maanantai 13. helmikuuta 2017

Hamlet / Hämeenlinnan Miniteatteri 12.2.2017

Ensimmäinen vierailuni Hämeenlinnan Miniteatteriin, mutta ei varmaankaan viimeinen. Miten minä tänne sitten löysin? No, missä Shakespeare, siellä minä. Joten kiitosta vaan alunperin bloggaajakollegaguru Talle, joka tästä vinkkasi, jo viime vuoden puolella kun kävi katsomassa.


Tällä kertaa Hamlet sijoittuu sairaalan psykiatriselle osastolle. Mikäs siinä, hyvinhän se sinnekin istuu. Samalla voi pohtia paljon tätä mielenterveysteemaa - onko Hamlet hullu oikeasti, vai esittääkö vaan. Ovatko äiti Gertrude ja isäpuoli/setä Claudius hänet sinne sulkenut? Ja ovatko kaikki muut henkilöt olemassa vain Hamletin päässä, muita potilaita vai häntä vierailuilla tapaavia tuttuja?


Marja Myllyniemen dramatisoima, sovittama ja ohjaama Hamlet on monella tapaa hieno kokemus. Matti Rossin suomennoksen kieli istuu hyvin niin nykymaailmaan kuin sairaalamiljööseen. Runollisempi mitta vaihtuu puhekieleen lennossa, ja takaisin yhtä nopsaan. Hamletia on tullut nähtyä eri versioina kymmeniä kertoja mutta ei siihen kyllästy, koska jokainen tulkinta on niin täysin omansa. Aina siitä saa uutta irti. Tälle kertaa olivat sisarukset rokkimies Laertes (Aleksi Rantanen) ja metsänkeijumainen Ofelia (Killa Keränen) melkoisen intiimeissä tunnelmissa. Mielenkiintoinen tulkinta mitä en muista ennen lavalla nähneeni. Laerteksen mustasukkaisuus saa siis tästä oivan taustakertomuksen! Ja Ofeliuksen hevoskohtaus juuri ennen kuolemaa, ooh!


Mustiin sonnustautunut Emppu Jurvanen on ihan loistava Hamlet! Ei ole helpoimpia rooleja tämä Tanskan prinssin rooli. Sanoja, sanoja, sanoja - niitä on paljon, ja vallan oivallisesti nuori mies homman hoitaa. Sellainen intensiteetti tässä on läsnä. Hyvä! Ja se hulluuden esittäminen.

Äänisuunnittelu oli mielenkiintoista. Kaikuva äänimaisema oli juurikin hieman aavemainen ja sairaalatilaan sopiva. Välillä äänet värisivät samassa tahdissa valojen kanssa. Hamletin isän haamu oli toteutettu sykkivillä ja väreilevillä valoilla (ja toki Samu Tolvasen matalalla äänellä), ja se toimi yllättävän hyvin. Pidin myös musiikista; sellaista syntikkapoppia, jylheitä urkusaundeja ja ujeltavia ääniä muutenkin. Äänistä ja valoista vastasi Mikko Myllyniemi. Niinkin simppelillä tavalla toteutettu efekti kuin taskulamppu ja vesipullo - tuloksena todella kauniita ja näyttäviä visuaalisia valokuvioita. Lopussa perinteinen miekkailu on korvattu näyttävällä puukeppitaistelulla, sekin toimii hyvin.


Pukusuunnittelu, tai oikeastaan se koko visuaalinen puoli, on silmää miellyttävää. Sairaalamaailmasta viestittävät valkoiset takit ja avainkaulanauhat, ja sitten on tämmöistä kasarirockestetiikkaa. Claudius (Miikka J. Anttila) punaisissa leopardihousuissaan ja kultakäädyin koristeltu pimatsu-Gertrude (Hanna-Leena Henriksson) ovat näyttävä pari. Korskeudessaan, riettaudessaan (se panokohtaus kesken sairaalavierailun!) ja itsekeskeisyydeessään on turha tulla selittämään että Hamletin hyvinvointi heille mitään merkitsisi. Loistavat roolityöt molemmilla. Laertes valkoisissa vaatteissaan ja kynsilakassaan on kasarirockin ruumiillistuma. Vahvat silmämeikit kaikilla lisäävät tätä rockestetiikkaa.


Ja potilailla maalatut iirikset luomien päällä, todella creepyä!! Rävähtämättä ikuisuuksia katsojaa tuijottaen. Kampaukset (erityisesti Ofelia ja Gertrude) on tosi upeat myös. Marjo Maulaa saa kiittää koko tästä visuaalisesta puolesta. Lavastuksessa hyödynnettiin hyvin radioantenneja, vanhoja puhelinten luureja ja kulahtanutta näppistä.

Hamletin kaveri Horatius (Samu Tolvanen) on ruutupujoliivissään, otsakiehkuroissaan ja solmukkeessaan kömpelö ja käsiävääntelevä. Hyvin näytelty tämäkin. Onko hän nyt sitten kuitenkin Hamletin puolella, vai tätä vastaan? Onko ylipäätään kukaan sitä miltä näyttää? Ja mitä Gertruden ja Hamletin vanhan frendin Rosencranzin (jota Ilmari Huhtanen mainiosti näyttelee) välillä on, vai tykkääkö Hamletin äiti vaan kaikista miehistä noin ylipäätään? Ja eikö Ofelia siksi kelpaa Hamletille koska on vain lääkärin tytär ja Hamlet sentään prinssi?


Vaikka Hamlet ei olekaan mikään komedia, niin tässä on monia hauskoja juttuja. Sokeasti ja svengaavasti laulaen etenevä haudankaivajakolmikko on lystikäs, ja koko hautakohtaus on sopivan napakka. Monesti se on liian pitkitetty ja hidastempoinen. Eikä tartte aina olla pääkallojakaan rekvisiitaksi; kaasunaamari voi ajaa saman asian. Tätä ei ole sijoitettu varsinaisesti mihinkään tiettyyn aikaan, mutta silti kännykät ovat mukana aktiivisesti. Sähköshokkikohtaus on muuten myös upeasti toteutettu! Ja se Olla vain eikö olla -puhe heti sähköhoidon jälkeen, hieno veto! Gonzagon murha -näytelmä on hienosti toteutettu valtavine myrkkynassakoineen ja hillittömän urkumusiikin säestämänä! Hieman epäselvästi artikuloiva Polonius (Eero Rantaniemi) tulvii neuvoja reissuun lähtevälle Laertekselle; toinen ei meinaan millään päästä matkaan.


Hattua tarttee nostaa tälle koko innokkaalle ja heittäytyvälle näyttelijäpoppoolle! Hamletin esitykset Hämeenlinnassa jatkuvat vielä 9.4. asti, ja esityksiä on vain sunnuntai-iltapäivisin. Hyvä päivä vierailla, koska suurin osa teattereista lomailee sunnuntaisin.


Esityskuvien copyright Mikko Myllyniemi, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Tom of Finland / Turun kaupunginteatteri 11.2.2017

Jo paljon ennen Tom of Finland -musikaalin ensi-iltaa tiesin, että seuraava katselukerta on jo pari viikkoa enskarin jälkeen, koska loistava Eclipsis ry oli järkännyt meille siihen reissun! Olikin hurjan hyvä nähdä tämä nyt näin pian uudelleen, koska kahdessa viikossa oli esitys saanut entisestäänkin lisää napakkuutta! Lisäksi nyt kolmannen rivin keskipaikat olivat moninkertainen parannus ensi-illan takariviin. Paikalla ON väliä!

 
Päästiin Eevan kanssa myös Kaken kainaloon! Mitkä vatsalihakset!


Sanomattakin on selvää että hienoa oli meno lavalla näin toisellakin kertaa. Nyt erotin paremmin pieniä yksityiskohtia mitkä valitettavasti eivät viimeksi sinne ihan taakse näkyneet. Esimerkiksi alun vauhdikas gangsterikohtaus Toukon lapsuudessa sai ihan uusia ulottuvuuksia. Sarjakuvamainen ilmaisu pyssyjen BANG!-lippuineen ja koko se hieno koreografia, wau!

Lyriikoista löytyi myös uusia riimihelmiä, mitkä ensi-illan huumassa ja ekstaasissa menivät ohi, kuten vaikkapa "aika vesseli - taika pensseli" riimi ja "pyllyt myy, pyllyt myy, paremmin kuin Pikku Myy"! Musiikki oli edelleen ihanan svengaavaa ja raikasta. Mä niin toivon että tämä loistava musiikki julkaistaisiin muodossa tai toisessa myytäväksi joskus. Tätä tekisi mieli kuunnella kotona ja autoillessa. Jatkuvasti kun ei vaan kykene Turkuunkaan esitykseen sitä kuulemaan... Enkä ole toiveineni kanssa yksin! Ne rokkibiisit missä Olli Rahkonen (ja muutkin, varsinkin Mika Kujala) pääsee revittelemään, ou jee!


Kaikki esiintyjät olivat edelleen todella ilmaisuvoimaisia, notkeita ja säkenöiviä. Tietynlaista rentoutta oli tullut enskarin jälkeen lisää, ja varmuutta. Se ilo ja riemu paistoi kaikkien kasvoilta! Ehkä jotenkin erityisesti Jonas Saaren naapuripoikamainen virnistys kuvastaa parhaiten koko tämän esityksen sanomaa: kujeileva, riemuisa mutta samalla flirttaileva ja haastava. Ja ennenkaikkea viihdyttävä!

Visuaalisestihan tämä toimii upeasti, kaikki ne lavastuksen suuret linjat sekä pienet detaljit. Tietenkin esteettisesti on kiva päästä kuol... katsomaan puolialastomia nahkaan verhottuja miehiä lähietäisyydeltäkin. Varsinkin kun ne samalla laulavat ja tanssivat! Erityisesti Jonas Saari ja Tuukka Raitala olivat... WAU. Se tukkilaiskohtaus! Ja Leo Kirjonen oli aivan mykistävä Seslonki-Iidana. Mutta onhan se taas kehuttava uskomattoman lahjakasta ja taitavaa Olli Rahkosta. Kyllä tämän Touko on vaan toista maata. Miehessä piisaa karismaa ja ääntä ja lavasäteilyä ihan muille jakaa.


Sen pituinen se. Niinhän kaikki sadut ja hyvät tarinat loppuvat. Niin Toukonkin, tai Tom of Finlandin. Ja vaikka loppu on haikea (taas sain pyyhkiä silmiä), niin onneksi Toukon jumalalla on valkoisen univormun lisäksi kiiltävät saappaat! Tottakai! Ja löytyy sieltä taivaasta muutakin silmäniloa... Ja siellä saa piirtää. Onneksi loppuun on vielä varattu huikea tanssi-encore-aplodikohtaus, missä siitä pienestä liikutuksen tilasta pääsee takaisin euforiaan ja aplodeeraamaan!


Vaikka kyseessä oli matineanäytös, niin kyllä tästäkin yleisöstä väliaplodeja irtosi. Ja lopuksi taputettiin kädet hellinä koko porukka takaisin lavalle monta kertaa. Ihan todella ansaitusti. Porukka tuntui siis tykkäävän, kaikenikäiset. Meidän 15 hengen seurueemme ainakin tuntui olevan aika pähkinöinä, ja Twitterissä kävi aikamoinen pöhinä loppupäivän. Moni tuntui jo suunnittelevan seuraavia katsomiskertoja. Itsellä ainakin olisi vielä tarkoitus muutama kerta käydä...

  
Man himself eli Olli Rahkonen kummasti kutistuneen Kaken kanssa!


Aulassa oli muuten myös hieno pahvi-Kake, jonka ääressä yksi jos toinenkin kuvasivat itseään. Esityksen jälkeen siihen ilmestyi myös Olli Rahkonen tuttuineen, joten piti se sivustakatsojankin napata muutama... (ja sain sitten nimmarinkin!).

Teatterilla on myynnissä myös musikaalin oheistuotteita. Hieno kangaskassi vitosen, hihamerkki 3 euroa, ja kyllä vitosen hintaisessa käsiohjelmassakin riittää ihailtavaa. Tällä kertaa mukaan tarttui kassi, koska hihamerkki jo löytyi entuudestaan.

Iso kiitos Laura ja musikaaliyhdistys Eclipsis ry taas kerran hienosta iltapäivästä!


Esitysuvien copyright Otto-Ville Väätäinen, muut Pekka Sälpäkivi sekä minä itse.
Näin esityksen alennushintaisella ryhmälipulla.

lauantai 11. helmikuuta 2017

Ihminen! / Teatteri Jurkka 10.2.2017

Tommi Erosen uraa olen toisella silmällä seurannut aina vuoden 1992 Q-teatterin Pirun kaunis tyttö-näytelmästä alkaen ("Havukainen, se mainos!"). 25 vuotta sitten!! Miten siitä voi olla jo niin kauan (en ole vanha, en). Se näytelmä oli muutenkin yksi niistä parhaista koskaan, jota vieläkin muistelen kaiholla ja haikeudella ja rakkaudella. Viimeksi näin Erosen Teatteri Jurkan lavalla 2014 Frankie ja Johnny-näytelmässä.

Ja Jurkassa ollaan nytkin. Tällä kertaa kyseessä on Erosen monologiesitys Ihminen! ja sen ensi-ilta. Nyt tutkitaan omaa napaa, mutta myös laajemminkin koko ihmisyyttä; alkaen evoluutiosta ja miten meistä tuli tämmöisiä. Meistä ihmisistä siis. Ja erikseen vielä Tommista.


Tommi kertoo siis paljon itsestään, suhteestaan isäänsä ja poikaansa, suhteestaan ex-vaimoon, ja muihin ihmisiin. Käydään läpi ne lapsuuden sankarit Bonanza-sarjan Little Joesta Tarzanin kautta Remuun. Ja kohtalokkaan EF-kielikurssimatkan ja viimeisen illan discon Anais Anais-tuoksuisine Minna Liiroineen vuonna 1983. Mitä olisikaan voinut käydä, jos Tommi vaan olisi lähtenyt tanssimaan! Reilussa parissa tunnissa keretään mielikuvitusreissulle Milanoon, Brightoniin, Kuopioon. Kaiken taustalla väijyy eturauhasen oikkuilun aiheuttama kuolemanpelko. Se on se keski-ikä.

Hetkittäin tämä on riipaisevan nostalginen (me ollaan niin samanikäisiä Tommin kanssa, että kyllä moni näistä muistoista liippaa likeltä omiani), hetkittäin tosi hauska. Välillä huomaan hymähteleväni, välillä meinaa tulla itku silmään. Voi suomalaista miestä, voi ihmistä. Katsellaan omakuvia Väyrysestä Polanskiin ja ties mihin. Mitä ne meille kertovat kyseisestä henkilöstä? Omakuva yleensäkin. Minkälaisen kuvan kukin haluaa itsestään maailmalle välittää. Millaisia kuvia kukin laittaa itsestään esim. Tinderiin? Ja mihin ihmisen valinnat ylipäätään häntä kuljettaa. Ja minkälaisen kuvan Tommi meille välittää tällä kertaa, itsestään ja ihmisestä.


Kyytiä saavat vaihtoehtoiset hoitomenetelmät kosmoksen naksautuksineen. Ratkiriemukas hetki terapiassa, lastenammeessa yrtteineen. Huumorista on helppo sukeltaa ahdistavampiinkin osuuksiin. Avioeroon. Kommunikointiongelmiin. Hetkittäin tämä kuulostaa niin henkilökohtaiselta tilitykseltä, että käy hieman ahdistamaan, mutta onneksi tarinaa kuljetetaan niin taitavasti, että ahdistavuudet jäävät pian. Paitsi muikkukukkoreseptiä kuunnellessa tulee se suuri liikutuksen tunne takaisin.

Teksti on paikoitellen niin lennokasta tajunnanvirtaa, että tuntuu että liitelisin sen mukana jonnekin korkeuksiin katselemaan pieniä muurahaisen lailla mönkiviä ihmisiä. Niitä jotka sössivät oman elämänsä, niitä joilla olisi paljon sanottavaa läheisilleen, mutta eivät saa sanottua mitään. Kun Tommi kertoo kahvihetkestään isänsä kanssa, mitä oli keskustelu halauksineen mielikuvituksessa ja mitä se oli todellisuudessa, huomaan miettiväni omia keskustelujani ihmisten kanssa. Miksei suomalainen mies (ihminen) puhu. Niin miksei?

Taas kerran Tommi Eronen on ihan loistava esittämään erilaisia murretyyppejä - tässäkin saa ihailla niin regressioterapeutti Markusta kuin savolaista urologiakin. Opimme muuten myös sen, että Tommin oma kova ydin on "moniongelmainen mopovirittelijä Kuopiosta". Erosessa on jotain samaa kuin Gary Oldmanissa, sellaista hiljaista charmia joka hiipii iholle salakavalasti. Tässä esityksessä ihminen on alasti, henkisesti paljaana.


Ilari Johansson ohjaamassa esityksessä oli pituutta ainakin ensi-illassa reippaanlaisesti näin monologiksi, mutta ei sitä missään vaiheessa pitkästynyt tai puutunut. Musiikkivalinnoista bonusta! Nostalgista suomi-iskelmää; Poltetut sillat, Koskaan et muuttua saa, Maailman pihamaat. Jokainen sopi siihen omaan kohtaansa esityksessä erinomaisesti. Pidin kovasti myös valo- ja äänisuunnittelusta ylipäätään (no olihan ne Saku Kaukiaisen tekemät!) ja Tommin lapsuusvideoista.

Ei ihan helpointa katsottavaa, mutta lopussa kiitos seisoo. Monenlaisia ajatuksia herätti tässä pienessä ihmisessä. Kyllä sitä jokainen jotenkin elämästä selviää. Niin Tommi kuin minäkin.


Kuvien copyright Marko Mäkinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Oopperailtamat / Tampere-talo 7.2.2017

Tampereella on oopperaa kuultu säännöllisesti jo vuosikausia, tänä vuonna vietetään Oopperan seitsemänkymppisiä. Nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa kokeilussa oli esittelytilaisuus tulevaan oopperaan. Ja sen verran mainio kokemus Oopperailtamat olikin, että toivon mukaan tästä tulee perinne tuleviin esityksiin. Varsinkin kaltaiselleni oopperanoviisille ilta ja esiintyjät tarjoilivat paljon kiinnostavaa tietoa.

Lindgren, Koskela, Torikka ja Helsing

Tilaisuuden tunnelma oli rento ja hauska, vaikka Madetojan Pohjalaisia ei mikään huumoriteos olekaan. Juontajana ja teosesittelijänä toiminut Minna Lindgren oli juurikin sopiva tämmöiseen hommaan. Tampere-talon uusi Maestro-tila oli sopivan intiimi, mutta tarpeeksi tilava. 

Itselleni Pohjalaisia on ihan uusi oopperatuttavuus, mutta kaiken nyt kuulemani ja lukemani perusteella se vaikuttaa todella kiinnostavalta. Niin musiikillisesti kuin tarinallisestikin. Ja varsinkin tämä Tuomas Parkkisen ohjaama versio, missä korostetaan naisen roolia ja asemaa. Päärooleihin on nostettu kolme eri asemassa olevaa naista. Juoni tuntuu olevan kuin parhaimmasta (vai pahimmasta?) saippuaoopperasta. Kolmiodraamoja, körttiuskontoa, puukotuksia, vankilareissuja, juopottelua... 

Pääteemana on vapaus, jota kukaan ei tässä oopperassa tunnu saavan koskaan. Musiikki taas on hyvin kansanlaulupohjaista. Kyllä oli moni tuttu melodia mitä illan aikana kuultiin! Tässä Madetoja on kuulemma hyödyntänyt kansanmusiikkia kuin Puccini konsanaan omissa oopperoissaan.

  
Minna Lindgren ja Tuomas Parkkinen

Suurin osa näistä kansanlauluista (suomalaisista, ei siis Puccinin löydökset!) ovat Toivo Kuulan keräämiä, ja osa ilmeisesti Järviluomankin. Artturi Järviluoma oli kirjoittanut Pohjalaisia näytelmän, ja sen 1914 Kansallisteatterin esityksen jälkeen siitä tuli hyvin suosittu, joten tahdottiin oopperakin samasta aiheesta. Toivo Kuula kieltäytyi säveltämästä, mutta onneksi Madetoja tarttui asiaan ja pohjalaisia ymmärtävänä sävelsi musiikin. Ooppera valmistui sitten 1924. Moni henkilöhahmo kuulemma perustuu ihan oikeisiin ihmisiin, mm. Alavudella vaikutti joku hankala nimismies, mikä sitten on päätynyt mukaan tähänkin,

Lindgren puhui myös verismistä, mitä Pohjalaisiakin edustaa. Siinä missä Wagner teki uniin ja fantasioihin pohjautuvia oopperoita, harrasti Puccini verismiä eli kuvasi tavallisia ihmisiä, tavallisissa kylissä - ja sitten tapetaan joku! Kuten Pohjalaisissakin. Pohjalaisissa on kolme näytöstä, ja jokainen alkaa yhden "päänaisen" laululla. Liisa-piikakin tyhjentää paskahuussia laulaessaan, eli hyvin arkisia askareita tässä puuhaillaan laulun lomassa.


       
Marjukka Tepponen ja Tiina-Maija Koskela

Oopperailtamissa oli paikalla kolme solistia eli Marjukka Tepponen, joka laulaa Liisa-piian osan, Tiina-Maija Koskela, joka on talon tytär Maija sekä Waltteri Torikka, joka taas on Karjanmaan Köysti, kauhea häjy! Kaikki lauloivat paljon näytteitä ja pianisti Tatu Erkkilä säesti heitä. Välillä Lindgren kuljetti oopperan juonta eteenpäin, ja taas kuulimme lisää lauluja. Toki esiintyjiä haastateltiinkin, sekä teoksesta ja omasta suhteestaan Pohjanmaahan. Paikalla oli myös kapellimestari Anna-Maria Helsing, sekä ohjaaja Tuomas Parkkinen (jolle lopuksi koko konkkaronkka lauloi syntymäpäiväonnittelut!).

Minä tykkään kovasti Marjukka Tepposen äänestä, ja myös Tiina-Maija Koskela lauloi todella kauniisti. Torikka sopi oikein mallikkaasti häjyn rooliin, ja tämän rokkikukkomaisuus (anteeksi, iskelmäkukkomaisuus) tuntui istuvan hyvin häjyn pirtaan. Ja käärmeennahkatakkikin!


Illan aikana puhuttiin ja ruodittiin siis paljon pohjalaisuutta, eri kylien ja alueiden välisiä eroja, mitä se pohjalaisuus on niinkuin oikeasti. Musiikki ja uskonto sekä paini tuntuivat olevan monella pohjanmaalaisuuden kulmakiviä. Anna-Maria Helsing on itse kotoisin ruotsinkieliseltä alueelta Munsalasta ja isänsä oli pelimanni. Näin ollen musiikki on aina ollut iso osa hänen elämäänsä. Duurinkin hän on joskus kuullut, ehkä ruotsalaisen äidin myötävaikutuksella. Seinäjoelta kotoisin olevalla Tiina-Maija Koskelalla oli hyvä jakoperuste etelä- ja pohjoispohjanmaalaisiin. Etelässä ollaan iloisia, käydään paljon juhlissa, ja sitten joku saattaa hieman puukolla kutitella, ja ihmetellä miksi se nyt kuoli. Pohjoisemmassa on hartaampaa ja pyhempää, sitten illalla on kärhämä ja joku hakee kirveen! Hyvässä ja huonossa pohjanmaalaiset ovat suoraselkäisiä ja jääräpäisiä. Minna Lindgren heitti että Pohjanmaalla "kunnon miehet on painijoita ja niiden siskot on missejä".


Waltteri Torikkakin tunnusti, että isänsä vei hänet kerran painiseuran treeneihin. Mutta hän ei päässyt kunnolla etuperin kuperkeikkaa, niin se jäi sitten siihen yhteen kertaan. Hänen roolihahmonsa Köysti saa tässä esityksessä kunnolla turpaansa, vaikka kuinka onkin häjy. Köysti on sellainen paha poika, jolla on karismaa, vaarallisuutta, itseriittoisuutta ja -tietoisuutta. Kaikki naiset palvovat häntä, vaikka hieman pelkäävätkin. Rokki/iskelmäkukko siis! Waltteri naurahtikin sanoneensa kollegoilleen "ihanaa tulla harjoituksiin, kun ei tarvii ollenkaan näytellä".

  

Mutta miksi tässä on sitten nostettu naiset esille, vaikkei monilla näistä ole niin isoa laulurooliakaan? Ohjaaja Parkkisella oli erittäin aukoton peruste asialle. Alunperin hänkin kuvitteli, että tämä on ooppera sorrosta (monesti on ajateltu että tässä kuvataan Venäjän sortovuosia). Mutta sitten viime aikoina kaikki miesten tekemät väkivallanteot, olivat ne sitten kuorma-auton ajamista väkijoukkoon tai tuntemattomien ihmisten puukotusta tai jotain muuta, tekivät vaikutuksen. Miehet kokevat tarpeen tarttua aseeseen, jos he katsovat kokeneensa vääryyttä, tai melkein mistä syystä hyvänsä. Pohjanmaalla kaivetaan puukko esiin, jos joku vain katsookin pahasti, noin kärjistetysti. Parkkinen kertoi, että taiteilijana hän ei voi ohittaa näitä miesten tekemiä väkivallantekoja.

Jokaisella "minä tapan"-miehellä on äiti. Usealla sisko, monella vaimo tai tyttöystävä, joillain tyttäriä. Ja ne ovat aina nämä naiset ketkä joutuvat katsomaan, ketkä kärsivät, ketkä joutuvat sitten hoivaamaan "kärsinyttä" miestä. Naisten on jatkettava elämää ja arkea, vaikka puoliso, veli tai poika olisikin tappanut jonkun. Miehet edelleen luulevat että heitä sorretaan tässä maailmassa. Ylpeydentunto ja kostonhalu on monella muullakin kuin pohjanmaalaisella miehellä sisimmässään.

Tässä Pohjalaiset-tulkinnassa on kolme näkökulmanaista. Kohtaukset nähdään heidän silmin, vaikka roolit ovat edelleen pienehköjä. Jo mainittujen Liisan ja Maijan lisäksi on myös vanhempi Kaisa (Päivi Nisula), joka on hauska ja maanläheinen hahmo, elämää pystyssä pitävä voima.

Liisan ja Köystin asujen keskellä ohjaaja Parkkinen

Näissä iltamissa muuten korostui hyvin ettei miehiä juuri tarvita, koska naiset lauloivat duettonsakin yksin! No, ehkä se on kuitenkin kiva, että siellä muutama kaksilahkeinenkin nähdään. Jo mainittujen laulajien lisäksi lavalla laulavat myös Ville Rusanen, Jyrki Anttila, Jaakko Hietikko, Ilkka Hämäläinen, Jere Martikainen, Kristjan Möisnik, Anssi Hirvonen, Juha Kotilainen sekä Olli Lammi ja Pertti Kallio vuorottelevat. Lisäksi Tomi Rauhala on mukana mykkänä. Ja toki lavalla laulaa Tampereen Oopperan valtava kuorokin.

Tässä oopperassa nähdään myös perisuomalainen juopottelukohtaus, tottahan toki! Muutenkin Pohjalaisissa on kuulemma hyvin mutkaton suhde alkoholiin. Jääpäs nähtäväksi mitä tällä tarkoitettiin.


Kauhean paljon kiitoksia koko porukalle ja toki Tampereen Oopperalle tämmöisistä iltamista. Kaikilla oli hauskaa, niin esiintyjillä kuin yleisölläkin. Selvästi tilausta oli, ja ihmiset vaikuttivat oikein tyytyväisiltä illan antiin. Itsellä ainakin on paljon helpompaa lähteä katsomaan ja kuulemaan uutta oopperaa, kun nyt kuuli taustoja ja musiikkinäytteitäkin. Ensi vuonna toivon mukaan uudelleen Veljeni vartija-oopperan tiimoilta, eikös?

Jututin muuten Parkkista myös maanantaina Tampere-talolla Pohjalaisten harjoitusten lomassa, joten osa näistä jutuista on peräisin sieltä, eikä Oopperailtamista, jos joku paikalla ollut ihmettelee.


Kuvat otin itse.
Näin iltamat ilmaisella pressilipulla.

torstai 9. helmikuuta 2017

Romeo vs Julia / Teatteri Jurkka 8.2.2017

On aivan hykerryttävä ajatus, että Veronan rakastavaiset Romeo ja Julia tapaisivat joskus vuosikymmeniä myöhemmin, sattumalta Mantovan rautatieaseman ruuhkassa. Kun nyt lähdetään mukaan tähän Lauri Siparin ja Liisa Urpelaisen loihtimaan mielikuvitusleikkiin, niin unohdetaan se että "oikeasti" niistä tapahtumista on kulunut 400+ vuotta. Siis siitä kun Shakespearen näytelmä esitettiin ja nuoret rakastavaiset kokivat onnettoman kohtalonsa. Mitä jos eivät kokeneetkaan? Mitä jos he päätyivät yhteen, saivat neljä tytärtä yhdessä, mutta koko suhde kariutui Romeon toistuviin naisseikkailuihin?


Heidän yhteinen taipaleensa ja tarinansa alkaa kuoriutua auki kuin sipuli. Reilun tunnin aikana katsojille selviää miksi Romeo lähti, ovatko he nykyään onnellisia, onko Romeolla ongelmia eturauhasen kanssa? Miten heidän neljä nyt jo aikuista tytärtään Isabella, Miranda, Rosalinda ja Bianca (ihanan shakespearemäiset nimet muuten!) ovat puuhanneet? Miksei isä ole pitänyt tyttäriinsä yhteyttä, vai onko? Vieläkö Julia, tai Giulietta kuten Romeo häntä tässä kutsuu, komentelee ihmisiä (mutta hänellähän on vain niin hyviä mielipiteitä!)? Ja monta muuta asiaa. Paljon jää toki selviämättäkin.

Julia on matkalla Roomaan lapsenlapsensa ristiäisiin ja Romeo Milanoon liikematkalle. Mutta sitten he jumiutuvatkin asemalle, nauttivat lounasta yhdessä ja muistelevat yhdessä menneisyyttä ja suhteensa kipupisteitä. Sälekaihtimeen heijastetut Marja-Leena Koukin ja Erkki Saarelan nuoruuskuvat toimivat hienoina taustoina nuorten Romeon ja Julian säkeille.

Tässä Laura Jäntin ohjaaamassa pienoisnäytelmässä Romeo vs Julia on paljon haikeutta, mitä jos-fiilistä, ja pienistä asioista on saatu aikaan paljon myös lämmintä huumoria. Kaikki ei elämässä mennyt siten kuten haaveiltiin nuorina. Eihän se koskaan... Nuorina sitä ehkä kuvitteli pärjäävänsä pelkällä rakkaudella, mutta sitten tuli kituuttaminen murjuissa ja koliikkivauva... Mutta eletty on silti, sen jälkeenkin. Romeo oman Digi-Gue (?) yrityksensä kanssa, kaikenlaisine bisneksineen sekä vaihtuvine naisineen. Julia on saanut kaitsettua neljän ehtiväisen tyttären aikuisiksi ja luonut omaakin uraansa häämatkatoimistossa. Miesrintamalla tuntuu olleen hiljaisempaa. Onkohan muuten matkatoimiston omistaja Petruchio se Tybaltin vanha kaveri näytelmästä?


Pientä katumusta on ilmassa, ehkä, ja roppakaupalla nostalgiaa. Kaksikymmentäviisi vuotta on pitkä aika olla tapaamatta entistä puolisoaan. Tässä vatvotaan sekä suhdetta että menneitä, ja vaikka keskustelu saa hetkittäin kärkkäitäkin sävyjä, niin säädyllisyyden rajoissa pysytään. Ja loppuviimein, ei ne kummankaan asiat olekaan niin hehkeitä kuin miltä alussa vaikutti. Romeo on ollut varsinainen romeo ja renttuillut vuosikausia, mutta silti häntä tulee hieman surku lopuksi. Julia lähtee kohtaamisesta reippaana eteenpäin, mutta Romeo...  Niin, miksi naiset aina rakastuvat renttuihin (ja hankkivat vielä liudan lapsia näiden kanssa?). Miksi Julia edelleen säilyttää lukemansa Anna Kareninan välissä vanhaa valokuvaa heistä yhdessä Gardajärveltä? Janottaako vanha suola silti... vai nostalgiankaipuuko se siellä.

Katsomoa nauratti Romeon tokaistessa: "oltiinhan me ihan järjettömän nuoria kun se meidän härdelli alkoi!". Niinpä olivat, teinejä aivan. Ja nyt sitten Romeo haluaa kuitenkin Julian hoitavan hänen tuhkiensa sirottelemisen! Niin se elämä kuljettaa...


Siihen pariskunnan modernin keskustelun lomaan kaunis Shakespearen kieli näytelmästä (Lauri Siparin suomennoksesta, tottakai) uppoaa hienosti. Ja Eero Ojasen säveltämä tunnelmallinen musiikki. Ei tämän katsominen mitenkään edellytä Romeon ja Julian näytelmän tuntemista, mutta ei se kyllä haittaakaan. Ehkä tietää enemmän mitä silloin tapahtui, mutta ei sillä sitten kuitenkaan kokonaisuuden kannalta ole niin paljoa merkitystä. Kaltaiselleni Shakespeare-fanille siellä oli kyllä tarjolla monta helmeä.

Esitys loppuu siten kuin alkaakin, kuuntelemme pimeydessä Shakespearen soljuvaa tekstiä, Julia ja nuorikkonsa puhumassa, silloin kun he vielä olivat nuoria.

Todella koskettava ja intiimi esitys, se tuli suoraan iholle. Sekä Kouki että Saarela olivat niin taitavia, kuin vain kymmenien ja kymmenien vuosien esiintymiskokemuksella voidaan olla. Tämä oli muuten Koukin 50-vuotistaiteilijajuhlaesitys ja kantaesitettiin Vaasassa lokakuussa 2014. Kovasti tätä suosittelisin, mutta valitettavasti esitykset loppuivat Jurkassa tällä haavaa. Mutta mikäli tätä jossain vielä esitetään, niin mene ihmeessä katsomaan, olit sitten Shakespearen ystävä tai et.


Kuvien copyright Noora Geagea, paitsi Jurkan mainostaulukuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Amadeus / NT Live 6.2.2017

Vaikka tämän juuri kuukausi sitten näinkin ihan livenä teatterissa, niin niin suuren vaikutuksen Amadeus teki, että halusin heti nähdä sen uudelleen. Ja hyvä että näin. Edelleenkin tämä oli tosi hieno esitys, mutta nyt lähikuvien myötä huomasin, että esitys hieman kärsi. Tai ainakin oli hyvin erilainen kokemus. Jotenkin tämä oli hienoa nähdä paikan päällä, koska lava oli suuri ja siinä tapahtui jatkuvasti kokonaisuutena. Elokuvateatteritaltioinnissa on paljon lähikuvia, jotka sinällään ovat hyvä juttu, mutta samalla se kokonaisuus kärsi hieman.

Edelleenkin Lucian Msamati oli vallan erinomaisen hyvä Salieri. Mutta nyt hieman herra Mozart (Adam Gillen) ei ollutkaan niin vakuuttava kuin tammikuussa. Siis samanlailla tämä näytteli eikä sinällään roolissa ollut tapahtunut mitään mullistavaa. Mutta se ylenmääräinen kohkaaminen ja hötkyily korostui nyt hieman liikaa. Ehkä ne lähikuvat vaikuttivat.


Lähikuvien miinuksena on pakko nyt myös sanoa, että upeasti osana lavastusta ollut orkesteri jäi nyt hieman sivuun. Tai se ei ehkä näkynyt niin miten kokonaisvaltaisesti he olivat mukana esityksessä. Mutta sitten taas hetkittäin ne lähikuvat toimivat, esimerkiksi Salierin kasvojen lähikuvissa. Ja näki upeasta puvustuksesta ja kengistä yksityiskohtia.

Jos jäi näkemättä tämä NT Live niin hyvänä uutisena kerrottakoon että Amadeus palaa Lontoossa teatterille tammikuussa 2018! Muita näyttelijöitä ei ole vielä julkaistu, mutta onneksi Msamati palaa Salierin rooliin. Lipunmyynti alkaa jo 24.2.2017, ja jos olette ajoissa liikkeellä niin tarjolla on myös £15 hintaisiakin lippuja. Tämä on näytelmä mikä kannattaa ehdottomasti nähdä ihan livenä teatterissa.

Itse esityksen lisäksi näimme pari lyhyttä dokkaria, eli ensin esiteltiin National Theatren tarjoamia mahdollisuuksia nuorille. Yksi National Theatren tehtävistä kun on nuorison valistaminen ja teatterimahdollisuuksien tarjoaminen. On jokavuotista Connections-festivaalia, jossa nuorisoteatteriryhmistä 10 pääsee esiintymään NT:n lavalle. Tänä keväänä 21. kertaa järjestettävä festivaali on Britannian suurin. Näiden NT Live-taltiointien mukana myös kouluihin on tarjolla ilmaiseksi on demand-palveluna muutamia klassikkoja (Frankenstein, Othello, Hamlet, The Comedy of Errors ja She Stoops to Conquer, sekä Treasure Island).


Tämän lisäksi oli katsottavana myös kiinnostava A Gift Given from God dokkari, missä esityksen tekijät kertoivat rooleistaan ja näytelmästä.

Adam Gillen näki Mozartin radikaalina uudistajana ja halusi päivittää sen tähän päivään. Esikuvinaan esimerkiksi David Bowie ja Johnny Rotten. Oli myös kiinnostavaa kuulla että Shafferin ensimmäisissä luonnoksissa näytelmän nimi oli Salieri. Hänhän tässä pääosassa on, eikä Mozart. Mutta kaippa se Mozart paremmin myy nimenä kuin nykyään tuntemattomampi Salieri. Kuinka moni ns. tavallinen musiikinkuuntelija tietäisi edes Salieria ilman tätä näytelmää? Mutta Mozartin tietävät kaikki. 

Southbank Sinfonian muusikoilla oli haasteita äänen balanssin kanssa. Ongelmia aiheutti jatkuva liikkuminen ympäri lavaa, ja kun ei ollut varsinaisesti kapellimestaria ohjaamassa. Halusivat silti katsojien saavan aidon Mozart-kokemuksen (ja kyllä he siinä mielestäni onnistuivatkin). Minä ainakin olin lumoutunut musiikista ja sen käytöstä. Ja taas poistuin elokuvateatterista intopiukassa kuunnella Mozartin musiikkia!

Lucian Msamati kommentoi mielestäni erittäin napakasti ja osuvasti ihonväriään. Että jos jollakulla katsojalla on vaikeaa hänen ihastuttavan suklaasävyisen ihonsa kanssa, niin se on katsojan ongelma. Niin, mihin se ihonväri muka veisi näyttelijän uskottavuuden tulkita tiettyä roolia? Ymmärrän monen ohjaajan halun laittaa aina tummaihoinen mies esittämään esim. Otelloa, mutta... Brittiteatterissa on toki paljon muita kuin valkoisia näyttelijöitä, että siellä asiaan ei kiinnitä katsojana huomiota. Paitsi että kiinnitetään silti, ja jatkuvasti tummaihoisemmat näyttelijät (ja monet muutkin) kommentoivat brittimediassa, että teatteri on liian valkoista. Mikä on toki tottakin. Mutta ei silti niin valkoista kuin Suomessa.


Suomen tilanne on toki ihan erilainen, mutta varmaan muuttunee jatkossa. Kyllä Suomeenkin tarvitaan hyviä näyttelijöitä muistakin etnisistä taustoista. Ja sitten vielä saada katsojat "oppimaan" siihen, että on ihan sama minkävärinen esiintyjä jotain roolia esittää. Se voikin olla vaikeampaa. Jos asenteet ovat sitä luokkaa kun taannoin Kansallisbaletissa, missä vanhempi herra katsoi asiakseen paheksua suureen ääneen Liisa Ihmemaassa-baletissa Liisaa esittäneen Eun-Ji Han etnistä taustaa :-( Jos joku on niin moukka että tuommoisia ajattelee niin pitäisi edes mölyt mahassaan. 

Tampereella oli oikein mukavasti katsojia, tosi hienoa! Ja hirveän monta tuttuakin, joka on aina tosi kivaa. Kiva teatteri-ilta siis taas, vaikka olikin tallenteen kanssa hieman teknisiä ongelmia (pikselöintiä ja tekstitykset hävisivät liki koko ensimmäisen näytöksen ajaksi).

Harmittaa vaan, että Finnkino on päättänyt jättää muut paitsi Helsingin, Turun ja Tampereen pois näistä NT-Live esityksistä. Moni tuttu muualla Suomessa ei enää pääse katsomaan, jos on seuraavana päivänä töihin meno ja esitys loppuu parin tunnin ajomatkan päässä vasta 22 maissa.



Kuvien copyright Marc Brenner

lauantai 4. helmikuuta 2017

Mielensäpahoittajan Suomi / Tampereen työväen teatteri 2.2.2017

Ja taas kerrataan Suomen viimeistä sataa vuotta! Nyt asialla on kirjailija Tuomas Kyrön luoma yrmyilevä ukko Mielensäpahoittaja. Tällä haavaa hän kertaa niin elämäänsä ja omaa historiaansa, kuin siinä sivussa Suomenkin historiaa, Mielensäpahoittaja Suomi-spektaakkelissa. Käytössä on valtavan kokoinen Tampereen työväen teatterin suuri näyttämö ja kymmenien esiintyjien ensemble. Saadaanko sillä näyttävää ja viihdyttävää jälkeä? Kyllä ja ei.


Jotenkin koko hanke tuntuu massiiviselta - miten saa yhden maan sadan vuoden päätapahtumat tiivistettyä yhteen näytelmään, ja kun mukana on vielä se yhden henkilön mikrohistoriakin. Mutta mikäänhän ei ole mahdotonta, kun kyseessä ovat osaavat ihmiset ja teatteri!

Tiina Puumalainen ohjaa (ja vastaa myös sovittamisesta), omalla totutulla tyylillään.


Joukkokohtaukset olivat tosi näyttäviä, vaikka kun evakot paarustivat lavan halki maitokärryineen ja nyssäköineen. Tai kun naapurusto on kerääntynyt Kolehmaisen tupaan seuraamaan Virénin juoksua (ja kaatumista) Münchenin olympialaisissa. Esityksen aikana tutustuimme mm. suomalaiseen saunaperinteeseen, suksenvalmistukseen, sota-asioihin, kieltolakiin ja viinankäyttöön. Esityksen aikana nähdäänkin elämän kirjo syntymästä kuolemaan. Suurten suomalaisten merkkipaalujen rinnalla seurataan Mielensäpahoittajan perhehistoriaa.


Porukkaa lavalle mahtuu, mutta pakko sanoa, että Severi Saarinen tekee tukun hienoja pieniä rooleja Leninistä (!), huoltokersantiksi ja suomalaisten suuria pelkotiloja latelevaksi Nokia-insinööriksi ja Kolehmaisen kiroilevaksi isäksi. Mutta ennenkaikkea se kirveen kanssa saunassa heiluva kätilö teki minuun suuren vaikutuksen - siinä on koko Suomen historia pähkinänkuoressa! Mika Piispalla oli myös herkullisia osia; tämän kiinteistönvälittäjä ja suomalaisia miehiä tsemppaava Curt Lindström sekä suksiinsa nojaava Mika Myllylä piirtyivät verkkokalvoilleni ikiajoiksi. Tärkeässä roolissa on myös Mielensäpahoittajan itselleen hankkima kotiapu Ali (Chike Ohanwe), jonka suusta kuullaan tarkkanäköisiä kommentteja suomalaisesta elämästä ja outouksista. Hienon roolin tekee Ohanwe. Hän saa siinä samalla kotouttamispalvelun Mielensäpahoittajan opissa.


Mielensäpahoittajan roolissa on kolmen eri sukupolven miehiä. Vanhaa herraa esittää lupsakka Raimo Grönberg, keski-ikäisenä aina taitava Jyrki Mänttäri ja nuorena poikana Sisu-Petteri Haraholma (roolissa vuorottelee Niila Nousiainen). Eri aikatasojen välillä loikitaan nopsakkaan ja välillä kaikki kolme Mielensäpahoittajaa ovat lavalla yhtä aikaakin. Mielensäpahoittajan vanhempina Teija Auvinen ja Auvo Vihro (mikä kännikohtaus!) ja puolisona Suvi-Sini Peltola (keski-ikäisenä) ja Jaana Oravisto (vanhempana). Varsinkin Oraviston muistisairaan rooli koskettaa. Perheeseen kuuluu vielä aikuiset pojatkin; maailmankansalainen Pekka (Vesa Kietäväinen) ja nysväkkä ekohenkinen Heikki (Janne Kallioniemi). Poikien osana on miettiä mitä tehdä yksin kotiin jääneelle isälle, joka on tullut "käyttöikänsä päähän" - ja ennenkaikkea tämän talolle. Sutkina naapurinukko Kolehmaisena köröttelee Pentti Helin.


Muutamassa kohdassa huomasin kyllä liikuttuvani, mutta eniten koski sotahevosena olleen Jukan kohtalo. Sodasta kun ei jäänyt traumoja pelkästään sotilaille tai ihmisille, vaan myös rintamalla olleita hevosia (ja koiriakin) jäivät tapahtumat kaivelemaan. Kotiin palannutta Jukkaa pelotti koko ajan.

Kolme tuntia esitykselle oli liian pitkä aika, kun ei tämä ollut Shakespeareä. Sieltä, täältä ja tuolta olisi voinut hieman nipistää. En ollut oikein innostunut Teppo Järvisen lavastuksestakaan tällä kertaa. Kaikki pinnat oli verhoiltu vanhoilla sanomalehdillä ja sitten maalattu (?) lakalla tai jollain kellanruskeaksi. Siis kaikki pinnat pihan vinttikaivosta aina kiikkustuoliin ja saunan lauteisiin. Yksitoikkoista. Järvisen puvut sen sijaan olivat hienoja; sataan vuoteen mahtuu kovin monenlaista vaatetta. Varsinkin Kolehmaisen keltaiset ruotsintuontihousut upeine trumpettilahkeineen varastivat huomion!

Vaikka näytelmän yleisvire on hieman alakuloinen, niin onneksi huumoriakin löytyi, pieniä ripauksia siellä ja täällä, ja välillä vähän suurempiakin kohtia. Jään pohtimaan tätä: "onko ajatuksilla väliä, kun ne joskus kuitenkin unohtuvat?". Vaikkei muistisairaus iskisikään, mutta kuka tavallisen ihmisen asioista tai muistoista enää sadan vuoden päästä välittää?

Mielensäpahoittajan Suomi vetoaa kyllä varmasti suuriin teatterinkävijämassoihin. Mikseipä vetoisi, koska se on perushyvää teatteria, ja tematiikaltaan ajankohtaista. Ja hersyvää tekstiä!


Valokuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.