lauantai 20. toukokuuta 2017

Voima / Kansallisbaletti 19.5.2017

Odotin tätä ensi-iltaa tosi paljon. Neljä huippukoreografia ja kolme itselleni uutta teosta (Jordin näin keväällä 2016 Liikkeen legendat-illassa - ja se oli todella upea). Voisiko tästä siis tanssillinen ilta enää parantua? Vastaan tässä samalla: eipä juuri. Yhteisnimike illan esitykselle oli Voima. Voimaa kyllä nähtiinkin, eri muodoissaan.

Illan aloitti Susanna Leinosen Breaking the Fury. Tämä teos sai ensi-iltansa jo 2012 Ruotsissa, mutta nyt sitten oli mahdollista nähdä Suomessakin. Säveltäjä Kasperi Laine on monelle tutumpi rap-musiikistaan; mutta hyvin sujuu se tämmöinen klassisempi musiikkikin. Hitaita jousia, mutta myös hyvin dramaattisia kohtia, tempovaihteluita. Välillä tuli mieleen elokuvamusiikki (joka ei ole siis huono asia). Välillä junnaava rytmikuvio toi muistuman Ravelin Bolerosta. Ja loppuvaiheessa teosta mietin jopa Bond-leffojen tunnareita, torvineen kaikkineen :-) Kaiken kaikkiaan hyvin vaihtelevaa musiikkia, seesteisestä sotaisaan. Vaihtelevaa oli tanssikin. Välillä herkkää ja kaunista, välillä vihaista ja tylyä. Just näin.


Mustaraidoitetut Erika Turusen suunnittelemat puvut tekevät kantajistaan hieman kuin jonkun laitoksen väkeä; vankila tai mielisairaala tulee mieleen. Jännät puolihameet housujen päälle ja punaisissa puvuissa miehillä takaa lyhyemmät yläosat. Hienoa!

Keskellä esitystä on yksi erilainen kohta. Kaikki on punaista; valot, matto, puvut. Tuskaisen näköisesti ryömivä naishahmo näyttää pakenevan, mutta "vartija" saa tämän kiinni - ja sitten alkaakin pyöritys. Kolmen miehen voimin tanssitaan yhdessä, intohimoisesti ja naista hieman riepotellen. Mulle tuli tästä kohtauksesta, ja ehkä koko teoksestakin, mieleen jostain syystä Margaret Atwoodin loistava kirja The Handmaid's Tale (joka on taas hyvinkin ajankohtainen), mutta älkää kysykö miksi.


Esityksessä nähdään myös upeita Jouka Valkaman projisointeja. Pieniä yksityiskohtia ja lähikuvia, tanssijoista, kuin mustavalkoista elokuvaa katseltaisiin. Äänimaisema rahinoineen ja särinöineen tukee tätä filmiefektiä. Hieman aavemaistakin. Projisoinnit tulevat lisäksi näyttämön takaa katsomoon päin, joten ne kasvavat jännästi niinkuin tanssijoista. Pakko mainita myös upeat valot (a'la Mikki Kunttu); erityisesti punaisen kohtauksen vahvat kymmenen punaista valokeilaa. Vaikuttavaa!


Punaisen kohtauksen lisäksi tykkäsin erityisen paljon laatikkoleikistä, eli kun otetaan pyörillä kulkevia suorakaiteen muotoisia laatikoita mukaan kuvioihin. Vähän itämaishenkistä, onko musiikissakin sellaisia sävyjä hieman? Kohtauksessa on vauhtia ja jopa hieman vaarallisia tilanteitakin.

Teos oli aika pitkä, 40 minuuttia. Hetkittäin oli ehkä hieman puuduttavaa ja monotonista, mutta kyllä semmoinen äkkiä meni ohi. Kuusitoista raitavaa ja taitavaa tanssijaa oli hieno näky, yhdessä ja erikseen.


Väliajan jälkeen sitten pääsimme kahden kantaesityksen kimppuun. Ensimmäisenä näistä ehkä se mitä odotin eniten eli Valse Triste. Jyrki Karttunen oli tehnyt koreografian Sibeliuksen kuulaaseen, melankolisen haikeaan (ja aivan liian lyhyeen) musiikkiin. Salla Eerola tanssii huikean kauniisti kuolevana äitinä, läpikuultavassa yöpaidassaan. Tämä yhdistettynä musiikkiin, niin silmiä pitää pyyhkiä hieman. Vastapainona tälle surumielisyydelle nähdään joukko ilakoivia sinisiä tyyppejä. Seitsemän tanssijaa hassuttelee, hupsuttelee ja temppuilee jättipallolla. Kevyttä, ilakoivaa ja hauskaa. Ihana unenomainen tunnelma; kaikki on mahdollista tässä maailmassa. Lentävät siat, eläinpäiset hahmot ja leikkisyys. Sinityypit tempaavat naisenkin mukaansa karkeloimaan.

Kalle Ropposen maaginen lavastus ja sinisävyinen kaunis valaistus taikovat mahdottomasta mahdollisen. Jättimäisen kuun edessä killuvat tuolit ja huonekasvit viestittävät tästä toisesta maailmasta, missä kaikki on mahdollista ja painovoimakin kumoutuu. Siniset unihahmot lennättävät Äitiä ja tämä leijuu kuin höyhen avaruudessa. Ja taas kerran Erika Turuselle täydet pisteet ihanasta puvustuksesta.


Valitettavasti oven takana odottaa mustavalkoinen ja kylmä todellisuus. Äiti ei voi palata enää muistoihin, menneisyyteen ja unen fantasiamaailmaan. Tässä vaiheessa hiipii taas kosteus silmänurkkiin.

Päällimmäinen tunne oli silti se ihana absurdi hauskuus ja ilo mikä tästä kymmenminuuttisesta välittyi. Karttusen teoksissa on aina se hauska elementti, joku juju, jonka meikämaallikkokin alkaa pikkuhiljaa tunnistaa. Ja täytyy sanoa että tämä kirvoitti kyllä ensi-iltayleisöstä eniten huutoa ja taputuksia! Ympärilläni istuvat pressi-ihmiset kuiskuttelivat toisilleen ylistäviä sanoja. Ihan ansaitusti. Pienimuotoinen helmi oli tämä! Bravo Jyrki ja työryhmä!


Pienen rakennustauon jälkeen Virpi Pahkisen Cantus Arcticus. Illan koreografeista mulle se vierain, mutta Einojuhani Rautavaaran musiikin kuulin muutamia vuosia sitten konsertissa, ja tykkäsin tosi paljon. Ja tykkäsin tästä teoksestakin! Nyt ollaan lintujen maailmassa ja vahvasti. Aluksi näyttämöllä nähdään toisiinsa kietoutunut pari, ihonvärisissä trikoissaan. Näyttää joogalta. Pikkuhiljaa liikutaan, tai lähinnä kädet ja vartalot liikkuvat, jalat eivät vie eteenpäin.


Mielikuvani joogasta musiikin säestyksellä ei väisty. Kaunista ja taitavaa. Mai Komori ja Cauê Frias ovat sopusuhtainen ja -sointuinen pari. Taustalla Juho Lindströmin suunnittelema tyypitelty metsä peilaa parin pariakrobatiaa lähentelevät liikkeet. Tanssijoiden ei tarvitse edes liikkua paljoa paikaltaan, mutta se kehojen liikekieli on todella kaunista katsottavaa. Taustametsän raoista räpyttelee käsien muodostamat pikkulinnut omia kuvioitaan. Viipyilevää ja kaunista.


Tämä lintupari (kurkia?) poistuu ja paikalle saapuu pörhistelevä lintu (Nikolas Koskivirta) punaisissa hapsuissaan. Veikkaisin suokukoksi, mutta eivät ne toisaalta ole noin punasävyisiä. Poseerausta ja pasteerausta, mutta harmi kun joutuu yksin tanssimaan, eikä ole vastakkaisen sukupuolen edustajaa lavalla kehen tehdä vaikutusta. Hienoa (kosio)tanssia! Kolmannessa osassa (Joutsenet muuttavat) onkin sitten parvi äänekkäitä joutsenia harsomaisissa asuissaan (taas kerran muuten Erika Turusen suunnittelemat asut). Käsien liikkeet ovat näilläkin se mihin katse eniten kiinnittyy.

Todella kaunista ja näyttävää ja koskettavaa. Musiikki ja tanssi sopivat yhteen täydellisesti. Tämä hiipi kuin varkain sydämeeni ja haluaisin nähdä tämä heti uudelleen, kuten muuten myös Valse Tristenkin.


Toisen väliajan jälkeen ei enää kuullakaan Kansallisoopperan orkesteria Ainãrs Rubikiksen johdolla, vaan Apocalyptican musiikki tulee nauhalta. On tämä Jorma Uotisen Jord vaan henkeäsalpaavan hienoa katsottavaa! Siinä punainen "hiekka" pöllyää ja kiltin helmat hulmuavat kun kaksitoista paidatonta miestä vetää hevin tahdissa. Edelleen Erika Turusta saadaan kiittää kauniista esiintymisasuista, ja Mikki Kunttua helkkarin hienoista valoista.


Jord on alkuvoimainen, alkukantainen, maanläheinen, vahva ja voimakas. Tanssijat liikkuvat kuin naruista vetämällä hetkittäin, yksin, ryhmässä, pareittain. Antti Keinänen on kuin Jorma Uotisen inkarnaatio ja vetää sellaisella intensiteetillä sooloaan että oksat pois. Strobovalot sykkivät ja piiskaavat sateen lailla hienoja kuvioita lattiaan (jotka eivät tosin permannolle näy niin hyvin kuin viimeksi parvelle). Välillä otetaan lähempää kontaktia maahan liukumalla ja potkimalla hiekkaa. Painovoima vetää.


Tässä ei sellaisia seesteisiä kohtia kauheasti ole, vaan mennä paahdetaan voimalla loppuun asti. Musiikissa on silti nyansseja ja rauhallisempaakin otetta. Ja osa tanssijoistakin ehtii istumaan lavan sivuilla. Taas kerran ihmettelen miten he pysyvät pystyssä "hiekalla", eikö se liu jalkojen alla. Jord on tanssiteos, missä katsojaakin alkaa hengästyttämään. Mutta on tämä hienoa!


Kaikki tanssijat ovat huippuja, mutta illasta jäi erityisesti mieleen aina hyvä Atte Kilpinen Breaking the Furyssä, varsinkin Cantus Arcticuksessa vakuuttanut Thibault Monnier (ja Nikolas Koskivirta samassa teoksessa), Antti Keinänen Jordissa ja Salla Eerola Valse Tristessä. Niin ja Mai Komori ja Cauê Frias myös Pahkisen teoksessa.

Aivan loistavia teoksia kaikki neljä! Vielä nyt muutamaa päivää myöhemminkin olen ihan fiiliksissä näkemästäni ja kokemastani. Kuuntelin Rautavaaran Cantus Arcticusta ja Sibeluksen Valse Tristeä kirjoittaessani tätä ja palasin vielä ensi-illan maagiseen tunnelmaan. Tämmöisiä yhteisiltoja lisää!


Kiitoskuvat otin itse, muiden kuvien copyright: Mirka Kleemola, paitsi Jord-kuvat Sakari Viika.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

perjantai 19. toukokuuta 2017

Prospero / Naive Man Company, Helsingin kaupunginteatteri 18.5.2017

Nyt on kyllä viehättävän vanhanaikainen sirkusesitys tämä Naive Man Companyn Prospero! Vanhanaikainen sillä tavalla kivasti. Ei turhia teknisiä kikkailuita, projisointeja tai kummallisuuksia. Vain kaksi ihmistä lavalla ja se sirkuksen magia perustui siihen. Toki sirkusmaisia temppujakin nähtiin, mutta linnut lensivät läpinäkyvin siimoin ja pilvet liikkuivat naruja vetämällä. Tämmöisen esityksen olisi voinut tehdä vaikka 200 vuotta sitten!

Vaikka Shakespearen Myrsky onkin teoksen lähtökohta, niin siitä ei paljoa kyllä ole jäljellä. Alussa oleva myrsky kyllä (sininen esirippu heiluu ja tanssii villisti) ja haaksirikko. Isä ja tytär (Prospero ja Miranda oletettavasti) rantautuvat, asettuvat asumaan, touhuavat tovin ja lähtevät lopulta takaisin merelle. Lopuksi taikuus on tarttunut myös Mirandaan! 

    

50 minuutin aikana ehdimme kokea monta hienoa hetkeä. Kumpikin sisustaa omasta laivan puolikkaastaan kodin. Ötökät kiusaavat öisin, mutta Mirandan ratkaisu on käytännönläheinen - hyönteisravinto on terveellistä. Ohi lentävä lintuparvi on ensin kiva, mutta kakattuaan Prosperon päälle muuttuu ääni kellossa. Jousellametsästys sujuu ja kuolleesta linnusta saa puristettua vielä munankin (jonka piipittävän sisällön Miranda syö). Miranda esittää eläintensyömistaitoaan vielä kerran, todella hykerryttävän karmivan ihanasti.

Esitys on täysin sanaton, mutta eleet, ilmeet ja kehon liikekieli kertoo meille kaiken tarvittavan. Musiikki kuvastaa hyvin myös näyttämön tapahtumia. Milloin jazzahtavaa loungemusiikkia, milloin vauhdikkaampaa rytmikästä menoa. 


Prospero jos mikä on myös kansainvälinen yhteistyö! Esiintyjistä Jiri Kohout on tšekkiläinen näyttelijä ja Milla Lahtinen suomalainen sirkustaiteilija. Musiikin taustalla hääräävät italialais-norjalainen Per Zanussi ja Juuso Hannukainen. Pukusuunnittelu on tšekkiläisen Kristina Nováková Záveskán käsialaa. Ja dramaturgi Sverre Waagekin tulee Norjasta.

Suomalaisen sirkuksen monitoimimies Maksim Komaro on ohjannut esiintyjäkaksikkoa taitavasti. Prosperolla on kovin puhuvat kulmakarvat ja ilmeet muutenkin, ja Miranda osaa olla todella todella lötkönä pienen yleisöön suuntautuneen uintiretkensä jälkeen. Mutta upeasti Miranda selviytyy vaatehaasteistaankin; ensin äitinsä leningin kanssa tanssimisesta ja sitten isän vanhan ja ylisuuren takin kanssa kamppailustaan. Naisella onkin aika monta kättä! Ja puhuin muuten puppua, on tässä yksi projisointikin, kuva perheestä kun äitikin vielä oli mukana.

    

Tässä on paljon sellaisia pieniä, nopeasti ohikiitäviä hetkiä, mitkä jäävät näkemättä kokonaan ellei herkeämättä seuraa lavan tapahtumia. Juho Rahijärven suunnittemat valot kohdistavat katsojan huomion kyllä hyvin oikeaan paikkaan, ja tunnelmoivat muutenkin.

Prospero on pienimuotoinen ja hyvin hellyyttävä sirkusteos, josta kaikenikäinen katsoja nauttii. Lapsia tuntui ilahduttavan eniten Mirandan vedentyrskimiset ja yleisön joukossa ryöminen. Meidän kahden hengen katsojaseurue tykkäsi ehkä eniten Mirandan kaikkiruokaisuudesta. Ja itselle ainakin se tietynlainen kotikutoisuus oli viehättävää. Tämä esitys oli vähän sen näköinen, että sen voisi melkein esittää jonkun takapihalla, harrastajavoimin. Että ammattilaiset ovat tehneet työstään niin hienoa ja huomaamatonta, että se vaikuttaa ettei mitään ihmeellistä lavalla tehdäkään, teknisesti siis. Siinä mielessä kotikutoiselta. Ymmärtääkö kukaan mitä tarkoita tällä?

Esityksiä Helsigin kaupunginteatterin Pasilan näyttämöllä on vielä viisi, nyt viikonlopun aikana. Kannattaa mennä ja ottaa ehdottomasti lapsetkin mukaan!


Kuvien copyright Jakub Jelen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

torstai 18. toukokuuta 2017

Yablochkov Candle / Kapsäkki 17.5.2017

Näin tämän esityksen ensimmäistä kertaa melko tarkkaan vuosi sitten. Silloin se oli osana Cirko-festivaalia ja pidettiin Cirkon tiloissa Suvilahdessa. Nyt oltiin Musiikkiteatteri Kapsäkissä. Jostain käsittämättömästä syystä mun eka vierailu ikinä Kapsäkkiin. Kaikkea on tänne pitänyt vuosien varrella tulla katsomaan mutta jostain syystä mikään ei ole toteutunut. Parempi myöhään...

Yablochkov Candle on kahden, tai oikeastaan kolmen, karismaattisen ja taitavan esiintyjän bravuurinumero. Aino Venna soittaa kitaraa ja laulaa, Ilona Jäntti taituroi ilma-akrobatian eri muodoissa ja Erik Michelsen loihtii bassosta (ja hetkittäin koskettimistakin) säestystä kaikelle tälle. Upeaa, kaunista, hienoa. Kauniit ovat myös esiintymisasut! Frakissa soittava basisti, ja Vennalla ihana musta pitkähelmainen kimaltava paljettipuku. Akrobatiaa ei sen sijaan voi hameessa esittää, mutta kimallusta oli ainakin Jäntin topissa.


Tämä on siitä hankala esitys kun ei tiedä mitä sitä seuraisi. Musiikin kyllä kuulee vaikkei soittajia katsoisikaan, mutta kun niitäkin haluaa katsoa. Toisaalta akrobatiaa on pakko katsoa tai missaa kaiken. Onneksi Jäntti piti välillä taukoja, joten silloin pystyi keskittymään muusikoihin. Mutta kun hetkittäin teki mieli sulkea silmät ja jäädä vaan kuuntelemaan kaunista musiikkia. Mahdoton esitys siinä mielessä!

Tällä kertaa kiinnitin monta kertaa huomiota esityksen rytmitykseen. Kukin Jäntin sirkustemppu oli aina yhden biisin mittainen ja ne loppuivat aina ihanan harmonisesti; yhdessä musiikin kanssa. Rauhallisemmat ja nopeampitempoiset biisit seurasivat toisiaan loogisesti.

Jäntin ilma-akrobatia on teknisesti taitavaa, vaivattoman näköistä ja kaunista katsottavaa. Oli kyseessä sitten vertikaaliköysi, rengastrapetsi tai katosta roikkuvat valopallot. Valitettavasti yksi esiintymisnumero jäi istuinpaikan takia näkemättä, se kun tehtiin suoraan yläpuolella. Valitettavasti vaan parven sivureuna oli siinä päällä, estämässä näkemisen. Seinän varjoista näkyi vaan että jotain siellä tapahtui.

Turhia ei lavalla löpistä, sillä koko illan aikana kukaan artisteista ei sanonut sanaakaan. Sen sijaan esityksen jälkeen on mahdollista käydä juttelemassa ja kiittämässä kolmikkoa.

Kiitos Aino, Ilona ja Erik. Olitte taas ihan parhaita!


Kuvan copyright Kimmo Metsäranta.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Machine / Blind Gut Company, Cirko-festivaali 16.5.2017

Koneen ja ihmisen liitto on askarruttanut ihmiskuntaa pitkään. Lukuisia ovat siitä aiheesta kirjoitetut romaanit ja varsinkin elokuvat. Ovatko koneet renkejämme, vai onko ihmisestä tullut teknologian orja? Näitä mielenkiintoisia teemoja halusi tutkia myös sirkustaiteilija Tuomas Vuorinen. Yhdessä Inga Björnin ja Saana Peuran kanssa kolmikon Blind Gut Company kehitteli kaksi vuotta Machine-teosta, joka sai maailmanensi-iltansa viime marraskuussa Ranskassa. Eilen tämä tunnin mittainen spektaakkeli nähtiin ensi kertaa Suomessa, Cirko-festivaaleilla.


Ja olipa se esitys! Vangitsevan hypnoottinen kokemus. Kun nuorallatanssija on kytketty monitoreihin, kameroihin ja antureihin, pääsee katsoja hänen esitykseensä sisälle ihan uudella tavalla. Kuulemme sydämen sykkeen, ja hengityksen. Tavallaan esiintyjä tulee lähemmäs katsojaa, tai pikemminkin katsoja esiintyjää. Mutta haluaako katsoja päästä näin likelle, asian ytimeen? Se onkin toinen asia.

Valosuunnitelija Kauri Klemelä ja äänisuunnittelija Esko Mattila ovat iso osa esitystä. Kumpikin istuu oman välinearsenaalinsa takana ja sieltä käsin tuottaa ihmeellisiä ääniä (jotka tuovat välillä mieleen viidakon, välillä Jean-Michel Jarren konsertin ja välillä scifi-elokuvien robottimaiset ääniefektit) ja mykistäviä valoja (vaihdellen täydellisestä pimeydestä vihreisiin laservaloihin ja liikkuviin valonheittimiin). Kumpikin miehistä on selkeästi oman alansa velhoja. Huikeat temput saavat todellakin arvoisensa raamit.


Välillä esitys näyttää suoraan kuin jostain scifielokuvasta (Mad Max, Blade Runner, Terminator, Matrix), välillä kuin muotoilija Stefan Lindforsin hyönteisveistokselta. Työryhmän kehittämä ja rakentama "eeppinen vastapainokone" kohoaa lavan keskellä kuin valtava koneellistunut rukoilijasirkka, joka ahmii ihmisiä välipalakseen, sylkeäkseen kuoret ulos. Otsalamppujen valoissa ketterät esiintyjät saavat sen elämään. Vastapainokoneen yllä, alla ja päällä kiipeillään, tasapainoillaan, keinutaan. Rytminen koneen ääni taustalla, kuin sen sydämen lyönnit. Ranteen paksuiset valokuituköydet, joita käytetään kiipeämiseen, tosin verhojen takana ja vaijerien avulla. Fylogeneettisen puun näköiset vihreät laservalot lintuineen tuovat siivun paratiisia keskelle kovin teknistä esitystä.


Esiintyjät käyttävät myös rullaluistinlenkkareita (en tiedä onko näillä joku virallinen nimike, siis kengät joiden kärkiosa on normaali kenkä ja kantapäässä on rullaluistinrulla). Yhdessä vaiheessa koko lava, ja katsomokin, peittyy sakeaan sumuun, jonka keskellä iso teräshirviö teutaroi. Loppua kohden peto on päästetty irti, ja meno holtitonta. Koneääni mylvii, hillitön teknobiitti jauhaa ja hulabaloo on melkoinen. Huh. Lopulta hiljaisuus, konehirviö on hiljennyt. Jäljelle jää vain mies ja tanko. Sitten nähdäänkin sellainen tankotanssi ettei ole tosikaan. Jyrinän ja jylinän säestyksellä koko lavastus pistetään päreiksi. Se oli siinä.

Todella upeaa katsottavaa!

Hienoa oli myös kun lopuksi Cirkon toiminnanjohtaja Riku Lievonen jututti tekijäkolmikkoa sekä peli- ja keinoälytutkija Perttu Hämäläistä. Yleisökin pääsi mukaan käyttämällä mm. Aalto-yliopiston luennoilla käytettävää digitaalista kommentointi/palautealustaa (Presemo) puhelinten kautta. Toki myös suullisesti sai osallistua. Tämäkin herätti keskustelua; välineen nähtiin toisaalta helpottavan kommentointia ja palautteen antamista, mutta samalla se loitontaa meidät paikalla olevat ihmiset toisistaan. Istumme kaikki samassa tilassa mutta silti laitamme mieluummin kysymykset puhelimen kautta.


Esiintyjät kommentoivat ettei heitä pelottanut, paitsi korkeintaan tekniikan toimivuuden puolesta. Tekniikkaa ja erilaisia kaapeleita, vaijereita ja systeemeitä olikin kyllä valtava määrä. Tuomas Vuorinen sanoo itse olevansa aika teknologiakriittinen. Perttu Hämäläinen muistuttaa että työkalut ovat työkaluja, mutta myös ansoja. Helposti luisumme teknologia-addiktion puolelle. Kaikkea ei pystytä ennustamaan. Hallitseva teema esityksessä hänen mielestään oli miten teknologia luo epätasapainoa. Hän puhui myös pörssikurssien heilahtelusta ja algoritmeistä sekä someraivon ja -kuplien liki itsestään tapahtuvista heilahteluista.

Työryhmä myös ruoti esityksen syntyä. Keväästä 2015 asti projektia valmisteltiin ja rakenneltiin. Vastapainokoneeseen piti tutustua, siihen piti kiivetä ja aina se yllätti. Aluksi oli joukko irrallisia temppuja ja kohtauksia. Ryhmä piti kymmenen 1-2 viikon harjoitusjaksoa kahden harjoitusvuoden aikana. Vuorisen mukaan he eivät tietoisesti halunneet tehdä scifijuttua, mutta myönsi että siihen suuntaanhan se meni.


Teknologia vallankäytön välineenä ja mielihyvän lähteenä. Joku muistuttaa että aina on dramatisoitu nykyteknologian uhkaa. Kyllä entisaikaankin tekninen suoritus oli uhka, esimerkiksi puun kaato. Mutta missä on teknologian raja.

Kun tekijöiltä kysyttiin omaa suosikkia teknologisten vempainten joukosta niin sekä Inga Björn että Saana Peura vastaavat tehosekoitin. Mutta Tuomas Vuorinen kehuu videotykkiä!

Kannattaa muuten katsoa esityksen traileri - ja mennä kokemaan Machine itse. Mahdollisuus siihen vielä keskiviikkona 17.5. STOAssa ja ehkä tulevaisuudessakin joskus jossain. Tämmöistä näkee harvoin. Kiitos Blind Gut Company ja Cirko-festivaali!


Esityskuvien copyright Jouni Ihalainen, muut kuvat otin minä.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

tiistai 16. toukokuuta 2017

Pessi ja Illusia / Flow Productions, Cirko-festivaali 16.5.2017

Muistan hämärästi lapsena lukeneeni (tai minulle on luettu) Yrjö Kokon Pessi ja Illusia satua. Ja muistan myös nähneeni jostain muutamia vuosia sitten (tulikohan Teemalta?) pätkiä Ahti Sonnisen 1950-luvun satubaletista. Ja olisinko voinut 80-luvulla nähdä Partasen ohjaamaa elokuvakin? Mutta sinällään tarina ei ole niin kovin tuttu. Toki tiedän peruskuvion eli peikkopoika Pessi ja keijutyttö Illusia kohtaavat ja rakastuvat. Mutta kaikki muu oli hämärän/historian peitossa.

  
Muusikot ja Ristilukki

Tunnin mittaisessa esityksessä Flow Productionsin Pirjo Yli-Maunula on ohjaajana ja koreografina pistänyt peliin valtavan määrän luovuutta. Tämä Pessi ja Illusia on alunperin saanut ensi-iltansa jo marraskuussa 2015 Oulussa, mutta meidän etelämpänä asuvien onneksi nyt myös Cirko-festivaaleilla.

Illusia ja Pessi

Mustavalkoinen maailma, ja ruskeaa voimapaperia roikkuu siellä ja täällä. Pikkuhiljaa näistä paperipiiloistaan mönkii otuksia, musisoivia tyyppejä ja ties vaikka ketä. Yksi näistä omituisista otuksista on mustanpuhuva peikko Pessi (Teemu Tuohimaa), joka kieppuu villinä pitkin lavaa. Eräänä päivänä katosta laskeutuu eteerisen vaalea kaunotar hentoine siipineen. Illusia (Sanna Vellava) on saapunut, eikä Pessin elämä enää palaudu ennalleen.


Huikeat muusikot Kyösti Salmijärvi ja Markus Lampela lurittelevat huilujaan ja kilkuttavat tyhjiä pullojaan virtuoosimaisesti. Ja välillä miehet laulavatkin yhdessä. Kuin samaanit. Välillä sirkustaiteilija Katja Kortström taituroi rengastrapetsilla. Milla Virtanen on muiden toimiensa ohella aika hyytävä Ristilukki. Katri Lausjärvi tekee monia rooleja. Upeaa tanssia ja näyttäviä sirkuskuvioita.

Vaikka maailma näemmä koetteleekin Pessiä, ja varsinkin herkkää Illusiaa, niin hengissä selvitään ja elossa ollaan. Sinällään tämä on aika optimistinenkin teos.


Suurin osa katsomosta oli 6-vuotiaita eskarilaisia, ja meno äityi aika villiksi ja vapaaksi kun esityksessä koitti talvi ja lumi(paperit) vyöryivät maahan ja lasten ylle. Musta tää oli aika pelottavan oloinen hetkittäin, siis pimeys ja oudot hahmot ja muut, ja muutamat lapset selkeästi hieman ehkä jännittivätkin. Ja on tässä kuolemaakin, mutta se tosin saa aikaa vain innostuneita huutoja "nyt se kuoli, toi punanen on verta". Hmmm...

Pirjo Valisen upeat puvustukset sekä näyttävät ja kekseliäät lavastukset luovat lopullisen silauksen. Pessin maailma on harmaita sävyjä täynnä, mutta Illusia tuo sateenkaaren kaikki värit tullessaan! Myös Jukka Huitilan valosuunnittelu ja Aake Otsalan äänisuunnittelu ansaitsee kiitoksen. Lisäksi sirkustaiteilija Ilona Jäntti on ollut mukana ideoimassa teosta.


Parhaat esitykset ovat juuri tällaisia. Katsottavaa, nautittavaa ja oivallettavaa on sekä lapsille että aikuisille. Visuaalisesti kaunis esitys ruokkii kaikenikäisten katsojien mielikuvitusta, mutta ei pureskele mitään valmiiksi. Tarpeeksi rosoinen miljöö ja hahmot jättävät omille tulkinnoillekin tilaa. Pessi ja Illusia sopii satuna hyvin nykyaikaankin.


Esityskuvien copyright Janne-Pekka Manninen (4 ylintä kuvaa) ja Pekka Mäkinen (2 alinta kuvaa).
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Obsession / NT Live 15.5.2017

Tämä Viscontin 1943 leffaan Ossessione perustuva näytelmä oli kuudes Ivo van Hoven ohjaustyö minkä näin. Jokainen niistä on herättänyt ristiriitaisia tunteita, ja oikeastaan en ole pitänyt kuin loistavasta A View From the Bridgestä. Hyvin... erikoisia (paremman sanan puutteessa) esityksiä ja vaikka van Hove työskentelee paljon Lontoossa, ja vaikka esitykset ovat usein hyvin suosittuja ja loppuunmyytyjäkin, niin kriitikot ovat myös hyvin jakautuneita mielipiteissään. Kuten myös paikalliset teatteribloggarit sekä muut paljon teatteriesityksiä siellä näkevät tuttuni. Mutta taas kerran annoin mahdollisuuden. Tunnustan että aika lailla viime tippaan tämän näkemistä pohdin ja jahkailin, koska muutakin menoa maanantai-illalle olisi ollut. Nyt jälkikäteen tietysti harmittaa kun en valinnut niitä muita menoja (eli Kansallisteatterin Bloggariklubia). Mutta eipä sitä ihminen ole selvännäkijä ei.


Oikeastaan se suurin syy mennä katsomaan tämä oli Jude Law. Monesta elokuva- ja tv-roolista tuttu mies. Tykkään miehestä kovasti, ja siksi jouduinkin hieman pettymään (vieläpä kahdesti) kun kävin katsomassa häntä teatterissa joulukuussa 2013 ja tammikuussa 2014. Lähinnä petyin miehen surkeaan äänenkäyttöön teatterissa. Ei se tainnut olla sitten flunssakaan, koska molemmissa esityksissä oli sama juttu. Sen sijaan tässä Barbican-teatterin taltioinnissa sitä äänen heikkoutta ei silleen kuullut, kun oli mikit ja ääni tuli jotenkin suoraan. Mutta oli se sellanen himmeä silti. Ääni siis. Eli summa summarum; Law on edelleen hieno ja karismaattinen näyttelijä, mutta joku sen äänessä livetilanteissa tökkii. Polyyppejä?

Mutta siis. Obsession kertoo intohimosta, suorastaan pakkomielteisestä sellaisesta. Ennen varsinaista esitystä katsoimme lyhyen haastattelupätkän The South Bank Show'sta (NT Liven sponsori Sky Arts tv-kanavan kulttuuriohjelma). Siinä ohjaaja van Hove kertoo valtavan suuresta intohimosta, ja sen eri puolista, mitä näytelmässäkin nähdään. Siinä mielessä lähestytään jo kreikkalaista tragediaa. Jude Law puhuu puolestaan intensiivisestä tekstistä. Teksti oli aika niukkaa ja siinä oli pitkiä taukoja. Obesission käsittelee henkilöiden välisiä alkukantaisia intohimoja. Mistä tämmöinen alkukantainen ja eläimellinen intohimo kumpuaa? Siihen kummallakaan miehellä ei ole vastausta. Mielenkiintoista on sekin etteivät päähenkilöt suutele lainkaan. Koska eivät eläimetkään suutele... Hmmm...


Barbicanin lava on valtava, mutta van Hoven luottolavastaja Jan Versweyveld kaiketi pitää suurista tiloista, sillä niitä voi täyttää minimaalisen vähillä tavaroilla. Ainakin kaikki mitä minä olen nähnyt luottaa tähän avaraan tyyliin, missä on hyvin niukasti mitään lavasteita ja tilaa tilaa tilaa. Vanhempi mies Joseph (Gijs Scholten van Aschat) korjaa katosta vaijereilla ripustettua auton runkoa, tämän nuori kaunis vaimo Hanna (Halina Reijn) puunaa kynsiään. Kaukaa kuuluu huuliharpun ääni. Vieras mies kävelee sisään, kyselee ruokaa. Tämä nuhruinen kulkumies Gino (Jude Law) asettuu sitten taloksi, koska on kätevä käsistään ja Joseph tarvitsi näemmä apulaista. Mutta polttava intohimo Hannaan taitaa painaa vaakakupissa enemmän. Eikä tämmöisestä koskaan seuraa mitään hyvää.


Rakastavaiset ovat epätoivoisia, ajelehtivia, jumissa nykyisessä elämässään, missä kumpikaan ei ole tyytyväinen. Gino haluaa paeta Hannan kanssa, mutta tämä ei uskalla... No, lopulta Gino lähtee, mutta ei selkeästi pääse pakoon (vaikka lavalla on ihan juoksumattokin), koska törmää myöhemmin pariskuntaan näiden ollessa matkalla laulukilpailuun (Joseph lurauttaa pienen näytteenkin La Traviata-oopperasta). Kaikki kolme palaavat kotiin vanhalla kuorma-auton rähjällä, ja kas kummaa kun Joseph saakin sopivasti surmansa onnettomuudessa. Kotona piisaa epäileviä tuomaita - niin "onnettomuutta" kuin Ginon ja Hannan suhteen laatuakin epäillään. Ja ihan aiheesta. Gino haikailee kulkurielämäänsä ja tuntee olevansa vangittu. Mutta kumpikaan ei voi päästää toisestaan irti, se on se intohimo kuin liima.

Vaikka tämän pitäisi kertoa kaiken nielevästä intohimosta, niin jotenkin tämä on vaisua. Näyttelijät ovat ihan hyviä, mutta jotenkin tämä on... tylsä? Ei se intohimo ihan välity katsomoon asti. Mutta kyllä paidatonta Jude Law'ta ihan katselee ilokseen. Valitettavasti se ei kyllä pelasta kokonaisuutta.

Seuraavaa Ivo van Hove-ohjauksen näkemistä täytyy kyllä harkita tarkkaan.


Kuvien copyright Jan Versweyveld.

perjantai 12. toukokuuta 2017

Chameleon / Kallo Collective, Cirko-festivaali 12.5.2017

Nyt on outoa! Kun suomikummaa siirrettynä kirjallisuudesta näyttämölle. Tai ehkä tämä on Finnish Weird yhdistettynä Kiwi Weirdiin? Sirkus/teatteriryhmittymä Kallo Collective tekee eriskummallisia sirkuksen ja fyysisen teatterin esityksiä, mutta uusin Chameleon on ehkä oudoista oudoin. Ensi-iltansa se sai tänään Suvilahden Cirko-keskuksessa, Cirko-festivaalien avausnumerona. Uusiseelantilaisten Thomas Moncktonin ja Gemma Tweedien ohjaama ja visioima esitys esitteli hieman toisenlaisen hotellin. Hotel Chameleonissa tapaamme joukon eriskummallisia persoonia.

Tämmöisiä esityksiä on kovin vaikea lokeroida tai luokitella. Sirkusta, mimiikkaa, tanssia, akrobatiaa, jongleerausta, fyysistä teatteria, slapstickiä... Kaikkea tätä. Absurdeja sattumuksia, outoja ja vinksahtaneita juttuja. Koko soppa sulautuu kuitenkin yhdeksi esitykseksi hyvin, vaikka hetkittäin miettiikin miten. Narratiivi puuttuu, mutta on tässä joku juoni ja juju. Hotellissa ollaan, palvelu ei aina pelaa. Hissillähän sinne pääsee, tai rullakon kyydillä, jokainen valitkoon kulkuneuvonsa itse.

      

Hotellissa pelataan sulkista, käydään salaa tupakalla, leikataan nurmikkoa... On ihana täkki, joka peittää ja jopa hieroo, on banaanimies joka demonstroi oikean banaanin kanssa rinnakkain kuoriutumista. On laukkaavaa ratsu reimaa, joka taitaa kyllä kouluratsastuksenkin. Nutturat ei pysy paikoillaan ja mahtaako hissikään kulkea tällä porukalla ihan ylimpään kerrokseen. Tyypit höpäjää jotain sekakieltä, linnun laulua ja satunnaisia ruotsinsanojakin korviin tarttuu. Mutta eleillä ja ilmeillä homma hoidetaan kotiin, ei siinä kieltä tarvita.

Monipuolisen taitava esiintyjäkuusikko (Inga Björn, Kristiina Janhunen, Jenni Kallo, Sakari Saikkonen, Gemma Tweedie ja Olli Vuorinen) tekee roolinsa pieteetillä. Jokaisella on oma spesialiteettinsä, esim. Janhusella ja Saikkosella tanssi ja Vuorisella jongleeraus. Maximilian Latvan syntikoilla ja koskettimilla soitettu hissi/loungemusa ja sellainen pimpelopom-meininki istuu tähän erinomaisesti. Lavastukset ja puvustukset on työryhmä nikkaroinut, ommellut ja kursinut kasaan itse.

Ei tätä voi oikein mitenkään kuvailla, kyllä tämä pitää itse nähdä! Nyt lauantaina on siihen mahdollisuus Cirko-festareilla, ja jatkossakin esitystä nähdään varmasti jossain. Suosittelen jos kaipaat vinksahtanutta iloa elämääsi.


Esityksen jälkeen oli pieni Q&A tilaisuus. Cirkon tuottaja Jarkko Lehmus jututti Monckton & Tweedie kaksikkoa. Miten esiintyjät valittiin (poimittiin Helsingin kaduilta oudoimpia tyyppejä), miten esitystä alettiin luoda ja muokata. Alunperin Thomilla ja Gemmalla oli kuvia päässä, millaisia kohtauksia he haluavat tehdä. Yksi Thomin alkukuvista oli kuva armeijan univormusta mikä oli pinkki ja kukallinen. Miten outo yhdistelmä! Myös uimalakit ja hidastetut liikkeet olivat mukanna alusta asti. Paljon rakennettiin esiintyjien improvisaation kanssa. Molempien mielestä tästä tuli lopulta aika lailla sellainen kun he sitä alunperin kuvittelivatkin.


Sitten tästä oli vartin mittainen demo, ja sitä sitten lähdettiin laajentamaan. Tällä kertaa Thom halusi keskittyä ohjaamiseen, koska hänellä on niin paljon muita projekteja kesken (mm. Jyväskylän Kesässä nähdään Only Bones-soolo ja Helsingin Juhlaviikoille valmistuu kokonaan uusi teos The Artist - maanmainiolle The Pianistille itsenäinen jatko-osa).

Tämmöisissä esityksissä on tekijöiden varmaan hyvin vaikea kuvitella naurun määrää mitä yleisöstä tulee. Itse nauroin toki monta kertaa, mutta enemmän se oli sellaista sisäistä naurua, ja hymykaretta ja ihailua ja ihmetystä, kuin silkkaa huutonaurua.


Promokuvan copyright Thom Monckton, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.