamassa kuin Bonnien ja Clyden, ja arjen täyttää kuvitelmat lottovoitosta, muutoksesta, mistä tahansa. Jos vain vain jättää kaiken entisen taakseen!

Clyden vanha autonromu toimii tapahtumien keskipisteenä, ja sitä hyödynnetään varsin monipuolisesti. Milla Martikainen vastaa niin puvustuksesta kuin lavastuksesta video- ja valosuunnitteluineen. Ohi vilistävät palmumaisemat ja tulenliekit luovat taustaa tapahtumille ja illuusion liikkeestä. Vaatteet ovat rumahkoja; pastellia ja korneja kuvioita ja katossa kiemurtelevat neonväriset loisteputket täydentävät kasarilookia.

Näin hienon mindmapin saa Bonnie ja Clydestä! Kirjoittajakurssin antia a'la Titta


Katsojat otetaan mukaan monessa kohtaa esitystä, jo alun kuppilakohtauksesta alkaen. Sen voi kokea vaivaannuttavana, kun näyttelijä tuijottaa intensiivisesti juuri sinua, tai sitten läsnöolokokemuksena. Olet tiiviisti mukana esityksessä, Bonnien ja Clyden maailmassa. Jurkan minimaalisen kokoinen huone tukee tätä esityksen maailmaan uppoutumista.

Suorastaan hengästyttävällä vauhdilla mennään aina loppuun asti. Poistun Jurkasta pää täynnä ajatuksia vapaudesta, arjesta, elämänhallinnasta ja Total Eclipse of the Heartin soidessa päässäni vienosti.


Esityskuvien copyright Marko Mäkinen, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 16. syyskuuta 2016

CircOpera / Kansallisooppera 16.9.2016

OOOOOHH! Tämmöistä lisää!! CircOpera jokavuotiseksi perinteeksi Kansallisoopperalle! Harvoin suomalainen yleisö osoittaa seisaaltaan aplodeja esityksen jälkeen, mutta CircOperan ensi-illassa sekin nähtiin. Ja ihan syystä. Olin niin fiiliksissä että vielä nytkin, viikkoa myöhemmin, tunnun leijuvani ilmassa silkasta ilosta.

CircOpera tekee mitä nimikin sanoo: yhdistää sirkuksen ja oopperan mainiolla tavalla. Katsojan ei tarvitse olla kouliintunut oopperankuulija, sillä luvassa on kaikenlaisia helppoja helmiä ja hittejä. Sitä voi vaan asettua mukavasti penkkiin, ja nauttia rennosti koko reilun parituntisen. On muuten varmaan ensimmäinen kerta kun kunnianarvoisaan oopperasaliin myydään popkornia. Mutta nyt ollaankin vapaalla, viihtymässä - sitä paitsi sirkusperinteeseen kuuluu pahvitötsästä syötävät popkornit (ja hattara, mutta sitä en sentään nähnyt myynnissä).


Mukana on kauhea määrä lahjakkaita ja upeita esiintyjiä. Ja on tarinassa pieni juonenkin tapainen, mutta siitä ei sen enempää. Muhun tekivät suurimman vaikutuksen Ville Rusasen kaunis baritoniääni (miten kukaan voi laulaa niin hyvin laskeutuessaan seinää alas näyttämölle), ja pidin myös humoristisesta bassosta (Koit Soasepp) joka oli sonnustautunut perinteisen sirkuksen voimamiehen asuun. Myös Mika Pohjonen sirkustirehtöörinä oli mallikas. Kaunista oli myös sopraano Hanna Rantalan laulu, yläilmoissa erityisesti.

Koska pidän sirkuksesta noin taidemuotona muutenkin paljon niin kaikki akrobatianumerot olivat niitä mun suosikkejani. Niitä nähtiin, huumaavaa! Perusjongleeraus ja nuorallatanssi eivät niinkään sytytä. Ja tottakai loistavaa oli myös tanssi! Mukana oli kuusi balettitanssijaa Ballet Finland -ryhmästä, ja hienoa oli katsella heidän menoaan. Erityisesti Tuomas Hyvönen jäi mieleeni (punaisella tukalla ei liene osuutta asiaan, eihän?).


Pidin kauheasti myös hirvestä ja jääkarhusta (ja muistakin eläinhahmoista). Ja se villiintynyt flyygeli kesyttäjineen!! Ihan parasta. Tulijonglööri oli kyllä hieno. Sitäpaitsi tässä oli niin lämpöiset tuliefektit ylipäätään, että kasirivilläkin asti kuumotti. Se tulishow ja kuoron vetämä Carmina Burana -pätkä O Fortuna johdattivat hienosti Gengis van Goolin henkeäsalpaavaan kuolemanpyöränumeroon. Jota saimme seurata Holstin Marsin tahdissa. Tarpeeksi sotaisaa musiikkia siihen. Kuolemanpyörä muuten aiheutti yleisössä paljon ääniefektejä (ooh ja aah -tyyppisiä) ja väliajalla vessajonossa (miten oopperatalon vessajonoissa onkin aina niin mielenkiintoisia keskusteluja?) eräs rouva totesi: "ikinä en ole kirkunut ennen ääneen oopperassa"!

Ja erityisesti pidin siitä miten hienosti muusikot oli intregroitu mukaan. Ilmaan nostettava tuubisti! Pilvenlongalla harppua näppäilevä enkeli! Harlekiiniduo lavalla soittamassa viulua! Kimalaisen lennossa oli avustajatkin kimalaisasuissa, miten symppistä.


Tämä oli juuri sopivan mittainenkin koko perheen viihteeksi. Oopperakuoro oli ihanan värikkäissä asuissa. Värivalot kiersivät myös parven edustoja ja koko talo oli jotenkin juhlafiiliksissä, etuoven sirkuskylttiä myöten (josta en nyt saa kuvaa tähän, kun kuvamuisti on kotona).

Kolminkertaiset aplodit ja hurraahuudot niin ohjaaja Jere Erkkilälle kuin Oopperan taiteelliselle johtajalla Lilli Paasikivellekin. Sekä kaikille muillekin mukana olleille osaajille. Tämmöinen ei synny itsekseen eikä helpolla (saatikka halvalla). Kiitos kun teitte tämmöisen viihdepaketin meille ihailtavaksi. Iloista, vauhdikasta, hauskaa ja kaunista. Ääreisviihdyttävä ilta.

Tämä olisi (ellei olisi myynyt hetimmiten kaikkia esityksiään loppuun) erinomainen tutustumismahdollisuus ihmisille niin oopperaan kuin balettiinkin. Sirkuksesta monilla kuitenkin lienee jonkunlaista kokemusta. Mutta älkää huoliko mikäli jäitte ilman pilettiä! Sillä tämä on mahdollisuus kokea netistä striimattuna, joko suorana tai tallenteena. Suorana perjantaina 30.9 klo 18.45, vaikkapa oopperan Stage24 -sivuilla.


Kuvien copyright Heikki Tuuli ja Minna Hatinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 15. syyskuuta 2016

Kevyttä mielihyvää / Q-teatteri 15.9.2016

Nyt olen nähnyt sellaisen esityksen mistä en tiedä osaanko sanoa yhtään mitään. Ainakaan mitään järkevää (ei sillä että mun kirjoitukset muutenkaan olisivat järkeviä). Antti Hietala on vastuussa monesta loistavasta Q-teatterin näytelmästä, niin ohjaajana kuin kirjoittajanakin. Tällä kertaa tuloksena on hyvin hämmentävä esitys. Kevyttä mielihyvää ei ole kevyttä, mutta mielihyvää, no joo, kyllä.


Esitys on kyllä mielenkiintoinen. Päähenkilö (Tommi Korpela) on jotenkin tuuliajolla, ja ei tainnut hän sen paremmin kuin katsojakaan tietää missä mennään. "Todellisuus on suurin manipulaatio". Mies käy hypnoosihoidossa, ja sieltä aukeaa jotenkin polku näihin toisiin vaihtoehtoisiin todellisuuksiin. Sieltä löytyy myös uusi rakkaus. Vai löytyykö? Mikä lie totta ja mikä ei. Kuinka paljon näistä kuvitelmista on vain miehen päässä. Poteeko hän vain jotain eksistentialistista kriisiä?

Matrix, anyone? Tai onhan tästä vaihtoehtoistodellisuuksien mahdollisuuksista tehty lukuisia elokuvia, kirjoja ja varmaan näytelmiäkin. Elämmekö oikeasti tässä todellisuudessa vai jossain muussa? Samoja kohtauksia käydään läpi monesta eri vinkkelistä. Onko katsojakin lumottu tai vaivutettu hypnoosiin? Olemmeko kaikki hypnoosiviruksen saastuttamia!? Onko yhteiskunnan kohtalona jäädä junnaamaan samaan kohtaukseen aina uudelleen ja uudelleen!?


Pia Andersson on hoivaava hypnoositerapeutti. Hillittömän roolin tekee Jani Volanen mystisenä Tuomona, ja tanskalaisena silmänkääntäjä-hypnoosiguruna! Vai onko tämä sama henkilö sitten kuitenkin. Se peruukki!! Kanavoiko Volanen tällä lookilla sisästä Tom Hardyään? Piinaava katse ja venyttelevä puhetyyli iskevät johonkin hermoon. Tommi Korpela on aina hyvä ja niin nytkin. Jussi Nikkilä ja Minna Haapkylä tekevät kumpikin vahvan roolin pariskuntana. Varsinkin Nikkilä hermostuessaan on suorastaan hyytävän pelottava.


Valosuunnittelu oli tosi tosi tärkeässä roolissa, kiitos siitä Jani-Matti Salo. Punainen ja sininen valo vuorottelevat, kertoen ehkä jotain siitä missä ollaan. Tässä vaiko jossain vaihtoehtoisessa todellisuudessa. Kohtauksesta toiseen siirrytään tosi vaikuttavasti, valojen avulla. Oikeastaan se valo- ja äänimaailma (jälkimmäinen Johanna Stormin käsialaa) on isompi osa esitystä kuin normaalisti.

Välillä tarina saa aivan käsittämättömän absurdeja muotoja, esimerkiksi kun Tuomo selittää erinäisiä tarinoita (ihmissyöjäisoisästä koomaan) miksi hän ilmaantuu juhliin. Ja pidin myös Sherlock Holmes -viittauksista. Henkilöhahmojen välinen dynamiikka ja suhteet ovat se ydin minkä ympärillä tarina pyörii. Ja pyörii. Ja pyörii. Ad infinitum.


Kyllä tämä kannattaa käydä katsomassa. Outoa kyllä, mutta samalla jotenkin kummallisen kiehtovaa.


Kuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Sumu / Kansallisteatteri 14.9.2016

Kyllä, tässä on ehdottomasti yksi syksyn kiinnostavimpia näytelmiä! Juha Jokelan uusi näytelmä Sumu on älykäs, ajankohtainen, purevan analyyttinen, hauska ja erittäin katsottava. Vaikka se on aika pienimuotoinen, ja sen puolesta sopisi ehkä pienemmälle näyttämölle paremmin, niin Kansallisteatterin suuri näyttämö on näin tärkeälle näytelmälle juuri oikea koti. Sitäpaitsi pyörönäyttämön käyttö ei ole muualla mahdollistakaan.


Sumun lähtökohta on ääreishyvä teksti. Monitahoiset henkilöhahmot heräävät eloon ja dialogi on todella elävää ja soljuvaa. Tykkäsin kauheasti siitä miten tämän Somnimag-firman asiat ja Suomen (ja Venäjän) lähihistoria on nivottu niin hyvin yhteen. Tämä on niin uskottavaa, että voisi hyvinkin olla totta. En voi olla miettimättä missä katoissa Jokela on kärpäsenä kuunnellut keskusteluja. Politiikkaa ja tiedettä, ihmisen identiteettiä. Ja ihanan hersyvää huumoria, joka kumpuaa vallan arkisista asioista ja erilaisten ihmistyyppien kohtaamisista. Vaikka tässä onkin aika isot kuviot kyseessä, niin huumoria niistäkin löytyy, roppakaupalla. Tarina pitää erinomaisesti otteessaan, ihan loppuun asti (vaikka se olikin hieman arvattava).

Toinen tärkeä asia varmistamaan täydellinen näytelmäelämys on viiltäväntarkka ohjaus. Juha Jokela vie tätä taitavaa näyttelijäsakkia eteenpäin upeasti. Ja kaikki muukin pelaa hyvin yhteen. Pyörönäyttämölle Teppo Järvisen upeasti lavastama toimistomiljöö laboratorioneen ja takaseinän valtavine neliö/sälekaihdinseinineen on arkisen näyttävä. Max Wikströmin taitava valaistus ja Tommi Koskisen äänimaisemat täydentävät kokonaiskuvaa. Unohtamatta Timo Teräväisen videosuunnittelua, joita käytetään myös aika paljon. Mikään ei kuitenkaan dominoi, vaan elementit pelaavat hyvin hillitysti ja yhteen. Tätä kaikkea taustaa vasten on ensemblen helppo vetää hyvin uskottavia roolejaan.


Sillä kolmantena syyntulevat Kansiksen häikäisevän hienot näyttelijät. Aina niin kovin hyvä Timo Tuominen firman puun ja kuoren välissä kärsivänä toimitusjohtaja Ollina. Toisaalta Olli haluaa olla lojaali vanhalle kaverilleen Taistolle, mutta toisaalta... Olli on vähän sellainen nolojen tilanteiden mies. Jani Karvinen on tutkijakollega Taisto, toinen firman perustajajäsenistä, ja somessa Venäjän vastaisia mielipiteitään ahkerasti jakava. Tyrkky-tuuliviiri-pyrkyri-myyntitykki Jonena erinomaisen hyvä Kari Ketonen. Tämä rooli sai minut ihan hykertelemään; niin ärsyttävä tyyppi oli kyseessä. Semmoinen joka tietää kaikesta kaiken, vaikkei olisi aavistustakaan.

Firmaan palkattu venäjänkielentaitoinen sihteeri (Elena Spirina) herättää niin epäilyitä kuin luottamustakin Somnimagin miehissä. Ja on toisena osapuolena ehkä hauskimmassa kehityskeskustelussa koskaan. Tai noloimmassa. Tai ehkä molemmissa. Katariina Kaitue on tiukan viileä ministeri ja Jukka-Pekka Palo sähkösanomatyylinen tyly valtion virkamies. Karin Pacius ottaa ministerinsalkun loppuvaiheilla. Kaikki kolme vallan sopivia rooleihinsa. Videolla näyttäytyy vielä Ria Katajan toimittaja.

Tekstissä on paljon Venäjä-kriitiikkiä, ja ihan aiheesta. Itse olisin Taiston linjalla, mutta tämä näytelmä saa näkemään kolikon molemmat puolet. Ja pohtimaan etiikkaa, moraalia ja niiden ongelmia esimerkiksi juuri idänkaupan yhteydessä. Onko lahjonta ok? Kuinka paljon ja kenelle sitä voi ja kannattaa (tai suorastaan pitää) harjoittaa? "Jos me lahjottais tän yhden kerran?" - onko semmoinen Venäjällä edes mahdollista.


Lyhyesti juoni: kaksi tutkijaa on perustanut firman hienon aivokuvannuslaitteensa ympärille. Ministeriön ehdotuksesta masiinaa aletaan kauppaamaan Venäjälle. Jonka Krimikuviot aiheuttavat konfliktia firman sisällä. Yksilön ja yritykset edut, arvot ja moraali ovat koetuksella ja miten tämä kaikki istuu Suomen ja Venäjän (kauppa)suhteisiin yleisellä tasolla.

Illan aluksi bloggariklubilaiset pääsivät maistelemaan Lavaklubin uusittua menua (ja siinä olikin maistelemista, huh!) ja vaihtamaan pari sanaa Juha Jokelankin kanssa. Jokelalla oli ihan hyvä fiilis juuri ennen ensi-iltaa vaikka oli nukkunut edellisen yönsä hieman huonommin kuin yleensä. Meillä oli tarkoitus opetella hieman vloggaamisen saloja porukalla, ja niimpä sitten väliajalla ja esityksen lopussakin kuvasimme toisiamme ja vastailimme Kirsin kysymyksiin. Nämä menivät sitten suorana Kansallisteatterin Facebook-sivuille (jossa ovat edelleen nähtävillä). Minun väliaika-analyysiä voi käydä katsomassa


Suosittelen muuten Lavaklubia ennen teatteria. Sieltä on ääreislyhytmatka katsomaan esitystä, ja siellä on mukavia istumapaikkoja. Sekä tosi hyvä sapuska!

Korkkaisin kyllä fiktiivibisset tälle näytelmälle jos joisin olutta. Nyt tyydyn sen sijaan vaan kehumaan kovasti ja suosittelemaan kaikille tämän näytelmän näkemistä. Tämmöistä laatukamaa ei näe ihan joka päivä! Bravo Jokela & Kansallisteatteri!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Stefan Bremer

tiistai 13. syyskuuta 2016

Lokki / Teatteri Jurkka 13.9.2016

Se tarttee kättelyssä sanoa, että ellei Tšehovin Lokki olisi minulle hyvin tuttu näytelmä, olisin saattanut olla hieman pihalla tässä Teatteri Jurkan Lokin pyörityksessä! Lavalla vain kaksi näyttelijää, ja iso järvimaisema veneineen. Ei muuta.


Tässä on myös esityksen voima. Kun kaksi näyttelijää vetää suvereenisti kaikki osat, niin ei sitä enää muuta tarvitakaan. Taitava ohjaus (Henri Tuulasjärven käsialaa) ja kaksi loistavaa näyttelijää riittää. Ella Mettänen esittää uskottavasti niin Ninan kuin Irinankin roolit, sekä vielä kaupan päälle tohtori Dornin ja Kostjan enon Sorinin. Eero Ojala sitten hoitaa loput: Kostja, kirjailija Trigorin ja tilanhoitaja Samrajev. Vaihdot henkilöhahmojen välillä hoituu sananmukaisesti lennosta Ja tämä tuo sen haasteen katsojalle).

Ja himpura miten nämä kaksi osaavat! Miten pienillä eleillä, ilmeillä, puhetyylillä, kropan asennolla ja liikkeillä se henkilö sieltä luodaan. Kun ei ole muita vaatteita kuin ne päällä olevat mustat ja yksinkertaiset. Kun ei ole peruukkeja, maskeja, tai mitään ylimääräistä. Tilanhoitaja kimittää, Tohtori puhuu ärrää sorauttaen ja liikkuu kurkimaisesti, Trigorin viettelee katsomoa viipyilevillä katseillaan ja nostelee vihjailevasti kulmakarvojaan. Miten Nina on samaan aikaan viaton ja tyrkky, ja Irina diivamaisen korskea. Ja Sorin kulkee nenä pystyssä! Upeaa työtä kummaltakin.


Loppukohtaus pillimehuineen on herkullinen. Muutenkin tämä oli sellainen versio mikä sai hykertelemään, nauramaan, likipitäen hihkumaan innosta. Katsomossa suurin osa oli lukiolaisia, ja tunnelma oli rennon riehakas. Jututin väliajalla muutamia opiskelijoita (kun kiinnosti miten tuttu näytelmä Lokki on heille) ja kyllä sielläkin tunnuttiin tykkäävän.

Toki tekstiä on lyhennetty, aika radikaalistikin, ja henkilöhahmoja jätetty kokonaan pois (esim. Sorinin perhe ja koko Maša - Semjon kuvio poistettu) mutta useimmat ydinkohdat ja -kohtaukset ovat mukana. Kaikki saadaan kerrottua 80 minuutin aikana. Martti Anhavan kaunis suomennos hivelee korvia. Lokki on Vanja-enon ohella lempi-Tšehovini, ja tämä oli ihastuttavan raikas tulkinta.


Esitys on tarkoituksella tehty kevyeksi (mm. lavastuksellisesti) ja on siten helpompi kuljettaa keikoille ympäri Suomea. Kyllä taulu, flyygelinmuotoinen pilvi, yksi kipsipää ja raippa kulkee kassissa. Ja lottokone! Ensi-ilta oli jo marraskuussa viime vuonna TeaKissa, mutta silloin en sitä ehtinyt katsomaan. Lämmin kiitos Jurkalle että tämä pääsi uusintakierrokselle teille.


Jos Jurkan teatterikriitiikkikurssilaisten huomio Jurkan Bonnie ja Clydessä kiinnittyi rumiin sukkiin (itse menen katsomaan B&C vasta lauantaina), niin nyt ei ollut sukkia muuten lainkaan :-)

Kaksi päivää esityksen jälkeen näin Ella Mettäsen (joka on kiinnitetty Tampereen Teatteriin tästä syksystä alkaen!) pressitilaisuudessa Tampereella ja pääsin henkilökohtaisesti kiittämään. Hän kiitti myös ja kehui esityksemme katsojia ja tunnelmaa.

Kyllä, tämä Lokki lähtee lentoon ja liitää vaivatta. Ihana!


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Esityskuvien copyright Antero Halttu / Kajaanin Runoviikko, alimmainen Henri Tuulasjärvi
Jurkan julisteen kuva on oma

maanantai 12. syyskuuta 2016

Kulttuurialan työpaikka hakusessa - minulle!

En tiedä kuinka moni teistä blogin lukijoista on koskaan ajatellut, että miten mulla on aikaa käydä katsomassa niin paljon esityksiä. Samaa ihmettelen joskus/usein itsekin. Ja mullahan on kalenterissa paljon myös esim. elokuvia, konsertteja ja muita kulttuuririentoja, jotka eivät täällä näy. Puhumatakaan koiramenoista, sekä omien (neljän) koiran kanssa että tuomaroimassa muiden koiria (luonteita). Ja asun omakotitalossa missä on iso piha.

No, hyvin kerkeän, koska mulla ei ole minkäänlaisia töitä tällä hetkellä.

Mielelläni töitä kuitenkin tekisin, jos niitä olisi tarjolla. Tosin alan enemmän ja enemmän kallistua siihen, että en ole niin hurjan innostunut tai kiinnostunut tekemään niiden alojen töitä mihin mulla on koulutus. Olen siis opiskellut graafista alaa (painopinnanvalmistaja ammattikoulusta sekä kirjapainoteknikko tekusta) ja nyt viimeisimpänä metsätalousinsinööriksi. Lisäksi suoritettuna on biologian ja maantiedon perusopinnot (ja muinoin olin Sydneyn yliopistossakin kirjoilla 1,5 vuotta, luonnontieteitä opiskellen). Kyllä mä niitäkin hommia *voisin* tehdä...

Mutta kun sydän palaisi työskentelemään kulttuurialalle! Tiedän ettei minulla ole koulutusta siihen, ei sitten minkäänlaista. Mutta mulla on monenlaista työkokemusta, mistä on varmaan hyötyä myös kulttuurialalla. Ja sen lisäksi olen (koira)harrastustoiminnan kautta tehnyt kaikenlaista muutakin. Olen järjestänyt tapahtumia, isoja ja pieniä. Olen hoitanut viestintätehtäviä. Osaan räplätä tietokoneidenkin kanssa jotain (kotisivuista somejuttuihin). Osaan tehdä julkaisuita painokuntoon. Olen ulospäinsuuntaunut, puhelias ja kiinnostunut valtavan monenlaisista asioista. Osaan englantia oikein hyvin ja ruotsiakin virkamiesruotsin verran. Koulutuksieni mukaisten töiden lisäksi olen mm. siivonnut toimistoja kuin leikannut nurmikoitakin ja jakanut sanomalehtiä eli ei semmoinen fyysinenkään työ vierasta ole. Tosin keuhkolääkäri on suositellut, ettei kauhean pölyistä tai fyysistä työtä olisi kovin mielekästä tehdä astman takia.

Minkälaisia hommia mä sitten voisin tehdä? No ihan melkein mitä vain. Kyllä näinkin vanha oppii uusia temppuja. Kun on vaan halua ja kiinnostusta. Kirjoitan, kuvaan, olen monipuolinen jokapaikanhöylä.

Ensisijassa olisi kivaa olla töissä Pirkanmaalla, ettei tartteisi kotoaan muuttaa. Mutta ei se liikkuminenkaan mikään ongelma ole, kulkeehan sitä julkinen (vaikkei ihan asuinpaikalle asti) ja mulla on auto. Palkkaakin olisi kivaa saada, ainakin vähän enempi kuin mitä nyt saan ansiosidonnaista (reilusti alle tonnin kuussa). Muita ehtoja työpaikalle ei oikeastaan ole. Voin tehdä töitä iltaisin ja viikonloppuisinkin, mutta päivätyö olisi tietenkin kivin. Mutta saahan niitä omia rientojaan sumplittua sitten työn ympärille.

Mulla on ajokortti, järjestyksenvalvojakortti, hygieniapassi. Ensiapukoulutuksia olen käynyt paljon, mutta juuri nyt EA-kortti ei ole voimassa. Olen miettinyt kyllä myös uudelleenkouluttautumista (mm. kulttuurituottajan opintoja), mutta maksan vielä edellistäkin opintolainaa pois.

Mieluisin työpaikka olisi teatterissa, mutta kaikki muutkin kulttuurilaitokset kiinnostavat. Sekä mikä tahansa muukin työpaikka toki.

Jos siis sinulla olisi tarjota töitä, tai tiedät jonkun joka tarvitsisi apukättä johonkin hommaan (ihan vaikka kuukaudeksi, tai pariksikin) niin hihkaise ihmeessä. Minut saa parhaiten kiinni sähköpostilla katri at yrtikan.net.

Laitan kyllä CV:tä ja kaikkea tulemaan, ja ennenkaikkea: tulen mielelläni tapaamaan ja juttelemaan lisää!

Ja työthän voin aloittaa vaikka samantien!

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Romeo ja Julia / Kansallisbaletti 10.9.2016

Huh. Monenlaisia ajatuksia pyörii nyt päässä, kun baletin loppumisesta on kulunut vajaa tunti. Mietin esitystä katsoessani klassikkoja. Saako klassikkoja uusia, vai pitääkö niiden tulkinnat olla aina ns. perinteisiä? Jos uusii, niin miten radikaalisti? Mitä jos alkuperäistä teosta ei enää tunnista?

Onneksi ihan tästä ei ollut kyse Natália Horečnán koreografioimassa Romeo ja Juliassa. Kyllähän sen alkuperäisen Shakespearen tarinan hyvin tunnisti. Toki musiikkia oli muuteltu siirtelemällä osia ees ja taas, ja muutenkin koko tuotanto oli sanalla sanoen erikoinen. Mutta henkilöitä ei sentään ollut lisätty, vaikka väliajan vessajonossa eräs vanhempi rouvashenkilö näin arvelikin. Hän sanoi että tämä on niin sekava ettei pysy juonessa mukana, ja kun siellä on uusia henkilöitäkin, kuten tommoinen Paris. En voinut olla puuttumatta hänen ääneenpohdintaansa, ja annoin käsiohjelman luettavaksi; siinä kun oli hyvä koreografin laatima juonitiivistelmä. Ei tainnut silti uskoa vakuuttelujani, että Paris oli oikeasti ihan Shakespearen luomus... Rouva kyllä vakuutti tuntevansa tarinan hyvin (!!).

Niin, olo on hyvin hämmentynyt.


Sergei Prokofjevin R&J musiikki on vahvaa, väkevää ja jykevää, ja oopperan orkesteri veti Pietro Rizzion johdolla maanisesti. Ei mua haitannut juurikaan se osien siirtely; ei ainakaan kangistuta kaavoihin. Enkä tunne tätä kuitenkaan niin hyvin että olisin osannut sanoa mikä oli pielessä, mutta kuulostaa vaan vähän erilaiselta. Tämä versio ei päätykään Julian kuolemaan, vaan sen jälkeen alkaa kauhea kalabaliikki, jonka vain Veronan prinssin ärjähdys lopettaa.

Jos joku odotti perinteistä balettia niin sai pettyä. Tämä oli sellaista nykytanssimaista. Outoja kuvioita, nykiviä liikkeitä, kulmikkaita juttuja. Mutta myös kujeilevuutta. Samanlaista väkevyyttä, tai alkukantaisuutta kuin musiikissakin. Ja esimerkiksi Mercution sooloilut olivat tosi hauskoja - tosin syynsä lienee myös Antti Keinäsessä, joka virnuili koko kropallaan ja pisti elämäniloa tanssiinsakin.


Pääparina tanssivat Linda Haakana ja Ilja Bolotov. Ihastuttava pari, ja varsinkin Romeolla oli muutamia todella näyttäviä sooloja. Ja miten hienosti Julia toi kehonkielellään esille ettei Paris nyt ole hänen elämänsä rakkaus. Minusta oli yksi kauneimpia hetkiä heidän yhteinen tanssinsa siellä juhlissa, kun muut ovat jähmettyneet paikoilleen. Myös Julian kuolemakohtaus, kun musiikki lakkaa kokonaan hetkeksi, tekee vaikutuksen.

Romeon ja Julian henkinä tanssivat Tiina Myllymäki & Sergei Popov sekä Anna Konkari & Michal Krčmář. Tämän nelikon tanssia, yhdessä ja erikseen, oli upea katsoa (kun ensin tottui heidän beigenvärisiin alusasuihinsa). He lipuivat kuin varjot, hieman aavemaisesti, halaavat toisiaan, muistumina pääparin traagisesta kohtalosta? Upeaa!

Kahden toisiaan vihaavan suvun keskinäiset kahnaukset purkautuvat parhaiten kun pääparin äidit ovat toistensa tukassa jatkuvasti. Sen sijan nuorison "tappelu" ei ole kauhean vakuuttavan aggressiivista.


Isä Lorenzo (Thibault Monnier) oli aika isossa roolissa ja tykkäsin hänen tanssistaan kovasti. Lorenzon apurit Abraham ja Balthazar (Jouka Valkama ja Christopher Warhuus) jäivät mieleeni. Tämä kaksikko tanssi hetkittäin sellaisia tunnelmaa keventäviä, iloisiakin osuuksia. Myös kolme kuoleman mustaa lintua (Xiaoyu He, Cauê Frias ja Florian Modan) ilmaantuvat lepattamaan synkkinä hetkinä (onkohan tämä joku muistuma myös Shakespearen Macbethin noidista?). Kuin surun airuina. Lisäksi vielä Veronan prinssi (Gabriel Davidsson) oli mahtava loppukohtauksen tanssissaan! Silmäni poimivat kyläläisten joukosta myös Atte Kilpisen, joka on mun suuri suosikki, vaikka olisi miten pienessä roolissa.

En ollut kauhean innostunut Christiane Devosin puvuista. Sellaisia kummallisia itämaishenkisiä kaapuja. Julialla oli valkoinen, läpikuultava mekko, Romeolla harmaat väljät caprit essumaisella yläosalla, ja avonainen valkea paita. Isä Lorenzo oli ihanassa keltaisessa pyjamassa, missä oli perhosen kuvia. Asua täydensi vielä pinkki pipa ja pinkit tossut (sekä välillä liehuva valkea viitta, risti selässä). Sitten taas Romeon ja Julian hengillä oli beiget alusasut. Oli näissä joku juju, esimerkiksi Julian kuoltua kaikkien asut vaihtuivat tummiksi. Parisilla (Pariksella?) oli liila kaapu. Itämaista vivahdetta asuissa lisäsi monen kuosissa olleet kirjoitusmerkkikuviot. Jotenkin rumankauniita asuja siis.

Devos vastasi myös lavastuksesta. Se oli kyllä hyvin pelkistettyä. Lähinnä vain hautakappelin valtava katosta riippuva risti ja pienemmät pystypalkit. Visuaalisia tehokeinoja oli myös jättimäiset kirjekuoret (kutsut tanssiaisiin, Isä Lorenzon kirje Romeolle), joissa luki sisältö ison koiran kokoisin kirjaimin). Ääh, ehkä liian alleviivaavaa. Ja sitten ne valtavan kotkanpäät ja neuvostohenkiset kerrostalot. Harmaata ja tylyä. Tuli jotenkin sellainen itäblokkimainen tunnelma niistä. Mustat liehuvat kankaat lopussa ovat kyllä kauniit. Lopun heppavideo on liian hämmentävä.


En myöskään ihan kauheasti innostunut tanssijoiden puhumisesta, tai Julian tapauksessa myös voihkimisesta ja valituksesta. Kun Mercutio huutaa "It's only a scratch" mulle tulee mieleen vain Monty Python and the Holy Grail -leffan "it's just a flesh wound" -kohtaus. Itse asiassa Monty Python-viittauksia (mun päässäni ainakin) oli jo aiemminkin, kun useampi kuin yksi tanssija käveli/liikkui tismalleen samalla tavalla kuin John Cleese Ministry of Silly Walks-sketsissä! Eniten tätä kävelytyyliä taisi viljellä postinkantaja (Evaldas Bielinis). Ja kyllä katsoja näkee että Julia koittaa herättää Romeota henkiin, eli ne wake up-kommentit on ihan turhia. Välillä tässä mölistiin ja möykättiin ihan olan takaa. Tai ehkä tämä koitti olla kovasti poikkitaiteellinen, eli lähestyä jotain performanssia. Koska ei baletissa mun mielestä tarvitse puhua!

Esityksen loppu tarjosi kiinnostavan silmäyksen balettitanssijoiden kehoihin. Jotenkin sitä saattaisi ajatella, että kaikki ovat kuin samasta puusta veistettyjä, mutta pituuserojen lisäksi kyllä balettitanssijoiden kropatkin ovat keskenään hyvin erilaisia. Toiset miehet ovat jytkympiä ja isompireitisempiä, toiset taas pitkiä ja pajuvitsamaisia. Eivätkä kaikki naisetkaan ole pikkiriikkisiä keijukaismaisia olentoja. Yleisö taisi olla niin hömmentynyt tästä mlopusta että ymmärsi alkaa taputtamaan vasta kun Romeo ja Julia astuivat lavan edustalle.


Mun paikka oli talon paras, eli kasirivin keskellä. Kyllä sillä istuinpaikalla on väliä. Tykkään kyllä istua parvellakin, koska sieltä näkee kokonaisuuden, sekä orkesterin. Mutta noin läheltä näkee tanssijoiden kasvot ja ilmeet. Kasirivi on kuitenkin sen verran kaukana että kokonaisuuskin hahmottuu.

Ja näin taas vilauksen Kenneth Grevestäkin kun tämä istui vakipaikalleen - näin ollen balettikokemukseni oli taas täydellinen!

Kiinnostava ilta kaiken kaikkiaan. Ei ehkä varauksetta mikään suosikkiesitys, mutta todella kiinnostava versio! Vielä on 4 esitystä jäljellä, eli kannattaa mennä katsomaan - ennakkoluulottomasti. Ja jos et pääse paikalle niin tämän voi katsoa myös verkossa.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Sakari Viika.