perjantai 26. elokuuta 2016

Shrek / Helsingin kaupunginteatteri 25.8.2016

Tunnustan heti kättelyssä, että olin aika skeptinen koko Shrekin suhteen, kun HKT viime keväänä ilmoitti syksyn musikaalinsa. No, tunnustan myös etten tiennyt koko asiasta juuri mitään, nimeä enempää. Kiinnostavaksi projektin kuitenkin teki Helsinki Dance Companyn taiteellisen johtajan Jyrki Karttusen tekemä koreografia, ensimmäinen ikinä musikaaliin. Kesällä lainasin Dreamworksin animaatiot (osat 1 ja 2) - ja ne olivat kyllä varsin hauskoja ja värikkäitä.


Mietin silti, että tokkopa tätä tulisi välttämättä mentyä katsomaan, paitsi niiden koreografioiden takia. Jostain syystä olen viime aikoina tuntenut entistä enemmän vetoa tanssiin ja kehon sanattomaan liikekieleen... Mutta sitten elokuun puolivälissä osallistuin HKT:n syyskauden avajaisiin, ja saimme maistiaisia Shrekistä muutamien biisien verran. Okei, olin sen verran vaikuttunut, että päätin sittenkin mennä katsomaan. Ei se ota jos ei annakaan. Ja kuiteskin, ne tanssimuuvit halusin nähdä!


Ja onneksi menin! Viimeksi olin näin iloinen - oltuani jostain asiasta väärässä - kun suostuin menemään katsomaan uutta Bondia, siinä kun oli vaaleatukkainen Bond! Sittemmin Daniel Craig (ja koko Casino Royale) on noussut suosikki-Bondikseni. Eli joskus kannattaa antaa ennakkoluuloilleen periksi, ja mennä katsomaan jotain mistä ei olekaan niin innoissaan!

   

Shrek oli värikäs, vauhdikas, hauska, lapsellinen ja suvaitsevaisuuden lippua täysillä heiluttava "musikaaligenren anarkistisesti räjähtävä puppugeneraattori" (Raisa Rauhamaan sanoin). Musiikkia oli varastettu sieltä, täältä ja tuolta eli aikamoinen sillisalaatti se oli, ja mitään päähän jääviä hittejä ei kuultu. Ei siis mitään mieleenpainuvaa tai maatamullistavaa. Mutta se oli jotenkin niin eloisa ja kiva, että oksat pois. Älkää nyt käsittäkö väärin, olihan se ihan kivaa ja kuunneltavaa ja svengaavaa musaa, mutta ei vaan mitään elämää suurempaa. Musiikin lievä mitäänsanottomuus korvattiin hyvin kaikella muulla. Värikkäitä tyyppejä tässä piisaa, kymmeniä.


Tarina on sellainen perinteinen satu, missä on jättiä ja tornista pelastettavaa prinsessaa ja puhuvaa eläintä, lohikäärmettä ja vaikka mitä. Satu mihin on ympätty mukaan kliseitä ja hahmoja kaikista muista saduista. Mutta ei mitenkään ihan perinteinen satu kummiskaan. On pahis Farquaad (hyvin joustava Antti Timonen), joka rautaisella otteella hallitsee valtakuntaansa ja kompensoi pienehköä varttaan... muilla asioilla. On mörököllimäinen vihreä jätti (aina mahtipontisen upeasti laulava Petrus Kähkönen), joka haluaisi eristäytyä omalle suolleen ja möksötellä siellä rauhassa.


On hänen rauhaansa häiritsevä joukko friikkipakolaisia, jotka Farguaad on ajanut pois omilta nurkiltaan. Suosikkejani tästä sakista on partasänkinen Peter Pan (Ilkka Kokkonen), kimakkaääninen Pinokkio (Kai Lähdesmäki), Nukkumatti (Jyrki Kasper), Piparkakkupoika / Makeishaltiatar (Emilia Nyman), Peltimies (Laurapeppi Väänänen) ja Linnunpelätin (Raili Raitala).


Koskapa Shrekin rauha suolla on mennyttä, hän voi yhtä hyvin hilppasta kaupungille listimään Farquaadia, jotta pääsisi tästä friikkiporukasta eroon. Sen sijaan hän joutuukin noutamaan prinsessaa tornista, ja matkakumppaninaan on varsinainen moottoriturpa ja karvanavigaattori Aasi (aivan huikean hieno Matti Leino). Pikkuhiljaa Aasi onnistuu ystävystymään Shrekin kanssa ja kaikenlaisia kommelluksia ja koettelemuksia kaverukset yhdessä kohtaavat.


Prinsessa Fiona (Anna-Maija Tuokko) saadaan myös tornista matkaan, ja siitä seuraa kaikenlaista kommervenkkiä juoneen. Mutta on tässä ihan onnellinen loppu, paha saa palkkansa ja kaikkea muuta satumaista. Sitäpaitsi on ihanaa nähdä Fionan tapainen hieman anarkistinen prinsessa, jossa on topakkuutta ja särmää. Vaikka kuinka riutuen odottaakin tornissaan prinssiä vuodesta toiseen.


Shrek tarjoaa kyllä viihdykettä yhtä lailla lapsille kuin aikusillekin. Vitsit, sanaleikit ja ajankohtaiset nokkeluudet tarjoavat ainakin lapsenmieliselle aikuiselle kosolti käkätettävää. Ja pieruhuumori tuntuu aina uppoavan niihin nuorempiin. Minua viihdytti eniten ehkä tanssivat rotat (ne verhon takaa näkyvät "jalkarotat" siis) ja vallan upea seitsemän nukettajan voimin liitävä Lohikäärme (jonka äänenä säkenöi ja hehkui Raili Raitala).

Ja Aasin hienot soolobiisit, erityisesti sokeiden hiirten kanssa (ja kyllä mä NIIN haluaisin nähdä Matti Leinon Rocky Horror Show'ssa Frankin roolissa!!). Tarinassa on sopivasti anarkiaa ja koukkuja, eli ei se mitään pullamössöhuttua ole kuitenkaan, vaikka onkin aika kepeää ja ilmavaa. Kaikkea nykyaikaan ja Suomeen viittaavia juttuja, Hyrsylänmutkasta Mattiin ja Teppoon. Viralliset lottovalvojat aivan oikeine virallisine äänineen tekevät myös hyrisevän vaikutuksen minuun.


Ohjaaja Kari Arffman on myös suomennoksen takana, eli täydet pisteet hälle! Teksti on sekä hauskaa että nokkelaa. Kun Aasi toteaa lukeneensa Teatteri & Tanssi -lehteä, "mutta en mä silti ole Jorma", niin meinasin tipahtaa penkiltä. Pukusuunnittelusta myös täydet pisteet Anna-Leena Kankaanpäälle ja Tuovi Räsäselle (vaikkakin Tim Hatley vastaa alkuperäisistä suunnitelmista). Samuli Hallan lavastus on hieman pahvikulissimainen, mutta esimerkiksi heiluva silta laavamerineen on hienosti toteutettu. Ja prinsessan torni. Ääniefektejä on käytetty paljon, aina röyhtäisyistä ja pieruista kaikkeen muuhun.


Mutta kepeää ja ilmavaa on myöskin tanssi, ja ne koreografiat. Yksi tärkeimmistä syistä miksi tämän halusin nähdä. Eikä tarvinnut pettyä! Hienoja ja omaleimaisia joukkokohtauksia on paljon. Dulocin sini-puna-plastiikkityypit henkivät jotenkin samoja fiiliksiä kuin Karttusen koreografioiman Pieniä pääosia -esityksen Sound of Musicia valmistelevat tulevaisuuden tyypitkin. Siis sellaista nykivää, androidimaista menoa. Pieniä pastisseja tai välähdyksiä mm. Joutsenlammesta oli ujutettu mukaan myös. Ihanaa!

Eija, Talle ja allekirjoittanut valmiina ensi-iltaan!


Haluaisin nähdä koko Shrekin uudelleen vaan että voisin katsoa noita tanssiosuuksia, missä "hipit, hipsterit ja friikit" vetää kuvioitaan. Helsinki Dance Companyn tyypit on taitavia, sekä tanssillisesti että näyttelijöinä (ja laulajinakin), ja Shrekissä he pääsevät hyödyntämään näitä kaikkia taitojaan. Kuten musiikkikin, on tanssisysteemit kovin monipuolisia, eli vähän kaikenlaista sieltä löytyy. Välillä tulee mieleen joku kulta-aikojen Hollywood-leffa isoine tanssillisine osineen ja cabaret-tyttöineen. Ja vaikken siis mitään ymmärräkään tanssista, niin minuun nämä tekivät ison vaikutuksen. Kiitos Jyrki Karttunen!

Koreografi Jyrki Karttusen ei tartte enää jännittää - esitys on ohi!


Muuten tässä on päähenkilöiden osalta tuplamiehitys (lapsilla jopa tripla), mutta Matti Leino meinaa vetää yksin koko kauden Aasina. Aikamoinen saavutus, koska rooli on aika fyysinen ja muutenkin vaativa, puhumattakaan kuumasta aasipuvusta. Pitääköhän tulla joulukuussa katsomaan vieläkö mies jaksaa olla yhtä loikkiva, sanaileva ja hupsukas?

 
Kerrankin löytyi joku Talleakin lyhyempi! Antti Timosen polvet koetuksella Farquaadina.
Ehdottomasti illan tyrmäävin oli Raili Raitalan lohikäärme!


Ei Shrek nyt mikään maailman ihmeellisin musikaali oli, mutta ainakin tämä HKT:n versio on riemukas ja hauska ylistyslaulu erilaisuudelle. Ja vaikka paljon voidaan sanoa Helsingin kaupunginteatterista, mutta kyllä heiltä nämä musikaalijutut sujuvat. Tätä voi suositella ihan koko perheelle. Mutta ne Peacockin penkit on kyllä edelleen maailman kamalimmat.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kuvien copyright Tapio Vanhatalo (6 ekaa),
Eija Virtanen (enskarikuvista 2 alinta), Pekka Sälpäkivi (muut enskarikuvat)
Loput on omia (otettu pressitilaiduusessa 15.8.)

tiistai 23. elokuuta 2016

Neuromaani / Marian sairaala, Helsingin Juhlaviikot 21.8.2016

Mahdollisuus kokea immersiivistä teatteria Helsingissä, jo vain kiinnostaa. Vai interaktiivista? Vai millä nimellä tätä ilmiötä pitäisi kutsua. Sellainen yhdistelmä performanssia ja larppia ja tanssiteosta ja ties vaikka mitä. Yksi suurimmista, sanotaan nyt sitten vaikka teatterikokemuksista, oli muutaman vuoden takaisin Drowned Man - a Hollywood fable, josta tykkäsin käsittämättömän paljon. Se oli hyvin intensiivinen kokemus, ja jätti riman aika korkealle.


No, Valtteri Raekallio vastaa tämän Neuromaanin suunnitelusta ja toteutuksesta. Toki mukana on iso joukko muita taiteilijoita. Käsikirjoituksesta vastaa Raekallio yhdessä Jaakko Yli-Juonikkaan kanssa, pohjautuen tämän samannimiseen romaaniin eli Neuromaaniin. No, kirjaa en ole lukenut (tai kokenut), enkä usko että näin tulee käymään. Sen verran sitä selasin, ja olen siitä lukenut, etten tiedä onko se minun juttuni. Ainakin haastava ja kiinnostava lukukokemus se olisi. 

Sitä on tämä esityskin. Vanhaan Marian sairaalaan on lavastettu/rakennettu STYX-Instituutti. Käytössämme on useita kerroksia ja paljon käytäviä ja potilashuoneita ja muita tiloja. Sinne on viety paljon STYX-Instituutin kamoja ja papereita ja vaikka mitä, sekä lavasteltu muutenkin sopivaa tavaraa. On vaikea tietää onko jotkut paperit ilmoitustauluilla autenttisia Marian sairaalan papereita (esim. Uudenmaan sairaanhoitopiirin pesula-aikatauluja), mutta ei sillä ole lainkaan väliäkään. Osa huoneista ei ole edes kovin sairaalamaisia, vaan on kaikkea muutakin. Videoinstallaatioita, outoja katettuja päivällispöytiä, pirstottuja peilejä. Kellarin labratiloissa pauhaa musiikki täysillä. 

  

Me potilaat haahuamme ympäriinsä, sairaalakaavuissa ja tutkimuslaitteet (lue: mp3-soitin) korvilla. Henkilökunta on tietenkin asiaankuuluvasti sonnustautunut lääkärintakkeihin tai hoitajien uniformuihin. Välillä näemme henkilökunnan välisiä draamoja, joita puretaan tanssin liikkein. Välillä he siirtyvät johonkin tilaan vaihtamaan vaatteitaan ja esiintyvät siviileissä. Näen muutaman intiimin ja koskettavan esityksen. Sattumalta niissä huoneissa olen joko yksin tai kesken performanssin joku muukin tulee sisään. Papereita pöydältä huiskiva lääkäri. Outo nainen esiintymässä katosta roikkuvan hehkulampun kanssa. 


Se tässä on se pointti, että meillä kaikilla on uniikki ja yksilöllinen kokemus. Aloitamme kaikki samasta tilasta, lääkäri kutsuu meidät yksitellen nimeltä vastaanotolle (esilääkityksen olemme saaneet jo ilmoittautuessa sisään), ja antaa sairaalan varusteet ja tutkimusvälineet. Sitten pötkötämme sairaalasängyssä kuuntelemassa tutkimuslaitettamme. Ja siitä alkaa se oma kokemus. Meillä on valintamahdollisuus, riippuen siitä miten haluamme tarinan etenevän. Vaihdan huonetta siirtyen yläkertaan, tiettyyn huoneeseen, ja homma jatkuu. 

Noin seitsemän tutkimushuoneen jälkeen totean että minulta loppuu aika (2 tuntia) jos etenen annettujen vaihtoehtojen mukaan. Koska tutkimuslaitteestahan näkee aina paljonko sen kyseisen huoneen ääniraitaa on jäljellä. Sitten aloin kokemaan yhtä huonetta kerrallaan, kerros kerrallaan. En tiedä miten paljon tarinan juoni ja tekstin kronologisuus kärsi, koska sellaista ei kauheasti alunperinkään ollut. Näin taitaa Neuromaani -kirjassakin olla sama logiikka, eli lukujen lopussa saa tehdä valintoja ja siirtyä valinnan osoittamaan lukuun. Hyppelehtivää, eikä siis kronologista.


Toisaalta en tiedä oliko tarkoituskaan kokea ihan joka huonetta/paikkaa. Teoksen laatu nyt vaan on sellainen, että kaikkea ei voi eikä ehkä kannatakaan koittaa ehtiä "suorittamaan". Kaiketi paras strategia olisi vierailla useamman kerran, ja ottaa jokainen käyntikerta omana elämyksenään. 

Kakkoskerroksessa oli tarjolla tee/kahvibuffet (5€) jossa saattoi huilia. Mulla ainakin oli kuuma (ja monta käveltyä kilometriä jo takana) ja tukala, kun raahasin kassia & takkia mukana. Narikka (en tosin kysynyt olisiko sellaista ollut jossain) olisi ollut tosi hyvä. Marian sairaala on kyllä miljöönä upea (tämä oli ensimmäinen vierailuni sinne koskaan). Kuulin myös ohimennen kun yksi potilas kertoi olleensa siellä ennen töissä - mahtoi olla mielenkiintoista palata näissä merkeissä vanhaan työpaikkaansa.


Paikalla oli myös tosi paljon ulkomaalaisia, eli tutkimuslaitteissa lienee mahdollista valita myös englanti (vaikkakin Juhlaviikkojen sivuilla puhutaan vaan suomesta esityskielenä?). 

Kaikenkaikkiaan mielenkiintoinen kokemus. Ei kuitenkaan ihan täydellinen. Mielestäni esiintyjiä oli aika vähän, tai sitten omat reittini eivät vaan kohdanneet heitä tarpeeksi. Jatkuvasti päässä pidettävät kuulokkeet blokkasi huoneiden omaa äänimaailmaa. Ehkä niitä olisi pitänyt ottaa pois päästä useammin. Ihmismäärä oli muuten sopiva, eli missään paikassa ei tullut tungosta tai potilaspedit loppuneet kesken. Ainoa missä oli ruuhkaa oli aistideprivaatiohuone. Sinne piti jonottaa, ja kun sinne pääsin, niin yksi isohko ulkomaalaisryhmä ei oikein osannut käyttäytyä. Saatuani pari kertaa kipeästi pallosta päähäni päätin poistua. Ei siinä paljon deprivaatiota kerry kun toiset viskelee palloilla :-(

Vastaantulon aulan vessassa ollut lappunen


Voisin tätä suositella kyllä. Mukaan hyvät kävelykengät, kevyesti vaatetta, ei kantamuksia, vesipullo, avoin mieli. Itse kärsin lievästä suorittamismaniasta, joten tämä oli ehkä inasen stressaavaa mulle, koittaa kokea KAIKKI HETI TÄNNE NYT. Ehkä kannattaisi lähteä mukaan rennolla asenteella, että teoksesta ei saa välttämättä sen enempää irti, vaikka juoksisi tukka putkella huoneesta toiseen. Jos olet kaveriporukalla tai pariskuntana liikkeellä, niin tee omat valintasi, irtaudu porukasta ja anna mennä. Jälkikäteen voitte sitten vertailla mitä kukin koki ja millä tavalla.

Neuromaaniin voi osallistua vielä Juhlaviikkojen aikaan 27.8. asti, ja sitten taas Zodiakin toimesta 31.8.-24.9.



Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Esityskuvien copyright Valtteri Raekallio
Loput kuvat omia.

maanantai 22. elokuuta 2016

Everything by my side / Helsingin Juhlaviikot 21.8.2016

Yksi tämän vuoden Helsingin Juhlaviikkojen mielenkiintoisimmista esityksistä oli tämä argentiinalaisen Fernando Rubion Everything by my side. Jo pelkästään se esiintymispaikka ja -tapa kiehtoivat. Keskellä Helsinkiä, Keskuskadulla, ihmisvilinässä. Jokainen katsoja kaksin sängyssä esiintyjän kanssa, peiton alla, intiimisti. Pitihän se mennä kokemaan. Esityksiä oli vain kolmena päivänä eli eilen loppui se lysti.

  

Ja olihan se kokemus. Siinä kun oli hyvin lämpimässä pesässä kaksin, silmät kiinni, niin ihmisten ja liikenteen ääni lakkasi kokonaan kuulumasta. Oli vain partnerini (minä olin sängyssä viisi eli oma näyttelijäni oli Tarja Heinula) ja hänen lempeä äänensä, ja silloin tällöin höyhenenkevyesti kasvojani koskettava kätensä. Esitys kesti kymmenisen minuuttia, mutta se tuntui hetkeltä ja samalla ikuisuudelta. Yhtä hyvin olisin voinut kellua siinä ajattomuudessa kymmenen tuntia tai kymmenen päivää.

Vajosin jonkunlaiseen transsinoloiseen, meditatiiviseen tilaan. Sanat valuivat ylitseni ja sisääni. Pitkiä taukoja, hiljaista puhetta, mutta mitään muuta ei siihen tilaan ja maailmaan mahtunut. Ei ole edes mitään merkitystä enää mitä hän sanoi, mutta sillä hetkellä se oli maailman tärkein tarina. Henkilökohtainen, viiltävä, yksinäisyyttä torjuva, lohtua antava.

Katsojien vaihtuessa näyttelijät istuvat ja odottavat


Ihan käsittämätöntä miten tuommoinen lyhyt esitys voi olla niin koskettava ja voimaannuttava. En olisi halunnut tulla pois peiton alta lainkaan, mutta lähtösanat oli sanottu. Ja piti lähteä. Tästä jäi lämmin olo sisäisesti (ja ulkoisestikin, koska oli lämmin päivä, ja vaikka olin täkin alla t-paidassa, niin kuuma tuli koska olin melkein huppukuurossa).

Tätä on esitetty aiemmin useissa suuskaupungeissa, ja vaikka konsepti (yksi näyttelijä esiintyy yhdelle katsojalle kerrallaan) ei olekaan uusi, niin esiintymispaikka (sänky) on. Esitys herätti ohikulkijoissa paljon huomiota ja keidenköhän kaikkien kotialbumeihin itsekin mahdoin päätyä?

Viitossänky jäi kylmäksi lähtöni jälkeen


Oli kyllä hieman hämmentävää kun ei saanut sanoa hei, tai kiitos tai mitään esiintyjälle. Sitä joutui kohtaamaan toisen hiljaisena. Se saattoi kyllä olla itselle ihan hyväkin. Joten haluan nyt sitten sanoa kiitos. Lämmin kiitos. Niin Juhlaviikoille, Fernando Rubiolle kuin Tarja Heinulallekin. Sekä mukavalle henkilökunnalle (sain vaihdettua klo 18 lippuni klo 16.45:ksi, kun oli yksi paikka siihen vapaana).

Upea elämys!


Kuvat otin ihan itse ennen ja jälkeen oman vuoroni.

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Tapaus Hamlet / Teatteri Harakka 21.8.2016

Joskus sitä haluaisi uskoa korkeampiin voimiin. Niinkuin nytkin, kun niistä muutamista esityksistä mitä Tapaus Hamletista oli, niin yksi sopi kalenteriin. Vapaa sunnuntai, joka piti käyttää marjoja kerätessä, vaihtuikin Helsingin reissuksi (ja kolmeen esitykseen...). Onneksi niin, sillä tämä jos mikä kannatti nähdä. Kyllä oli omassa kesäteatterikalenterissani ihan parhaimmistoa, jos tätä nyt voi kesäteatteriksi laskea. No, vaikka esitys oli sisätilassa, niin Harakan saari oli kyllä hyvin kesäinen miljöö. Siitäkin muuten kiitos esitykselle, että tuli samalla sitten ekaa kertaa käytyä Harakassa (upea paikka, jota voin suositella kaikille luonnon- ja historianystäville!).


Mutta Tapaus Hamlet. Ei sitä kuulkaa tarvita kuin pari hyvää näyttelijää, vähän rekvisiittaa ja kiehtova miljöö - sekä loistavasti Shakespearen (Matti Rossin suomennoksesta) muokattua tekstiä. Lopputulema on innovatiivistä, viihdyttävää, innostunutta ja henkeäsalpaavan hienoa teatteria. Käsinukkeja, paperinukkeja, videofiidiä, kännykkää, projisointeja, ja kaikenlaista sekatekniikkaa hyödynnetään oivallisesti. Oikeasti; tämä Hamlet on Tapaus!

Ensinnäkin miljöö. Vanha 1920-luvun lopulla rakennettu talo, joka nykyään toimii parinkymmenen taiteilijan työtiloina, mutta jossa aiemmin toimi puolustusvoimien kemian koelaboratorio. Täällä mm. Tauno Palo toimi labrahommissa ennenkuin teatteri vei mennessään (ja hyvä että vei). Kuulemma paikassa voi nähdä Palon haamuakin (mutta mietin miksi ihmeessä hän palaisi kummittelemaan sinne. Paikkaan mistä lähti jo parikymppisenä viimeisen kerran. Kai sitä hänelle nyt läheisempiäkin paikkoja kummitteluun olisi, esimerkiksi Kansallisteatteri). Ei näkynyt Palon haamua, mutta Hamletin isän haamu kummiskin. Tosin Palo on mun ikisuosikkejani, että mieluusti olisin hänen haamunsa kanssa pari sanaa vaihtanutkin.


Taitelijatalo (kuvassa iltaauringossa kotimatkalla) itsessään on jo hieno, mutta esitys nähtiin vanhassa ruumiinavausteatterissa. Tiedättehän, sellainen puolipyöreä luentosali, missä obduktiopöytä on siinä edessä keskellä ja opiskelija (tai maksava yleisö) istuu puisissa penkeissään ympärillä. Reunoilla oli kirjahyllyt (ovet täyteen teipattuja tekstinpätkiä ("ylijääneet ideat seinillä, niitä voi sitten kattella kun olen poistunut kuvasta" ja kuvia Hamletista). Tila on pieni, eli sullomalla mahtuisi 40, tällä lavastuksella kuulemma 32 henkeä. Mutta tietynlaisen fiiliksen Hamletiin tämä paikka toi. Jo alussa päästään aavemaiseen tunnelmaan kynttilöiden, musiikin ja mykkänä alkaneen esityksen siivin.

Teksti oli oivallinen kombo Shakespearen kaunista kieltä ja nykyaikaa. Vaikkakin bardista oli jäljellä vain kaikuja ja muistumia sekä yksittäisiä lauseita. Tekstiä oli muutettu, modernisoitu, radikalisoitu. Taitavasti, huumorilla ja ajatuksella. Yhdessä kohtaa Hamletia harmittaa, ei, vaan suorastaan vituttaa kun Rosencrantz ja Guildenstern ovat Flow'ssa katsomassa Morrisseytä, ja hän ei päässyt :-) Tämä Hamlet on edelleen vihainen nuori mies, mutta nyt hän tiedostaa olevansa terapian tarpeessa; seuraa hilpeä kohtaus kun Hamlet tapaa terapeutin ja saa todeta olevansa psykoottisesti masentunut (käypä hoito -suositus). Lääkkeitä ja sähköhoitoa (itseannosteltuna). Ja Hamlet korostaa kokoajan ettei hän ole hullu!


Kyllä tässä koko näytelmä Hamlet käydään läpi; oikoen, tiivistäen ja muokaten. Kaikki oleelliset avainkohtaukset on kyllä mukana. Mutta ei kannata odottaa mitään kovin tuttua ja turvallista, sillä se tie on niin nähty. Tottakai tästä saa enemmän irti, jos Hamlet on näytelmänä tuttu, edes jollain tapaa. Mutta samalla se voisi toimia porttina palata alkuteokseen. Kun asiat jäävät kutkuttamaan ja mietityttämään - tartu alkuperäistekstiin! Eli kyllä tämä toimisi hyvänä tutustumisena Shakepearen maailmaan, vaikka koululaisille. Taatusti paremmin kuin hemmo sukkahousuissa ja polkkatukassa, pääkallo kädessään... Jaa, mutta onhan tässäkin mukana pääkallo; Hamletin isänä hän tiputtaa suustaan yksiselitteisen lapun: KOSTA!


Mikko Virtanen on vallan erinomainen Hamlet. Mustissa kynsissään, kajalit silmissään ja harmaa huppari silmillään hän pälyilee katsojia, puhuu meille suoraan. On uhokas, epävarma, näkee kiehtovia ja kiihottavia unia äidistään (se banaanikohtaus on parasta ikinä). Kuin kuka tahansa teini joka ei pidä uudesta isäpuolestaan, ja tämän ahnaasta seksisuhteesta rakkaaseen äiti-Gertrudeen. Räplää kännyykkää ja googlettaa tietoja Hamletista. Mutta tyttöystävä Ofeliakin tuntuu jotenkin tukahduttavalta. Onneksi on sentään Horatio, tuo paras kaveri. Intensiivinen ja myös herkkä tulkinta, missä pelkän hengityksenkin kuuntelu toimii.

Nukketeatteritaiteilija Outi Herrainsilta vetää suvereenisti sekä Ofelian että Hamletin kallonkutistajan roolit, sekä nukketeatterisysteemeitä. Ofelian repliikki: "Mun tapausta ei tarvitse problematisoida. Olenhan nainen - siis hysteerinen" on klassikko! Ohjaaja Sakari Hokkanen toimii Horation ääninäyttelemisen ohella myös valo/äänimiehenä ja vastaa pääsääntöisesti myös tekstistä. Ylimääräiset aplodit monipuolisuudesta!

Groteskia huumoria on paljon (Gertrude ja Claudius käsinuket panemassa eri asennoissa häämarssin tahdissa), ja samoin kaikenlaista muutakin huumoria (Hamletin "sanoja, sanoja, sanoja" - kun menee avaamaan kirjakaappia, ja hakee sieltä Freudin Unien tulkinnan). Niin ja kuinka Hamlet esittää sen kuninkaan murha näytelmän "päänäyttämöllä". Mutta myös kauniita ja hienosti toteutettuja kohtauksia (Ofelian hukkuminen, To be or not to be -kohtaus, missä Hamlet pelaa pleikkaa...). Monipuolista.


Näppärästi tähän on saatu mukaan myös hieman analyysiä Hamletista. Miksi se on niin suosittu näytelmä ja niin suosittu hahmo? Ja kuten Hamlet tässä kysyy meiltä: ketä teistä on näytellyt Arnold Scharzenegger? Miten se teksti on nelisensataa vuotta jaksanut kiinnostaa ihmisiä, siten että google löytää yli 50 miljoona hittiä. No, siksi tämä onkin Tapaus Hamlet nimeltään, eikä pelkkä Hamlet. Miksi Hamlet on primus inter pares. Tapaus Hamlet on kokonaisvaltainen sukellus Hamletin ytimeen!

Hamlet ei ole mikään mun suosikkinäytelmäni Shakespeareltä, mutta tämmösiä tulkintoja kun näen lisää, niin saattaapa kohta kohotakin listallani! Vallan erinomaista työtä - seisovat aplodit koko työryhmälle! Hamletia Harakassa esitetään vielä 4 kertaa (2 tulevaa viikonloppua) ja suosittelen varaamaan liput oitis ja pikimmiten (teatteri.harakka@gmail.com). Liput on kympin ja lauttamatka (lähtee Care Ursulan viereiseltä laiturilta) vitosen - jos haluaa takaisinkin.


Ja hei, vielä 4.9. asti Harakan saarella nähdään Harakan Hamlet -nimellä saaren taiteilijoiden kesänäyttely. Teoksia Kasematti IV:ssä sekä Lennättimessä. Kannattaa käydä vilaseen jos paikalla olet. Mielenkiintoisia ja hyvin erilaisia teoksia.


Lisäksi kelin salliessa suosittelen menemään paikalla jo vaikka pari tuntia esitystä ennen ja kiertämään saarella. Siellä on yllättävänkin paljon nähtävää ja hienoja luontokohteita pieneksi saareksi. Sekä hieman erilainen näkökulma Helsinkiin. Eiliselle sattui vielä kaunis ja lämmin loppukesän päivä, joten mikäs siellä oli kierrellessä. Ja kasematit on hienoja!


Miljoonat kiitokset Teatteri Harakalle ilmaisesta pressilipusta.
Kuvien copyright Sakari Hokkanen ja Outi Herrainsilta.
Muut kuvat omia.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Myrsky / Romulan taiteellinen teatteri 16.8.2016

Kuten jo viime kuussa ennakoinkin, Romulan taiteellisen teatterin tämän vuoden suursatsaus eli Shakespearen Myrsky on Tapaus. Isolla teellä. Harmikseni ennätin katsomaan sitä vasta ihan vihonviimeiseen esitykseen 16.8., mutta onneksi edes silloin. Harmi sikäli, että nyt en saanut kerrottua ihmisille että MENKÄÄ KATSOMAAN! Nyt voin vaan surkutellen sanoa, että harmi jos missasitte loistavan ja kiinnostavan tulkinnan tästä klassikosta.


Sade ja tuuli sopivat tähän näytelmään paremmin kuin hyvin. Pitkät kalsarit, uusi upea ROMU-pipo ja sadehousut takkeineen muodostivat mun teatterigarderoobin perusteet. Ei tullut kylmä. Lisänä istuinalusta ja kumisaappaat. Näytelmää ei siis seurattu katsomosta käsin, paitsi alussa ja lopussa. Kun ylhäisten laiva haaksirikkoutuu ja he jalkautuvat Prosperon saarelle, niin mekin lähdimme vaeltamaan pitkin saarta. Mahtavaa! Matkan varrella kohtasimme saaren asukkaita erilaisissa paikoissa ja tilanteissa. Luontoon oli siroteltu kirjapinoja, ja puukasoja. Ja pääsipä yleisökin kantamaan polttopuita pitkin. 

Kylmästä kelistä huolimatta monet esiintyjät kirmasivat mutaisessa maassa paljain jaloin, hrr! Kuten arvata saattaa olivat kaikkien puvut viimeisen päälle mietityt. Saarelaisilla ruskeita sävyjä, aatelisseurueella sinistä ja Miranda kellan- ja kullansävyissä. Arielilla vaaleaa ja kultaa. Harmonista ja kaunista. Prosperon sininen viitta on ollut joskus hieno, mutta nyt vuosien ja säiden kuluttama. Kyllä visualisti Joanne Greenwood osaa hommansa! Lavastuksessakaan ei paljoa kikkailla. Mustia seiniä peittää vain yksi taulu; merimaisema purjeveneillä. Kaikenkaikkiaan koko visuaalinen ilme käsiohjelmasta (Myrsky-printattu keittiörätti) ennakkojulisteisiin on viimeisen päälle mietitty ja toteutettu.


Erityisen iso kiitos taitavalle orkesterille, joka loihti säveliään niin katsomossa kuin reittimme varrella. Kontrabasso, huuliharppu, munniharppu, symbaali ja pitkän huuliharpun näköinen kapistus (onkohan sille joku oma nimi, sellainen n. 25 cm huuliharpun näköinen systeemi kuiteskin) ja pitkätukkaiset muusikot. Niin ja myös kaunisääninen naislaulaja yhdessä pysähdyspaikassa. Valtavan hienoa! Kiitos.

Tarttee sanoa että Jaakko Karjula tekee yhden parhaista Prospero-rooleista mitä olen nähnyt! Väkevä ilmaisu, kantava ääni ja iso karisma! Vallan hienoa työtä. Mua kyllä hieman nauratti, kun alussa muusikot soittivat hieman aavemaista musiikkia ja Prospero lausui äänettömänä kirjastaan (nostatti siis myrskyä, joka upottaisi Alonson seurueen laivan). Ja mun takana istuneet ihmiset (keille Myrsky ei ole ehkä maailman tutuin) kommentoivat: "mikä toi haahuilija on tuolla puun alla?" :-)


Prosperon Miranda-tyttärenä Sanni Kero, joka oli myös raikas ja hyvä roolissaan. Ariel (Sanna Niemelä) on eteerisen kaunis ja ilmava, ja hiukset ovat ihanat! Jonkunsortin pikkuhenkiä (pikku-Arielejä) nähdään myös kymmenkunta. He toimivat oppainamme saarella ettemme eksy polulta. Ja tarjoilevat maljalliset viiniä, kun seuraamme Stefanon ja Trinculon ryyppäjäisiä Calibanin kanssa. Tämän liikkumisenkin takia meitä on normaalia pienempi katsojajoukko.

Rujo ja outo Caliban (Santeri Mäensivu) piiloutuu ruskeaan hupulliseen kaapuunsa, koikkelehtien ja mylvähtäen. Herkkäuskoinen ressu lankeaa luulemaan Stefanoa (Pauli Kylväjä) jumalaksi, ja osallistuu mielellään Prosperon syrjäyttämisyrikseen vapautuakseen tämän orjuudesta. Stefano kun luulee pääsevänsä saaren kuninkaaksi, jos saa kammettua Prosperon pois vallasta. Pidin kovasti myös Arto Katilan ylväästä Alonsosta ja Aleksi Sandroosin juonittelevasta Sebastianista.

 

Kaikkien puhe kantaa hyvin, paitsi nuorella Julian Mäkelällä Ferdinandin roolissa on pieniä ongelmia artikulaation sekä myös äänen kuulumisen kanssa. Muutenkaan Mirandan ja Ferdinandin rakkaustarina ei ihan minua onnistu vakuuttamaan. Hääkohtauksessa kaikkien puhe hieman jää musiikin jalkoihin. Mutta ne nauhat olivat hienot!

Tykkäsin kun tässä oli hieman sekoiteltu sukupuolirooleja/miehityksiä. Hyvin saattoi Sofiia Syrén vetää Trinculona tai Carla Kyynäräinen Antoniona, kunhan tämä oli vaan muutettu Antoniaksi elikkä Prosperon siskoksi veljen sijaan. Lisäksi hovimies Gonzalona nähdään erinomainen Piia Vihuri, ylimys Franciscana (alunper. Francisco) Aata Jukarainen ja puosuna Roosa Mielonen. Ei haitannut menoa lainkaan.



Pidin kovasti tästä risteilyteemasta muutenkin. Henkilökunta lippuluukulla oli pelastusliiveissä ja muutenkin olimme mukana laivalla, sillä katsomossa istui osa näyttelijöistä, mukana "laivassa". Haaksirikko toteutettiin taitavasti myös, tai siis ensin laivan joutuminen myrskyn kouriin ja sitä seurannut haaksirikko.

Kaiken kaikkiaan vallan erinomainen ohjausdebyytti Eloise Lallyltä RTT:n riveissä. Kaikki yksityiskohdat olivat mietittyjä ja erinomaisesti toteutettuja. Porukka oli innolla mukana ja oli ihmeellistä nähdä niitä harjoituksissa kokeiltuja kohtauksia nyt lopullisessa muodossaan. Huikeaa menoa, olenpas iloinen että sain olla mukana kokemassa!

Märkä, mutta tyytyväisen oloinen yleisö poistuu viimeisestä esityksestä


Myrsky ei kuulu mun top10 suosikkeihini Shakespearen näytelmistä. Olen nähnyt Lontoossa kaksi versiota, toisessa Ralph Fiennes ja toisessa Roger Allam Prosperon rooleissa. Hyviä olivat, varsinkin jälkimmäinen, mutta ei kyllä Jaakko Karjula kovin paljoa häviä ilmaisuvoimassaan. Suomesta muistan erityisesti Ryhmäteatterin version (Ismo Kallio Prosperona) kesältä 2002. Näiden rinnalla RTT:n tulkinnan ei tarvitse hävetä lainkaan. Erityisesti se esityksen vieminen ulos luontoon ja upeille paikoille oli hienoa.


Esityskuvien copyright Arja Koski, muut kuvat omia.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 11. elokuuta 2016

Siipirikko / Valtimonteatteri 10.8.2016

Brittiläisen George Brantin palkittu monologinäytelmä Siipirikko (Grounded) sai Suomen kantaesityksensä 10.8. pikkiriikkisessä Valtimonteatterissa Helsingissä. Minulla oli onni ja kunnia olla läsnä tilaisuudessa. Ei pelkästään herkullisten tarjoiluiden (lampaankääpäpiirakka oli ihanaa!) vuoksi, vaan siksi että sain kokea tämän pienen intiimin tarinan ensimmäisten joukossa.

 

Suosittelen Siipirikon kokemista kaikille muillekin! Jermo Grundströmin ohjaama ja Jyri Nummisen taitavasti suomentama pieni helmi on haikea, uhmakas, koskettava, riehakas ja kantaaottava tarina. Tässä pääosassa on naispuolinen hävittäjälentäjä, jonka elämään kuuluu antoisan työn lisäksi lentäjäkavereiden kanssa hengailu ja pään nollaaminen baareissa. Elämän tärkeimpiä asioita on Sininen; taivas - vapaus - lentäminen. Sinisessä saa olla yksin. Ja rakastettu on Tiikeri, oma rakas F16 hävittäjäkone.

Kunnes nainen tapaakin baarissa Ericin ja se on menoa sitten. Yllättävä raskaus keskeyttää rakkaan työn, sillä eihän toki ison mahan kanssa voi lentää. Syntyvä tytär on rakas, tottakai, mutta taivaalle on kamala ikävä. Töihinpaluu onnistuu, mutta ns. tuolijoukkoihin. Eihän se ole edes oikeaa lentämistä, jonkun lennokkikoneen lentämistä Nevadan autiomaasta, ikkunattomasta kontista. Mutta alkaa sekin sujua. Ja onhan se eri asia päästä joka ilta vapaalle, eikä vain kerran vuodessa!

Siipirikko on tarina siitä miten sota käy mielen päälle, vaikkei olisi edes taistelukentällä fyysisesti. Miten omat ajatukset ja mielikuvat ja asenteet muuttuvat, kun sinulla onkin konkreettinen asia minkä puolesta taistella. Miten adrenaliininarkkari kokee videopelaamiselta vaikuttavan sodankäynnin. Miten fyysinen suoritus myös "kaukolentäminen" voi olla. Miten Sinisyys vaihtuu harmauteen. Miten todellisuus ja keinotekoinen maailma sulautuvat yhteen. Miten kaikkinäkevä lennokin silmä edustaa Jumalaa, ei vaan SE on Jumala, ja vain hänellä on valta tuomita harmaat pikseliukot kuolemaan.


Virtuaalimaailma/videopeli - onko ne ruudulla atoimeiksi hajoavat ihmiset oikeita vai vain pikselimössöä? Kuka saa tuomita ja päättää toisen syyllisyydestä? Ne "taivaalliset kuulokejumalat"? Tätä joutuu majurikin pohtimaan, tai lähinnä kai katsoja. Miltä se tuntuu, tai tuntuisi, painaa sitä nappia ja wuush, kaikki muuttuisi tasaisen harmaaksi. Tuntuuko se samalta kun pelaisi jotain taistelupeliä? Orson Scott Cardin Ender's Game on kiinnostava scifikirja, missä käsitellään tätä virtuaalisodankäyntiä ja sen suhteuttamista todellisuuteen. Ja voiko sotilaalla olla perhe, vai olisiko se parempi olla ilman?

Jotenkin Siipirikosta tuli samanlainen fiilis päähän kuin loistavasta Sotilaspoika -monologistakin. Se sotakriittisyys ja pienen ihmisen tuska. Tunne ettei voi päättää eikä vaikuttaa itse omaan kohtaloonsa; on vain pelinappula. Kuin Neil Diamondin taustalaulaja, kuten Siipirikossa todetaan.

  

Ulla Virtanen on tähän rooliin ihan nappivalinta. Ilmeikkäät kasvot ja koko kroppa tulkitsee niin loisteliaasti näitä lentäjän tuntoja. Ilkikurinen pilke kun puhuu Ericin ja pilotin seksikohtauksista. Ja miten kaihoisa ilme voikaan olla kun Sininen on aiheena! Musta tuli kertaheitolla fani.

On tämä aika ahdistava ja ajatuksia herättävä näytelmä, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Eli jos kaipaat kevyttä pään nollausta ja viihdettä, niin tämä ei ehkä ole sinun juttusi. Mutta jos haluat ravistella omaa ajattelumaailmaasi, ja pohtia vaikka virtuaalimaailmassa viihtymistäsi, niin suuntaappa matkasi Aleksis Kiven kadulle Helsinkiin. Tämä tarina kiehtoo ja vie mukanaan. Ja tulee ehkä uniisikin. Liput äkkiä hankintaan ja katsomaan; esityksiä ei ole montaa (ja niistä viimeinen on 20.8.). Ja katsomo on siis todellakin pikkiriikkinen.

Tuottaja-Titin leipomat herkulliset tarjoilut, NAM!


Rekvisiittaa ei juurikaan ole, paitsi hienot videoskriinit ja valot ja äänet - niistä kiitos Toni Haaraselle. Tosin esityksen lopussa pyörivät kuvat saavat mut ainakin tuntemaan kamalan suurta ahdistusta. Pieni ja vähäeleinen on kaunista.

Älyttömän paljon kiitoksia koko työryhmälle tästä. Oli elämys.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Virallisten kuvien copyright Mikko Kauppinen, muut omia

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Romeo and Juliet /Kenneth Branagh Company, Finnkino 9.8.2016

Ei tämä(kään) näytelmä ole mun suosikki-Shakespearejä, joten ehkä siksi en käynyt katsomassa sitä Lontoossa livenä heinäkuussa. Ja koska tiesin että se tulee Finnkinolle myöhemmin. Tämä kiinnosti eniten Kenneth Branaghin ohjauksen takia, ja hieman myös siksi, että Mercution roolissa nähtiin 77-vuotias Derek Jacobi. Jotta pitäähän se nähdä, miten ihmeessä on saatu uskottavaksi, että teini-Romen paras kaveri on pappaikäinen Mercutio. Myönnän että oli kovasti epäilyitä sen suhteen.


Hieman yllättäen (tai sitten ei niinkään yllättäen) Jacobi olikin tässä näytelmässä ihan parasta! Hän oli sellainen hyvin nuorekas ja trendikäs Mercutio, joka lauloi ja tanssahteli ja oli muutenkin oikein mallikas. Tykkäsin, sittenkin! Epäilyksistäni huolimatta. Mercution Queen Mab monologi oli upea.

Tämä Romeo ja Julia oli sijoitettu toisen maailmasodan jälkeiseen Italiaan, ja se näkyi lavastuksessa ja puvustuksessa hyvin. Ja italiaa vilisevässä tekstissä. Lisäksi näimme tallenteen mustavalkoisena, joka sopi mainiosti tähän henkeen. Juhlissa juodaan skumppaa, teknomusa raikaa ja osallistujilla on naamiot. Juliakin laulaa. Mafiosoja! Julia jatkaa skumpan kippaamista vielä kuuluisassa parvekekohtauksessakin.

Tässä vielä naurattaa! Mercutio, Romeo ja Benvolio lasillisella


Itse pääpari - jalkansa loukannut Richard Madden Romeona ja Lily James Juliana eivät nyt mitään kauhean vakuuttavia olleet. Maddenin jalan takia oli tätäkin esitystä (taltioitu 7.7.) hieman muokattu, ehkä taistelukohtauksia lievennetty tms. Jalan takia Madden joutui sitten luopumaan roolistaan kokonaan, ja koska hänen understudynsä oli myös loukkaantunut, jouduttiin roolia paikkaamaan hälyttämään Freddie Fox! Se olisikin ollut paljon kiinnostavampi nähdä Romeona kuin Madden.

Jaa miksipä Fox? Koska hän oli juuri viime syksynä esittänyt roolin Sheffieldin Crucible Theatressa, ja kalenterissa oli kai sitten tyhjää. Joo, Madden oli vähän vaisu ja Romeon ja Julian välinen kemiansa oli aika olematonta. Millonkohan näkisi ihan oikeasti hyvät päänäyttelijät tässä näytelmässä? Juliakin oli vähän sellainen hysteerinen bimbo. No, niinhän se onkin, mutta oikeesti. Voishan sen tehdä hieman... jotenkin uskottavamminkin. Mutta kuiteskin Julia oli parempi kuin väritön, hajuton ja mauton Romeo.



Jack Colgrave Hirst oli hyvä Benvolio, samoin pidin kovasti Julian isästä (Michael Rouse). Ja Meera Syal oli todella taitava ja hauska imettäjänä. Tykkäsin myös Isä Laurencesta (Samuel Valentine) kovasti. Sen sijaan Paris (Tom Hanson) oli ihan pökkelö ja Hanson tekee roolista aika ällöttävän ja lipevän.

Suomennoksessa oli käytetty Paavo Cajanderin käännöstä, ja suomennoksesta vastasi Jari Vikström. Vähän se vanha kieli näytti paikoitellen aika koomiselle. Esim. fishified = kalamustunut :-) No, se oli kyllä aika symppis ja sopiva käännös. Mutta esimerkiksi "vielä yksi suutelo" :-O.

Filmitaltioinnin aluksi oli haastateltu joukkoa erilaisia teinejä, nuoruudesta ja rakkaudesta ja sen sellaisesta. Ja myös heidän tiivistyksensä näytelmästä. Osa vastauksista oli aika liikuttaviakin, ja oli kiva kun oli vähän "erilaisiakin" nuoria mukana. Ja sitten oli myös Sir Branaghin höpötyksiä miksi hän tarttui tähän näytelmään (tämä oli ensimmäinen Shakespeare mitä hän itse näki teatterissa, sekä myös ensimmäinen Shakespeare mitä hän ohjasi).


Ja siinä haastattelussa selvisi sekin miksi hän halusi Derek Jacobin Mercution rooliin. Nimittäin opiskeluaikoinaan Branagh luki DH Lawrencen kirjeitä, ja niissä oli tarina rappeutuneesta Oscar Wildesta Pariisissa. Siitä tuli sitten idea tämmöisestä kaiken kokeneesta ja nähneestä vanhemmasta Mercutiosta, joka voisi olla Romeolle kuin neuvova setä. Hyvin se toimi. Hän myös halusi La Dolce Vita -leffan tyylistä henkeä koko teatteriesitykseenkin, ja siksipä leffataltiointikin on mustavalkea. Alkutekstitkin olivat sellaiset 50-luvun väpäjävät ja sopivalla fontilla.

Väliajalla oli myös "diashow" erilaisia Italiaan liittyviä kysymyksiä ja vastauksia. Ja faktoja naisista ja seurustelusuhteista. Siis niiltä sodanjälkeisiltä ajoilta.

Ihan kiva versio juu, mutta ei mikään elämää suurempi näytelmä. Kiva kuitenkin että kävin katsomassa, oli tässä ihan hetkensä! Sitäpaitsi Patrick O'Doylen musiikki ja Christopher Oramin lavastus ja pukusuunnittelu olivat hienot. Toisena ohjaajana Sir Branaghin lisäksi oli Rob Ashford.


Kuvien copyright Johan Persson